Hylättynä ja pakolaisena.
Kauvan istui Ekkehard vielä lehtimajassa; sitte oli hän juossut ulos
yöhön. Hän ei tiennyt mihin mennä. Aamusella tapasi hän itsensä
Hohenkrähenin kalliolla, joka oli ollut yksinäisenä ja asumattomana
metsänrouvan siltä lähdettyä. Poltetun mökin rauniot makasivat
sekasorrossa toistensa päällä; entisen asuintuvan kohdalla seisoi vielä
hiippalakkinen roomalaiskivi, mutta ruoho saarsi sitä joka haaralta ja
korkea sananjalka kurotti lehtiään tummunutta jumalankuvaa kohti.
Ekkehard kavahti kimeästi ja pilkallisesti kirkaisten pystyyn. "Pyhän
Hadwigin kappeli!" huusi hän ja löi nyrkillään rintaan, "niinhän sen
pitääkin olla!" Hän sysäsi roomalaiskiven kumoon ja nousi
kalliokielekkeelle; sille tultuaan hän viskautui pitkäkseen ja painoi
kasvonsa viileään maaperään, jota kerran Hadwig rouvan jalka oli
polkenut. Kauvan hän siinä virui; kun aurinko keskipäivän aikaan poltti
täydellä terällään, makasi hän vielä siellä ja nukkui.
Illalla hän palasi takaisin korkealle Twielille, hiestyneenä, väsyneenä
ja hoiperrellen. Heinänkorsia riippui hänen karvaisessa kaapussaan.
Linnan väki väistyi arasti hänen tieltään, kuten ainakin miehen, jonka
otsaan onnettomuuden sormi jo on leimansa painanut. Muulloin oli heidän
tapanaan ollut mennä häntä vastaan ja pyytää hänen siunaustaan.
Herttuatar oli kyllä huomannut hänen poissaolonsa, muttei ollut kysellyt
häntä. Ekkehard nousi ylös tornikammioonsa; sinne tultuaan hän tempasi
käteensä erään esillä olevan pergamentin, ikäänkuin tahtoisi lukea. Se
oli Gunzon kirjoitus häntä vastaan. "Kernaasti kehottaisin teitä
toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, että
hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut", luki hän siitä. Hän
purskahti nauramaan. Holvattu katto kajahti vastaan, hän kavahti pystyyn
kuin tutkiakseen, ken hänelle nauroi. Sitte hän astui akkunan ääreen ja
katseli alas syvyyteen; se johti sangen alas... Huimaus tahtoi temmata
hänet sinne, silloin vetäysi hän takasin.
Vanhan Thieton pullonen seisoi kirjojen luona. Se saattoi hänet
alakuloisesti muistelemaan sokea-parkaa. "Naispalvelus on paha asia
sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä", oli tämä kerran lausunut
hänelle, kun hän oli ottanut häneltä jäähyväisiä.
Hän repäsi sinetin pullon suusta ja kaatoi Joordanin vettä päänsä päälle
ja siveli sillä silmiään. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Pyhien
virtainkaan vesi ei sammuta sydämmen hehkua; vain sille, joka siihen
syöksyy ei koskaan palatakseen, voi se antaa ikuisen unhotuksen...
Kuitenkin hengähti rauha lopulta häntä vastaan. "Minä tahdon rukoilla",
sanoi hän, "tämä on kiusausta!" Hän heittäytyi polvilleen, mutta silloin
tuntui hänestä, kuin lentelisi kyyhkysiä hänen päänsä ympärillä, kuten
silloin, kun hän ensikerran oli astunut tornikammioon, mutta nyt oli
niillä irvistelevät naamat ja ivallinen piirre nokkainsa ympärillä.
Hän nousi pystyyn ja kulki hitain askelin kiertoportaita alas
linnankappeliin. Sen alttari voi todistaa monista hurskaista
hartaudenharjoituksista. Kappelissa oli kuten ennenkin hämärää ja
hiljaista. Kuusi paksua pylvästä kuusikulmaisin, lehtikoristeisin
huipuin kannatti alempaa holvia; hieno säde päivänvaloa lankesi sisään
kapeasta akkunasta. Komeron pohja, missä alttari sijaitsi, oli heikosti
valaistu; vain kultapohja Vapahtajan mosaiikkikuvan ympärillä kimalsi
heikosti. Kreikkalaiset taiteilijat olivat aikoinaan tuoneet oman
kirkonkoristelutapansa Saksan kallioille; valkoisessa monipoimuisessa
puvussa, kullanpunainen sädekiehkura päänsä ympärillä, kohosi seinällä
Lunastajan laiha vartalo, oikean käden sormet ojennettuina siunaukseen.
Ekkehard polvistui alttarin portaille, nojaten otsansa kylmiä paasia
vastaan; -- siten virui hän kauvan ajatuksiin vajonneena. "Sinä, joka
kannoit maailman synnit, anna säteen armostasi langeta minunkin kurjan
päälle!" Hän kohotti katseensa ja tuijotti jäykästi ylös, kuin odottaen
kuvan astuvan alas seinältä ja ojentavan hänelle kätensä. "Minä makaan
edessäsi niinkuin Pietari myrskyn ja aaltojen ympäröimänä, eivätkä
aallot kannata minua. Herra, pelasta minut! Pelasta minut niinkuin
hänet, kun myrkyssä vaelsit järven yli ja ojensit hänelle kätesi sanoen:
Vähäuskoinen, miksis epäilet?"
Mutta mitään ihmettä ei tapahtunut.
Ekkehardin ajatukset menivät sekaisin.
Kappelissa kuului kahinaa kuin naisenhameesta. Mutta hän ei kuullut
mitään.
Hadwig rouva oli astunut alas kappeliin, omituisen muutoksen valtaamana.
Sittekun hänen mielensä oli vieroittunut munkista, esiintyi hänen vanhan
miesvainajansa kuva entistä useammin hänen sielussaan. Se on
luonnollista. Kun yksi alentuu, täytyy toisen kohota. Äskeinen
Virgiliuksen lukukin oli edistänyt tätä muutosta, olihan silloin ollut
niin monesti puhetta Sychaeuksesta.
Huomenna oli Burkhard herran kuolinpäivä. Kappelissa lepäsi vanha
herttua kilpi ja keihäs kupeellaan. Karkeaksi hakattu paasi peitti hänen
hautansa alttarin läheisyydessä. Heikosti liekitsi sen päällä ikuinen
lamppu. Sen äänessä seisoi harmaakivinen hauta-arkku pienten,
muodotonten joonialaisten pylväiden päällä, jotka päättyivät alhaalla
aarni-eläimen kuviin. Sen oli Hadwig rouva kerran teettänyt itseään
varten. Joka vuosi herttuavainajan kuolinpäivänä hän antoi täyttää sen
jyvillä ja hedelmillä ja antaa ne sitte köyhille. Hurskas tapa siihen
aikaan oli jakaa elintarpeita kuolleiden leposijoista.
Hän tahtoi tänään rukoilla puolisonsa haudalla. Paikan hämäryys peitti
häneltä polvistuneen Ekkehardin.
Yht'äkkiä hän säpsähti hartaudessaan. Hänen korviinsa kuului
puoli-ääneen, vaan vihlovasti tutun äänen nauru. Ekkehard oli noussut
seisaalleen ja lausui nyt psalmin sanat: "Kätke, Herra, minut siipeisi
varjoon, kätke minut jumalattomilta, jotka minua vaivaavat. Viholliseni
ovat ympäri piirittäneet sieluni, heidän sydämensä ovat minulta suletut,
heidän suunsa on vihaa puhunut." Hän lausui ne napisevalla äänellä. Se
ei ollut enään mitään rukousta.
Hadwig rouva nojautui ruumisarkkuun. Hän olisi halusta nostanut vielä
toisen samanlaisen sen päälle, jotta ne olisivat kätkeneet hänet
Ekkehardin katseelta. Hän ei enää tahtonut olla hänen kanssaan kahden
kesken. Hänen sydämmensä sykki rauhallisesti.
Ekkehard astui ovelle päin.
Silloin kääntyi hän äkkiä takaisin; ikuisen lampun valo lepotteli hiljaa
edes takaisin Hadwig rouvan päällä, ja se oli sattunut hänen
silmäänsä... Tehden hypyn, mahtavamman kuin se, jolla P. Bernhard
myöhemmin Speierin tuomiokirkossa lähestyi häntä luokseen viittaavaa
Maariankuvaa, seisoi hän herttuattaren edessä. Hän katseli tätä kauvan
ja läpitunkevasti. Hadwig rouva kohosi seisaalleen ja nojaten oikeata
kättään kiviarkun kylkeen, seisoi hän siinä raivoisaa miestä vastapäätä;
silkkilangassa heilui ikuinen lamppu hiljaa hänen päänsä päällä.
"Onnelliset ovat vainajat, sillä heidän puolestansa rukoillaan!"
katkaisi Ekkehard viimein äänettömyyden. Hadwig rouva ei vastannut
mitään. "Rukoiletteko minunkin puolestani, kun olen kuollut?" jatkoi
Ekkehard. "Oo, rukoilla ette saa puolestani ... maljan te teetätte
pääkallostani, ja kun vasta hankitte itsellenne P. Galluksen luostarista
portinvartijan, tarjoatte hänelle siitä tervetuliaissiemauksen -- minä
häntä tervehdän! Koskettakaa itsekin sitä huulillanne, ei se karkuun
juokse. Mutta otsavanne olkoon silloin tukallanne ja siinä ruusu..."
"Ekkehard!" lausui herttuatar, "-- suunne puhuu syntiä!"
Munkki kosketti kädellään päätänsä. "Oh, niin!" sanoi hän alakuloisesti,
"Rein virtakin tekee syntiä, siltäkin on juoksu tukittu jättimäisillä
kallioilla, mutta se kaivaa ne lävitse ja kohisee tietään eteenpäin
jyristen ja vaahdoten ja hävittäen... Onnea vain sinulle, vapaa ja
nuorekas rohkeus!... Ja Jumalakin tekee syntiä, sillä hän on antanut
Reinin syntyä ja korkean Twielin ja Schwaabin herttuattaren ja tonsurin
päähäni!"
Herttuatarta värisytti. Sellaista kauvan hillittyjen tunteiden rajua
purkausta hän ei ollut odottanut. Mutta se oli liian myöhään. Hän pysyi
välinpitämättömänä.
"Te olette sairas!" lausui hän.
"Sairasko?" matki hurjistunut mies -- "se on vain rangaistus minulle.
Täsmälleen vuosi takaperin, kun mitään korkeaa Twieliä ei vielä löytynyt
minulle, kannoin juhlasaatossa luostarinkirkostamme Pyhän Galluksen
ruumisarkkua; silloin heittäysi muuan nainen eteeni. 'Nouse ylös!'
huusin minä hänelle, mutta hän jäi virumaan tomuun. 'Astu arkkuinesi
ylitseni!' sanoi hän minulle, 'astu ylitseni, jotta terveeksi tulisin!'
Ja minun jalkani kulki hänen ylitsensä. Sillä vaimolla oli sairas sydän.
Nyt on laita päinvastoin..."
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, niin ettei hän voinut enää puhua.
Hän heittäysi herttuattaren jalkoihin ja syleili hänen helmojaan. Koko
mies vapisi.
Hadwig rouva heltyi, heltyi vasten tahtoaan -- aivan kuin värisisi hänen
helmoistaan aina hänen sydämmeensä asti hurjistuneen miehen
sydämmentuska.
"Nouskaa ylös", sanoi hän, "ja ajatelkaa jotakin muuta. Olettehan meille
vielä kertomuksen velkaa. Voittakaa surunne!"
Silloin nauroi Ekkehard kesken kyyneleitään.
"Kertomuksen!" huusi hän, -- "niin tosiaan, kertomuksen! Mutta en tahdo
kertoa mitään ... tulkaa, tehkäämme itse se kertomus! Tuolta ylhäältä
torninhuipulta aukee niin avara näköala yli maiden ja mantereiden
ja alas huimaavaan syvyyteen, näköala niin suloinen ja syvä ja
houkutteleva ... mitä pidättää meitä herttuanlinna? Tarvitsee lukea vain
kolmeen asti ollakseen tuolla alhaalla ... ja me liitelemme yhdessä alas
kuolemaan, enkä minä ole mikään munkki enään, vaan saan kietoa
käsivarteni teidän vyötäistenne ympäri..."
Hän iski nyrkillään Burkhard herran hautakiveen:
"...Ja ken tuolla alhaalla makaa, hän ei ole minua siitä estävä! Kun hän
tulee, tuo vanhus, en päästä teitä, ja me liitelemme takaisin torniin,
missä istuimme, ja luemme Virgiliuksen loppuun, ja teidän pitää kantaa
ruusua otsavanteessanne, kuin ei olisi mitään tapahtunut... Herttualta
sulemme oven ja kaikille pahoille kielille me nauramme, ja ihmiset
juttelevat sitte istuessaan lietensä ääressä: 'Sepä oli kaunis historia
uskollisesta Ekkehardista, joka löi kuoliaaksi keisari Ermanrichin, kun
tämä hirtti Harlungeja, ja sitte istui hän valkeine sauvoineen Venus
rouvan vuoren edessä monia satoja vuosia ja ajatteli varottaa siinä aina
viimeiseen päivään asti ihmisiä, jotka vaeltavat vuoren luo;[31] mutta
viimein tämä kävi hänestä ikäväksi, ja niinpä lähti hän pois ja rupesi
munkiksi Sankt Galleniin ja putosi itsensä kuoliaaksi, ja nyt istuu hän
kalpean rouvan luona lukemassa Virgiliusta, ja keskiyön aikaan kajahtaa
aina Hegaussa: 'Tuskoa kertomatonta sä uudistaan minut käsket!' --
kuningattaren on suudeltava häntä, tahtoipa sitte tai ei, -- kuolema
perii lopulta kuitenkin, mitä elämä laiminlyö!"
Hän oli puhunut sekavasti ja hänen silmänsä paloivat. Sitte raukesi hän
hiljaiseen itkuun. Hadwig rouva oli seissut liikkumatonna; mutta nyt
näytti kuin säälin hohde olisi loistanut hänen kylmästä silmästään, ja
hän kumartui kärsivän miehen puoleen.
"Ekkehard", virkkoi hän, "te ette saa puhua kuolemasta! Se on hulluutta.
Elämmehän vielä, te ja minä..."
Ekkehard ei liikahuttanut jäsentäkään. Silloin laski herttuatar kätensä
hänen kuumeesta hehkuvalle päälleen. Munkin aivoissa ja suonissa kohisi
ja paloi...
"Te olette oikeassa!" huusi hän, "me elämme! Te ja minä!" Tanssiva yö
laskeusi hänen silmiensä eteen; hän astui askeleen eteenpäin, hänen
käsivartensa kietoutuivat ylpeän naishahmon ruumiin ympärille,
raivoisasti puristi hän tämän povelleen ja hänen suudelmansa hehkui
hänen huulillaan, tukahuttaen hänen hätähuutonsa. Hän nosti
herttuattaren korkealle alttarin puoleen, aivan kuin olisi tämä ollut
uhri, jonka hän aikoi sille laskea. "Miksi pidät kullalta kimaltelevia
käsiäsi niin levollisina etkä siunaa meitä?" huusi hän synkän totiselle
mosaiikkikuvalle siellä ylhäällä...
Herttuatar oli rauvennut tajuttomaksi kuin haavoitettu kauris, -- mutta
vain silmänräpäyksen ajaksi; sitte kuohui kaikki hänessä loukatusta
ylpeydestä; hän löi raivoisaa miestä vahvoin käsin otsaan ja kietoutui
irti hänen syleilystään.
Vielä piteli Ekkehard kiinni hänen vyötäisistään, kun kappelin ovi
avautui; kirkas päivänvalo tunkeutui huoneen hämärään -- he eivät olleet
enää yksin.
Rudimann, Reichenaun kellarimestari, astui kynnyksen yli, ja hänen
takanaan näkyi ihmishahmoja linnanpihalla.
Herttuattarelta karkasi veri poskilta häpeästä ja kiukusta; kihara hänen
tummasta tukastaan oli kamppailussa vajonnut alas niskaan.
"Anteeksi suokaa", virkkoi Reichenaun mies teeskennellyn kohteliaasti
irvistellen, "minun silmäni eivät ainakaan ole mitään nähneet!"
Silloin tempautui Hadwig rouva tykkänään irti Ekkehardista. "Mutta ne
ovat nähneet -- ne ovat -- ne ovat! Mielettömän olette nähneet, joka on
unhottanut itsensä ja Jumalansa... Minun käy sääliksi teidän silmänne,
sillä minä annan ne puhkaista, jolleivät ne ole mitään nähneet..."
Hän loi ällistyneeseen mieheen katseen täynnä sanomattoman kylmää
ylhäisyyttä.
Silloin selkisi Rudimannille koko merkillinen kohtaus.
"Olenpa unohtanut", lausui hän ivallisesti, "että tuossa seisoo yksi
niitä, joihin viisaat miehet ovat sovelluttaneet Pyhän Hieronymuksen
sanat: 'Heidän käytöksensä sopii paremmin keikarille ja kosiomiehelle
kuin Herran vihitylle'."
Ekkehard seisoi pylvääseen nojaten, käsi vielä kohotettuna, kuten
Odysseus, kun tämä tahtoi äkätä äitinsä haamun; mutta Rudimannin
pilkalliset sanat kutsuivat hänet unelmastaan todellisuuteen. "Ken astuu
minun ja hänen välille?" huusi hän uhkaavalla äänellä. Mutta Rudimann
taputti hävyttömän tuttavallisesti häntä olalle sanoen: "Rauhoittukaa,
ystäväiseni, meillä on tuotavana teille vain pieni kirjelappu; Pyhä
Gallus ei enää voi sallia, että viisain hänen oppilaistaan yhä kulkee
irrallaan vaarallisessa, viekottelevassa maailmassa -- teidät on
kutsuttu kotiin! -- Mutta elkäähän unhottako ottamasta mukaanne
sauvaanne, jolla pahoinpitelette niitä kanssaveljiänne, jotka syksyllä
mielellään poimivat viattoman suutelon -- te siveä tapaintuomari!"
kuiskutti hän vihamiehensä korvaan.
Ekkehard astui askeleen taaksepäin. Kaiho, eron vimma, hehkuva himo ja
lopuksi uhma ja iva kuohuivat hänen rinnassaan; hän karkasi uudestaan
Hadwig rouvan luo, mutta jo oli kappeli täyttynyt väestä. Reichenaun
apotti oli itse saapunut, iloitsemaan Ekkehardin kotia kutsumisesta.
"Kovalle tulee ottamaan, ennenkuin hänestä irti pääsemme", oli hän
sanonut kellarimestarille. Mutta helpoksi se kävikin. Munkkeja ja
herttuattaren seuralaisia astui sisään.
"Pyhyyden häväistystä!" huusi Rudimann heille vastaan, "hän on alttarin
edessä kohottanut haureellisen kätensä valtijatartaan vastaan!"
Silloin kuohahti Ekkehardin veri. Hänen sydämmensä pyhimmän salaisuuden
oli raaka käsi häväissyt, hänen helmensä oli sioille viskattu... Hän
tempasi ikuisen lampun käteensä ja heilutti sen vaskikupua lingon
tavoin. Valo siitä sammui -- kumea huuto kajahti, kellarimestari makasi
verissä päin kivipermannolla, lamppu kilisi vielä hänen vieressään...
Taistelua ja hurjaa sekasortoa kuului ... Ekkehardin voimat loppuivat.
Hänet oli ylivoima voittanut, vyö hänen kupeiltaan temmattiin irti ja
sillä sidottiin hänet. Siinä seisoi hän, tuo nuorekkaan kaunis mies, nyt
kurjuuden kuvana, kuin siipileikko kotka. Himmeän, suruisan katseen hän
vielä loi herttuattareen ... tämä kääntyi hänestä pois.
"Tehkää, mitä virkanne vaatii!" sanoi hän apotille ja astui rivien halki
ulos kappelista.
Savupilvi tuoksahti häntä vastaan. Melua ja riemua kajahteli
linnanpihalta, minne oli pystytetty pihkaisista mäntyhaloista rovio.
Linnan väki tanssi sen ympärillä ja viskeli kukkia valkeaan; juuri oli
Audifax riemuiten ottanut pienen ystävänsä syliinsä ja hypännyt hänen
kanssaan korkealta suitsevien liekkien ylitse.
"Mitä tarkottaa tämä savu?" kysyi herttuatar ohi kiiruhtavalta
Praxedikseltä.
"_Päivänseisausta_!" vastasi kreikatar.
* * * * *
Oli pimeä, alakuloinen ilta. Herttuatar oli sulkeutunut kulmakammioonsa
eikä päästänyt ketään luokseen; Ekkehardin oli apotin väki laahannut
vankeuteen. Samassa tornissa, jonka huipussa hänen hauska työkammionsa
sijaitsi, oli muuan kostea ja pimeä säilytyshuone, täynnä vanhojen
hautakivien kappaleita, jotka linnankappelia aikoinaan uudestaan
rakennettaessa olivat kuletetut sinne. Nippu olkia oli viskattu sinne
hänelle makuusijaksi. Muuan munkeista seisoi oven edessä ja piti vahtia.
Burkart, luostarioppilas, juoksenteli edestakaisin valittaen ja käsiään
väännellen; hän ei voinut käsittää enonsa kohtaloa. Linnan asukkaat
panivat päänsä yhteen ja pitivät paljon turhia puheita, aivan kuin olisi
satakielinen huhu istahtanut linnan katon harjalle ja sirotellut
valheitaan joka haaralle. "Hän tahtoi murhata herttuattaren!" sanoi
muuan, -- "hän on harjoittanut pirullisia vehkeitä ison kirjansa
avulla", lausui toinen, "mutta kun tänään on pyhä juhannuspäivä, ei
sarvipäällä ole yhtään valtaa eikä se voinut pelastaa häntä pulasta".
Kaivolla linnanpihassa istui kellarimestari Rudimann pesten kirkkaalla
kylmällä vedellä veristä päätänsä; Ekkehard oli antanut hänelle tuiman
iskun, ja hitaasti, haluttomasti virtasi hänen verensä vieraaseen
kaivoon.
Praxedis tuli alas pihalle kalpeana ja surullisena; hän oli ainoa sielu,
joka vilpittömästi sääli vankia. Nähtyään kellarimestarin hommat, meni
hän puutarhaan, otti sieltä sinisen ruiskukan juurineen ja toi sen
hänelle.
"Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja pitäkää sitä oikeassa kädessänne, kunnes
se lämpiää, se tyrehyttää verenne juoksun. Tai pitääkö minun tuoda
teille liinakangasta siteeksi?"
Munkki pudisti päätään.
"Se taukoaa itsestään, kun aika on", sanoi hän, "tämä ei ole ensimmäinen
suoneniskuni. Pitäkää ruiskukkanne itse!"
Mutta Praxedis tahtoi lepyttää Ekkehardin vihamiehen ja toi liinaista
kangasta. Silloin antoi Rudimann sitoa päänsä, muttei lausunut sanaakaan
kiitokseksi.
"Ettekö ollenkaan päästä Ekkehardia tänään vapaaksi?" kysyi tyttö.
"Tänään?" matki Rudimann pilkallisesti. "Haluttaako teitä pitää tuon
Antikristuksen sotilaan ja saatanan vaunuvaljakon puolta, jota täällä
ylhäällä olette hyväilleet ja hempukoineet, kuin olisi hän Jaakobin
rakas poika Benjamin? Tänäänkö? Kysykää sitä vasta kuukauden päästä
tuolta ylhäältä!"
Hän viittasi Helveetsian vuorille päin. Praxedis säikähti. "Mitä aijotte
hänelle tehdä?" kysyi hän.
"Miten oikein on", vastasi Rudimann synkeästi. "Haureutta,
väkivaltaa, tottelemattomuutta, ylpeyttä, kirkon häväistystä, Jumalan
pilkkaamista ... ei löydy nimiä tarpeeksi hänen syntiensä
luettelemiseksi, mutta kyllä keinoja niiden sovittamiseksi, Jumalalle
kiitos!"
Hän kohotti kättään kuin iskuun.
"... Niinpä niin, keinoja niiden sovittamiseksi, kaunis neito! Me
kirjoitamme hänelle muistokirjan hänen selkänahkaansa."
"Säälikää häntä", rukoili Praxedis, "onhan hän sairas mies!"
"Juuri sen vuoksi tahdomme hänet parantaa. Vasta kun hän paaluun
sidottuna köyristää selkänsä ja puoli tusinaa raippoja on lyöty sille
säpäleiksi, lähtevät oikut ja pirulliset vehkeet hänen päästään..."
"Jumalan tähden!" vaikeroi kreikkalaisneito.
"Rauhoittukaa, tulee vielä parempaa. Kadonnut lammas viedään takaisin
karsinaansa; siellä on hyviä paimenia, jotka pitävät huolen jatkuvasta
parannuksesta: lammas keritään, neitsyeni, se keritään! Siellä leikataan
tukka hänen päästään, se tekee pään viileäksi, ja jos taas vuoden päästä
saavutte Pyhään Gallukseen, niin näette pyhä- ja juhlapäivinä miehen
seisovan paljain jaloin kirkon oven vieressä, ja hänen päänsä on paljas
kuin leikattu pelto ja katumuspuku häntä kauniisti somistaa. Mitä
ajattelette? Pakanalliset menot Virgiliuksen kanssa ovat kai nyt
loppuneet."
"Hän on viaton!" sanoi Praxedis.
"Oo" -- vastasi kellarimestari pilkallisesti, "viattomuudelta emme
kaprista hiuskarvaakaan. Hänen tarvitsee vain todistaa se jumalantuomion
kautta; jos hän paljaalla kädellä nostaa kultasormuksen padasta, joka on
täynnä kiehuvaa vettä, on apotti itse antava hänelle siunauksensa, ja
minä olen sanova, että se oli vain usvakuva ja pirun vehkeitä, kun omin
silmin näin hänen pyhyytensä veli Ekkehardin syleilevän
valtijatartanne."
Praxedis purskahti itkuun. "Rakas, kunnianarvoisa herra
kellarimestari..." sanoi hän rukoilevasti. Tämä katsahti häneen kieroon
ja hänen katseensa päilyili immen pyöreällä povella.
"Niin on asianlaita!" lausui hän yhteenpuristetuin huulin. "Mutta
voisinhan muuten rukoilla apottia hänen puolestaan, jos..."
"Jos?" kysyi Praxedis jännitettynä.
"Jos tänä iltana suvaitsisitte jättää kamarinne oven auki, jotta voisin
tuoda teille tiedon tehtäväni onnistumisesta."
Hän veti kuin leikitellen kaapunsa laajat poimut tiukemmalle, jotta
hänen vyötetyt länteensä astuivat näkyviin,[32] ja asettui
itsetyytyväiseen ja odottavaan asentoon. Praxedis kavahti taaksepäin.
Hänen pieni jalkansa polki sinistä ruiskukkaa, joka makasi maassa
hänen edessään.
"Te olette kehno ihminen, herra kellarimestari!" huudahti hän ja käänsi
tälle selkänsä. Rudimann ymmärsi kyllä kasvojen eleitä. Praxediksen
silmäluomien värinästä ja kolmesta pahaa ennustavasta rypystä hänen
otsallaan hän ymmärsi, että neidon kamari iki ajoiksi pysyi sulettuna
koko kristikunnan kellarimestareille.
Praxedis lähti tiehensä. "Onko teillä vielä jotain muuta käskettävää?"
kysyi hän pois mennessään.
"Kyllä vaan, te kreikkalainen itikka", vastasi munkki kylmästi, "pyydän
ruukun etikkata, jos suvaitsette. Tahdonpa pehmittää siinä raippojani,
jotta ne oikein sujuisivat hänen selkäänsä ja haavoittaisivat vielä
enemmän. En ole vielä piessyt yhtäkään Virgiliuksen ihailijaa
vaivaiseksi, joten tämä on siis minulle erityinen kunnia."
Lehmuksen alla istui Burkart, luostarioppilas, ja nyyhkytti yhä vielä
katkerasti. Praxedis suuteli häntä ohi mennessään. Sen hän teki
kellarimestarin harmiksi.
Hän nousi herttuattaren luo ajatellen polvistua tämän eteen ja rukoilla
Ekkehardin puolesta. Mutta suoja pysyi sulettuna. Hadwig rouva oli
syvästi närkästynyt; -- jolleivät Reichenaun munkit olisi saapuneet
paikalle, olisi hän kenties voinut antaa Ekkehardille hänen rohkeutensa
anteeksi, olihan hän itse kylvänyt tämän merkillisen sadon, -- mutta nyt
oli pahennus julkinen ja vaati rangaistusta. Vierasten kielten pelko on
jo monen asian kääntänyt toiselle tolalle.
Apotti oli hänelle toimittanut Sankt Gallenista tulleen kirjeen.
"Benediktuksen ohjesäännöt eivät määrää ainoastaan munkkilaisuuden
ulkonaista varjoa" -- niin oli siinä kirjoitettu -- "vaan munkkielämää
kaiken sielun ja ruumiin puolesta. Ekkehard palatkoon kotiin!" Gunzon
kirjoituksesta oli joitakuita kohtia lainattu häntä vastaan.
Tämä kaikki oli herttuattaresta yhdentekevää. Mikä Ekkehardia odotti
vastustajainsa käsissä, sen hän arvasi. Mutta hän oli lujasti päättänyt
olla tekemättä mitään hänen puolestaan. Praxedis koputti tällöin
toistamiseen. Mutta ovi ei avautunut. "Oi poloinen yöperhonen!" lausui
hän surullisena.
Ekkehard makasi vankityrmässään; hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut
vain pahaa ja sekaista unta. Neljä kylmää seinää ympäröi häntä, ylhäältä
katosta loisti heikko valonsäde. Usein hän värisi kuin vilun
puistattamana. Vähitellen laskeusi surumielinen hymy hänen huulilleen;
mutta kauvan ei se niillä pysynyt -- ajoittaisin pui hän nyrkkiä vihasta
raivoten.
Ihmisten mielet ovat kuin meri. Myrskyn lakattuakin vaahtoavat ja
lainehtivat sen mainingit vielä kauvan ja kovemmin kuin itse myrskyn
aikana, ja välistä ryöpsähtää joku myöhästynyt aallonsyöksy korkealle
kalliota vastaan karkoittaen sillä istuvat lokit.
Mutta Ekkehardin sydän ei vielä ollut murtunut. Siihen se oli liian
nuori. Hän alkoi miettiä asemaansa. Tulevaisuuden näköpiiri tuntui kovin
lohduttomalta; hän tunsi veljeskuntansa säännöt ja hengelliset tavat ja
tiesi myös, että Reichenaun miehet olivat hänen vihollisiaan.
Pitkin askelin mitteli hän ahdasta huonettaan. "Kaikkivaltias Jumala,
jota avuksi huudamme ahdistuksessamme, miten on tämä päättyvä?" Hän
sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelleen. Sekavia kuvia kulki hänen
sielunsa halki. Ja hän näki henkensä sisäisellä silmällä, miten hänet
aamuhämärissä laahattiin ulos; korkealla kivi-istuimella istui apotti
kädessään käyrä sauva merkiksi oikeuden istumisesta, ja he lukivat
hänelle pitkän kannekirjan... Kaikki tämä samassa linnanpihassa, missä
hän kerran riemuitsevin sydämmin oli hypännyt alas kantotuolista ja
missä hän tuona synkeänä pitkäperjantaina oli saarnannut hunneja vastaan
-- ja oikeuden miehet kiristelivät hänelle hampaitaan.
"Mitä on minun tehtävä?" ajatteli hän edelleen. "Käsi sydämmellä ja
katse taivasta kohti huudan: Ekkehard on syytön! Mutta tuomarit sanovat:
Todista se! Iso vaskikattila tuodaan esiin, valkea sytytetään sen alle,
korkealle kuohahtaa kiehuvaa vesi, apotti ottaa sormestaan kultaisen
sormuksensa, häneltä vedetään hihat ylös ja katumusvirret kaikuvat
synkeästi kaiken aikaa... 'Manaan sinua, veden luonto, ettäs perkele
väistyisi sinusta ja sinä palvelisit Herran totuuden ilmaisijana kuten
Baabelin kuninkaan tulinen pätsi, johon hän heitätti ne kolme
nuorukaista!' Niin vannottaa apotti kiehuvaa vettä ja käskee syytetyn
ottamaan kädellään siitä sormuksen...
"Vanhurskas Jumala, mitä on sinun tuomiopäätöksesi lausuva?" Hurjat
epäilykset kalvoivat Ekkehardin mieltä. Hän uskoi itseensä ja
syyttömyyteensä, muttei yhtä lujasti siihen hirveään keinoon, jolla
pappien päähänpisto ja lainlaadinta luuli selville saatavan jumaluuden
ilmoituksen.
Kotona luostarinkirjastossa oli muuan kirja, jonka nimi oli: "Vastoin
niiden järjestyksenvastaista mielipidettä, jotka luulevat veden tai
tulen tai kaksinkamppailun kautta jumalisen oikeuden päätöksen ilmi
tulevan." Kirjasen hän oli kerran lukenut ja hyvin säilyttänyt sen; se
oli todistus siitä, että kaikissa näissä ikivanhalta pakanuuden ajalta
perityissä kokeissa oivan Gottfried Strassburgilaisen sanojen mukaan
"Pyhää Kristusta pideltiin niinkuin tuuli pitelee takinhihaa".
Ja entäpä jollei ihmettä tapahtuisikaan?...
Hänen ajatuksensa painuivat pelkurimaiseen arasteluun. Saada kätensä
poltetuksi ja sitte tulla tuomituksi kärsimään raipaniskut
häpeäpaalussa... Ja herttuatar seisoo ylhäällä alttaanillaan ja katselee
kaikkea tätä, aivan kuin siinä piinattaisiin jotakin ventovierasta "...
Taivaan ja maan Jumala, lähetä salamasi alas!"
Mutta toivo kirkastaa yksin kurjimmankin raukan mielen. Jälleen tuntui
hänestä, kuin kaikuisi kaiken surkeuden halki heleä "Seis!" -- ja
herttuatar syöksisi alas pihalle liehuvin kiharin ja kahisevin kaapuin
ja karkottaisi pyövelit, kuten Vapahtaja karkotti temppelistä
koronkiskurit, ja ojentaisi hänelle kätensä ja huulensa sovinnon
suuteloon... Pitkään ja kauniisti ja hehkuvasti hän kuvaili kaikkea tätä
mielessään, ja hän tunsi lohdutuksen suloisen hengähdyksen tuoksahtavan
vastaansa, ja hän toisti itselleen Saarnaajan sanat: "Uunissa
säilytetään savenvalajan astiat, ja vanhurskaat ihmiset koettelemusten
pätsissä."
Hän kuuli melua tyrmänsä eteisestä. Kiviruukku laskettiin siellä
lattialle. "Maistelkaa tästä urhokkaasti!" kuului ääni lausuvan
vahtiapitävälle luostariveljelle, "juhannusyönä liikkuu kaikenlaisia
yli-inhimillisiä olentoja ilmojen halki ja sivuuttavat linnaammekin,
niin että teidän pitää säilyttää rohkeutenne; on vielä toinenkin ruukku
varattuna teitä varten." -- Se oli Praxedis, joka toi viinin.
Ekkehard ei ymmärtänyt, mikä neidolla oli tarkoituksena. "Hänkin siis
pettää minut", ajatteli hän. "Jumala varjelkoon minua!"
Hän sulki silmänsä ja vaipui pian uneen. Jonkun hetken kuluttua hän
havahtui. Oven takana olevalle luostariveljelle tuntui viini maistavan,
sillä hän lauloi paraikaa laulun neljän kultasepän ylistykseksi, jotka
aikoinaan olivat Roomassa kieltäytyneet valmistamasta pakanallisia
epäjumalankuvia ja saaneet sen vuoksi kärsiä marttyyrikuoleman, ja hän
löi tahtia sandaalin verhoamalla jalallaan kivipermantoon. Ekkehard
kuuli, että miehelle tuotiin vielä toinen ruukku. Hänen laulunsa kävi
äänekkääksi ja meluavaksi. Sitte piti hän itsensä kanssa puhetta, josta
kuului paljon Italian hyvistä herkuista ja P. Agneksesta muurien
edustalla. Sitte hän mykistyi. Hänen kuorsaamisensa kuului selvästi
kiviseinien lävitse vangin korviin.
Linna makasi syvässä levossa. Tuli keskiyön aika. Ekkehard nukkui
puolihorroksessa; silloin oli hän kuulevinaan salvan vedettävän auki,
mutta hän jäi sijalleen. Muuan haamu astui sisään, kevyt käsi pyyhkäsi
nukkuvan otsaa. Tämä kavahti pystyyn.
"Hiljaa!" kuiskasi haamu.
Kun kaikki olivat käyneet nukkumaan, oli Praxedis havannut. "Ilkeä
kellarimestari elköön nauttiko sitä iloa, että saisi piestä
raskasmielistä opettajaamme!" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.
Naisviekkaus keksii kyllä keinoja ja teitä sen perille viemiseen, mitä
se itselleen on miettinyt. Harmaaseen vaippaan verhoutuneena hän hiipi
alas, eikä tiellä tarvittu mitään uusia petoksia. Luostariveli nukkui
vanhurskaan unta. Jollei hän olisi nukkunut, olisi kreikatar
säikähyttänyt häntä aaveella, se oli hänen suunnitelmansa.
"Teidän on paettava!" sanoi hän Ekkehardille. "He uhkaavat teitä
pahimmalla."
"Tiedän sen!" vastasi unestaan herätetty alakuloisesti.
"Juuri siksi!"
Ekkehard pudisti päätään. "Tahdon kärsiä kaikki", sanoi hän.
"Elkää olko narri!" kuiskutti Praxedis. "Ensiksikin olette rakentaneet
ilmalinnanne väräjävälle sateenkaarelle, ja kun se on luhistunut sieltä
alas, tahdotte vielä antaa rääkätä itseänne. Ikäänkuin olisi kellään
oikeutta piestä teitä ja laahata mukanaan! Ja tahdotteko tehdä heille
sen ilon, että saavat nähdä alennuksenne... Sepä olisi vasta kaunis
näytelmä, jonka hyvin ansaitsisitte! Kelpo miestä ei saa joka päivä
nähdä hirtettävän! sanoi minulle muuan mies Konstantinooppelissa, kun
kysyin, minne hän niin juoksi."
"Minne sitte menisin?" kysyi Ekkehard. "Reichenauhun ette voi mennä
ettekä omaan luostariinnekaan", sanoi Praxedis. "Mutta maailmassa on
vielä monta pakopaikkaa." Hän tuli jo kärsimättömäksi, tarttui
Ekkehardin käteen ja veti hänet mukaansa. He hiipivät nukkuvan vartijan
ohi. Jo seisoivat he linnanpihassa. Suihkukaivo loiskutti heleästi
vettään. Ekkehard kumartui ruuhen yli ja joi pitkän siemauksen kylmää
vettä. "Kaikki on ohitse", huokasi hän. "Nyt vuorelta alas!"
Oli myrskyinen yö. "Portin kautta ette voi mennä, sillä laskusilta on
ylhäällä", sanoi Praxedis, "mutta kallioiden välistä itäisellä puolella
on mahdollista päästä alas, paimenpoikamme on monesti koettanut sitä
tietä."
He menivät puutarhaan. Tuulenpuuska kulki kohisten pihlajain latvojen
läpi. Ekkehard tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui; hän hyppäsi
rintanojalle, -- jyrkkinä ja kuhmuisina laskeusivat kaikukivikalliot
syvyyteen, tumma kuilu ammotti häntä vastaan, synkällä taivaalla
ajelivat pilvet toisiaan kamalannäköisinä, aavemaisina möhkäleinä,
ikäänkuin kaksi karhua vainoten siivellistä lohikäärmettä ... sitte
katosivat kummitukset toisiinsa ja tuuli pieksi ne alas etäisyydessä
himmeästi välkkyvään Bodenjärveen. Maisemasta näkyi vain hämärät
rajapiirteet.
"Siunattu olkoon tienne!" lausui Praxedis.
Ekkehard istui liikahtamatta ulommalla muurinreunakkeella eikä vetänyt
kättään pois kreikkalaisneidon kädestä; alakuloinen kiitollisuus päilyi
hänen myrskyävässä sydämmessään. Silloin painoi impi poskensa liki hänen
poskeaan, suudelma värisi hänen huulillaan, ja kyynel vierähti alas
neidon silmästä. Sitte kääntyi Praxedis lempeästi hänestä.
"Elkää unohtako, että olette meille vielä kertomuksen velkaa!" sanoi
hän. "Johtakoon Jumala taas pian tienne takaisin tähän puutarhaan, että
saamme kuulla sen teidän suustanne."
Nyt laskeutui Ekkehard alas; vielä kerran viittasi hän neidolle
kädellään, sitte katosi hän tämän näkyvistä. Yön hiljaisuutta katkaisi
kolina alhaalta kallioilta; kreikatar katsahti alas. Muuan paasi oli
irtautunut vuoresta ja syöksyi särkyen laaksoon; toinen seurasi sitä
hitaammin ja sen selässä ratsasti Ekkehard ohjaten sitä kuin ratsuaan;
niin kävi kulku alas yön pimeyteen... "Onnellista matkaa!"
Praxedis risti silmänsä ja palasi linnaan, hymyillen keskellä
murhettansakin. Luostariveli nukkui yhä edelleen. Ohi mennessään
Praxedis huomasi tuhka-astian seisovan pihalla; sen otti hän ja hiipi
uudelleen Ekkehardin vankityrmään, missä ripotti tuhkaa lattialle,
ikäänkuin se olisi kaikki, mitä vangin ajallisesta tomumajasta oli
jäänyt jälelle.
"Miksi kuorsaat niin kovaa, kunnianarvoisa veli?" lausui hän nukkuvalle
ja kiirehti matkaansa.