Tunturikirkolla.
Ja nyt, hyvin arvoisa lukija, vyötä itsesi, tartu matkasauvaan ja tule
mukaamme vuorille. Bodenjärven alanteilta siirtyy kertomuksemme
Helveetsian alppimaille; siellä kohoaa korkea Säntis hilpeänä kohti
taivaan sineä, jollei hän juuri satu kiertämään pilvistä verhoa päänsä
ympäri, ja katsoo hymyillen syvyyksiin, missä ihmisten kaupungit
kutistuvat muurahaiskekojen kokoisiksi. Ja ylt'ympäri Säntiksen seisoo
suuri seurue samankaltaisia jättiläisiä, jotka kohottavat kaljut lakensa
toinen toisensa vieressä ja puhaltelevat usvapilviä toinen toistansa
vastaan, jotta rotkoissa kulkee huoho ja kohu, ja mitä he toisilleen
humuttavat ihmispuuhista ja -pyrinnöistä, se kuulosti jo tuhatvuosia
sitten jokseenkin halveksivalta, eikä ole siitä ajasta suuresti
muuttunut.
Noin kymmenen päivää sen jälkeen kuin Reichenaun munkit olivat
Hohentwielin linnantornista vangin sijasta löytäneet kasan tuhkaa ja
pitäneet paljon päänvaivaa, oliko hänet puoliyön aikaan paholainen
vallannut ja tuhaksi polttanut, vai oliko hän pakoon livahtanut, asteli
muuan mies pitkin vihertävän-valkeavaahtoisen Sitter-joen rantaa yli
ahojen ja louhien vuoria kohti.
Hänellä oli yllään suden-nahkainen viitta munkkikaapun päällä, vyöllä
nahkalaukku ja oikeassa kädessä keihäs. Usein iski hän sen rautakärjen
maahan ja nojautui varteen, käyttäen asetta vuorisauvana.
Ylt'ympäri häntä vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys. Pitkulaisia
pilvikaistaleita leijui sen aution laakson yllä, missä Sitter lähtee
Merialppijärvestä, mutta korkealla niiden yläpuolella tavottelivat
taivasta jylhät kallioseinät, joita vain paikka paikoin verhosi joku
vihanta läikkä. Vuorten pounikot, joilla nyt pärekattoisissa majoissa
lukuisana asustaa hilpeä paimenkansa, olivat vielä enimmäkseen autiot ja
harvaan asutut; vain kaukana laakson vietteellä seisoi Sankt Gallenin
apotin maja ja muutamia rakennuksia sen ympärillä. Verisen Zölpichin
taistelun jälkeen oli pieni joukko vapautta rakastavia Alemannian
miehiä, jotka eivät osanneet taivuttaa niskaansa frankkilaisten ikeen
alle, vetäytynyt näihin asumattomiin seutuihin. Hajanaisissa kylissä
asustivat täällä nyt niiden jälkeläiset ja ajoivat kesäaikana karjansa
alpeille, ja olivat älykästä ja voimakasta väkeä, jotka maailman
melskeistä syrjässä elivät yksinkertaista vapaata elämäänsä ja jättivät
sen perinnöksi tuleville sukupolville.
Jyrkemmäksi ja hankalammaksi kävi polku, jota mies vaelsi. Nyt
seisoi hän aivan jyrkästi ulkonevan kallioseinämän juurella;
kallionkielekkeeltä oli tipahtanut raskas vesipisara hänen päähänsä; hän
tähysteli ylös aprikoiden tokko tuo kivinen katos romahtaisi maahan,
ennenkuin hän ehtisi alitse. Mutta kallioseinät kestävät kauvemmin
vinossa asemassa kuin ihmiskätten rakennukset; ei tullut sieltä alas
kuin yksi vesipisara vielä.
Vasemmalla kädellään kivestä tukea ottaen, kulki mies eteenpäin. Yhä
kapeammaksi kävi polku, sivulla oleva musta kuilu yhä likemmäksi,
huimaava rotko ammotti hirvittävästi -- nyt hävisi viimeinenkin polun
jälki. Kaksi vahvaa kuusenrunkoa oli pantu sillaksi rotkon yli. "Käyköön
kuinka tahansa!" lausui mies ja astui empimättä ylitse. Hän huokasi
kuuluvasti kun hän rotkon toisella partaalla taas tunsi maata jalkainsa
alla ja seisahtui vielä katsoakseen kammottavaa paikkaa. Se oli kapea
kallionkieleke, sen yllä ja alla äkkijyrkkä kellervänharmaa kallioseinä,
syvyydessä, niin syvällä että sitä tuskin eroitti, laakson vihannassa
hopeajuova, vuoripuro Sitter, ja kaihtien kätkeytyen metsänsiimekseen
Merialppijärven merenvärinen pinta. Vastapäätä panssaroituna ja aseissa
jättivuorten joukko -- kynäkin melkein hilpeän jolun joeltaa, niiden
nimiä piirtäessään: pitkulainen, salaperäinen Kamor, Boghartenfirstin
mahtavat muurit, Sigelin alppi ja Maarwiese, jonka laella, kuin sammal
katolla, vihertää vehmas nurmi, sitten merisalaisuuden vartija, n.s.
"Vanha Mies", kiviotsa kumpuisissa kurtuissa ja laki valkeaksi
lumittunut, korkean Säntiksen rinnustoveri ja ystävä.
"Te Herran vuoret, ylistäkäät Herraa!" lausui vaeltaja, vakaisen näyn
tenhoomana. Satoja vuoripääskyjä lenteli vuorten kaltailla. Niiden
lennon sanotaan olevan hyvän enteen.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin. Silloin näkyi vuorenseinässä
mahtava jakaantuma, joka muodosti kahtaalle aukenevan luolan; sen
edustalla seisoi kömpelötekoinen koruton risti, ja luolan toisella
seinustalla mäntyhirret, huoneenkehäksi kootut ja kehän päällä sen ajan
sotavarustusten tai piiritystornien mallinen punontakatto, viittasivat
ihmisten läsnäoloon. Mutta ei vähinkään ääni keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vaeltaja polvistui ristin juurelle ja rukoili kauvan.
Se oli Ekkehard, -- paikka, missä hän rukoili, tunturikirkko.
Vahingoittumatta oli hän, kun Praxedis hänet vapautti, lipunut
vuorenrintaa alas laaksoon; seuraavana aamuna oli hän väsyneenä tullut
ukko Moengalin luo Radolfzelliin. "Oi, jospa minä erämaassa tietäisin
jonkun autiomajan, niin jättäisin ihmiset ja erkanisin heistä, sillä he
ovat valehtelijoita ja uskottomia kaikki", lausui hän profeetan sanoja
toistaen, kerrottuansa kansanpapille kärsimyksensä.
Silloin viittasi vanhus hänelle Säntistä.
"Olet oikeassa", virkkoi Moengal, "Pyhä Gallus teki samaten.
'Yksinäisyyteen tahdon mennä ja odottaa häntä, joka minun sieluni
parantaa;' eipä hänestä kenties olisi pyhimystä tullutkaan, jos olisi
toisin puhunut ja tehnyt. Voita tuskasi. Kun kotka on sairas ja sen
silmät hämärtävät ja höyhenet alkavat lähteä, nousee se taivasta kohti
niin korkealle kuin siivet kantavat. Auringon läheisyys nuorentaa. Tee
sinä samaten. Tiedänpä sinulle sopivan parannuspaikan."
Hän neuvoi Ekkehardille tien.
"Siellä tapaat toisen", jatkoi hän, "joka ei kahteenkymmeneen vuoteen
ole paljoa tästä maailmasta nähnyt. Hänen nimensä on Gottschalk.
Tervehdi häntä minulta. Jos se on Jumalan tahto, ovat hänen syntinsä
anteeksiannetut."
Mutta pastori jätti kertomatta minkä syntien vuoksi hänen muinainen
ystävänsä siellä teki katumusta. Luostari oli kerran kovana aikana
lähettänyt hänet Italiaan viljan ostoon ja hän saapui Veronaan, jonka
riidanhaluinen piispa Ratherius otti hänet ystävällisesti vastaan, ja
oli hän rukoilemassa kunnianarvoisessa katedraalikirkossa. Siellä oli
lukitsemattomassa kulta-arkussa pyhän Anastasian ruumis; kirkko oli
tyhjä ja paha henki vietteli Gottschalkin muka viemään Saksanmaalle
jotakin muistoa, ja hän otti pyhimyksen ruumiista, minkä saattoi
kaapunsa alla kuljettaa: toisen käsivarren ja jalan ja muutamia
kylkiluita ja läksi salaa tiehensä. Mutta siitä hetkestä oli hänen
rauhansa mennyt, valveilla ja unessa seisoi pyhimys hänen edessään,
kainalosauvan nojalla ja raadeltuna kompuroiden ja vaati takaisin
kättänsä ja jalkaa -- yli rotkojen ja alppisolien seurasi se häntä,
kotoluostarin kynnyksellä vielä astui se uhkaavana häntä vastaan;
silloin heitti hän melkein mielipuolena saaliinsa luotaan ja pakeni
Säntiksen louhille, käyttääkseen lopun elämäänsä katumukseen ja laati
sinne erakkomajansa.
Kaksi päivää oli Moengal vanhus pitänyt luonaan nuorta ystäväänsä,
sitten kuljetti hän hänet yöllä järven yli. "Älä mene luostariin
takaisin", sanoi hän eritessä, "taikka typerä lörpötys sinut tappaa.
Pilkka vahingoittaa enemmän kuin rangaistus. Kyllähän muistijaisia
tarvitset, mutta raikas ilma ne sinulle antakoon, sillä on siihen
oikeus, muilla ei." Keihään ja sudennahan lahjoitti hän hänelle
hyvästiksi.
Kaihtavana ja outomielisenä läksi Ekkehard vaeltamaan. Katkeralta tuntui
kun hän öiseen aikaan hiipi vielä puoliksi rauniona olevan luostarinsa
ohi; muutamista akkunoista kiilui valkeita; hän kiiruhti kulkuansa.
Myöskin vuoristossa olevan apotinmajan sivuutti hän sisään poikkeamatta;
hän ei tahtonut että kukaan luostarinväestä näkisi häntä.
... Nyt oli hän rukouksensa päättänyt. Hän katsoi odottavasti luolan
suulle, eikö Gottschalk, erakko, astuisi ulos tervehtimään tulokasta.
Mutta siellä ei mitään liikkunut; luola oli tyhjä. "_Sancta Anastasia,
ignosce raptori_!" Pyhä Anastasia, anna rosvolle anteeksi! oli
kuivatulla yrttimehulla kirjoitettu vaaleaan kallioseinään.
Kiveenhakattu allas kokosi kalliolta nokkuvaa vettä; se valui yli
pirtaiden.
Hän astui sisään. Muutamia savikulhoja oli laakakiven vieressä, jota
luultavasti oli käytetty lietenä. Paksulankainen kalaverkko oli
nurkassa, vasaroita, lapioita, ruostunut piilu ja kasa valmiiksi
halottuja päreitä.
Mäntypalkkien päälle oli laadittu olkivuode; kosteus ja toukat olivat
sen tärvelleet. Kaksi rottaa livahti tulijaa säikähtäen johonkin
permannon reikään.
"Gottschalk!" huusi Ekkehard, kämmentorvella ääntään vahvistaen. Sitten
huhuili hän niinkuin vuoriston väen on tapana toista huutaessa. Mutta ei
ketään näkynyt. Likempi tarkastelu osotti että erakko ei ollut vasta
äskettäin majastaan lähtenyt. Yhteen kulhoon oli maito puoleksi
kuivunut. Silloin astui Ekkehard alakuloisena takaisin sille kapealle
kallionkaistaleelle, jolla luolan ja kuilun välissä juuri seista saatti.
Hänen katseensa kääntyi vasemmalle. Näköpiirin rajalla sinerti kappale
Bodenjärveä vuorenharjanteiden takaa. Vuorimaisemain vakaisuus ei
kuitenkaan saattanut poistaa sanomattoman kaipuun tunnetta. Yksinään ja
hylkiönä seisoi hän huikealla jyrkänteellä. Hän pingoitti korvaansa
kuullakseen jotakin ihmisääntä. Mutta vain tuulen yksitoikkoista
hiljaista huminaa laakson metsissä saattoi eroittaa.
Hänen silmänsä kyyneltyivät.
Oli jo myöhä. Minnekä?... Ankara nälkä käänsi ajatukset puoleensa.
Hänellä oli evästä vielä kolmeksi päiväksi. Niinpä istui hän luolan
suulle ja söi kyynelsilmin ehtoollisensa. Hänen vuorensa heitti pitkiä
sinerviä varjoja vastapäisiin seiniin, vain kiviset laet helottivat
vielä auringon valossa.
"Niin kauvan kuin risti tällä kalliolla seisoo, en sentään milloinkaan
ole ihan yksin!" puheli hän. Hän kokosi hiukan ruohoa pengermiltä ja
laati itselleen vuoteen pilaantuneen tilalle. Viileä yöilma alkoi
tuntua. Silloin kääriytyi hän Moengalin lahjoittamaan viittaan ja pani
maata. Uni on erinomainen nuoruuden surujen lieventäjä. Se tuli
Ekkehardinkin luokse, huolimatta sydänsurusta ja yksinäisyydestä alppien
erämaassa.
Kun aamun ensimmäinen sarastus nousi Kamorin laelle, heräsi Ekkehard
unestaan. Hän oli ollut kuulevinaan kimakkaa hilpeätä paimenhyräilyä.
Samassa loisti luolan pilkkopimeästä taka-alasta valkeaa. Hän luuli
näkevänsä unta, että hän vielä oli tyrmässä ja Praxedis tuli
vapauttamaan. Mutta valo, palava pärevalkea, tuli likemmäksi; sitä
kantoi lyhythelmainen tyttö. Ekkehard hypähti ylös. Pelästymättä lausui
vaan tyttö: "Herrassa tervetullut!"
Se oli puolivillin näköinen olento, kellerväihoinen ja kiiluvasilmäinen,
mustanruskean tukan palmikoissa suuri hopeinen lusikanmuotoinen neula;
punottu vasu selässä ja oikeassa kädessä oleva alppisauva ilmaisivat
hänet vuorten asujattareksi.
"Pyhä Gallus varjelkoon minua uudesta kiusauksesta!" ajatteli Ekkehard,
mutta tyttö toisti hilpeästi: "Herrassa tervetullut vielä kerta! Tuleepa
isä sangen hyvilleen saatuamme uuden vuoriveljen. Kylläpä näkyy lehmäin
maidon vähyydestä, sanoo hän aina, että vanha Gottschalk on kuollut."
Tuo ei kuulunut tenhottaren ääneltä.
Ekkehard oli vielä unenhorroksissa. Hän haukotteli. "Jumala sen
palkitkoon!" sanoi tyttö. "Miksikä Jumala palkitkoon?" kysyi Ekkehard.
"Kun ette minua kohta nielaissut!" nauroi toinen, ja ennenkuin Ekkehard
ehti sen enempää kysyä, juoksi hän päreineen pois ja katosi luolaan.
Pian tuli hän takaisin harmaapartainen lammasnahkavaippaan puettu
alppipaimen seurassaan.
"Isä ei tahdo sitä uskoa!" huusi tyttö Ekkehardille.
Miettiväisenä katseli paimen vierasta vaeltajaa. Hän oli kookas mies,
joka ennen nuoruudessaan vanhanaikaisissa kivenheittoleikeissä oli
lennättänyt satanaulaisen kiven ainakin kahdenkymmenen askeleen päähän
jalkaansa liikauttamatta; kasvojen ruskea väri ja paljaiden käsivarsien
jäntevät lihakset olivat vielä nyt merkkinä että vanha voima ei ollut
heikennyt.
"Tekö aijotte jäädä meille vuoriveljeksi?" lausui hän suopeasti
Ekkehardille ja ojensi hänelle kättä. "Sepä hyvä!"
Ekkehardia hämmenti miehen hurja näkö.
"Ajattelin tulla tervehtimään veli Gottschalkia", vastasi hän.
"Vai niin; mutta sittepä tulette liian myöhään", virkkoi paimen. "Hän
tuhosi itsensä viime syksynä; se on surullinen seikka. Katsokaa!" -- hän
näytti erästä kalliota alempana -- "tuolle kielekkeelle läksi hän
lehteen; minä olin itse häntä auttamassa; yht'äkkiä kimposi hän ylös,
kuin käärmeen pistämänä, ja viittasi vastapäiselle Kastenin huipulle;
'Pyhä Anastasia', huusi hän, 'sinä olet jälleen ehjä, seisot kahdella
jalalla ja viittaat kahdella kädellä!' ... ja siitä paikasta hyppäsi
hän, ikäänkuin ei sen kallion ja Kastenin välillä olisikaan laaksoa eikä
rotkoa, ja huutaen '_kyrie eleison_!' hupeni kammottavaan kuiluun --
Jumala hänet autuaaksi tehköön! Mutta vasta tänä vuonna keväällä me
löysimme ruumiin, louhiin musertuneena, ja korppikotkat olivat sitä
nokkimassa ja olivat vieneet siitä jo toisen käsivarren ja jalan, ei ole
saatu selkoa minne..."
"Älä nyt säikytä vierasta!" sanoi tyttö nyhkäisten paimenta kylkeen.
"Mutta jääkää silti meidän luoksemme", puheli paimen. "Te saatte sen,
mitä Gottschalkillekin annettiin, maitoa ja juustoa ja kolme vuohta
karsinaan; saavat syödä missä vaan. Hätätilassa saatte vaatia
enemmänkin, ei täällä vuorilla olla saitureita ja jyvänhalkojia.
Saarnaatte meille siitä eestä sunnuntaisin ja siunaatte laitumet ja
karjamaat, jottei ukonilmat ja vuorensyöksyt tuottaisi turmiota, ja
soitatte päivännousun."
Ekkehard katsoi epäröiden kolkkoa luolaa. Hänestä tuntui ihmeen hyvältä,
kun tiesi olevansa ihmisten ilmoilla, mutta salaperäistä se oli, mistä
ne tulivat. "Ovatko teidän laitumenne vuoren rotkoissa?" kysyi hän
hymyillen.
"Hän ei tiedä, missä Ebenalppi on!" huudahti tyttö säälien. "Minä näytän
sen teille!"
Hänen pärevalkeansa paloi vielä.
Hän kääntyi luolan sisustaan; miehet seurasivat häntä. Kuljettiin
ahdasta, pimeää holvia vuoren sisustaan, alasvyöryneitä kiviä oli tiellä
ja usein täytyi kulkea eteenpäin nelinkontin. Punertavaa valonväikettä
alkoi ilmetä seinille, ja pian sitten päivänvalo hämärtää. Kuljettiin
ylöspäin ja siellä aukeni käytävän suu. Paimentyttö painoi päreitään
omituisiin pisarakivimuodostumiin, joita holvin katossa riippui, ja
sammutti valkean -- vielä muutamia askeleita ja he seisoivat laajalla,
ihanalla alpilla.
Alppikasvien vehmainen tuoksu täytti ilman heidän ympärillään, siellä
kukoisti "maariankämmen" ja sininen "ukonhattu", ja kaunis alppiperho
Apollon punaselta helottava silmukka siivillä liihotteli kukkasten
päällä -- luolan ahdistavan pimeyden jälkeen hiveli silmää laaja ääretön
avaruus.
Vielä asui aamu-usva laaksoissa, raskaana, liikkumattomana verhona,
ikäänkuin olisi kaikkialle virrannut valtava meri ja juuri kun se
vaahtoisimmillaan pärskähteli siihen paikkaansa kivettynyt; mutta
kirkkaina ja selväpiirteisinä kohosivat vuorten huiput taivaan
pohjatonta sinisyyttä kohti, nousten usvameren helmasta kuin
jättiläissaaret. Bodenjärvikin oli usvan vallassa; utuisina nostivat
kaukaisempien vuorten sarjat kalliosarviansa toinen toistaan
korkeammalle. Laitumilta kohosi paimenten soitto rauhaisana vuorten
kaltaita ylös. Ekkehardin mielestä se soi kuin harras ja nöyrä
aamurukous.
"Te jäätte luoksemme", sanoi paimenukko, "minä näen sen silmistänne."
"Minä olen koditon mies", vastasi Ekkehard surumielisenä, "apotti ei ole
minua lähettänyt".
"Samapa tuo", huudahti ukko. "Kun vaan me sovimme, niin mitäs siinä on
kellään sanomista. Apotin pakko ja panna ei ylety meidän vuorillemme, me
maksamme hänelle paimenveron, kun hänen voutinsa maidonkatselmuspäivänä
tulevat karjatarhojamme näkemään, kun se kerran on vanha tapa, mutta
muuten: kun en viljele sen herran maata, sen pillin jälkeen en tanssia
saata, niin meillä lauletaan.
"Katsokaas tänne!" -- hän näytti Ekkehardille harmaata vuorenhuippua,
joka yksinäisenä kohosi laajalta jääalustaltaan -- "tuo on korkea
Säntis, se on herra vuorten joukossa, sille me nostamme lakkia, mutta
emme kelleen muulle. Tuon sinervän lumiläikän kohdalla tuolla oikealla
oli ennen vanhaan laidun ja karjanmaa ja siellä asui eräs ylimielinen
mies; hän oli jätti, jolle karjan kasvaessa kasvoi ylpeyskin, jotta hän
sanoi: 'minä tahdon täällä olla kuningas niin laajalti kuin silmä
kantaa!' Mutta Säntiksen syvyyksistä nousi jyry ja tärinä ja
kallionperusta järkähteli ja jäävirrat alkoivat kohisten tulla alas ja
peittivät jättiläisen, sen talot ja karjat ja laitumet, ja siniseltä
lumikentältä puhaltaa vieläkin jäätävä tuuli -- muistutukseksi ettei
vuorten vanhimman rinnalle ole kenkään herruuteen kutsuttu."
Paimen herätti Ekkehardissa luottamusta. Voiman jäntevyyttä ja sydämen
hyvyyttä osottivat hänen puheensa. Hänen lapsensa oli poiminut muutamia
alppiruusuja ja toi ne Ekkehardille.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyi tämä. "Benedikta", vastasi hän.
"Se on hyvä nimi", sanoi Ekkehard ja pisti kukat kaapunsa vyöhön. "Minä
jään luoksenne."
Silloin puisti vanha paimen hänen kättään, jotta se oli vähällä
sijoiltaan mennä, tarttui alppitorveen, joka punanahkaisesta kantimesta
riippui hänen selässään, ja kajahutti eriskummalliselta soivan
merkin-annon. Kukkuloilta ja laaksoista kajahteli vastauksia,
lähiseutujen alppipaimenet tulivat koolle, voimakkaita puolivilliä
miehiä, ja asettuivat kehään ympäri vanhusta, jonka he keväällä olivat
hänen kuntonsa vuoksi valinneet alppimestariksi ja Ebenalpin laidunten
päämieheksi.
"Me olemme saaneet vuoriveljen", sanoi hän, "ei suinkaan kellään ole
sitä vastaan mitään rähisemistä?"
Ja kaikki nostivat ylös kätensä suostumuksen merkiksi, tulivat
Ekkehardin luo ja lausuivat hänet tervetulleeksi; se liikutti häntä ja
hän teki ristinmerkin heitä kohti.
Näinpä tuli Ekkehardista tunturikirkon erakko, eikä hän oikein itsekään
tiennyt kuinka se oli käynyt. Ebenalpin alppipaimen piti sanansa ja
auttoi häntä asustumaan, toimitti hänelle kolme vuohta ja näytti
syvänteiden ja jyrkänteiden lomissa kulkevan polun Merialppijärvelle,
jossa suuret taimenet uivat, ja tilkki reijät, jotka sade ja tuulet
olivat tehneet Gottschalkin salvomajan kattoon. Vähitellen tottui
Ekkehard tilan ahtauteen majansa edustalla, ja kun seuraava sunnuntai
tuli, kantoi hän puuristin etumaiseen luolaan, koristi sen
kukkaköynnöksellä, soitti kelloa, joka Gottschalkin ajoista riippui
luolan suun yläpuolella -- (siinä oli Tanchon, Sankt Gallenin kuuluisan
kellonvalajan merkki) ja kun alppipaimenet poikineen ja tyttösineen
olivat koolla, piti hän pienelle seurakunnalleen saarnan kirkastuksen
evankeliumista, ja puhui siitä, että jokainen ihminen, joka oikeassa
mielessä vuorille nousee, tulee kirkastetuksi. "Ja joskaan ei täällä
Mooses ja Elias laskeu taivaasta luoksemme", huusi hän, "niin
seisovathan luonamme Säntis ja Kamor, ne ovat nekin vanhan liiton miehiä
ja niiden luona on hyvä olla."
Hänen puheensa oli suurta ja rohkeaa, ja hän ihmetteli itsekseen, kuinka
se juuri sellaiseksi muodostui; olihan se kukaties kerettiläistäkin,
sillä ei seissut sellaista vertausta kirkko-isien kirjoissa.
Puolenpäivän aikaan tuli Benedikta, paimentyttö; hopeavitjat koristivat
pyhänuttua, joka panssarin tavoin verhosi rinnan. Hän toi siistiä
saarnipuista maitokulhoa, jonka laitaan kömpelöillä viiruilla oli
koverrettu lehmän kuva. "Tämän lähettää teille isä", sanoi hän, "kun te
niin ylösrakentavaisesti saarnasitte ja puhuitte vuorista hyvää -- ja
käski sanomaan, että jos joku teille yrittäisi jotakin pahaa tehdä, niin
sopii muistaa, missäpäin Ebenalppi on."
Tyttö puisti esiliinansa taskusta jonkun kahmalollisen verran pähkinöitä
kulhoon. "Nämä minä olen poiminut teille", sanoi hän, "ja kyllä tiedän
missä niitä on enemmänkin, jos niistä pidätte".
Ennenkuin Ekkehard ehti kiittääkään, oli hän jo taas hävinnyt luolan
komeroihin.
"Ruskea pähkinä on,
Ruskea tyttökin tää.
Mun lemmitylläni olkohon
Siis myöskin ruskea pää",
kajahteli hänen veitikkamainen laulunsa häipyen holvikäytävään.
Ekkehard hymyili surumielisesti.
Mutta kokonaan ei ollut myrsky hänen sydämessään vielä asettunut; vielä
tuntuivat siinä jälkikaiut, niinkuin alppien ukonilman jyly, joka
kaukaisten kallioseinäin luo kierittyään uudella voimalla alkaa.
Luolan viereen oli ennen aikaan syössyt suuri kallionlohkare, jonka
sulava lumivesi oli irroittanut; se oli niinkuin muistokivi suurella
haudalla. Täällä istui hän usein, hän nimitti sitä itsekseen rakkautensa
haudaksi; usein kuvitteli hän, että herttuatar ja hän itse nukkuivat sen
alla vainajien viileää unta, ja hän istui kallionlohkareella katsellen
vihantia metsiä Bodenjärvellä päin ja uinui unelmiin. Ei ollut hyväksi
hänelle, että hän saattoi majastaan nähdä sen järven, kirvelevät muistot
viilsivät hänen sydäntänsä. Välistä hän vimmaisena syöksähti ylös, mutta
välistä taas hän iltaisin seisoi kallionsa järvenpuoleisella kulmalla ja
huoaten viittasi tervehdystä. Kelle olivat ne aijotut?
Yöllä näki hän sekavia, levottomia unia. Hän näki olevansa taas
linnankappelissa ja ikuinen lamppu leijui herttuattaren pään päällä,
niinkuin silloinkin, mutta kun hän aikoi rientää valtiattarensa luo,
olikin sillä sen uhrikummun akan kasvot ja se nauroi häntä ivaten vasten
naamaa. Ja kun hän aamun sarastaessa kavahti olkivuoteeltaan, kuuli hän
oman sydämensä tykynnän ja Hadwig rouvan sanat: "Oi koulumestari, miksei
tullutkin sinusta sotilas?" vainosivat häntä aina siksi kun aurinko ehti
taivaan laelle tai Benediktan näky ne karkotti.
Usein heittäytyi hän vierteen vehreälle nurmelle ja muisteli viime
kuukausia; alppi-ilman seestävä kuulakkuus syövytti henkilöt ja
tapahtumat selväpiirteisinä hänen mieleensä ja häntä kiusasi, että oli
ollut nolo ja saamaton ja typerä eikä edes saattanut suorittaa tarinan
kertomista, niinkuin Spazzo herra ja Praxedis. "Ekkehard, sinä olit
naurettava raukka", puheli hän ivaten itsekseen ja ajatteli että hänen
sietäisi puskea päänsä vuorenseinään.
Alakuloista mieltä kalvaa kauvan kärsitty vahinko ja se unohtaa
katuessaan, että moitteenalainen teko haihtuu ihmisen mielestä vain
parempaa muistettavaa suorittamalla.
Sen vuoksi ei Ekkehard vielä ollut kypsynyt yksinäisyyden kirkastaviin
nautinnoihin. Entisen tuskan juuttunut muisto teki omituisen
vaikutuksensa; kun hän oli yksinäisessä luolassaan, luuli hän kuulevansa
ääniä, jotka pilkaten puhelivat hänelle mielettömistä toiveista ja
maailman pettymyksistä, ja lintujen lento ja laulu kuului hänestä
velhojen sähisevältä kirkunalta, eikä rukouksistakaan ollut apua. Kun
erämaan pöyristys täyttää mielen, pettyy korva ja silmä ja uskoo vanhoja
taruja, että kaikki, mitä ilman kannen alla, jopa maa yksin sielläkin,
missä se muuten on asua mahdoton, on täynnänsä ijäti elävien henkien
taikatanssia.
Oli lieto ja lauha syyskesän yö. Kun Ekkehard oli levolle menossa,
paistoi kuu heleästi luolaan, kaksi valkoista pilveä lähestyi vitkaan
toistaan, ja hän kuuli kuinka ne keskenänsä puhelivat. Toinen pilvi oli
Hadwig rouva, toinen Praxedis. "Tahdonpa nähdä, miltä sen hullun
pakolaisen turvapaikka näyttää", sanoi edellinen valkoinen pilvi ja
pyyhälti nopeasti pystysuorien jyrkänteiden harjain yli ja pysähtyi
vastapäätä luolaa Kamorin päälle ja laskeutui sitten alas sen rinteillä
olevia määrättömiä metsiä kohti. "Hän se on!" huusi pilvi, "ottakaa
kiinni se roisto!" Ja metsien puut muuttuivat munkeiksi kaikki ja niitä
oli tuhansia ja taas tuhansia ja ne alkoivat hälisten kavuta
vuorenkaltaita ylös tunturikirkolle virsiä laulaen ja ruoskaa heiluttaen
-- silloin Ekkehard kauhistuen kavahti pystyyn ja tempasi keihäänsä --
nyt näytti kuin olisi virvatulia tuikkinut luolankomeroista... "Alas
Alpeilta!" huudettiin hänen takanaan -- Ekkehardin suonet polttivat kuin
tulessa ja hän syöksyi ulos yön selkään uhkaavan kuilun partaalla
olevalle kapealle kallionkaistaleelle. Vielä seisoi toinen pilvi kuun
luona. "En voi sinua auttaa", puhui se Praxediksen äänellä, "minä en
tunne tietä..."
Ekkehard juoksi vuorta alaspäin, elämä oli hänelle tuska, mutta
kuitenkin koetteli hän pysytellä viertävällä maalla ja otti keihäästä
tukea, estyäkseen syöksymästä rotkoon ja joutumasta ylös kiipeävien
velhojen kynsiin.
Yöllinen mäenlasku Hohentwielin rinnettä alas oli vain lasten leikkiä
tähän retkeen verraten. Huimaavien kuilujen yli, vaarasta tietämätönnä
saapui hän laaksoon. Vuohet syöksyvät täällä murskaksi mennen rotkon
pohjaan, kun vaan kääntävät katseensakin ruohosta huimaavaan kuiluun.
Nyt seisoi hän alhaalla. Vihertävän Merialppijärven kuutamoisessa
kalvossa oli salaperäinen tenho. Rannan sammaltuneiden puiden välistä
kimalsi taikaheloa. Ekkehardin katseessa oli mielipuolen kiilto. "Ota
minut helmaasi!" huusi hän, "minun sydämeni halajaa rauhaa!"
Ja hän syöksyi järven sileälle pinnalle, mutta pohja ei vajottanut,
ihanasti vilvoittaen väsytti vuorijärven raikkaus häntä luihin ja
ytimiin saakka.
Jo oli hän rintaansa myöten vedessä, niin seisatti hän juoksunsa.
Hämmentyneenä katsoi hän taivaalle; valkoiset pilvet olivat kadonneet,
kuu oli ne uduksi ohentanut, surunihanina kimaltelivat hänelle tähdet
vuorien yltä.
Rohkeapiirteisenä nosti Möglis-alppi ylimmäiseen huippuun saakka ruohoa
kasvavaa lakeansa kuuta kohti; siitä, vasemmalla levollisena ja vakaana
"Vanhan Miehen" valkea pää; oikealla kaksinkertaisista jääkentistä
korkeneva Säntiksen harmaja pyramiidi, ympärillä louhia ja kalliosarvia
kuin yön pelottavat peikot. Ekkehard painui polvilleen järven
kivipohjalle, jotta veden kalvo peitti hänen päänsä, sitten sukelsi hän
taas ylös ja seisoi liikkumatta kohottaen kätensä korkealle kuin
rukoukseen.
Kuu laski Säntiksen taa, sinervä heijastus valaisi jäätikköjen vanhaa
luuta, mutta Ekkehard tunsi otsassaan pistävää kipua, vuoret alkoivat
heilua ja tanssia hänen ympärillään, metsistä kuului kohisevaa suhinaa,
järvi alkoi vaahdota, tuhansia mustia sammakonpoikia vilisi aalloissa...
Mutta utukuvan- ihanana kohosi ilmoille naisen haamu, liihottihe aina
Möglis-alpin laelle saakka, istahti sen sametinpehmeälle, vehreälle
verholle, siveli vettä pois pitkistä, nokkuvista hiuksistaan ja solmi
itselleen seppeltä alppienkukkasista. Silloin nousi kuiluissa järeä
jytinä: Säntis kurottihe korkeammaksi, "Vanha Mies" oikealla samaten ja
nuo taivasten-ahdistajain jälkeläiset hyökkäsivät toisiaan vastaan:
Säntis tempasi kalliokylkensä ja paiskasi ne "Vanhan Miehen" rintaan,
"Vanha Mies" päänsä ja nakkasi sen Säntis-pyramiidin seinään -- nyt oli
Säntis oikealla puolella ja "Vanha Mies" pakeni vasemmalle, mutta
alppijärven neito istui alpillansa rauhallisesti hymyillen ja ilvehtien
kivien kamppausta ja puristi kallionkellerviä suortuviansa. Siitä syntyi
helmeilevä puro, siitä vuolas virta ja vaahtova koski, ja se pärskyvissä
pyörteissään vei kosteasilmäisen immen järveen jälleen. Silloin talttui
vuorten temmellys, vanhus korjasi päänsä ja pani sen paikoilleen ja
vaelsi suruissaan joeltaen takaisin siihen louhikkoon, johonka hän
kuului, ja Säntis seisoi jälleen vanhalla paikallaan ja sen lumikentät
kimalsivat niinkuin ennenkin.
... Kun Ekkehard seuraavana päivänä heräsi, makasi hän luolassaan,
kuumeen puistatuksissa väristen, jäsenissä riuduttava raukeus.
Aurinko oli taivaan laella.
Benedikta kulki siitä ohitse ja näki hänet sudennahkaan kääriyneenä
makaavan puistatuksissa. Munkkikaapu oli märkänä ja vettä tihkuvana
kalliolla.
"Kun vasta kertana haluatte lähteä taimenia pyytämään Merialppijärvestä,
vuoriveli", sanoi hän, "niin ilmoittakaa minulle, jotta voin tulla teitä
saattamaan. Paimenpoika, joka tapasi teidät ennen aamunkoittoa, kertoi,
että te olitte hoippunut alas vuorta kuin unissakävijä."
Tyttö meni soittamaan puolipäivänkelloa Ekkehardin puolesta.