huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän
lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön
pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä,
keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen
vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä
jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin
edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet
siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä
menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän
saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin
ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva
voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää
tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea
salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä
näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa,
päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa
raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi
ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta,
ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma
uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa
aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa
salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.
Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen
täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli
Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei
kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi
hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän
koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska
valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea
vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven
raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua.
Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan,
että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä...
Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa
vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi
välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen
verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään
ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla,
toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei
auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta.
Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko
ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo
työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua
ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt
pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi
saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen
saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän
katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit
saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä
paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa
kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan
lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty
rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän
kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan... Viimeinen ruuvi lähti pois.
Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi
Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma
läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä
sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten
ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat
niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei
ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa
pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet
syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:
-- Menkää pois!... Oih, mitä te teitte.
Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli
vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän
nyyhkytteli:
-- Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä
hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja
tuimin sanoin:
-- Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!
-- Sinua! matki Anna katkerasti.
Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:
-- Sinä tahdot elää!
Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.
-- Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.
-- Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.
Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille:
silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin
alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi
armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista
saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään;
hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna
hänelle itsepintaisen vihaisesti:
-- Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan
epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?
-- Elät, vastasi Christophe.
-- Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta!
Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!
Christophe kysyi:
-- Onko vielä jotain uutta?
Anna kohautti olkapäitään:
-- Kuulehan.
Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän
oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun,
äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti
karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa
oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon.
Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa
kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut
aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän
ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi
ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän
sanoi:
-- Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?
Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut
vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin
kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina:
hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään
puristellen:
-- Minä ne tapan.
-- Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.
Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa
salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen
punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui
ristiriitaisuutta.
-- Raukat! huudahti hän masentuneena.
Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan
ruumista vastaan. -- He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että
sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa
edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä
jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla,
joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.
Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen
yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä
äänellä:
-- Sytyttäkää kynttilä.
Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan,
käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe
sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan
jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.
-- Christophe! sanoi hän.
Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.
-- Anna! vastasi Christophe.
-- Mitä nyt teemme?
Christophe katsoi häneen ja vastasi:
-- Kuolemme.
Annalta pääsi ilonhuuto:
-- Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?... Minun ei tarvitse mennä
yksin!
Anna sulki Christophen syliinsä.
-- Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?
Anna vastasi matalalla äänellä:
-- Luulin.
Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.
Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:
-- Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen
laatikko.
Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin.
Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut
koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi
löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta
kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:
-- Etkö tahdo enää?
Anna käännähti vilkkaasti:
-- Tahdon minä... Nopeasti!
Hän ajatteli:
-- Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin
tai myöhemmin, se on sama asia.
Christophe latasi kömpelösti revolverin.
-- Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen
kuolevan.
Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:
-- Minä ensin.
He katsoivat toisiinsa vielä kerran... Oi, tuolla hetkellä, jolloin
heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin
loitolla toisistaan!... Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:
-- Mitä minä teen? Mitä minä teen?
Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys
tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä;
hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä,
hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi
kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois...
Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan
käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:
-- Ei! Ei! Minä en tahdo.
Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja
niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa,
hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään,
ettei hän jaksaisi mitään... Ah, yhdentekevää, kun kerran niin...
Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa
omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin
Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi,
varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen
kosketuksen kädessään... Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan
kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa
oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki
mielessään:
-- Täytyy...
Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin
kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi
paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun.
Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä.
Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen
kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä...
Kauheita sekunteja... Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa
päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos
hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe
ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui... Sitten kuuli
hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös.
Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli
pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:
-- Christophe!... Se ei lauennut...
Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että
oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna
pilaantunut ilmasta. -- Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.
-- Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:
-- Patruunat!
Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen
revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja
vetäisi.
-- Revolveri petti jälleen.
Anna heitti sen käsistään lattialle.
-- Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. _Hän_ ei tahdo antaa
minun kuolla.
Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi
lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein
hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään
asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät
ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän
oli kuin kuollut.
Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn
lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä
kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.
Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä.
Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän
ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei
Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa
oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi
kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut
toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan
hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa,
eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen
hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun
ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei
Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun
koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi
kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä
hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten
vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä
levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän
velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.
Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut
miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan
seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan
juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne
tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä
ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän
rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän
tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä.
Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista
kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään
jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon
ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli
Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin
riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan.
Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten
seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän
rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse.
Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja
epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:
-- Rakas Anna, mitä sinä tahdot?
Anna vastasi tuimalla äänellä:
-- Mene noutamaan hänet.
-- Kenet! kysyi Braun,
Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä
nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:
-- Oi hyvä Jumala! Unohtaa!...
Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun
valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä
antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen,
kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.
Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta
pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti
hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun
kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:
-- Menen kirkkoon.
Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut
sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta
istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen
vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi
selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna
hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän
veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus
näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi
koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista,
vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan.
Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei
tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti
muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän
sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli
kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä
monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna
jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin
Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi
siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen
Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla
tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan
lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.
Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian
rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi
Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua
lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli
silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan
hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.
Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi
levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena.
Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään
koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen
tunnustamaan kaiken Braunille. -- Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä
täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään
sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan
häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän
kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.
Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe
heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna,
joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen,
hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin
vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen
hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta
Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen
kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta.
Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan
tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista,
rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:
-- Tuo on työtäni...
Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa
silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman
painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:
-- Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi
ja hurmaa.
Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan
naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen
valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin,
ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä
Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan
liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän
tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi,
-- maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka
hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:
-- Hänet on pelastettava minulta!...
Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon
papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön,
otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan
lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään.
Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän
puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä
kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että
joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti
Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi,
että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään
kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi
jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan
hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän
muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle
Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä
ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin,
mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla.
Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin.
Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa
olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen
ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn,
kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän
ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän
pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön
pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa
tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa
kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi
hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe
vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät
häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo
silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä
päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä,
että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä,
että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe
pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan
aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs
heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan
pitkin kaupunkia, -- eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen
kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen
parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.
Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain
tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna... Anna... Hän muisteli
alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen
päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi
hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa
mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista
syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset
rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun
Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen
ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi
raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti
unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät
voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin
tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe
näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot
kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla
muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi
tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi,
ettei hän jaksanut sitä sietää.
Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi
hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan
kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin
talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli
Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse,
hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän
oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta
kuulsi yölampun himmeä valo, -- Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän
kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän
nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään,
katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi
tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän,
kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan,
pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi
sen ylitse, ja pakeni.
Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana
päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen
piiriin. -- Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan,
unohtaa, unohtaa!...
-- "E però leva su, vinci l'ambascia
con l'animo che vince ogni battaglia,
se col suo grave corpo non s'accascia."
Leva'mi allor, mostrandomi fornito
meglio di lena ch'io non mi sentia;
e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."
_Dante_: Helvetti, XXIV.
Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua?
Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun.
Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen
koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit,
tallettaa tulen, jonka minuun sytytit... Herra, Herra, sinä tahdot
hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut
sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi
kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla
ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla
elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat
yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa
yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme
kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden
olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin
lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit.
Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni;
sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei
ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo
suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken...
Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa!
Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut,
luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu... Oi, jos olisin kuollut!
Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut
maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä
rukoilen armoa... Lopeta minut!
Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.
Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon.
Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä.
Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä,
laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä;
kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä
kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset
pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut.
Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen
alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea.
Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän,
alkoi se taas.
Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut
sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet
henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät
kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen
valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä
ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä,
hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana
tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä,
keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein
äänin.
Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja
samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli
ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet
hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu
intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä
raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät
intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot
Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä
saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden
kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään
hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat
aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin,
eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto,
kaikki oli tapettu.
Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen
valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!... Luoda! Hän tahtoi...
Hän ei sitä voinut enää.
Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän
oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien
yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina
oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan,
seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä
aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa
neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä
syystä harkitsevampi, ystäväänsä:
-- Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski.
Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä;
hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu.
Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen
työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät
taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on
tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia -- (ja niitähän tulee aina)
-- estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä
tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se
juuri on minut pelastanut.
Mutta Christophe nauroi ja vastasi:
-- Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta
elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.
Olivier kohautti olkapäitään:
-- Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset
voivat liian hyvin.
Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei
Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli
muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina,
sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää
ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät
hänen kaikki ajatuksensa. -- Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse,
kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt
siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut.
Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista
kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi
tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista
liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset
syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena,
ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla
kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet
mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon
ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen
kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän
kirkkauteen.
Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla.
Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia
vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän
luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja
soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat
hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas
tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.
Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon
siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, -- -- eikä joka päivä
sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt
ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs,
juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe
vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän
iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä
lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle.
Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt
ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai
hän pari tuntia huonoa unta.
Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha
bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen
polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen
istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään.
Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä
levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen
ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:
-- Mene pois!... Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!
Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten
silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä
vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.
Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt
hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut
hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen
taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja
tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo
siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut
eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän
inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi
olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan
selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä
syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen:
hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä.
Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin
kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta
julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen
sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä
sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä
kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää,
tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen!
Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen
ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden
määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.
Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen
sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä
varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi
suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain
kustannuksella... Hän ei maailmaa ollut luonut... Ei pidä sellaista
ajatella...
Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon,
täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier
Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman
tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät.
Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa
voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi
koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin
hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä
ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta,
sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua;
ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:
-- Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin
pahoja?
Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään
näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, -- ahtaaseen,
lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää
vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää
valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine
silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen;
-- ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen
sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta,
ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään;
-- ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; -- sian
hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; -- ja vielä
kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois
sisälmyksiä... Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia
kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa,
että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma
mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka
teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä,
paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan
väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten
kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin
ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa
ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan
hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken
sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. -- Ja se on anteeksiantamaton
rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi.
Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii
sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä
Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala
ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille
alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan
hyvyyttä, ei ole oikeutta...
Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus
surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät
puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka
kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan
kirjanoppineesta... Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta,
käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät
kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla
vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne.
Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen
tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan,
kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita.
Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat
raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa
kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet
metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät
päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin,
myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja
kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että
sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn.
Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan
puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin.
Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat
tomuksi äskeisen elämän... Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan
äänettömästi!... Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka
kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!
Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka
uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka
hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli
niitä, joista Mozart sanoo, että "_he tahtovat toimia niin kauan
kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään_". Hän
tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja
vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä.
Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta
otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon
lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava
hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän
paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän
ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan
ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli
jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana
ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän
luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.
Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin
kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja
sanonut hänelle:
-- Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli
vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, -- Jacqueline,
mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön
rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt
rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut
takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon
hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat
ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä
hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti,
ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin
asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi
hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä,
ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi
hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota
Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin
katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus
lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile
olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa.
Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin.
Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai
oliko kuollut... Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan?
Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että
sitä rakastettiin...
Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan
yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat
ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi
tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä,
fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja
hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa
alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:
-- Nyt on kaikki mennyttä.
Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja
seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja
ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta
enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella;
ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi
väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista
vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei
odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua,
rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:
-- Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?
Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän
koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen.
Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää
yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli
kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua
aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.
Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa
polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien
vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta
hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä
ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen
päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin
päin. -- Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys
voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului
kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa,
aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, -- kirjavine, mustine
ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin
samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta
puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta.
Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe
pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet
hänelle ikäänkuin sanoivat: -- Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä
on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua
niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.
Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi
tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:
-- Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.
Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan
huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat
yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä
voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä,
maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka
juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä,
kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.
Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle
kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen
tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen
talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli
rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta;
suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja
kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe
ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa
vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja
keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella
tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat
molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin
askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät.
Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut
paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen
toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän
tuli Christophen luokse.
-- Kuka hän on? kysyi Christophe.
-- Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies
osoittaen rakennusta.
-- Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.
-- Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi
mies.
Christophe mainitsi nimen. -- Juuri niin, hän se oli. -- Christophe
oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti
Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia:
Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli
jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän
halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija,
jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten
kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe
olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen
aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.
-- Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin
täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja
sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas
ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan
tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.
-- Mitä hän katselee? kysyi Christophe.
Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä
kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä:
toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään
Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti
hänen kätensä, -- pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin
kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi
hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas
eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:
-- Mitä te katselette?
Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:
-- Minä odotan.
-- Mitä?
-- Ylösnousemusta.
Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet
kuin tulinen miekka.
Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin.
Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa
kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia
auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti
hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli
ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää
polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä
jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata
kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut.
Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon
ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui.
Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti
vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien
punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta
tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin
merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja
hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste
jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti
kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili
Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen
yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli
menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten
lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista
kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä
ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri
aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen
elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään.
Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia
kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä
kuuntelemaan...
Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi
metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen
kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka
kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja
Christophen sydän värähtivät. Se oli airut...
Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni
vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän
rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto
oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan
surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei
ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, --
virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä
oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina
niinkuin hänkin...
Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua
jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa
hirmumyrskynä, -- se oli _Föhn_, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla
henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, _Föhn_, joka sulattaa
jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen
laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren
jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen
hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja
kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut
paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti
koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen
huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään.
Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti
vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen
sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!...
Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin
asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa,
huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin
epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili
keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa
lattialle:
-- Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!
-- Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!... Miksi
sinä minut hylkäsit?
-- Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.
-- Minkä työsi?
-- Taistelun.
-- Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?
-- En ole herra.
-- Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?
-- Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä
vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole
Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa
sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti.
Taistelee ja palaa kanssani.
-- Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.
-- Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat
puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.
-- Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole
armeijaa.
-- Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet
yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut,
jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä,
toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen
armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä
kuolemassakin voitat.
-- Herra, minä kärsin kovin!
-- Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua
ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä
voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.
-- Taistella? Ainako taistella?
-- Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari,
joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja
Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia.
Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen,
että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä
muu Jumalan huomaan.
-- Minulla ei ole enää voimaa.
-- Laula niille, jotka ovat väkeviä.
-- Ääneni on sortunut.
-- Rukoile.
-- Sydämeni on tahrattu.
-- Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.
-- Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa.
Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?
-- Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan
minun elävän sieluni keralla.
-- Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?
-- Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla
jättämättä enää minua.
-- Mutta jos elämäni sammuu?
-- Sytytä se toisissa.
-- Jos kuolema on minussa?
-- Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut
talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.
-- Oi, elämä, elämä! Näen sinut... Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä
ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa
sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä...
-- Minä löysin taas sinut... Vaikene, ja kuuntele.
Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten
ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä
eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa,
lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen
kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan
käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon
naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä
oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen.
Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen
ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet
pääsevät taas vuotamaan.
Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun... Kuinka pieneltä
näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän
jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan
kuin myrsky lumihiutaleita!... Hän oli riisunut sielunsa alasti.
Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa
itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun
yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä
merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten
maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus,
joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta,
taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa;
hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.
-- "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin
että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele
rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa
päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä.
Vereni on tulevan voiton lunnas..."
Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee
vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala
taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja
taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen,
leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä
jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen
loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat
epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä
käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.
Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli
kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä
huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien
kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan
säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja
kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se
lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki
oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.
Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin
keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta.
Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne
olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan
aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto
alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden.
Oli syntynyt uusi sielu.
Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut
ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet
korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään
valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti
loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella,
mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan,
ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee
pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien
sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen,
että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava
luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena
riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä",
yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen
käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä,
tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä,
jossa auringot mehiläisinä hyrräävät... kaikki sai hänen verensä
kiihkeään kiertoon... hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella;
hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään
ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin
kertomatonta kuvailla?... Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan,
hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät
hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin
kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin
vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo
lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla,
merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita,
ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti
hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä
nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen
omatekoiseen pikakirjoitukseen.
Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin,
kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin
hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos
hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa
kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen
kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi,
tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien
kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat
niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat
lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli
saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, -- (tosiasiassa oli
hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut
yhden taidekautensa inkarnatsioonin), -- oli hän ilmaissut itseään
sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa
ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn
kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen
lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin
sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän
oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä;
järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä
ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä
siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.
Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt,
vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli
aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia
taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän
ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija,
joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja
järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla
moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään
joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin
luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi
käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut
halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen
hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen
alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa
lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen
prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan
likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää
Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien
yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se
on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi
näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on
se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama;
ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla
käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät
lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on
kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä
epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin
taidekin.
Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen
purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä
aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa
ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi,
omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen
rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen;
riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä,
se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai
vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:
-- Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut
tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot
tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "_maailman ja
elämän kuvaamattoman arvoituksen_", kuten Goethe sellaista kutsui,
"_demoonisten voimien_" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan,
mutta jotka hänet kukistivat.
Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia.
Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään
itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni
ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin
sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella
ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän
raunioilla valtikoi uusi luova henki.
Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut,
sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, -- mutta pelastunut.
Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.
Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin
syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle.
Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen
rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän
ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken
inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa.
Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos
nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa...
ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa,
takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että
tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka
"_flat ubi vult_", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta,
kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan.
Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn
hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja
tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen
kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu
koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi
Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu
polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä... _Vigila et ora_. Valvokaat ja
rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää
rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.
Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti
Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan.
Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein
parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli
muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja
hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle,
että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä
soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä
uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät
liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe
hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt
näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut
hulluksi.
-- Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin
höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin
muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki
on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.
Christophe hymyili:
-- Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "_Kaaoksen silmät, jotka
kiiltävät järjestyksen harson läpi..._"
Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.
(-- Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)
Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.
Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta,
näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin
kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan
parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli
seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä,
tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja
mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön
luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut
luonnosta muka mitään tietävinään.
-- Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, -- _à la
bonne heure_, -- siinä kaikki! Minä viis luonnosta.
Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän
sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä
niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:
-- Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.
Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut.
Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi,
että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se
hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin
sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän
iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.
Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt
paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat
omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin
verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten
Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli
vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat
auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja
syvällä urkujenhuminallaan.
Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson
suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän
valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto:
vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat
metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita
kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita,
jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet;
mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua
taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon
liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena
auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.
Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi
kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin,
että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen
viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.