"Minun täytyy kertoa!" mutisi nuori munkki ja sipasi kädellään otsaansa.
Se oli kuuma; myrskyisiä ajatuksia riehui sen takana.
"Niinpä niin -- kertoa! Ken säestää minua luutulla?"
Hän nousi seisaalleen ja silmäsi ulos kuutamo-yöhön. Ihmetellen
katselivat toiset hänen käytöstään. Mutta hän alkoi soinnuttomalla
äänellä:
"Siitä tulee lyhyt historia. Oli kerran valo, joka loisti heleästi ja
loisti alas vuorelta ja loisti sateenkaaren väreissä ja kantoi ruusua
otsavanteessaan..."
"Ruusua otsavanteessaan?!" murisi Spazzo herra päätään pudistaen.
"...Ja oli myös tumma yöperhonen", jatkoi Ekkehard samalla äänellä
kertomustaan, "joka lensi ylös vuorelle ja tiesi että hänen palaman
pitäisi, jos hän sinne lentäisi, ja lensi kuitenkin sinne, ja se valo
poltti sen yöperhosen, niin että se hiiltyi ja unhotti lentämisen.
Amen!"
Hadwig rouva kavahti suuttuneena istuimeltaan.
"Oliko tämä koko historianne?" kysyi hän. "Koko minun historiani!"
vastasi Ekkehard entisellä äänellä.
"Onpa jo aika, että menemme levolle!" sanoi Hadwig rouva ylpeästi.
"Yöilma tuottaa kuumetta."
Hän astui ylenkatseellisesti hymähtäen Ekkehardin ohitse. Burkart kantoi
hänen helmustaan. Ekkehard seisoi järkähtämättömänä paikallaan.
Kamariherra taputti häntä olalle. "Yöperhosenne oli tyhmä piru, herra
kappalainen!" virkkoi hän sääliväisesti. Tuulenhenki tuli akkunasta
sisään ja puhalsi kynttilät sammuksiin. "Se oli munkki!" vastasi
Ekkehard välinpitämättömästi, "hyvää yötä!"