ENSIMÄINEN OSA

Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton...

Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin

ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä

alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat

uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.

Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli

joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua.

Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä

tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle

ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei

ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden

matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla;

hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli

saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt

hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse

niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö

oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle

tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli

virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi

tulla diletantti.

"_Päästäkseen eteenpäin taiteessa_, sanoo Ibsen, _tarvitaan muuta ja

enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat

elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo,

vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja_."

Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä

kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät

olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe,

tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan

teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia,

haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan

taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki

oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut

matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt

tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa...

Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä,

mitä voi olla... Christophe luuli joutuneensa satamaan.

Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli

Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei

voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi

hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän

oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä

olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän

olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, --

vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän

kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. --

Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.

Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan

houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa

suuttuikin. -- Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä

varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä,

ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.

Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman

katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä

kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein

herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se

ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan

rakastavien sydämien ystävyydessä.

Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa,

toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse

pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian

kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta

hänen lapsensa -- inisevä vauva -- ei voinut täyttää kovin suurta sijaa

hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä.

Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä

tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta

laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy

myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää

myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri

sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.

Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden

ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät

liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa

itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline

oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä,

joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa

oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen

taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut.

Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti.

Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka

hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa

että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset

olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän

joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.

Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman,

Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen

asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta,

ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia

työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta

ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta

nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet

kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa

olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä

-- (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen)

-- sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin

katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle

koti: se oli _pimeä kammio_, johon hänen menneisyytensä kuvat

heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin

loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka

tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat

kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe

tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin

ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat

kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen:

hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä

järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja

Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä

koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen

niitä... Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä

joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan

jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut

kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo

halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin

ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli

käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat;

ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan

kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa

asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet

yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin

toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja

kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja

yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin

mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo

onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin...

Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies -- (Olivier oli aivan kuulevinaan

hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein

portaissa) -- mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen,

uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli

saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen

työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli

uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut

jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä

siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän

ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät

koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä,

mitä se antoi, -- antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset

suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias,

toinen seitsen- ja kolmas kolmen, -- kaksi oli sitä paitsi jo kuollut,

-- ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet

parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet

edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

-- Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä,

yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän

jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: -- valtavan

iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat

silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli

nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa;

tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän

näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä!

Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier,

hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

-- Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien

hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan

hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. --

Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille

ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin

kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta

kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön

lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä

kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma

alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön

ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten,

pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti

Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän

tyttö, mihin se matka häntä vei? -- Olivier oli siitä varma, ja hänen

sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli

kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, -- ajatteli

noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi

kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin

huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan

lähellä... Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä... Että

hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!

Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän

syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin

kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät

tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi

voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen

oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille,

tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin

kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi

olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän

kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti

kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin

taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi.

Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku

lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä

niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti,

sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa

niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta

lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja

taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei

hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli,

niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt

hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän

oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa

itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden

entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat

saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden

elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä

menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen

itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa

karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen

ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan

huomasi hän ne heti kaikkialla. -- Maailma oli täynnä kärsimystä.

Maailma, tämä vaivaistalo... Oi miten paljon ääretöntä tuskaa!

Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta.

Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka

eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa,

vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään,

rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma

murjoo ja jotka se unohtaa!... Julminta ei tässä ole kurjuus eikä

sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin

Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki,

niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen

huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian

verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun

Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko

ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän

kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa,

ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain

muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai

Christophen sekaannuksiinsa:

-- Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja

sadatteli:

-- Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä

surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

-- Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun.

Silloin ei voi enää elää.

-- Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

-- Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä

siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä

elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo

pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko

luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

-- Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon

kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää,

taistelemalla pahaa vastaan.

-- Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin

rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin

lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa

ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus,

jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön

lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita,

aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä

kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä

koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen

vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa?

Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, -- ellei se

suorastaan pahennakin asiaa... Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei

ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät

velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka

tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa

itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen

hiukan puhtaampaa viiniä. -- Minun ensimäinen velvollisuuteni on

tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka

vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!

Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä

levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan

kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä

voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen

ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän

oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin

hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset.

Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja

ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä

väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia.

Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten

pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä

tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me

olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset

tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä

muista, mitä pahaa he itse tekevät.

Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva

Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki

itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta

pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki

ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti

hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina.

Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen:

virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin

pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua,

katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää

sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä

liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse

pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin

sielu ei voinut tyytyä olemaan.

Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä

alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli

yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä

puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen

oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle

parhaat voimansa.

Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison

itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian

pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä

hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka

(viisasta kyllä) -- johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua

tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo

ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen

ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa.

Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen

kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä

taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään

kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä

omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa

maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria

ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa

päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.

Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien

sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo

siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!...

Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti

tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha,

paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty

entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko;

eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on

säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon

erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat

vääryytensä, -- yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se

kannattaa.

Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia

vääryyksiä vastaan, -- ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.

Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi

jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan

ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista

rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain

julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut

ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan.

Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan

kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että

se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin

avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja

teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi,

taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti

aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi

laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja

teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta

alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät

järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja

yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.

Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan

oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo

älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.

Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli

häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut

liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat

totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu

verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien

kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta,

niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, -- kuninkuudet Jumalan

armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten

yhdenvertaisuus, -- ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet,

jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla.

Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät

valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä

puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka

säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa

savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin

aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee

sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan

ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin

verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä

kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. -- Monet

näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia

hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin

porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet

porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita:

museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita

harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se

tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se

voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin

abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin

Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne

kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi

ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta

jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa

tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.

Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille

ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa,

joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan

erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin

kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä

ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se

minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään

huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina

heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden

mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se

nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. --

Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne

luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta

ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he _voineet_ menetellä

toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin

palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin

juovuksissa..." Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja

viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät

olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini

oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui.

Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään

ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen

viininkorjuuta!... Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta

kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän

lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat

siitä humalaan.

Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier

Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman

yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: _Deo

ignoto_: -- kansalle.

Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet

näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla

luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli

älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät

tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa

johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä

taistelemaan, -- tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin.

Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain

vaaraan. Teatteriliikutusta!

Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman

oman edun laskelmia. -- Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten

taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan

ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen

nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat

tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua

sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan

kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi

olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean

merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He

työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin,

jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa;

eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se

inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja

asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon

heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita

porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman

tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan.

Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he

olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta

aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä

menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli

heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän

kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä.

Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki

ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja

lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin

ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen

yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui

yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu,

että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla

tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He

eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa

kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille

heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja

epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa,

ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että

se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää

jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta

ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. -- Toiset tyydyttivät tällä

järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten

hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He

nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän

luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa

nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle.

Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella

oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään

jäljelle!" -- Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.

Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä

raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja

miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka

hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän

teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja

tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän

ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan

meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on,

-- eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka

näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he

helpostikin, että he sen tuulen käänsivät.

Tuuli oli jo kääntynyt.

Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä

nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan

tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa

kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja

moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla

valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen

optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja

odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen

hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään,

niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo

kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta;

tarmokkaat vähemmistöt -- kaikenlaiset vähemmistöt -- turvautuivat

silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta

silti kohtalokasta: "_Action Françaisen_" rojalistit, Ranskan

kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac

puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan

aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan,

ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään

halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa

huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta

keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden

vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, -- joko työläisten

tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet,

kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai

vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta

demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot,

väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän

yläpuolellaan.

Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita,

-- sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein,

mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa

eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi,

milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se

mikä tahansa. -- Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka

Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja

vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen

esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja

luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä,

levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien

etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat

olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista

järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt

heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku

pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan:

he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. -- Kaikki

he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa

auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti

kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into

kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan

johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi

makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä

menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin.

Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle,

ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa

heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi

kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä,

ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät

olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph

de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän

sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata,

pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin

mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he

kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia,

he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he

olivat olleet aikoinaan kehittämässä.

Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen

vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli

ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.

Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre

Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että

se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta:

suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet

kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että

vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia

Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän,

mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään

naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät

olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan.

Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle

jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan

ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin,

-- sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi

häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen

selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo

hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut

varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi,

että _siellä_ ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta

kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen

yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen

liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet

syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä

maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei

tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja

ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä

ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on

varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he

häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin

valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi

ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.

Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka

muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari

ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse

Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla,

kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena

avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä

kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen

saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään

enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat

ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli

vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen

kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä

itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli

tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä

yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen

äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään

mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa

vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin;

hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella

kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä

vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys

muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan

häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään

aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa

heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia

näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen

vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin

vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten

hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden

maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se

oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen

sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän

itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.

Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen

sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi

erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän

oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä.

Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don

Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan,

kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei

omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten

ja millä hän eli), -- vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin

vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti

vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän

tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset

pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän

pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea.

Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, -- (hänen kasvonsa

olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe

hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa

olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän

oli oikea mestari) -- oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että

häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän

uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys

ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä.

Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet

hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he

tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili

porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta,

ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?"

Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta

halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä

halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan

heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän

ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi,

joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin

miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he

moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman

nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät!

Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista

itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista,

jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi

samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten

ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen

ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi!

Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan

tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan

ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti,

mitä he ajattelevat!... "_Tunne itsesi!_"... Kuinka pystyisivät he

siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa

mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin,

ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä,

että _ihmiset_ yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden

voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon

ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit,

profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan

tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin

jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko

vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita

tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan

Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.

Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet

tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän

ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut

sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla

maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin,

Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin

ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia

muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä

jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä

toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus,

lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan

yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän

kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on

tulossa.

Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin

heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla

tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten

salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi

heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn

voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen

päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan

oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä

olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet.

Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän

pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja

vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan,

joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä

kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas,

ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus

pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina.

Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt

maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä

loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli?

Köyhyyskö?

-- Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen

kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.

-- Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan

onnen kohtaamat.

-- Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin

nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima

on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa

väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee

nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee

heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen,

köyhä, typerä, voitettu, -- ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa,

menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään.

Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä

sellaista... Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!

-- Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.

-- Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä

vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin

hartioihini... Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät,

eivätkä ne, jotka sitä ovat.

Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden

haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan,

että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.

-- Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite,

minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.

-- Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta

kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka

puhuvat asioita, joita eivät tunne.

Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan

liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta.

Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut

käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut

tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.

-- Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi?

sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki

ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja

minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana

päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä

silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi

koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa,

ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi

karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen.

Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan

pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.

Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä

olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta

säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän

tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli

jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu

Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, --

siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen,

kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa

kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella

ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.

Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia.

Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä

maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä

hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!

-- Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, -- tai leikkiä

vallankumousajatuksilla, -- tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei

minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa

mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa

omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin

puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä,

joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja.

Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä

muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä

klassikoltanne, Corneillenne sanat: "_Minä yksin, ja se riittää_."

Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne.

Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa

väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien

heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.

Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata

poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin

oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista.

Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja

intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan,

kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea

oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten

kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:

-- Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?

Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti

tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden

uutuudesta tai (se on sama asia) -- arkaismista. Mutta he olivat liian

herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen

todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, --

leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa

veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he

olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään

ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta

tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen;

taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta;

Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen

suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista.

Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen

todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se

saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita

tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? -- Ja

kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä

yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan

he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi

siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan

synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko

sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena -- tahi paremminkin

ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, -- tarjota näyttämöllä

tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön

muodostamalle yleisölle.

Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen

vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen

puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo

luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne

vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän

elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet

hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi

uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten

monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria

kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja

teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen

tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä

vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli

itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle

ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli

niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset

tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.

Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo

porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia

hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä

ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää

omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä.

Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin

heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa

epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina

kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä.

Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten

kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä

huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka

uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi

pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen

rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän

oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä

kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut

häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia

herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa

erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän

vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa

ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli

jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.

Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet

näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan

seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo

ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen

käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.

Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty.

Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina

vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä

samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja

ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole

muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.

Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota

leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät

hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous,

ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen

ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista

ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen

keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen

puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää

sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu

porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän

ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen

seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja,

vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen

työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään

rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla

mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta.

Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten

kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan

keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia

ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja

ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän

omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet

ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on

lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja

intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.

Sen teki Christophe.

Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet

tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä

vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä

oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket

kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat

muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä.

Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa,

vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi,

vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen

koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa

kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen

nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä

porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa

ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut,

ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli

tehnyt sen virheen -- (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen

tavallista), -- että oli nainut rakkaudesta, -- kauniin työläistytön,

jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli

synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen

elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää

tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli

salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat;

eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei

saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät

häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten,

moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat

keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman

elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja

pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän

oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun

hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta

löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka

ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna.

Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä.

Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä,

kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan

aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää

ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, -- kaikki nämä seikat olivat

lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen

ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin

monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet

lopullisesti. -- Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli

järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei

ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli

kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier

oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka

ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen

tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että

kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä

eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt

ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän

oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti

siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.

Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän -- mikä

oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen,

-- ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän

ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier;

hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia.

Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka

halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään

ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä

jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö

satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon

voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.

Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä

Casimir Joussier, -- pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen,

viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset,

laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa

pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen

mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen

kanssa sointuvaa, -- eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja

viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, -- kuin nimenomaan häneen

itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka

hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että

ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri

niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön

ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme

kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita

he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä

saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä

noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. -- Tätä hänen

persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus

hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla

lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne

oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan

pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle,

huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen

väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon

herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat

jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka

oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka

missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen

terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti

hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan

epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus

yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli

sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa

ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin

paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä,

sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen

hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä

kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia

ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä,

ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista

yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta

Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui

hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli

synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka

hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin

täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin

niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden,

jotka olivat alempia kuin hän.

Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden

välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen

taistelu sai heidät -- vaikkakin vaikeasti -- toimimaan yhdessä, ei

se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin

kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien

välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja

lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki

pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen

halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen

kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana,

eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui

-- tulee johtumaan aina -- kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet

ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne,

jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki

ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, -- laumassa, jonka

luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin

niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa,

jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen,

joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa

ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa,

joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja

hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun

kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne

aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka

ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen,

silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan

pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot,

mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa

anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli

hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka

aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia

ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen

päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen

aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden

puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä

omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen

alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, -- ihastunut

sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin.

Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan,

imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se

tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden

vertainen. Ja vihaa heitä.

Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä

Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla

pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan

tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli

tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias;

kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä,

niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier,

mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista

kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin

ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen,

joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin,

kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen,

kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen

heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän

keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia

päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi

vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias

-- tyttö ja poika -- jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän

kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen

jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän

ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen

pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut

näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he

tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket

illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä

lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa,

sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän

odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei

hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään;

hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa,

tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi

Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä

tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan

käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien

tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida

eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä

eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan

fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen

vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten

olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän

ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui

Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä

lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten

tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä

mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe,

vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti

tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän

vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi

olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen

kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei

osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin

kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan,

salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta.

Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan.

Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he

epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja

että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen

puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä

ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden

katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin

kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta

olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier

Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä

vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi

älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä

ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli

kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen

ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa

kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden

vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois

kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin.

Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia

taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen

yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu

seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän

pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä.

Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli

heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä

saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin

ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen,

että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä

pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian

elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti,

luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle

huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät

hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä

hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän

ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli

asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin

pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän

tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että

mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään

hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi

kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien

vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen

mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden,

utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan

ajan nainen: kaikkien aikain nainen. -- Olivier, joka näki tämän

salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa

se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin

hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen

salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä,

seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä,

Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi

elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen

oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut

kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja

sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen

kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi

nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n

mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi

huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä

keskenään:

-- "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin

vähästä..."

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut...

-- "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme..."

Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon

onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä.

Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika,

jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän

surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

-- "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys.

Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas

elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta

pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja

hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi

vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista,

ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä

jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja

viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän

kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä

ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista

aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta

saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa

ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen

skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista

kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso,

kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, --

aatteita äidillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia

tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään.

Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan

sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli

optimisti.

-- "Ei pidä olla pahalla tuulella... Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen

on kunnossa..."

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa.

Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat

samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen

toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta

tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli

Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui

silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta

tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä

elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja

vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin

hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen

olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä

vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut

pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja

kaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa

laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi

työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan,

joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen

teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien

tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, --

nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan

syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui

tekemisiin syndikaattien kanssa, -- noiden monien heikkojen luomain

peloittavain kokoomusten, -- niin hänen voimakas individualisminsa

nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia

ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen

taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot,

alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä,

ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään

lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina

sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee

sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon

ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle

noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma

ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka

eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia

oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa

väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin

hän oli tutustunut _Saman katon alla_, eivät välittäneet näistä

taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat

liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä;

he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi.

He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin

Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän

mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he

olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan

vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan

muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään

vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman

paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat

taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta.

Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon

theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta

elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen

imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi.

Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!... Sellainen

vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi

ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier

Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia"

työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta

heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla

yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan.

Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa

ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko

imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

-- En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien

tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä

kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen,

ettei hän ollut heidän joukkoaan.

-- Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne,

olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä

päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta,

olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä

kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on

puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi.

Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime

aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he

himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole

tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan;

mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo

selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa

sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää

koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette

sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka

pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat

laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään.

Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista

kohti.

He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että

juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa

ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija

ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin

mukavasti kuin suinkin.

Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin,

jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään

ei inhoittanut häntä niinkuin _sabotaashi_, työn tärveleminen,

periaatteeksi otettu laiskottelu.

-- Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan,

sanoi hän... Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt

lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne

porvareita!... Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman!

Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te

vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta.

Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston

vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn

tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai

halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, --

huvikseen ehkä, -- tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka

heissä kuohuu, -- lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut

ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä,

porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi,

agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi... Seis,

älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat

pettureita, sanotteko?... Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ

kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa

syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka

uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä

vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin

itsensä täyteen.

Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä

väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa

valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin

muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta

hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä,

sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui

hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma,

jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä

köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen?

Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea

etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe

ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa

enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden

epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken

häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai

hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi

taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää.

Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee

heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän

väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä

hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon

se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan

-- (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?)

-- vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan.

Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle

kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen

eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle

yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin

_Gioconda_ ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta

jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi

eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole

siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan

on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa

työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden

varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on

enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään

normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä

on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan

saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan

loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me,

työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me,

jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme

pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat

parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, -- me, jotka kuitenkin

olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan

olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne,

rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta

se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne,

joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu,

valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin

maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle

uhrataan kaikki muu hyvä, -- nimittäin lähimmäisten hyvä. -- Siitä

huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä:

"Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä

elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja

jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."

Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea,

häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä

kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään

kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli

etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei

pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän

luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin

näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli

kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas

hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.

Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin

Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän

pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia.

Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä

ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain

sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen,

toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista

raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun

vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin

hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan

kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier

pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla

väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta

siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi

antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain

hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta

itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin

puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja

tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.

Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen

ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta

niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet

hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse

luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina

kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus

vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he

kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli

kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka

päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa

ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei

jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys

leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa;

ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät

hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä:

rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä

pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet

heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta

sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman

varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan

uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja

kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi

nainen ja raha -- (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). -- Niin

hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan

kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi --

(Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); -- mutta

heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus

ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että

he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai

jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa,

levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää

itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä

olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen,

liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina

näkymättömään päämaaliin.

Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen

toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan.

Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa

johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset

keskenään, -- sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla,

-- sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus

sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, -- niin

raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he

käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen

paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja

kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä

huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset

tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia

ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin

niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet

heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä

munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset

olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.

Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut.

Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet

olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta

samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti

heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään

tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta

tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle

ja katseli veden vyörynää.