Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon

intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät

toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat

vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä.

Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä

sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen

muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon

pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka

olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa

loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa,

epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran

virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä

se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet

uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta

pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla,

järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen

hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema;

heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat

saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli

salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne

sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua

vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen

vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi

myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä

se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta

sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä

palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian

oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman

suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa...

"_Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta

lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta

suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut,

että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman

edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut,

että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi..._"

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa -- (olipa

se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, -- Järki tai

Järjettömyys, -- ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto

takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) -- hänen

mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia

aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se

ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita.

Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä

seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin

muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut

liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista

kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän

laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita

nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat

kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten

parhaiden luokse, -- olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai

puoluetta tahansa, -- niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää

tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän

käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.

Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju,

-- laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat

likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta,

sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä

seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja

parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua,

suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa,

määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi

sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli

toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli

erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi.

Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin.

Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä

äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille

_Internatsionaalea_. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti;

silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan

kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen

kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen

pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja

toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta

se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen

nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt

häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen,

-- pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju

kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä;

haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen

nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja

aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla

kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet,

tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette -- taikka sanottiin häntä

La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli

poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut

Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu

kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja

Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä

yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa

kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti

kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä

kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan,

nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan

vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi

taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna

luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden

selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen

vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa,

jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut

korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta

sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja,

mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu-

ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli

karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen

kanssa, joka oli ruvennut _apachiksi_, sakilaiseksi, ja joka oli

piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin.

Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet;

hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan

kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli

sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti

poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin

oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella

ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta

hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta

mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä,

vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn.

Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat

rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua

hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka

oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin

omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että

hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä,

repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti

hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän

yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina

valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin

juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme

kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän

oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä

pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi

oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia

herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään

hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä

käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, -- (ne olivat

oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin

humalassa ollessaan), -- saivat pojan pään sekaisin. -- Hänen sisäinen

olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo

suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla

ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin

tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat,

lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset

muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien

nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat,

perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen

värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja

mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse.

Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen

pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän

ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen

sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä,

kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla

pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän

näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta.

Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita,

huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään

haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen,

joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se

joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan

sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen

rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä

päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin

aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja

ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata:

hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan

Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä

poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä

nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa

alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin

luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi...

Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei

kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta

kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy,

niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja

tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier

Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen

hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut

erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier

kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier

hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel

loukkautunut.

Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko

Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli

valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt

tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti

saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen

eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle

eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli

oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois.

Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään

liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä

olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa

hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen

vaisto auttoi hänet näkemään -- (joskin vielä liian yksipuolisesti)

-- lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin

hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja

palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan:

haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen

vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä;

Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen,

ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja

jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä.

Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo

seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat,

herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier

alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata;

hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein

ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier

availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti

sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen

toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen.

Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin,

että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä

muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia;

eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt

Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?... Mutta usko on aina

kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka

syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa.

Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi

poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!... Olivierin ei

onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten,

jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan

kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle,

eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan,

joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu

sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä

ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin

jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta

fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja

mielenvikaisen _credon_, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka

torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui

ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä

pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän

melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen

sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen

mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän

luki hänelle Tolstoin _Lapsuuden muistoja_. Hän ei näyttänyt niistä

välittävän; hän sanoi:

-- Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että

kirjoitettiin moisista tavallisista asioista...

-- Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille;

tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun

kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat

ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden

tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän

ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on

löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan

henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja,

mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän

karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta

siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat

häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen

paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin

hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään,

samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille

eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä

avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka

pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada

poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva

ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se

viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana

aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.

Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki

tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: --

hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja

kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön

järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen

hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina

kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan

tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi

tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen

pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä

ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä

liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme

sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista,

joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä

skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti.

Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat

nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. -- Pikku Emmanuelilla olivat

kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään

perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan

kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen

rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä.

Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen

ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin

elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi

häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin,

kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan

onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat,

villit ja barbaariset runot, -- kokonainen maailma sankaruutta ja

erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät

hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa

kiihkossa.

Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa,

varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa,

vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen

saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä

kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä

ainoana elämänsä sekuntina! -- Ruumiillisen työntekijän askare

soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan.

Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata

jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle

milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia

ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee

hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia;

säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet

liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden

parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin

niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja

porvarien muhkeihin aumoihin...

Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika

itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi

mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi

kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ

rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi

poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli

aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.

Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois

muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain

ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja

kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin

jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa

pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti

rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa,

ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle

nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena.

Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät

ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä

Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina,

kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen

vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen

ylhäinen musiikki, -- koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu

ulkokuori. -- Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin

penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän

vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä

eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.

-- "... Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille

loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On

rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa... Minä rakastan kaikkia, kaikki

rakastavat minua... Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää

huomispäivänä!..."

Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi

hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin

paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin,

jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, -- noiden maagillisten

kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran

piirtää uuden Vallankumouksen _Mene Thekel_.

Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias,

jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa;

näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja

kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen

kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita

merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun

suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän

sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette

ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin

käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään

ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla.

He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes

viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku

osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta

miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea

pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean

sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli

epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket

riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea

kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus;

ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan

ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa

paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri

kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä,

jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden.

Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti

täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he

kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä

oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle

kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla.

Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard.

Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat

toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa

samoin; -- (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne

pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu

heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli

sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli

merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut

kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies,

jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä

tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli

vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut

vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä

epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai

hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän

ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta

näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain

häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan

jälkeäkään jättämättä. -- Molemmat olivat he vanhoja romanttisia

lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen

nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin

kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä

koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi

Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän

veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan.

-- On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.

Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä

sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle,

mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen

ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa

huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään

kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi

köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän

tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan

myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, -- hyvän työn, sillä

hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän

mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu

kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi

juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista

puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja

klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä

mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen

salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta,

jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon

valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä

käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan --

(hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin,

niin "viimeisellä hetkellä"), -- niin koetti hän kuitenkin kaikin

mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa

seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen

kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla

fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella

asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun)

seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä

hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö

enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä

hänelle kiusaa.

Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä

touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä

hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa

taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan

kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti

pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä

kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin

kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut.

Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan

mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän

ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin

ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi

olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä,

nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.

Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina

sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli

ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku

Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen

villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet

auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen,

hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman

näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni

ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli

saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä

ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia,

solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan,

jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen

ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän

pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä;

rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin.

Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden

ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä

korkeimmalta runoudelta, -- tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja

välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen

käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen

huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin

pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse

luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen

moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero,

että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme,

kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään.

Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää.

Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että

he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan.

Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun;

mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki

joskus katoaa maan alle. -- Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa

käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata,

minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta

kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai

pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut

huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. -- Suutarille

oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten

kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa

leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä,

joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut

oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä

vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä

kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut

niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias

oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen

maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.

Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet

toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa

naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän

kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen

suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä,

ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään

ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti

tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin

auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan;

-- (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin

näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista

rumanmuotoisuutta); -- ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu

vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei

ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka

pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus.

Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle

jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta.

Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä,

ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä,

tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää

pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli

sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin

villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli

niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään

tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän

puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen

työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä

ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti

ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen,

että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista

ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi

hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi

hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle

paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän

tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen

kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista

kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä

kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin

surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.

Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta

ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli

yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette

puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä

koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel

sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli

kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi

kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa,

ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette

hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat

juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan

toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä

sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan

päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He

koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan

vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette

osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän

sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja

että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä

hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana

pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea,

mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi

hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja

sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä.

Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi

tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois

ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet

palaamasta.

Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. -- Emmanuel oli ollut

työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän

pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille,

tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin

kirja, tai paremminkin sanomalehti -- (sanomalehtien kirjoituksia

hänen päänsä olikin täynnä). -- Sinä päivänä he keskustelivat

vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan

naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:

-- Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden

yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.

Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän

oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä

iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti

kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään.

Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta

jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.

-- Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?

Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa.

Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista

aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti

häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta

ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on

ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän

toki koskaan ilmaissut sitä.

-- Sinulle on tehty pahaa?

-- Niin...

-- Kuka se teki?

Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien

väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.

-- Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä

meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän

jälkeentulevaistemme puolesta.

Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?

-- Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea

tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille

ihmisille?

Emmanuel huokasi, ja sanoi:

-- Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.

-- Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa

kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä,

ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on

näkemisen ja rakkauden arvoista.

Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.

Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:

-- Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen

nahkaan.

-- Eipäs ole, sinähän pääset siitä.

-- Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.

-- Mistä sinä sen tiedät?

Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän

uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit

uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier

Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä

tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan

uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen,

jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja

miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta

hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa.

Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä

tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien

aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain

vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista

lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja

puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän

sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia,

illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan

ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä

kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset

pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen

seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä.

Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen

iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista

sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.

On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä

ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin

suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät.

Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta

toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen.

Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan

sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä,

muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn

sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa

hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka

olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne

muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi.

Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen

ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin

köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan

kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän

varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, -- koko ulkonainen

maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen.

Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli

Rainettea, ja sanoi:

-- Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he

hupsuja?

Olivier hymyili:

-- Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin

samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia

ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja

sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme

näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.

Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot

eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen

korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata

ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he

ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät

olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta

ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan

talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa

raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:

-- Rainette.

Tyttö ei vastannut.

-- Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:

-- Ilkiö! Minä vihaan sinua.

-- Anteeksi, toisti Emmanuel.

Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä,

levottomana, hiukan häpeissään:

-- Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.

-- Onko se totta?

-- Se on ihan totta.

Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän

oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.

He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli

kaunis yö... Kivuloinen poika mutisi:

-- Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.

Kuului Rainetten keveä hengitys.

Emmanuel virkkoi:

-- Hyvää yötä, pikku sammakko.

Rainetten heltynyt ääni vastasi:

-- Hyvää yötä.

Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että

Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä,

pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä

hänen tähtensä.

Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi

piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut

syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten

asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier

karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen

väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet

toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat

tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko

yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä

harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus

upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja

hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä

edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin

aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän

yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa

valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti

saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa

periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut

oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän

innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut.

Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.

Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran

Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se

opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen

keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä.

Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai

asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard,

joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi

jumaloivansa Christophen musiikkia: -- (sillä diletantismi ja anarkian

henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin

joukkoon).

-- Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle

Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä,

mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei

oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, -- ja lisäksi

saksalainen, -- kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän

on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo

ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa,

niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa

häntä.

Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä.

Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.

-- Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen.

Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista

ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan

kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata...

No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa.

Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin

sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn

porvariston parissa.

Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin

omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa

seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi

heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen

Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää

puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja

hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, -- linnunpojan viserrystä

matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.

Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli

hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin.

Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui

tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan.

Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä

vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä

ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään

antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies

suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa

ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen

palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin

mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita,

koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin

ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken

kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan.

Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli

pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun

tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen

pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko

Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti

tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.

Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli

postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni

leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen.

Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin

huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli

mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja

nimiä:

-- Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja...

Ja hän lisäsi:

-- Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat

Burgundia.

-- Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

-- "Burgundilainen huima,

vyöllä miekka tuima,

partaleuoin tuo

burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on

sukupapereita 1200-luvulta ja... Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi

kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan

erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut

mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä

Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla.

Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena

kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies

Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella

voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti

sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota

sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen

suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa

vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä

joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen

kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän

puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan

syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että

oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli

Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää,

joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan

alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa.

Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon

menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat,

joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta

oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen

ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä

keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel;

poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja

taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea

vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla

lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja

tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin

osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin

lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier

Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta

toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen

pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä,

joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono

pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon

hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei

häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen

avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen

tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni

muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui

silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska

Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa

opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet,

mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä.

Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut.

Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli

valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten

perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha

ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia

ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä

huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. -- Confédération Générale

du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.]

lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä

julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen

armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan

paikkaan: vatsaan... _Feri ventrem..._ Ne nimittäin uhkasivat

suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle,

tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään.

Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta

liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää

oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen

vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi.

Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula

hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa

yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan

kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen

vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei

tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen

porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo

pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan

vallankumousta.

-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian

tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä.

Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa,

koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää

verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä

kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas

vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema!

Verta! Surmaa!"... Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja

mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

-- Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko

johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua,

kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville

sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin

pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota

viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä

suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon,

Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon

alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen

aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus

piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot

lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle

joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin

heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse.

Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä

seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen

väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier

loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes

halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea,

joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän

oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti,

nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, -- ei

sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa

lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli

sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu

sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri

maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin

jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei

missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa

ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka

pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka

puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista,

puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat

tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka

valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut;

mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä

tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja

kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut

eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan

kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä

vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen.

Olivier kysyi häneltä:

-- Mitä tuo oli, Christophe?

-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä

houkutellakseni kaloja luokse.

-- Aiotko kirjoittaa tuon?

-- Tuon? Minkä tuon?

-- Tuon, mitä soitit.

-- Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

-- Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

-- En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen,

Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen

katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin

hellä ilme!

-- Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

-- Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

-- Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä

minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en

saa osaani!...

-- Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

-- Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä

kestää?... Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi...

Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

-- Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin

sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

-- Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan

ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa

käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä.

Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen

läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli

pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat

nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

-- Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin

saanut suuren onnen.

-- Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin

minäkin.

-- Kyllä, sanoi Olivier.

-- No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

-- Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se

tekee sitä.

-- Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

-- Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta.

Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli

suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat

nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä,

lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään

muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei

häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän

äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa

nurkassa... Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier

Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan

itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän

istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa

kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo

runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän

oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti,

kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen

parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin

kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos

kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat

olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit,

lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen

voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se,

että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa

sitä unohdukselta!... -- Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut.

Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä

kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset

nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! -- Aurinkoa siellä ei

ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä

kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi

itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät

kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia

leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan;

ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen

unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.

Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin

mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle,

hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut

sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut

aivan hänen läsnäolonsa... Christophe astui huoneeseen keskellä

kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä

alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:

-- Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää

muista.

-- Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen

peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et

unohda koskaan mitään.

-- Vai niin muka! virkahti Olivier.

-- Alota siis alusta vaan.

-- Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.

-- Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin?

Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.

-- Mikään ei katoa, vastasi Olivier.

Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan

pysynyt liikkumatta, -- kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen

ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut

aavistaa, mitä hän ajatteli, -- liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja

sanoi:

-- Huomenna tulee kaunis päivä.

-- Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes

kuunnellutkaan.

-- Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt

kasvonsa kirkastuivat.

-- Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle

huomenna, Emmanuel?

-- Mitä joutavia! sanoi Christophe.

Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia

kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi

olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään

lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut

joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat;

mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta,

kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli

luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään,

edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma

kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan

sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa,

siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä

vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää

sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier

häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen

stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään.

Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin

ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua

kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan,

tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille

tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt

ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea

kuulevinaan. Christophe sanoi:

-- No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun

ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit

arvata, että olen putkassa.

Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei

tahtonut antaa Christophen mennä yksin.

Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia,

kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä

siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman,

maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä,

pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat

suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan

ei oltu nähty aurinkoa!... Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät

puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana

vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona

he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.

-- Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.

He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään

katsomaan lasta.

-- No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.

Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia

kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja;

töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla

kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen

sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään

rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita

ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun

vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin

he olivat kiitollisia... eivät tienneet, kenelle... kaikelle, mitä oli

ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden

silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat

toisilleen ylpeinä:

-- Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.

Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa... Nuoko kiltit

ihmiset!... Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.

Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi

epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia,

väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka

askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana.

Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia,

niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia

ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä

saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä,

Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui

poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se

liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri

milloin minnekin päin... Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista

tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään

tulkitakseen!...

Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja

odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe,

-- omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä

aikomatta, -- huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että

sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan.

Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan,

etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään

ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat

tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien

ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja

virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja

kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin

aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja

kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet

yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen

kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon

tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot

ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa,

kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset

katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat

olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat

kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.

Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja

potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä

väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui

heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut

täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista

kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin

se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle

rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää,

mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän

meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.

Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti,

selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana

kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle

intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi

hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen

yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista

ihmisistä!... Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa;

pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän

katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa,

hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä

haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.

-- Christophe, pyysi hän.

Christophe ei kuunnellut.

-- Christophe!

-- No mitä?

-- Mennään pois.

-- Pelkäätkö? sanoi Christophe.

Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy

huulillaan.

Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut

kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään

sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel

piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa,

katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi

jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi

Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten

hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen

silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta... Ihmekö se! -- Nythän se

oli tuleva... Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä

samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että

myöskin Christophe odotti.

Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas.

Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli

huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui

hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille

rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon

Christophen parissa.

Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, -- siellä

oli kultapartainen Coquard, -- hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä,

ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, --

vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja

vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli

onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti

poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi.

Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin

tavallisesti:

-- Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.

-- Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä

paisuu pian pahempaa.

-- Mitä lorua! huudahti Christophe.

Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä

saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot

laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun

sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät

tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä

korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen:

"Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha

tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän

tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi

henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta,

joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin,

ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea

käsipuolesta ja sanoi hänelle:

-- Mennään Aurélien luokse.

Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne

Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui

myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan

edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi

kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois

tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan

ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman

rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:

-- Minä menen kotiin.

-- Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.

-- Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.

-- Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.

Ja hän astui sisälle ravintolaan.

Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi

poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti

pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä

Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan

ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät

hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut:

hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan

työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier

Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki

järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän

huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat

häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän

huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet

hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat

naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen

pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin

hän.

Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja

heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä

ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän

luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta

nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella

vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava

venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen

vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet

jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän

toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään

sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain

tungoksessa.

Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi

hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden

puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:

-- Saanko pyytää neitiä valssiin?

Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli

hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia:

hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se,

joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle.

Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen

parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui

miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän

ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin

leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen.

Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä

murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet

tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin

päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi;

ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän

oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.

Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt

verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin.

Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha

vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet

revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut

katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan,

jota oli kuukausia rakennettu _Metro_-radan tarpeeksi. Valurautaiset

häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin

heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei

mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota

ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti

suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.

Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa.

Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi

pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen

tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja

hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:

-- Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.

Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen

päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli

Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen.

Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli

hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta

mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet

mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin

lapsi; ja samalla hän ajatteli:

-- Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?

Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli

tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt

vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten

ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili

Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena

ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja

hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui

kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut

pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet

vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä.

Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen

viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut.

Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä

tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli

viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:

-- Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa

barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan

nimessä, toimittakaa hänet pakoon.

Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier

oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja

antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:

-- Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet

väkisin.

-- Millä tavoin?

-- Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.

-- Mutta... anteeksi, tuota noin... sanoi Canet ymmällään.

-- Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte

parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet

menemään Sveitsiin.

-- Siihen hän ei suostu.

-- Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään,

että hän on jo lähtenyt.

Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea

barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä

hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki

katukiviä, joita myöten hän hiipi, -- ennustellen kuolisiko hän vai

ei -- (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän

ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän

Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe

laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt

Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi

paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten,

ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli

häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen,

vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli

pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan

Christophen luo ja huusi:

-- Jeannin...

Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä,

revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja

tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.

-- Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.

-- Missä Olivier on?

-- Täytyy paeta.

-- Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.

-- Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Katsokaa käsiänne? Kas se!... Teidän asianne on selvä, teitä ei

säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.

-- Missä Olivier?

-- Kotona.

-- Minä menen häntä tapaamaan.

-- Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut

varoittamaan teitä. Paetkaa.

-- Minne minun pitäisi sitten mennä?

-- Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.

-- Entä Olivier?

-- Ei ole aikaa lörpötellä...

-- Minä en lähde näkemättä häntä.

-- Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee

ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.

Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä

ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt

ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän

antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja

toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut

tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin

sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen

pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut

hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse

tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin,

niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen

olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.

Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin

Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja

valoton. Oli melkein pimeä... Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa

virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen

kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä

poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!... Sitten hän

vaipui horroksen aaltoihin uudelleen...

Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun

kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu

vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen

syvyydessä, niinkuin sammuva valo... Talo maaseutukaupungissa,

glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen

leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen

altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi...