Ebenalpilla.
Kuusi päivää yhtämittaa oli Ekkehard maannut sairaana. Alppipaimenet
hoitivat häntä ja valmistivat terveellisistä yrteistä hänelle kuumetta
lieventäviä juomia. Alppi-ilmakin teki omansa. Tällainen väkevä täristys
olikin tarpeen palauttaakseen sielun ja ruumiin voimat jälleen
tasapainoon. Nyt hän tunsi jo kaikki olevan hyvin. Hän ei enää kuullut
ääniä eikä nähnyt haavenäkyjä. Lempeän levon ja terästyvän terveyden
tunteen hän tunsi kulkevan olentonsa lävitse; se oli tuollainen lienteän
voimattomuuden tila, joka on niin terveellinen raskasmielisille
parantuville potilaille. Hänen ajatuksensa olivat totisia mutteivät
koskaan katkeria.
"Olenpa vuosilta jotakin oppinut", puheli hän itselleen. "Riehunta ei
auta ihmistä, vaikka hurmaavinkin neitonen seisoisi hänen edessään;
hänen pitää olla kivestä niinkuin Säntis ja panna jäähdyttävä
jääpanssari sydämmen ympärillä, niin ettei tuskin yön unelmakaan saa
tietää, mikä siellä sisässä lyö ja hehkuu, -- se on ihmiselle parempi."
Ja vähitellen kirkastuivat hänelle viimeisten aikain surulliset asiatkin
lempeässä valossa; hän ajatteli herttuatarta ja kaikkea, mitä korkealla
Twielillä oli tapahtunut, eikä tämän muisteleminen enää tehnyt hänelle
tuskaa. Ja se on mahtavan luonnon mainio ominaisuus, ettei se ainoastaan
aseta itseään valtavasti vaikuttavana kuvana katsojan silmäin eteen,
vaan laajentaa ja kohottaa henkeä joka suhteessa ja manaa jälleen esiin
jo kauvan sitte menneiden aikojen muistot. Ekkehard ei ollut koskaan
ennen ajatellut nuoruutensa päiviä, mutta nyt palasi hänen mielensä
mieluimmin juuri niihin, ikäänkuin siellä olisi ollut paratiisin
yrttitarha, josta hänet myrsky oli karkottanut pois. Hän oli viettänyt
muutamia vuosia Lorschin luostarikoulussa Reinin varrella; silloin hän
ei aavistanut, mikä sydämiä kuluttava hehku palaa kätkettynä naisten
tummiin silmiin, -- vanhat pergamentit olivat hänen koko maailmansa.
Mutta muuan haamu oli jo silloin piirtänyt nimensä lähtemättömästi hänen
sydänääneensä: se oli veli Konrad Alzeyläinen. Häneen, joka oli
joitakuita vuosia vanhempi, oli Ekkehard kiintynyt nuoruuden
ensimmäisellä ystävyydellä; heidän elämäntiensä erkanivat toisistaan,
ruohoa oli kasvanut Lorschin päiväin päälle, mutta nyt virisivät ne
loistavina muistin eteen niinkuin tummat kunnaat tasangolla, kun
aamuinen aurinko luo ensi säteensä niille.
Nyt palasivat Ekkehardin ajatukset usein hänen uskolliseen
nuoruudenystäväänsä, -- hän seisoi jälleen tämän parissa kupukattoisessa
pylvästöhuoneessa, rukoili hänen kanssaan vanhoilla kuningashaudoilla ja
sokean Thassila herttuan kiviarkun ääressä, vaelteli hänen kanssaan
luostaripuiston siimekkäissä käytävissä kuunnellen hänen sanojaan, -- ja
mitä Konrad oli silloin puhunut, ne olivat hyviä ja terveellisiä sanoja,
sillä hän katseli maailmaa runoilijan silmillä, niin että tuntui kuin
pitäisi kukkien kohota tien partaalle ja lintujen viserrellen yhtyä
hänen puheeseensa.
"Luo silmäsi auki, Jumalan lapsi!" oli Konrad kerran sanonut nuorelle
ystävälleen heidän katsellessaan luostaria vartiotornista yli lakean
maan; "tuolla niissä valkeat hietanummet paistavat esiin ketojen
keskeltä oli ennen virta ja Neckarin suu; niin kulkevat myös menneitten
ihmispolvien jäljet jälkeentulevaisten sukupolvien kautta, ja ihana asia
on, että niitä pidetään arvossa. Ja täällä Reinin varrella on pyhä
maaperä, niin että olisi aika meidän koota mitä sillä on kasvanut,
ennenkun ikävä kouluopiskelu on meiltä vienyt kaiken halun siihen."
Ja hilpeinä lupapäivinä oli Konrad kävellyt hänen kanssaan. Odenwaldin
metsässä, missä vihreän koivulehdon halki porisi iloinen lähde; siitä
joivat he ja Konrad lausui: "Notkista pääsi, sillä tässä on kuolleitten
lehto ja Hagenin lehmus ja Siegfriedin lähde; täällä viskasi ilkeä Hagen
keihäänsä uroista paraimman selkään, niin että kukat ympärillä
hengittivät veripunaista kastetta; ja tuolla Sedelhytissa murehti
Kriemhild rakastettua vainajaa, kunnes tulivat hunnilaiskuninkaan
lähettiläät kosioimaan nuorta leskeä"... Ja Konrad kertoi hänelle kaikki
vanhat tarinat Wormsin kuninkaan linnasta ja Nibelungien aarteesta ja
Kriemhildin kostosta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät hänen puhuessaan.
"Käyppäs kiini!" huudahti hän nuorelle ystävälleen, "jos kerran olemme
miehiä ja harjautuneita lauluntaitoon, niin laatikaamme muistomerkki
Reininvartisille historioille; minussa jo kiehuu ja käy kuin väkevä
laulu urhojen uljuudesta ja hädästä ja kostosta ja kuolemasta; ja
Siegfriedin taidon varustaa itsensä sarvipanssarilla nuolia ja lumouksia
vastaa osaan minäkin kyllä, vaikkei enää löydykään louhikäärmeitä ja
noitia; ken hengittää metsäilman pyhää raittiutta ja otsansa pesee
aamukasteella, sille ilmenee sama salainen taito osata ymmärtää lintujen
laulua ja myrskytuulen tarinaa menneistä asioista ja tapahtumista ja se
tulee vahvaksi ja voimalliseksi, -- ja jos hänellä on sydän paikallaan,
kirjoittaa hän kaikki kuulemansa pergamentille muiden ihmisten
hyödytykseksi ja opetukseksi."
Mutta Ekkehard oli miltei peläten katsellut iloista ja uskaliasta miestä
ja virkkanut: "Minua melkein huimaa kun kuulen, miten tahdot tulla
toiseksi Homeeroksi." Mutta Konrad vastasi hymyillen: "Iliasta elköön
kukaan yrittäkö matkia Homeeron jälkeen, mutta Nibelungien laulu on
vielä laulamatta, minun käsivarteni on voimakas ja ajuni vahva, niin
että kenpä tietää, mitä tulevat ajat vielä tuovat mukanaan!"
Ja toisen kerran he astelivat pitkin Reinin vartta ja aurinko kuvaili
Wasgauwaldin huippujen yli itseään siniseen virtaan; silloin puhkesi
Konrad puhumaan: "Sinulle tietäisin laulun, joka on yksinkertainen eikä
kovin raju ja hyvin sopii sinun mielenlaadullesi, sillä sinä kuuntelet
kernaammin jahtitorven hilpeää raikua kuin ukkosen jyrinää. Luohan
silmäsi selälleen! Kuten tänään, kimalteli jo silloin Wormsin linnan
torninhuippu tänne, kun sankari Walthari Akvitaanilainen pakeni
ratsullaan hunnien vankeudesta Frankkienmaahan; täällä kuletti lautta
hänet ylitse ja hänen lemmittynsä ja kultaisen aarteensa; metsään
ratsasti hän tuonne sinertävään, ja siellä syntyi Wasichensteinin luona
tuima kamppailu ja miekkojen ja kilpien helinä, kun Wormsin miehet häntä
vangita yrittivät; mutta rakkaus ja hyvä omatunto tekivät Waltharin
vahvaksi, niin että hän voitti heidät kaikki, yksinpä Gunther kuninkaan
ja tuimamielisen Hageninkin."
Ja Konrad oli kuvannut hänelle taistelun menoa juurta jaksain. "Kuten
metsän jättiläisten ympärillä kohoaa kaikenlaista villiä viidakkoa", oli
hän lausunut, "niin on Nibelungen-sadun ympärille kasvanut paljon muuta
pensastoa, joista kyllä voi yhtä ja toista leikata, jos kellä vain halua
on. Laula sinä Waltharista."
Mutta Ekkehard oli silloin viskellyt liuskakiviä Reinin pintaa pitkin ja
vain puolittain ymmärtänyt ystäväänsä; hän oli hurskas luostarioppilas
ja kiinnittänyt mielensä vain häntä läheisimpiin asioihin. Aika erotti
ystävykset toisistaan, ja Konradin oli täytynyt paeta luostarikoulusta,
koska oli tullut sanoneeksi, että Aristoteleen _Logica_ oli puuta
heinää, ja oli matkannut avaraan maailmaan kenenkään tietämättä minne;
Ekkehard puolestaan joutui Sankt Galleniin ja oli siellä uutterasti
opiskellut ja tullut ymmärtäväiseksi nuoreksi mieheksi ja kelvannut
viimein itsekin opettajaksi, ja Alzeyn Konradia hän ajatteli usein
miltei ylhäisellä ylenkatseella.
Mutta hyväituinen siemenjyvä voi kauvan piillä ihmisen sydämmessä ja
lopulta kuitenkin avata sirkkalehtensä, kuten Egyptin muumiohaudoista
löydetyt vehnänjyvät.
Koska Ekkehard nyt ilolla muisteli noita aikoja, oli se merkki siitä,
että hänestä oli tullut aikain kuluessa toinen mies.
Ja hyvä että niin olikin laita. Herttuattaren oikullisuus ja Praxediksen
hilpeä sulous olivat terästäneet ja kirkastaneet hänen hentoa,
raskasmielistä luonnettansa; ne suuret tapaukset, joiden piirissä hän
oli elänyt, hunnilaissodan riehunta, olivat antaneet vauhtia ja lentoa
hänen mielelleen ja opettaneet häntä halveksimaan pikkumaisen
kunnianhimon pyyteitä; ja nyt hän kantoi sydämmessään vielä suurta
surua, joka hänen piti saada tuuletetuksi sieltä pois. Näin oli
luostarinoppineesta, kaapustaan ja tonsuristaan huolimatta, tullut
onnellisen muutoksen kautta runoilija, joka oli luonut päältään entisen
olemuksensa kuten käärme nahkansa.
Joka päivä ja joka hetki, kun hän katseli vuorensa alati yhtä ihania
huippuja ja veti puhdasta ilmaa täysin vedoin keuhkoihinsa, tuntui
hänestä yhä enemmän arvoitukselta, että hän kerran oli luullut
löytävänsä elämänsä onnen kellastuneiden käsikirjoitusten tutkimisessa
ja tulkitsemisessa ja sitten miltei kadottanut järkensä erään kopean
naisen oikkujen tähden. "Anna sen kaatua, sydämmeni", puheli hän
itsekseen, "mikä ei enää jaksa pystyssä pysyä, ja rakenna itsellesi uusi
maailma, rakenna se syväksi, ylpeäksi ja avaraksi, ilmaa ja iloa luo
siihen, ja anna vanhojen muistojen juosta kuiviin kuin puro hiekkaan!"
Hän käveli jälleen tyytyväisenä kammiossaan. Eräänä iltana hänen
soitettua iltarukoukseen tuli hänen luokseen Ebenalpin paimen kantaen
jotakin huolellisesti huiviin käärittynä. "Herran terveeksi,
tunturiveli!" lausui hän, "tänään teitä lienee kunnollisesti
puistattanut, jonka vuoksi toin teille tässä jotakin jälkiparannusta.
Mutta huomaampa poskienne punottavan ja silmäinne loistavan, joten se on
käynyt tarpeettomaksi." Hän avasi huivinsa: siinä oli kuhiseva
muurahaispesä ja kuivia havunneulasia; hän pudisti tämän ahkeran väen
alas kallioseinää myöten".
"Teidän olisi muuten pitänyt tämä yö maata näiden päällä", virkkoi hän
nauraen, "ne olisivat purreet teistä viimeisenkin hitusen kuumettanne
pois".
"Se on jo ohitse", sanoi Ekkehard, "vaan kiitän kuitenkin teitä
lääkkeestänne".
"Mutta tehkää täällä lämmintä itsellenne, sillä musta pilvi käy
Brülltobelin yli tännepäin ja konnat ryömivät esiin kivenraoista; se
merkitsee sään muutosta."
Seuraavana aamuna hohtivat kaikki vuorenhuiput raittiin ja häikäisevän
valkoisina. Oli satanut vahvalta lunta. Mutta talventulo oli vielä liian
varhaista. Aurinko kohosi veitikkamaisena kaiken tämän kirkkauden yli ja
vaivasi säteillään lunta niin, että sitä miltei kadutti sataneensa alas.
Kun Ekkehard illalla istui pärevalkean ääressä, kuului hänen korviinsa
jyräys ja kumina sellainen, kuin aikoisivat vuoret syöksyä sijoiltaan.
Hän hätkähti kokoon ja vei käden otsalleen, peläten kuumeen uudelleen
palaavan.
Mutta se ei ollut mikään sairaloinen haavekuvitelma.
Kumea kaiku vyöryi vastapäisiin Sigelsalpin ja Maanviesen rotkoihin;
sitte kuului kuin mahtavien puunrunkojen kaatumista ja ryskävää
putoilemista -- kunnes melu viimein lakkasi. Mutta vienosti valittavaa
huminaa kuului koko yön alhaalta laaksosta.
Ekkehard ei saanut unta. Kerran harhailtuaan Merialppijärven ympäri ei
hän luottanut itseensä enää milloinkaan. Varhain aamusilla hän kiipesi
ylös Ebenalpille. Benedikta seisoi paimenmajan edustalla ja viskeli
lumipalloja hänen kaapuunsa. Paimen nauroi, kun Ekkehard tiedusteli
häneltä yöllisen melun syytä.
"Sitä soitantoa saatte vielä usein kuulla", sanoi hän, "lumivyöry on
syöksynyt alas laaksoon".
"Entä se hiljainen humina?"
"Se lienee ollut omaa kuorsaamistanne."
"En ole nukkunut ollenkaan", vastasi Ekkehard. Silloin lähtivät he
kaikki alas kuuntelemaan. Lumesta todella kuului etäistä ähkinää.
"Merkillistä", virkkoi paimen, "sinne on hautautunut jotakin elollista."
"Kenties Quaradavesin isä Lucius vielä olikin elossa..." sanoi
Benedikta, "hänellä oli juuri tuollainen vieno karhunääni."
"Suusi kiini, hupakko!" uhkasi häntä isänsä. Lapioita ja vuorisauvoja
noudettiin, vanhus otti kirveensä, ja niin varustettuina lähdettiin,
Ekkehard mukana, kulkemaan pitkin lumivyöryn tekemää uraa. Se oli
pudonnut kalliolta alas hypäten kuilujen ja kiviröykkiöiden ylitse ja
murtaen matalia petäjiä kuin olenkorsia; kolme mahtavaa paatta, jotka
etuvartiain tavoin katselivat rinteeltä alas laaksoon, oli sulkenut
vyöryltä tien; vähäsen siitä oli kyllä vimmaisena viskautunut
esteittenkin yli, mutta ydinosa makasi voimattomaksi murskautuneena ja
korkeaksi torniksi pinoutuneena niiden juurella. Paimen laski korvansa
lumenkuorelle, astui sitte muutamia askeleita eteenpäin ja sysäten
alppisauvansa kinokseen huudahti: "Tästä kaivakaamme!"
Ja he kaivoivat hyvän hetken, niin että he joutuivat vähitellen
seisomaan syvään hautaan, lumimuurien reuna korkealla päittensä päällä,
ja puhalsivat usein kouriinsa palellessaan. Silloin päästi paimen
yht'äkkiä kimeän joelluksen ja Ekkehard huudahti mukana ... musta pilkka
oli tullut näkyviin, paimen nouti kirveensä, ja vielä muutamia
lapiollisia pois luotua nousi lumesta raskaasti kumma otus muristen
pystyyn, ojentaen eturaajojaan taivasta kohti, kuten ainakin semmoinen,
joka raskaasta unesta herättyään tahtoo verrytellä jäseniään. Sitte se
nousi hitaasti kalliolle ja istahti sille.
Se oli mahtava naaraskarhu, jonka lumivyöry sen yöllisellä matkalla
Seealp-järven lohien tykö puolisonsa kanssa oli yllättänyt. Mutta uros
ei enää liikahuttanut jäsentäkään, vaan otti lumikinoksessa kuoleman
viileää unta, katkera piirre kuononsa ympärillä, kuten olisi se kiroten
ylivoimaista luonnonoikkua alistunut kovan kohtalonsa alle.
Paimen tahtoi kirveineen karata eloonjääneen karhun kimppuun, mutta
Ekkehard kävi väliin sanoen: "Säästäkäämme hänet, onhan meillä tuossa
toisessa saalista kylläksi!" Ja he vetivät kuolleen uroskarhun esiin
suunnattomalla vaivalla. Naaras istui tällä aikaa kivellään hiljaa
muristen ja loi Ekkehardiin kostean katseen, aivan kuin olisi käsittänyt
tämän jalomielisyyden. Sitte astui se alas istuimeltaan, muttei
ollenkaan hyökkäävän näköisenä; miehet solmivat männynoksista paarin
kantaakseen saaliinsa pois, mutta leskikarhu kumartui kuolleen
aviopuolisonsa puoleen ja tempasi siltä oikean korvan, jonka söi
suuhunsa ikuiseksi muistoksi onnellisesta avio-elämästään; sitte kääntyi
se kahden jalan kävellen Ekkehardin luo. Tämä säikähti kuin musertavaa
syleilyä peläten, teki ristinmerkin ja luki jo P. Galluksen
karhumanauksen sitä vastaan: "Mene tiehesi ja väisty laaksostamme, sinä
metsän hirmu, vuoret ja alppisolat olkoot sinun tyyssijojasi, mutta
meidät jätä rauhaan ja vuoriniittyjen paimenet samaten!" Ja karhu oli
seisahtunut aivan hiljaisena, silmissä katkeran alakuloinen katse, aivan
kuin olisi tuntenut itsensä loukatuksi aiheettomasta epäluulosta; se
laski etukäpälänsä maahan, käänsi seuralle selkänsä ja hölkkäsi kaikin
nelin jaloin tiehensä. Vielä pari kertaa se katsahti taaksensa, ennenkun
katosi vuorelaisten näkyvistä.
"Tuollaisella eläimellä on kahdentoista miehen ymmärrys ja se lukee
ihmisten silmistä, mitä tällä on sille sanottavaa", virkkoi alppipaimen,
"muuten kutsuisin teitä pyhäksi mieheksi, joka saa erämaan pedotkin
itseään tottelemaan".
Hän punnitsi kuolleen kontion käpäliä kourassaan:
"Heleijaa, niistä tulee oivat juhlapidot! Käpälät syömme ensi
sunnuntaina, vuoriveli, ja alppiyrteistä saamme vihanneksia paistin
mukaan. Liha riittää talven varaksi meille kummallekin, ja taljasta
heitämme arpaa."
Heidän raastaessa lumivyöryn uhria ylös metsäkirkkoa kohden lauloi
Benedikta:
"Ja ken lumikellosen haudata tahtoo
Ja kelle suo keijuset suosiotaan,
Se lumesta kontion kaivaa voipi
Ja kaivaa kaksikin kerrallaan."
Lumi oli ollut lievää räntää ja sulanut heti metsissä, ja takakesä
palasi jälleen sydämmiä sulattavalla voimalla -- hiljainen
sunnuntairauha vallitsi vuoristossa.
Ekkehard oli päivälliseksi yhdessä alppipaimenen ja hänen ruskeaposkisen
tyttärensä kanssa syönyt karhunkäpälät; ne olivat rasvaista ja kelpo
ruokaa, karkeaa mutta voimakasta kuten niiden entinen omistajakin. Sitte
hän oli kiivennyt ylös Ebenalpin huipulle ja heittäytynyt pitkäkseen
tuoksuvaan ruohoon ja katseli nyt hyväntuulisena ylös siniselle
taivaalle, tuntien terveyden ja virkeyden jälleen palanneen
ruumiiseensa. Hänen ympärillään kävivät Benediktan vuohet jauhaen
mehukasta alppiruohoa. Levottomia pilvenhattaroita harhaili vuoren
seiniä pitkin; -- valkealla kalkkikivipaadella, Säntikseen päin
kääntyneenä, istui Benedikta puhaltaen ruokopilliin. Yksinkertaisina,
sointuvina kuin kaiku menneiltä nuoruudenajoilta sointuivat säveleet;
kahdella puisella maitokauhalla vasemmassa kädessään löi neito tahtia
niille. Hän oli oikea mestari tässä taiteessa, ja hänen isällänsä olikin
tapana sanoa surkutellen: "Vahinko, ettei hän syntynyt mieheksi, hänestä
olisi varmaan tullut aika hurja poikanulikka."
Kun sävel oli rytmillisesti loppunut, laski neito suustaan heleän
laululirutuksen naapurialpille päin; silloin kuului sieltä vastaukseksi
alppitorven sulava ääni; hänen lemmittynsä, Klus-vuoren paimen seisoi
siellä kääpiökuusen alla ja puhalsi karjavirttä -- yhtä noista
merkillisistä luonnonäänistä, joita ei voi verrata mihinkään muuhun
säveleeseen; ne alkavat kumeana huminana, ikäänkuin olisi torvessa
humalanpalko tai kovakuoriainen, joka suhisten etsisi poispääsyä, vaan
sitte vähitellen laulavat kaihon, lemmen ja koti-ikävän suurta virttä
ihmissydämmen kaikkiin sopukoihin, niin että tämä ratkee joko riemusta
tahi surusta.
"Luulenpa teidän taas voivan vallan hyvin, vuoriveli", huusi Benedikta,
"koska näen teidän niin tyytyväisenä kellettävän ruohikossa. Onko
soittoni mieleenne?"
"On", vastasi Ekkehard, "jatkakaa vain".
Hän ei voinut kyllikseen katsella kaikkea tätä loistoa. Vasemmalla
seisoi mahtavan äänettömänä korkea Säntis monilukuisine huippuineen, --
hän tunsi jok'ainoan niistä nimeltä ja kutsui niitä rakkaiksi
naapureikseen; hänen edessään levisi kokonainen vyö matalampia vuoria ja
kunnaita, mehuisan vihreitä niittyjä ja tummia metsiä; hohtipa tänne
palanen Reinin laaksoakin Arl-vuoren kukkulain ja kaukaisten
rhaetialaisten alppien kehyksessä, ja väräjävä usvakerros kertoi
Bodenjärven pinnasta jota se verhosi, -- kaikki oli avaraa ja suurta ja
ihanaa.
Ken kerran on kuunnellut sitä salaisuutta, joka vallitsee ylhäällä
vuorten ja pilvien piirissä ja laajentaa ihmissydäntä ja antaa
ajatuksille vapaan ja ylvään lennon, sen valtaa hymyilevä säälintunne
hänen muistellessaan niitä, jotka alhaalla laaksoissa hiessä otsin
kantavat kokoon savea ja hiekkaa uusien Baabelin tornien rakentamiseksi,
ja hän yhtyy noihin rehellisiin vuorilauleloihin, joiden paimenet
sanovat miellyttävän Jumalaa yhtä paljon kuin Isämeidän-rukouskin.
Aurinko seisoi Kron-vuoren päällä ja lähestyi laskuaan ja levitti
hehkuvankultaisen lieskan taivaalle ja lävisti iloisesti säteillään
Bodenjärven päällä leijailevaa usvamerta. Jo repesi tämä valkoinen
verho, ja vienon ja aavistavan sinisenä kimelsi etäisyydessä järven
alapää Ekkehardin silmiin; hän erotti hämäryyteen haihtuvan tumman
kohdan, se oli kuin Reichenau, näki vuoren, joka tuskin enää
erotettavana kohosi taivaanrannalla, -- senkin hän tunsi, sillä se oli
korkea Twiel...
Ja lehmävirsi sekautui karjankellojen kilinään, ja yhä lämpimämmäksi
kävivät alpit väriltään, kullan-ruskean-vihreinä loistivat niityt, vieno
punerrus hohti Kamorin harmaista kalkkikivirinteistä; -- Ekkehardin
ajatukset lensivät kaukaiseen Hegauhun ja etemmäksikin, ja hänestä
tuntui, kuin istuisi hän jälleen Hadwig rouvan kanssa Hohenstoffelnilla,
kuten kerran Cappanin hääjuhlassa, kuin tulisivat Audifax ja Hadumoth
takaisin hunnien vankeudesta, kuin näkisi hän onnen ruumiillisentuneen
noiden kahden lapsen hahmoihin; -- ja kauvan sitte menneiden aikojen
tuhasta virisi esiin, mitä viisas Alzeyn Konrad kerran oli kertonut
hänelle Waltharista ja Hiltgundesta; laulain ja soittain kulki runon
henki hänen sielunsa halki, hän kavahti seisaalleen ja teki sellaisen
ilmahypyn, että vakava Säntiskin lie silloin hymyillyt hänelle.
"Runouden kuvista löytäköön sydänparka sen ilon, jota elämä ei sille
koskaan voi tarjota, ilon miekkojenmittelystä ja naislemmestä -- minä
tahdon tehdä laulun Akvitaanian Waltharista!" huusi hän laskevalle
auringolle, ja hänestä näytti kuin seisoisi tuolla ylhäällä gemsien
solassa Sigelsalpin ja Maarwiesin välillä hänen nuoruudenystävänsä,
Konrad mestari, joka hymyili hänelle ihmeellisen lempeästi ja lausui:
"Tee se!"
Ja Ekkehard kävi iloisena työhön. "Mitä meillä tapahtuu, sen pitää
tapahtua kunnolla tai sitte ei ollenkaan, muuten nauravat vuoret meidät
piloille", oli alppipaimen eräänä päivänä sanonut hänelle, ja hän oli
myöntävästi nyökännyt päätään. Käskyläispoika käytettiin laaksosta
noutamaan hunajaa ja munia; silloin pyysi Ekkehard hänelle
mestarilta vapautta, jotta hän voisi viedä kirjeen Sankt Galleniin
Ekkehardin veljenpojalle. Hän kirjoitti sen silloin yleisellä
sauvariimukirjoituksella, jottei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä
lukea. Kirje kuului:
"Luostarioppilaalle Burkardille terveyttä ja siunausta.
"Sinä, joka olet ollut setäsi kärsimysten todistajana, tiedä vaijeta
niistä. Ja missä hän nykyään oleskelee, sitä elä kysy -- Jumalan
käsivarsi ulottuu kauvas. Sinä olet Prokopiuksessa lukenut
vandaalikuninkaasta Gelimeristä; kun tämä istui saarrettuna Numidian
vuoristoon ja hänen murheensa suuri oli, pyysi hän piirittäjiltään
harppua lievittääkseen sillä huoliaan. Ajattele tätä muistellessasi
setääsi ja anna kirjeentuojalle yksi teidän pienistä harpuistanne
ynnä muutamia arkkeja puhdasta pergamenttia sekä mustetta ja
ruokokyniä, sillä minun sydämmeni halajaa puhjeta lauluun minun
yksinäisyydessäni. Polta tämä kirje! Jumalan armo olkoon sinun
kanssasi! Voi hyvin!"
"Sinun pitää olla viekas ja varovainen, aivan kuin menisit kotkanpesään
noutamaan poikasia", sanoi Ekkehard pojalle. "Tiedusta sitä teiniä, joka
oli yksissä torninvartija Romeiaan kanssa kun hunnit tulivat; hänelle
anna kirje. Mutta kukaan muu elköön saako vihiä asiasta." Poika kohotti
sormen huulilleen. "Meillä ei ole tapana lörpötellä", hän vastasi,
"vuoristoilma tekee ihmisen hiljaiseksi".
Kahden päivän kuluttua nousi hän jälleen vuoripolkua ylös. Ekkehardin
mökille tultuaan hän tyhjensi kantokorinsa sisällyksen oven eteen.
Pieni, kymmenkielinen harppu, muodoltaan kreikkalaisen deltakirjaimen
näköinen, oli käärittynä heiniin, ja sen ohessa oli mustetta ja
kirjoitusneuvot ja monta lehteä puhdasta pehmeää pergamenttia, johon
viivat olivat huolellisesti vedetyt, jotta kirjaimet tulisivat kulkemaan
suoraan ja tasaisesti.
Mutta poika katseli kaikkea sangen synkän ja tuiman näköisenä.
"Hyvin olet tehtäväsi suorittanut", sanoi Ekkehard. "Toisen kerran en
enää lähde sinne alas", murisi poika pudistellen nuorta nyrkkiään.
"Miksi et?"
"Koska siellä ei ole meikäläiselle tarpeeksi ilmaa. Vierastuvassa
kyselin tuota teiniä ja toimitin asiani. Mutta sitte tahdoin nähdä, mitä
pyhää säätyä ne ovat, jotka siellä kaapu päällä koulua käyvät, ja menin
luostarinpuistoon; siellä heittivät nuoret herrat keilaa ja joivat
viiniä; se kuulema oli huvittelupäivä. Siellä katselin menoa, ja
nähdessäni miten he nakkelivat kiviä maaliin ja heittivät keihästä,
täytyi minun purskahtaa nauramaan, niin kehnoa ja heikkoa heidän pelinsä
oli. Ja kun he tahtoivat tietää mille nauroin, sieppasin maasta kiven ja
nakkasin sen kahtakymmentä askelta kauvemmaksi kuin paras heistä ja
sanoin: 'Mitä katajapensaita te olette, kun tahdotte leikkiä rehellistä
peliä ja olette puetut pitkiin kaapuihin! Enhän edes voi haastaa teitä
rinnuspainiin tai kunnolliseen kilpajuoksuun; ette te sellaiseen
kelpaa!' Silloin he säntäsivät sauvoineen kimppuuni, mutta minä tartuin
ensimmäiseen ja nakkasin hänet ilmaan, niin että hän putosi nenälleen
maahan kuin siipileikko vuorikorppi; ja he nostivat suuren huudon ja
sanoivat minun olevan typerän vuorelaispojan ja että heidän voimansa oli
henki ja tiede. Silloin tahdoin tietää mitä ainetta se henki on, ja he
sanoivat: 'Juo viiniä, niin kirjoitamme sen selkääsi!' Ja luostariviini
oli hyvää, ja kun olin sitä tyhjentänyt pari ruukullista, kirjoittivat
he jotain selkääni; en tiedä miten se kävi, mutta seuraavana aamuna
heräsin pää raskaana ja tiesin heidän hengestään yhtä vähän kuin ennen."
Poika veti karkean piikkopaitansa syrjään ja näytti Ekkehardille
selkänsä. Siihen oli mustalla vaunutervalla piirretty isoin kömpelöin
kirjaimin:
Abbatiscellani, homines pagani,
vani et insani, turgidi villani.[33]
Se oli muuan luostarisukkeluus. Ekkehardin täytyi nauraa. "Elä pane
pahaksesi", sanoi hän, "ja muista, että itse olet syypää, koskas
kurkistit liian syvään viiniruukkuun".
Poika ei siitä rauhoittunut. "Mustat vuoheni ovat minulle rakkaammat
kuin kaikki nuo pikku herrat", virkkoi hän ja napitti kiinni paitansa.
"Mutta tulisipa tuollainen jänishousu, tuollainen puuronsyöjä kerran
Ebenalpille, niin totta vie kirjoitan polttamattomalla tuhalla hänelle
kirjoituksen selkänahkaan, jonka hän ikänsä muistaa, ja jollei se
hänestä ole oikein, voi hän laskea alas vuorenrinnettä kuin lumivyöry
keväisin."
Muristen lähti hän tiehensä.
Mutta Ekkehard tarttui harppuun ja istui mökkinsä edessä olevan ristin
alle ja viritti hilpeän laulun; hän ei ollut pitkään aikaan kosketellut
kieliä, niin että nyt hänelle teki ihmeellisen hyvää saada purkaa
mahtavalle yksinäisyydelle vienoissa sävelissä kaiken, mikä eli ja
liikkui hänen sydämmessään, ja soitanto oli sitä paitsi hänelle mahtava
liittolainen runonteossa. Waltharin laulu, joka ensin etäisen usvan
tavoin oli väikkynyt hänen kuvitusvoimansa edessä, tiheni nyt ja otti
muotoa ja kulki elävinä kuvina hänen henkensä ohitse, hän sulki silmänsä
paremmin nähdäkseen, ja hän näki hunnien ratsastavan, -- kookkaan ja
hilpeän ratsurikansan ja vähemmän hirvittävän muodoltaan kuin se, jota
vastaan hän itse muutamia kuukausia sitte oli taistellut, ja hunnit
ottivat Francian ja Akvitaanian kuninkaitten lapset mukaansa
panttivankeina ynnä nuoren Hiltgundin, Burgundin hemmen; -- ja kun hän
voimakkaammin löi kieliin, näki hän Attila kuninkaankin, joka oli vallan
tavallinen mies ja taipuvainen suopeuteen ja juomisen iloihin, ja
kuninkaanlapset kasvoivat hunnien hovissa; ja heidän isoiksi tultuaan
alkoi hiljainen koti-ikävä kalvaa heitä ja he muistivat jo lapsena
tulleensa kihlatuiksi toisilleen; -- nyt syntyi torvien läikettä ja
pikarien kilinää, hunnit istuivat kemuissa ja Attila kuningas tyhjensi
ison sarvensa ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, juopuneiden
miesten korskauksista tärisivät holvit; -- nyt näki hän, miten
kuutamossa nuori Akvitaanian uros valjasti sotaoriin ja Hiltgunde toi
hunnien kulta-aarteen, nuori mies nosti hänet satulaan -- ja hei! miten
komeasti he karkasivat vankeudestaan...
Ja yhä kauvemmaksi jatkui pako ja kulku ja taivallus ylitse Reinin ja
tuima kamppailu ahneen Gunther kuninkaan kanssa. Suurin, voimakkain
piirtein oli hänen eteensä kirjoitettu koko historia, jonka hän aikoi
pukea koristelemattoman sankarilaulun muotoon. Vielä samana yönä jäi
Ekkehard istumaan pärevalkean ääreen ja alotti työnsä, ja ilo valtasi
hänet nähdessään miten haamut hänen kätensä toimesta alkoivat elää,
suuri ja rehellinen ilo, sillä runouden iloisessa työssä ihminen todella
kohoaa Luojan töitä tekemään, joka tyhjästä muodosti maailman.
Seuraava aamu tapasi hänet tyytyväisenä lukemassa ensi seikkailuja; hän
ei voinut selvittää itselleen, minkä lain mukaan hän kutoi kokoon
kertomuksensa langat, -- eikä olekaan tarpeellista tietää kaikesta
"miksi" ja "koska"; tuuli käy, kunne hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen
humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja minne hän menee; niin on myös
jokaisen laita, joka hengessä syntynyt on -- sanoo Johanneksen
evankeliumi.
Ja jos välistä hänen henkensä silmät jälleen samenivat ja hitaus valtasi
hänet -- sillä hän oli luonnoltaan arka ja ajatteli usein, että ilman
kirjojen ja oppineiden esikuvien apua ei mikään olisi mahdollista --
silloin hän vaelteli kaitaista vuoripolkua edestakaisin ja kiinnitti
katseensa vuortensa kallioseiniin; ne antoivat hänelle lohtua ja
rohkeutta ja hän ajatteli: "Kaikesta, mitä laulan ja runoilen, kysyn
Säntiksen ja Kamorin mielipidettä". Ja silloin oli hän oikealla ladulla;
ken vanhalta luontoemolta ammentaa runolliset näkynsä, sen laulut ovat
tosia ja oikeita, vaikkapa kankurit ja kivimiehet ja kaikki korkeasti
ymmärtäväiset hiuksenhalkaisijat alhaalla laaksoissa kymmenen tuhatta
kertaa huutaisivat niiden olevan sekaisten aivojen harhakuvia.
Muutamia päiviä kului kiihkeässä työssä. Virgiliuksen latinalaisiin
värssyihin hän valoi tarinansa haamut, sillä oma saksalainen äidinkieli
tuntui hänestä vielä liian raa'alta ja liian vähän viljellyltä
soveltuakseen sankarilaulun tasaiseen kulkuun. Yhä enemmän kansoittui
yksinäisyys hänen ympärillään; hän tuumiskeli jatkaa työtänsä
herkeämättä yötä ja päivää, mutta ihmisen luontopuolellakin on omat
oikeutensa. Sen vuoksi hän sanoi: "Ken työskentelee, asettakoon
päivätyönsä auringon mukaan." Ja kun illan varjot laskeutuivat
naapurikukkulain yli, lakkasi hän työstään, tarttui harppuunsa ja
helähytteli vuoriston yksinäisyyden halki säveliään Ebenalpille päin.
Paikka, missä ensimmäinen aate lauluun hänessä oli herännyt, oli hänelle
kalliimpi muita.
Benedikta riemastui, kun hän ensi kerran saapui sinne harppuineen.
"Ymmärrän hyvin teidät, vuoriveli", lausui hän, "kosk'ette saa pitää
itsellänne lemmittyä, olette hankkinut itsellenne harpun ja puhelette
sille sydämmenne kyllyydestä. Mutta suotta ei teistä tarvinnut tulla
soittoniekka."
Hän vihelsi sormiensa lävitse ja huhuili houkuttelevasti alemmalle
paimenmajalle päin Klus-vuoren huipulla; silloin tuli sieltä hänen
lemmittynsä, nuori alppipaimen, torvi olan yli kiinnitettynä; se oli
reima ja verevä nuorukainen, joka oikeassa korvassaan kantoi raskasta
hopearengasta, alppipaimenen kunniamerkkiä, ja leveässä vyössä hänen
vyötäisillään kiilteli taottuun metalliin kuvattu lehmäntapainen
satueläin. Ujostellen ja uteliaana hän seisahtui Ekkehardin eteen, mutta
Benedikta virkkoi: "Nyt soittakaa meille tanssi, vuoriveli; me olemme jo
kauvan harmitelleet, ettemme itse sitä voi, mutta kun hän puhaltaa
alppitorveen, ei hän voi yht'aikaa tarttua minuun ja pyörittää minua
hilpeässä tahdissa, ja kun minä taas soitan ruokopillillä, eivät
minunkaan käsivarteni ole vapaat".
Ja Ekkehardiin vaikutti virkistävästi vuoriston lasten terve iloisuus,
ja hän löi reippaasti kieliä ja he tanssivat niittyjen pehmeässä
ruohossa, kunnes kuu kelmeässä kauneudessaan kohosi Maarwiesin yli; he
tervehtivät sitä riemuiten ja huhuillen ja tanssivat edelleen
tyytyväisesti laulaen vuoroon:
"Ja jäätikkö se kasvoi
Ain alpeille pois,
Voi turma, jos tyttöin
Jo jäätynyt ois!"
Näin hymisi Benediktan tanssittaja keveässä tanssitahdissa.
"Ja vihuri se puski,
Ei majoa näy
Voi turma, jos poikain
Jo samaa tietä käy!"
vastasi neitonen samassa äänilajissa. Ja kun he viimein väsyneenä
heittäytyivät nurmelle lepäämään, lausui Benedikta: "Teidän pitää saada
myöskin palkkanne, kaikkein rakkain harpunsoittajamme? Vuoristossamme
käy vanha taru, että joka sadas vuosi kukkii autiolla vuorenrinteellä
ihmeellinen sininen kukka, ja kellä se kukka on omanaan, sille aukeaa
vuori hänen edessään, ja siellä välkkyvät aarteet hänelle vastaan
kirkkaalla hohteella ja hän saa ottaa niistä itselleen niin paljon kuin
sydämmensä halajaa ja täyttää hattunsa reunoja myöten. Jos minä löydän
kukan, tuon minä sen teille ja teistä tulee silloin upporikas. Itse en
sitä kumminkaan tarvitse" -- hän kietoi käsivartensa nuoren paimenen
kaulaan -- "olenhan minä jo löytänyt aarteeni."