Ja hän oli oikeassa. Kelle kerran runous on tullut sydämen asiaksi,
sillä on se oikea sininen kukkanen; missä muiden silmien eteen pinoutuu
kiviä ja kallioita, siellä avautuu hänelle kauneuden avarat maat; siellä
on aarteita, joita ei ruoste koskaan raiskaa, ja hän on äveriäämpi kuin
kaikki maailman rahanvaihtajat ja publikaanit ja kultakuninkaat, vaikka
hänen taskussaan penni saa usein äyrin kanssa viettää surullisia
kihlajaisia.
"Niin, mitä sitte teemme ihmekukalla?" kysyi Benedikta.
"Anna se vuohien syödä tai isolle härkämullikalle", nauroi paimen,
"onhan niillekin jotain hyvää suotava".
Ja uudelleen he kohottivat jalkansa tanssiin ja pyörivät ympäri kuutamon
hohteessa, kunnes Benediktan isä saapui vuoripolkua ylös. Hän oli
päivätyönsä päätettyään naulannut kontiovainajan päivänpaisteessa
vaienneen kallon paimenmajansa oven yläpuolelle ja kivellä aukaissut sen
leukapielet levälleen, niin että hänen vuohensa ja lehmänsä uutta
seinäkoristusta säikähtäen olivat juosseet tiehensä.
"Te täällä hyppäätte ja hoilaatte, niin että Säntis alkaa hoippua ja
täristä perustuksillaan", huusi vanha alppimestari jo kaukaa, "mitä
meteliä se on?" Leikillään toruskellen hän ajoi heidät majaan.
Waltharin laulu sujui vireästi eteenpäin. Kenen sydän on täynnä laulua
ja säveliä, se saa vaan kiireesti kurottaa kätensä, jotteivät ajatukset
häneltä karkuun lentäisi.
Ja sankarilaulun on tämän kirjan tekijä talvisten iltojen pitkinä
puhteina pukenut saksalaiseen runomittaan, ja vaikkapa moni muu kelpo
kääntäjä on samaa yrittänyt, ei hän kuitenkaan malta tämän kertomuksen
yhteydessä olla näyttämättä, miten kymmenennellä vuosisadalla yhtä hyvin
kuin muulloinkin aikojen kuluessa runohenki osasi valmistaa itselleen
tyyssijan ylevähenkisten miesten mielissä.