Saksalaisia sankaritaruja.
Korkean Twielin laella oli linnan muurien sisäpuolella siro puutarhakin,
jyrkän kivimuurilla aidatun kallion kielelle rakettu. Se oli kuin
viihtyisäksi varustettu etuvartionpaikka, sillä kallionrinta oli melkein
pystysuora, niin että aidan yli nojautuen saattoi heittää kiven
laaksonpohjaan, ja kuka tähystelystä oli huvitettu, se saattoi pitää
silmällä vuoria ja lakeuksia, järviä ja alppien huippuja, näköalaa ei
mikään rajoittanut.
Puutarhan nurkkauksessa kahisteli tuuli vanhaa vaahteraa, jonka jo
kypsyneitä ja ruskettuvia siivekkäitä siemeniä lentää lehotteli alas
laakson tummenevalle kukkaismaalle. Vaahteran vehreänharmaata runkoa
vastaan oli pystytetty tikat, sen juurella seisoi Praxedis pidellen
raskaan, pitkän telttakankaan päätä, mutta oksilla istui Burkart,
luostaripoika, nauloilla ja vasaralla varustettuna naulaamassa kiinni
toista päätä.
"Pidä varasi", huusi Praxedis, "luulenpa että sinä katselet haikarata,
joka lentää Radolfin kirkontornia kohti. Katso sinä, kaikkien
latinapoikien päämies, ettes lyö sitä naulaa ihan oksan juureen!"
Praxedis oli vasemmalla kädellä pitänyt kangasta koholla, mutta
Burkartin kämmenistä lipsahti hänen puoleisensa pää ja painava vaate
solahti alas, veti irti huonosti lyödyt naulat mennessään ja hautasi
kreikattaren melkein näkymättömäksi poimuihinsa.
"Odota, sinä hutilus!" torui Praxedis, kun hän vaivoin selkeytyi kankaan
alta, "jahka minä pääsen tarkastamaan, eikö sinun päässäsi ole enempiä
harmaita hiuksia leikata."
Tuskin oli tämä sanottu, niin ilmestyi poika tikoille, kapusi sen puolia
myöten puolitiehen, hyppäsi siitä tasajalkaa kankaan päälle ja seisoi
Praxediksen edessä.
"Istukaa", sanoi hän, "halusta annan itseäni uudelleen rangaista. Viime
yönä näin unta, että te leikkasitte kaikki hiukseni ja minä tulin
kouluun keropäänä eikä se ollenkaan minua kaduttanut."
Praxedis löi häntä keveästi päähän.
"Älä käy koppavaksi, miesparka, loman aikaan, muutoinpa taitaa tulla
selästäsi pampun tanssilava, kun taas tulet kouluun."
Mutta koulupoika ei ajatellut luostarikoulun synkkiä varjoja. Hän seisoi
liikahtamatta Praxediksen edessä.
"No?" kysyi tämä, "mikäs on? Mitä sinä haluat?"
"Suukkosta!" vastasi vapaiden taiteiden kasvatti.
"Kuules tuota peukaloista!" pilkkasi Praxedis. "Ja mitäs perusteita on
teidän viisaudellanne sellaiseen haluun?"
"Onpa herttuatarkin sen tehnyt", sanoi Burkart, "ja te olette jo
kumminkin kymmenen kertaa vaatinut minua kertomaan, mitenkä me vanhan
ystäväni Romeiaan kanssa hunneja pakenimme ja kuinka hän uljaana
sankarina taisteli. Mutta sitä en kerro teille muuta kuin suukosta."
"Kuule", sanoi kreikatar ihan vakavan näköisenä, "minun pitää sanoa
sinulle yksi merkillinen asia".
"Mikä?" kysyi poika nopeasti.
"Sinä olet kaikista hupsuin nulikka, mikä milloinkaan on minkään
luostarin kynnyksen yli astunut!" -- sanoi toinen, kietosi äkkiä
valkoiset käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hurjasti --
nenälle.
"Antaa vaan maistua!" kajahti syvä miehen-ääni puutarhan portilta, kun
Praxedis veitikkamaisesti taas työnsi poikaa luotaan. Se oli Spazzo
herra.
"Kiitos toivomasta!" sanoi Praxedis hämilleen joutumatta. "Te tulettekin
juuri parahiksi, herra kamariherra, auttamaan teltan pystyttämistä. Tuon
hupsun pojan kanssa en saa sitä kuntoon koko päivänä."
"Siltä se näyttää!" sanoi Spazzo herra alta luomien tuimasti
muljahuttaen koulupoikaan. Tämä tunsi sydämenvavistusta nähdessään
kamariherran ankarakierteiset viikset ja livahti erään ruusupensaikon
taakse. Tähtitiede ja runousoppi, Aristoteles alkukielellä ja punaiset
naishuulet pyörivät sekaisin viistoistavuotiaan mielessä.
"Eikö ole Hohentwielin linnan alueella parempia suudeltavia, neito
nuori?" kysyi Spazzo herra.
"Jos joskus tekisi mieli", vastasi Praxedis, "niin ovat ne paremmat
ratsastamassa ja ajelevat yökaudet ympäri ja palajavat vasta toisena
päivänä sen näköisinä, että luulisi heidän olleen virvatulia
takaa-ajamassa."
Siinä sai Spazzo herra osansa. Mutta hän oli mielessään tehnyt
päätöksen, että ei hiiskuisi sanaakaan yöllisestä ratsastuksesta, käkien
kukunnasta ja _vince luna'_sta. "Missä teitä pitää auttaa?" kysyi hän
nöyrästi.
"Lehtimajan laittamisessa", selitti Praxedis. "Hämärissä aikoo
herttuatar täällä pitää iltaseuraa -- on määrä kertoa tarinoita, vanhoja
tarinoita, herra kamariherra, jota eriskummallisempia, sen parempi.
Valtiattaremme on kyllästynyt latinaan, hän haluaa jotakin muuta,
sellaista, jota ei ole kirjoitettu, kotimaista. Täytyy teidänkin siihen
kortenne kantaa."
"Herra armahtakoon!" sanoi Spazzo herra, "ihme ja kumma on tosiaan,
ettei naisten hallitessa kaikki mene nurinpäin. Eikö muka enään olekaan
kuljeksivia laulajia ja soittoniekkoja, jotka viinikypäristä ja
puurokupista laulavat kurkkunsa käheäksi tuollaisia taruja? Tästäpä
meille arvo nousee! Kiertävät ilveilijät ja laulajat ja muut tämmöiset
joutilaat ajettakoot keppi selässä tiekseen, ja jos he valittavat, niin
annettakoon heille hyvitykseksi miehen varjo seinältä. Minä kiitän siitä
kunniasta!"
"Te teette, mitä käsketään, niinkuin uskollisen virkamiehen tulee, jolla
vielä on tekemättä tili muutamista virkatoimista luostarin
viinisarkkojen ääressä", väitti Praxedis. "On se kuitenkin hauskempaa
kuin latinan tavaileminen. Eikö teillä ole halua saada oppinutta herra
Ekkehardia nolatuksi?"
Tämä viittaus innosti kamariherran mieltä. "Antakaas tänne tuo
kankaanpää", sanoi hän, "jotta saamme teltan katon pingoitetuksi". Hän
kipusi vaahteraan ja kiinnitti vaatteen oksiin. Vastapäätä oli maahan
lyöty pitkiä salkoja, joiden ympäri oli kierretty sinisistä pavunkukista
tehtyä köynnöstä. Näihin kiinnitti Praxedis telttakankaan toisen pään.
Pian oli lehtimajan yllä siimestävä katto, vaaleanharmaa liinavaate
sulautui hyvin lehtien ja köynnösten kellanvehreään väriin, siitä syntyi
todellakin viihtyisä huvimaja.
"Olisipa tässä sopiva juoda ilta viiniänsä", lausui Spazzo herra vähän
alakuloisena aatelien sitä mikä edessä oli. Mutta Praxedis järjesti
pöydän ja istuimet: herttuattaren kauniskehyksinen patjatuoli asetettiin
selkä vaahteran runkoa vastaan, muita varten tuotiin matalia jakkaroita,
Praxedis nouti vielä luuttunsa ja asetti sen pöydälle ja Burkartin piti
sitoa suuri kukkavihko, joka taas pantiin herttuattaren istuimen eteen.
Sitten verhosi kreikatar vielä vaahteran rungon punaisella
silkkivaatteella, pingoitti sitä siitä ruusupensaikkoon ja tästä
kiviaitaan, niin että vain kapea väli jäi oveksi. "No", sanoi hän
tyytyväisenä, "nyt on juttelutupamme rajoitettu ja rauhoitettu, kuin
Lauri-kuninkaan ruusutarha, ja helposti se olikin tehty".
Herttuatar nautti päähänpistostaan ja koristi itseään erityisellä
tarkoituksella. Oli vasta iltahämärä kun hän lähti huvimajaan. Se oli
häikäisevä näky kun hän astui sisään; hänellä oli väljä puku, uuma ja
hiat kimaltavissa kultaompeleissa, teräksenharmaa vaipankaltainen
päällysvaate, jalokivikoristeisella agraffisoljella kiinnitetty,
poimuili maahan saakka; hiusten yllä oli hunnuntapainen vaalea,
läpinäkyvä harso, jota kultainen otsavanne piti paikoillaan. Hän otti
Burkartin solmimasta kukkakimpusta ruusun ja sovitti sen vanteen ja
harson väliin.
Burkartpoika, joka jo vähällä oli unohtaa klassikot ja vapaat taiteet,
oli pyytänyt suosiolupaa saada kantaa herttuattaren laahusta ja pannut
jalkaansa hänen kunniakseen merkilliset suippokärkiset kengät ja
mietiskeli kovasti kuinka suuri onni olisi hartaana aatelispoikana
palvella sellaista valtijatarta.
Praxedis ja Spazzo herra olivat jo paikalla. Herttuatar katsahti
ympärilleen: "Eikö mestari Ekkehardia, jonka opiksi olemme tämän
illanvieton järjestäneet, näy?"
Hän ei ollut tullut.
"Enoni on varmaankin sairas", sanoi Burkart. "Hän käveli eilen illalla
pitkin askelin huoneessaan eestaas, ja kun minä akkunan edessä rupesin
hänelle selittämään Karhua ja Orionia ja himmeinä välkkyviä Plejaadeja,
ei hän vastannut mitään. Heittäytyi vähän ajan päästä riisuutumatta
vuoteelleen ja puheli unissaan."
"Mitä hän puhui?" kysyi herttuatar.
"Kyyhkyseni", niin hän puheli, "miksi piilout kallionhalkeamiin ja
louhien lomiin? Anna minun nähdä kasvosi, anna kuullani ääntäsi, sillä
sinun äänesi on suloinen ja kasvosi kauniit." Ja toisella kertaa hän
taas sanoi: "miksi suutelet sinä sitä poikaa minun nähteni? Mitä toivon
ja miksi viivyn vielä Liibyan mailla?"
"Tuopa kuulostaa somalta", kuiskasi Spazzo herra kreikattaren korvaan,
"vai on teillä sekin omallatunnollanne?"
Mutta herttuatar sanoi Burkartille: "Sinä olet itse nähnyt unta.
Juoksepas ylös ja nouda enosi tänne, missä me häntä jo odotamme."
Hän istuutui miellyttävästi valtaistuinta muistuttavaan nojatuoliinsa.
Ekkehard tuli luostaripojan mukana puutarhaan. Hän näytti kalpealta;
hänen katseensa oli samea ja surullinen. Hän kumarsi äänettömästi ja
istuutui pöydän vastakkaiseen päähän. Burkart aikoi siirtää jakkaransa
herttuattaren jalkain juureen niinkuin eilenkin, kun Virgiliusta
luettiin, mutta Ekkehard nousi ylös ja veti hänet kädestä luokseen.
"Tänne!" sanoi hän. Herttuatar ei vastustanut.
Hän silmäsi seuruetta. "Olemme eilen väittäneet", sanoi hän, "että
meillä on saksalaisissa saduissa ja tarinoissa yhtä runsaasti
viehättävää ajanrattoa, kuin aikanaan roomalaisilla sankarilaulussaan
Aeneaasta. Ja varmaan tietää itsekukin meistä jotakin uljaiden sankarien
taisteluista, lujien linnain sortumisesta, taikkapa uskollisten
rakastavaisten erosta tahi rikkaiden kuninkaiden turmiosta; ihmisten
sydämet ovat monenlaatuiset: minkä yksi jättää tien syrjään, se juuri
toista saattaa viehättää. Sentähden olemme tämänpäiväisen illanvieton
järjestäneet, jotta jokainen meistä, arvan jälkeen, kertoisi
viehättävän tarinan, ja pidätämme itsellemme oikeuden määrätä
mieltäkiinnittävimmästä palkinnon. Jos toinen teistä miehistä voittaa,
niin saakoon hän vanhan juomasarven, joka kuningas Dagobertin ajoista
saakka on yläkerroksen suuressa salissa; jos taas uskollinen ystävämme
Praxedis, niin odottaa häntä arvokas koriste. Oljenvedolla määrätään
kuka alkaa!"
Praxedis oli pitänyt varalla neljä eripitkää oljenkortta ja ojensi ne
herttuattarelle.
"Pannaanko nuoren runoniekankin varalle yksi?" kysyi hän.
Mutta Burkart sanoi säälittävällä äänellä: "Pyydän, säästäkää minua!
Sillä jos opettajani Sankt Gallenissa saisivat tietää, että olisin taas
kuluttanut aikaani joutaviin loruihin, niin saisin samanlaisen
selkäsaunan kuin silloin kun me Romeiaan vartiokammiossa esitimme
kertomuksen vanhasta Hildebrandista ja Hadubrandista, hänen pojastaan.
Vartijan ainaisena ilona olivat nämä kertomukset ja hän itse veisti
meille puuhevoset ja pitkät kolmikulmaiset kilvet; minä olin poika
Hadudrandina ja toverini Notker vanhana Hildebrandina, kun hänellä on
niin suuri alahuuli kuin vanhalla miehellä. Ja me ratsastimme toisiamme
vastaan jotta tomupilvi pöllähti Romeiaan akkunasta ulos; juuri oli
Notker irroittanut rannerenkaan ja ojentanut sen minulle lahjaksi,
niinkuin laulussa sanotaan ja minä sanoin hänelle:
"Näytätpä minusta, vanha jätti, kuitenkin liian viekkaalta. Houkutteletko
minua sanoillasi, yritätkö keihäälläsi heittää, ainako pettämällä olet
tuohon ikään päässyt? Kertoivatpa minulle merenkulkijat, lännestä
Wendeljärven yli tulleet: sota hänet vei, kuollut on Hildebrand,
Heribrandin päivien alku! --
"Silloin tuli isä Ratolt, kaunopuheisuuden opettajamme, hiipien väliimme
ja iski suurella pampullaan niin vinkeästi, että hevoset ja kilvet ja
miekat putosivat käsistämme, ja Romeiasta haukkui hän vanhanaikaiseksi
karhunnylkijäksi, joka eksytti meitä pois hyödyllisestä opiskelusta, ja
Notker ja minä saimme rangaistukseksi Hildebrandnäytöksestä istua kolme
päivää vedellä ja leivällä ja kumpikin sepittää sataviisikymmentä
latinalaista kuusmittavärssyä pyhän Othmarin kunniaksi..."
Herttuatar hymyili. "Niinpä varjelkoon taivas meitä johdattamasta sinua
uudelleen sellaiseen syntiin", sanoi hän.
Hän otti oljet oikeaan käteensä ja ojensi ne toisille vedettäväksi.
Ekkehardin katse ei irtaantunut otsavanteeseen kiinnitetystä ruususta,
kun hän vuorollaan astui esiin. Herttuattaren täytyi kahteen kertaan
käskeä, ennenkuin hän otti korren.
"Murha ja palo ja maailmanloppu!" teki Spazzo herran mieli mekastaa, kun
oli lyhimmän korren vetänyt. Mutta hän tiesi, ettei tässä puhe
pelastanut, ja katseli alakuloisena pitkin jyrkkää kallionrintaa alas
laaksoon, ikäänkuin odottaisi hän sieltä jonkun apuneuvon ilmestyvän.
Praxedis oli virittänyt luuttunsa ja soitti alkusoiton, joka
viehättävästi yhtyi vahteran lehtien kahinaan.
"Kamariherraamme ei pelottane rangaistus niinkuin luostaripoikaa, jos
hän kertookin meille jotain kaunista," lausui herttuatar. "Alkakaa
siis!"
Silloin kumartui Spazzo herra eteenpäin, asetti miekan eteensä pystyyn
niin että hän saattoi nojata käsivarsiaan sen leveään kahvaan, silitti
partaansa ja alkoi:
"Vaikka en olekaan vanhoihin taruihin erityisesti ihastunut ja
mieluummin kuuntelen kuinka kaksi miekkaa vastuksin sihisee tai sitä
ääntä mikä syntyy kun täyteen tynnyriin lyödään reikä, niin olen
kuitenkin kerran kuunnellut kaunista kertomusta. Oli kerran nuoruudessa
mentäväni Itaaliaan, ja tieni kulki Tyroolin kautta ja Brennervuoren
yli; rotkojen ja kallioiden kautta kulkeva polku oli kova ja kivinen,
jotta hevoseltani kirposi kenkä. Ja ehti jo ehtoo, niin tulin kylään,
Gothenfass- tai Gloggensachsen-nimiseen; sen piti jo siinä olleen Bernin
herran Dietrichin aikoina kuin kätkössä saksankuusien katveessa.
Ylhäällä vuoren kaltaalla oli linnamainen talo. Sen edustalla oli paljon
raudankuonaa ja sisältä leiskui tuli ja taottiin kovasti. Minä huusin
seppää kengittämään hevostani, mutta kun ei ketään kuulunut, pistin
kerta keihäällä ovea, jotta se ponnahti selkiselälleen, ja kirosin
karkeanpuolisesti murhan ja palon ja kaiken pahan nimessä; niin ilmestyi
äkkiä eteeni pörrötukkainen, mustakarvainen mies, ja tuskin olin sen
nähnyt kun jo oli keihääni maahan isketty, jotta se sälähti moneksi
sirpaleeksi kuin hauras lasi, ja pääni päällä heilutettiin rautakankea,
ja miehen käsivarressa oli sellaiset lihakset, että niillä olisi voinut
paiskata alasimen kuustoista syltä syvälle maan sisään.
"Niinpä ajattelin, että näissä oloissa ei siivollinen sana saattaisi olla
haitaksi, ja sanoin sentähden: 'Aikomukseni oli vaan pyytää teitä
suosiollisesti kengittämään hevostani.' Siitä pisti seppä kankensa
maahan ja lausui: 'Tuo kuuluu toiselta ja päästää teidät pälkähästä.
Mutta koppavuus ei Welandin pajassa auta, sen voitte kertoa
kotonannekin.' Hän kengitti hevoseni ja minä näin että hän oli
kunnianarvoisa seppä, jotenka meistä tuli ystävät ja minä panin hevoseni
hänen talliinsa ja jäin hänen luokseen yöksi. Ja me joimme joltisesti
aina yöhön saakka; se oli Terlaner-nimistä se viini ja hän kaatoi sitä
leilistä. Siinä juodessa kysyin nokiselta isännältäni hänen pajansa
oloja ja nimen syntyä. Silloin nauroi hän aikalailla ja kertoi minulle
'seppä Welandin tarinan'. Hieno se ei ollut, mutta kaunis."
Spazzo herra pysähtyi hetkiseksi ja loi pöytään katseen, niinkuin mies,
joka silmäilee eikö mistään saisi kulausta viiniä kuivain huulten
kastikkeeksi. Mutta sitä ei ollut käsillä eikä kukaan ymmärtänyt
silmäyksen sisällystä. Niinpä hän jatkoi:
"Mistä Weland on kotoisin, kertoi Gothenfassin mies silloin minulle,
sitä ei täälläpäin varmaan tiedetä. Sanotaan että pohjoisissa merissä,
Skoonian maassa on jättiläinen Fade ollut hänen isänsä, mutta hänen
isoäitinsä on ollut merenneito, joka nousi rannalle, kun poika oli
syntynyt ja istui kalliolla koko yön huudellen: 'Seppä siitä syntyköön!'
Silloin vei Fade pojan Mimerin, taontataiturin, luokse, joka asui
synkässä metsässä kaksikymmentä peninkulmaa Toleedon takana ja opetti
hänelle moninaiset taidot. Mutta kun hän oli ensimäisen miekkansa
takonut, käski Mimer hänen lähteä omin päinsä kulkemaan, hankkiakseen
velhoilta mestaruuden viimeistelyn. Ja Weland läksi velhojen luo ja
saavutti suurta mainetta.
"Siihen aikaan hyökkäsivät jättiläiset velhojen maahan, jotta Welandin
täytyi lähteä pakoon eikä hänelle jäänyt muuta kuin leveä miekkansa
Mimung; sen sitoi hän selkäänsä ja tuli Tyroolin maahan. Mutta Eisackin,
Aditschen ja Innin välisellä maalla vallitsi siihen aikaan kuningas
Elberich; tämä otti Welandin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle
metsäpajan Brennervuorella, ja kaikki rauta ja vaski ja mitä muuta
vuoren sisuksista löytyisi, piti oleman Welandin omaa.
"Ja Welandin oli hyvä ja hauska olla Tyroolin vuorilla; vuorten purot
solisivat hänen luokseen pyörittämään hänen koneitaan, myrsky piti tulta
hänen ahjossaan hehkumassa ja tähdet puhelivat: 'meidän täytyy loistaa
paremmin, muutoin kimaltelevat Welandin pajasta lähtevät säkenet meitä
kirkkaammin.'
"Niinpä menestyi Welandin työ hyvästi. Kilpiä ja miekkoja, veitsiä ja
maljoja ja mitä on korua kuninkaiden linnoissa, muovaili mielevä mies,
eikä ollut niin laajalti, kuin aurinko Alppien lumille loistaa, seppää,
Welandin vertaista. Mutta Elberichillä oli paljon pahansuopia
vihamiehiä, jotka liittoutuivat, ottivat toissilmäisen Amiliaan
johtajakseen ja hyökkäsivät maahan. Ja Elberich huolestui kovasti ja
sanoi: 'kuka minulle Amiliaan pään toisi, niin ainoan tyttäreni sille
avioksi antaisin!' Silloin sammutti Weland ahjon pajassaan, tempasi
leveän miekkansa Mimungin ja läksi Elberichin vihamiehiä vastaan. Ja
miekka oli hyvä; se löi Amiliaalta pään poikki, ja siitä pötkivät kaikki
viholliset tiehensä. Mutta pään Weland vei kuninkaallensa. Vaan tämä
sanoi suuttuen: 'Mitä lienen tyttärestäni puhunut, sen on tuuli vienyt;
ei sovi seppä minulle pojaksi; siitäpä käteni nokeentuisi, kun tämä
minua tervehtisi. Mutta palkaksi saat kolme kultarahaa, siitäpä hinnasta
jo miehen kannattaa tapella ja pistää, reuhata ja tanssia, ja pitää mitä
peliä hyvänsä ja ostaa itselleen tyttö markkinoilta!' Weland paiskasi
maahan hänen kolme kultakolikkoansa, jotta ne kierivät valtaistuimen
alle, ja lausui: 'Jumala teitä varjelkoon! Hyvästi nyt ja iäksi!' ja
kääntyi lähteäkseen maasta pois. Mutta kuningas ei tahtonut menettää
seppää, vaan otatti hänet kiinni, paiskautti maahan ja leikkautti poikki
jalkajäntereet, jotta hän tuli ontuvaksi ja unohtaisi pakotuuman.
"Ja Weland kompuroi murheissaan metsäpajaansa ja sytytti taas tulen
ahjoonsa, mutta ei viheltänyt eikä laulanut koskaan raskaalla vasaralla
rautaa lyödessään, vaan mielessä kyti kosto. Niin tuli kerran kuninkaan
poika, punaposkinen poikanen, joka yksikseen oli lähtenyt metsään, ja
sanoi: 'Weland, tulinpa sinua katsomaan.' Niin sanoi seppä kavalasti:
'nouse alasimelle, niin näet kaikki parhaiten', -- ja sieppasi ahjosta
hehkuvan raudan ja pisti sen kuninkaanpojan sydämeen. Otti sitten pojan
luurangosta raajain luut ja valoi niiden ympäri paljon vaskea ja hopea,
jotta niistä tuli soihtujenkantimia, mutta kalloon kiinnitti hän
kultaisen reunan, jotta siitä muodostui malja. Ja kaikki nämä lähetti
Weland Elberichille; mutta kun etsijät olivat käyneet poikaa kysymässä,
oli hän vastannut: 'En ole nähnyt; minne lienee metsään juossut.'
"Samaan aikaan käveli kuninkaan tytär puutarhassaan. Hän oli niin kaunis
että kukkaset häntä kumartivat. Etusormessa oli hänellä
käärmeenmuotoinen kultasormus ja käärmeen päässä kimalteli kiiltokivi,
jonka Elberich itse oli siihen kiinnittänyt ja hän piti sormusta
kokonaista kuningaskuntaa kallisarvoisempana ja lahjoitti sen
tyttärelleen vain koska tämä kauneudessaan oli hänelle kaikista rakkain.
Mutta kun neidon juuri piti poimia ruusua, luiskahti sormus hänen
sormestaan, kilahti kiveen ja meni rikki ja kiiltokivi irtaantui
kultajuotteesta, ja tyttö väänteli käsiään ja voivotteli kovasti eikä
uskaltanut palata kotiin, sillä hän pelkäsi isänsä vihaa.
"Silloin sanoivat seuranaiset: 'mene salaa Welandin luokse, hän asian
auttaa!' Niin tuli kuninkaantytär Welandin pajaan ja valitti hänelle
hätäänsä. Tämä otti sormuksen, liitti sen yhteen, sulatti vaskea ja
kultaa, ja kiiltokivi kimalti taas käärmeenpäässä. Mutta Welandin otsa
oli synkissä rypyissä, ja kun neito hänelle ystävällisesti hymyili ja
aikoi lähteä, niin sanoi hän: 'Hei, mitäs tänne olet hiipinyt!' paiskasi
lujan oven lukkoon, pani salvan eteen ja tarttui voimakkaasti
kuninkaantyttäreen ja kantoi hänet kamariin, jossa oli kerros sammalia
ja sanajalkoja lattialla. Ja kun kuninkaantytär sieltä lähti, niin se
itki ja repi silkinhienoja hiuksiansa..."
Naputtelu keskeytti Spazzo herran kertomuksen. Praxedis oli kääntynyt
katsomaan herttuatarta, eikö hänen pitäisi punastuen hypätä ylös
sulkemaan Spazzo herran suuta; mutta herttuattaren totisista kasvoista
ei ollut mitään luettavana. Sentähden rummutteli hän kärsimättömänä
sormillaan luutun kantta.
"... ja siinä oli tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Spazzo herra
hämmentymättä. "Mutta Weland alkoi laulaa ja joeltaa, jotta sellaista
jolua ei oltu metsäpajasta kuultu siitä saakka kuin häneltä
jalkajäntäreet silvottiin. Vaan hän jätti miekat ja kilven kesken ja
takoi yötä ja päivää, takoi kahta suurta siipeä, ja tuskin oli hän
saanut ne valmiiksi, niin tuli jo Elberich sotavoiman kanssa Brennerin
kaltaalla. Silloin sitoi Weland siivet olkapäihinsä, vyötti miekkansa
Mimungin vyölleen ja nousi katonharjalle, jotta ihmiset huusivat:
'katsokaa, Welandista on tullut lintu!'
"Mutta hän huusi kaikuvalla äänellä katonharjalta: 'Jumala teitä
varjelkoon, kuningas Elberich! Kauvan te muistatte seppää. Pojan on hän
tappanut, tytär kantaa hänestä lasta. Hyvästi, sanokaa tytölle
terveisiä,' huusi hän vielä ja vaskisiivet kohosivat ja suhisivat kuin
myrskyn tuuli ja hän kulki ilmojen halki. Kuningas tarttui jouseensa ja
kaikki ritarit jännittivät kiiruusti omansa; niinkuin lentävien
lohikäärmeiden lauma kiiti nuolia hänen jälkeensä; mutta Weland liiteli
siivillänsä, ei ainutkaan rauta ylttynyt häneen ja hän lensi kotiansa
Skoonian maahan isänsä linnaan, eikä ole häntä sen koommin nähty. Ei
tosin kertonut Elberich tyttärelleen lentäjän terveisiä. Mutta vielä
saman vuoden kiertäessä synnytti kuninkaantytär pojan, jonka nimi oli
Wittich ja josta tuli suuri sankari, niinkuin sen oli isäkin.
"Se on seppä Welandin tarinan loppu."
Spazzo herra oikaisi itseänsä ja päästi pitkän ja syvän
helpotuksenhuokauksen. "Vasta kertana jättänevät minut rauhaan",
ajatteli hän. Tarinan vaikutus oli erilainen. Herttuatar puhui siitä
kiitellen, sepän kosto tuntui hänestä oikeutetulta; Praxedis moitti,
että se oli oikea raakalaistarina: kamariherra pitäisi kiellettämän
enään milloinkaan tulemasta naisten silmien eteen. Ekkehard lausui: "En
tiedä, muistelen kerran kuulleeni jotakin tuontapaista, mutta siinä
tarinassa oli kuninkaan nimi Nidun ja paja Kaukasusvuorella."
Siitä julmistui Spazzo herra: "Jos teistä Kaukasus on muka parempi kuin
Gloggensachsen, niin sijoittakaa se sinne! Mutta minä sen muistan vielä
varsin hyvin, kun tyroolilainen ystäväni tarkasti näytti minulle
paikankin. Kamarin oven päälle oli vaskesta taottu katkaistu ruusu ja
katonharjalle rautainen kotkansiipi ja siihen oli kaiverrettu: 'tästä
läksi seppä lentämään.' Ja monasti tulee tänne ihmisiä rukoilemaan, kun
he luulevat, että Weland näet on ollut suuri pyhimys."
"Katsotaanpas, kenenkä nyt on vuoro kiistää herra Spazzon kanssa
palkinnosta", lausui herttuatar ja sekotti korret. He vetivät. Lyhyin
olki jäi Praxediksen käteen. Tämä ei käynyt hämilleen, eikä anonut
armoa; pyyhkäisi vaan valkoisella kädellä tummia suortuviansa ja alkoi:
"Minulle tosin eivät ole imettäjät merenneidoista kehtolauluja
laulaneet, enkä, Jumalan kiitos, ole koskaan metsäpajoihin osunut, mutta
kyllä Konstantinooppelissakin moninaisia seikkailuja kertoillaan. Ja kun
keisarinhovissa sain opetusta niissä taidoissa, jotka seuranaisille
hyvin soveltuvat, niin oli siellä eräs vanha avaintenvartijatar,
Glycerium nimeltään, joka usein sanoi meille:
"'Kuulkaa, tytöt, kun joskus palvelette jotakin ruhtinatarta, ja hänen
sydäntänsä polttaa salainen rakkaus eikä hän saa nähdäkseen sitä, jota
hänen mielensä halajaa, niin täytyy teidän olla viekkaat ja viisaat
niinkuin kamarineito Herlindis, kun kuningas Rother oli kosinut keisari
Konstantiinoksen tytärtä.' Ja kun me istuimme koolla naistensalissa,
niin tirskuttiin ja kuiskuteltiin siksi kunnes Glycerium, vanhus, kertoi
'kuningas Rotherin tarinan'.
"Ennen muinoin vallitsi Bospoorin merilinnassa keisari Konstantinos,
jolla oli niin ihmeenihana tytär, jotta hänestä sanottiin, että hän oli
säteilevä niinkuin iltatähti ja loisti tyttöparvessa niinkuin kultalanka
silkissä. Niin tuli kerran Bospoorin satamaan laiva, ja siitä astui
maihin kaksitoista jaloa kreiviä ja kaksitoista ritaria ja ratsasti
Konstantinoksen hoviin ja se, joka ratsasti etumaisena, oli nimeltään
Lupolt. Ja kaikki pääkaupungin kansa ihmetteli heitä, sillä heidän
viittansa ja vaatteensa olivat yltänsä täynnä jalokiviä ja kalliita
koristeita ja hevosten satuloissa kilisivät kultaiset kulkuset. Ne
olivat Viikinkimaan kuninkaan, Rotherin, lähettiläitä, ja Lupolt nousi
ratsailta ja lausui keisarille:
"'Meidät lähettää kuninkaamme, nimeltänsä Rother, joka on kaunein mies,
mikä milloinkaan lie vaimosta syntynyt; häntä palvelevat jaloimmat
sankarit ja hänen hovissaan on tanssia ja soittoa ja juhlia, niin paljon
kuin mieli halajaa. Mutta hän on naimaton ja hänen sydämensä yksin,
niinpä te antakaa hänelle tyttärenne!' Mutta Konstantinos oli
äkkipikainen herra; suuttuen heitti hän valtaomenan maahan ja lausui:
'Ei ole vielä kenkään päätänsä menettämättä minun tytärtäni kosinut;
kuinka julkeatte te mertentakaiset tulla minua häpäisemään? Te olette
vankeja kaikki!' Ja hän panetti heidät vankilaan, jonne ei paistanut
päivän aurinko eikä yöhyen kuu, ja he saivat vaan vettä juodakseen ja
itkivät katkerasti.
"Kun tästä saapui tieto kuningas Rotherille, niin tuli hänen mielensä
sangen murheelliseksi ja hän istui rannan kivelle eikä puhunut kenenkään
kanssa. Siinä päätti hän sankarintavoin lähteä merten yli auttamaan
uskollisia lähettejänsä. Ja häntä varotettiin kreikkalaisista, että
siellä täytyi totuus peittää, jos jotakin tahtoisi aikaansaada; sen
vuoksi otti hän sankareiltaan valallisen lupauksen, ettei kukaan
kutsuisi häntä Rotheriksi, vaan kaikki sanoisivat hänen olevan
Dietrichin, jonka muka kuningas Rother oli maanpakoon ajanut ja joka nyt
tuli anomaan Kreikan keisarin suojaa. Niin lähtivät he meren yli.
"Ja Rother otti laivaan harppunsa, sillä ennenkuin hänen kaksitoista
lähettilästään olivat ankkurin nostaneet, oli hän harppuineen tullut
rannalle ja soittanut kolme laulua muistoksi heille. 'Ja jos te joskus
hätään joutuisitte ja kuulette näiden laulujen säveleen, niin on Rother
lähellänne apua tuoden!'
"Oli juhlapäivä ja keisari Konstantinos oli ratsastanut hippodroomille,
kun Rother saapui kaupunkiin. Ja kaikki mitä Konstantinoopelissa oli
väkeä kokoontui tuloa katsomaan; sellaista ei oltu vielä milloinkaan
nähty, sillä Rother toi mukanaan myöskin jättiläisensä: ensimäisen nimi
oli Asprian, joka kantoi neljänkolmatta kyynärän mittaista terästankoa,
toinen oli nimeltään Widolt ja tämä oli niin hurja, että häntä täytyi
kuljettaa kahleissa; kolmannen nimi taas oli Rusko.
"Ja monta uljasta miekkamiestä oli Rotherin mukana ja kaksitoista vaunua
aarteita ja niin suuri oli seurueen loisto että keisarinna lausui: 'Voi
kuinka tuhmia olimme, kun kielsimme tyttäremme kuningas Rotherilta; mikä
mies täytyy sen olla, joka tuollaisia sankareita karkoittaa merten
taakse!'
"Kuningas Rotherin haarniska oli kullasta ja asenuttu purpurasta ja
käsivarsissa kahdet kauniit renkaat, kun hän polvistui kreikkalaisten
keisarin eteen ja lausui; 'Minut, ruhtinas Dietrichin, on maanpakoon
ajanut eräs kuningas, Rother nimeltään; nyt on kaikki, mitä olen työtä
tehnyt, vain vahingokseni. Niinpä tarjoon palvelustani teille.'
"Sen jälkeen kutsutti Konstantinos sankarit kaikki hippodroomin
rakennukseen, osotti heille suurta kunniaa ja käski heitä istumaan
aterialle. Mutta siellä juoksenteli ympäri kesy leijona, joka oli
tottunut syömään miehiltä leivän. Tämä tuli Asprianinkin lautasta
nuolemaan. Silloin tarttui Asprian leijonan harjaan ja nakkasi elukan
murskaksi salin seinään. Ja kamariherrat sanoivat toisillensa: 'ketä ei
haluta seinään lentää, se jättäköön tuon miehen lautasen kajoomatta.'
"Mutta kuningas Rother jakeli kreikkalaisille paljon kauniita lahjoja;
jokaiselle, joka tuli häntä tervehtimään, käski hän lahjoittaa viitan
tai jonkun aseen. Tulipa myös muuan maanpakolainen kreivi; tälle
lahjoitti hän tuhannen markkaa hopeaa ja otti hänet palvelukseensa,
jonka jälkeen monta sataa ritaria liittyi hänen seurueeseensa. Niin oli
kaikkien suussa vain luullun Dietrichin ylistystä, ja naisten kesken
levisi sama kuiske ja maine, eikä ollut ainoata naiskammiota, jonka
seinät eivät kuulleet Dietrich herraa kiiteltävän.
"Niin sanoi kultakutrinen keisarintytär Herlindikselle, kamarineidolleen:
'Voi minua onnetonta, mitenkäpä menettelisin jotta saisin nähdä tuon
herran, jota kaikki ylistävät?'
"Mutta Herlindis vastasi: 'Pyydä isääsi pitämään pidot hovissansa ja
kutsumaan sen sankarin niihin; siten hänet parhaiten saat nähdä'.
"Keisarin tytär teki Herlindiksen neuvon jälkeen ja Kostantinos suostui
ja kutsui herttuat ja kreivit hippodroomiin ja vieraat ritarit lisäksi.
Kaikki kutsutut tulivat ja sen ympärille, jota Dietrichiksi sanottiin,
syntyi suuri tungos, mutta juuri kun keisarin tytär, sadan
seuranaisen saattamana, kultakruunulla koristettuna ja kulta- ja
cyklaattiompeleiseen vaippaan verhottuna, astui sisälle, syntyi
sanomaton meteli. Aspriaania, jättiläistä, oli eräs kamariherra käskenyt
tekemään tilaa penkillänsä, jotta siihen muitakin mahtuisi, mutta
silloin iski Asprian kamariherraa korvalle, jotta tältä pää kahdeksi
halkesi, ja siitä syntyi sellainen sekasorto, että Dietrichin täytyi
mennä rauhaa rakentamaan.
"Sen vuoksi ei keisarintytär saanut nähdäkseen ritaria ja olisi kuitenkin
niin kovasti halunnut häntä nähdä.
"Silloin sanoi hän kotiin tultua taas Herlindikselle: 'Voi minua
onnetonta, nyt kalvaa minua suru yötä ja päivää enkä saa yhtään lepoa,
ennenkuin silmäni ovat nähneet sen ylistettävän miehen. Suurenpa
airutpalkan maksaisin sille, joka hänet minun kammiooni toisi'.
"Mutta Herlindis nauroi ja sanoi: 'Kaihan minun on uskollisena airueeksi
ruvettava ja mentävä hänen majapaikkaansa'. Ja se viekas pani päällensä
kauneimmat vaatteensa ja lähti Dietrich herran luo. Tämä otti hänet
vastaan hurskaasti ja Herlindis asettui hyvin likelle häntä ja kuiskasi
korvaan: 'Minun valtijattareni, keisarin tytär, tuntee sinua kohtaan
lämmintä lempeä; hän on taipumuksesta sinuun alamaisesi; sinun tulee
lähteä mukaan ja tulla hänen luokseen..'
"Mutta Dietrich sanoi: 'Neito, teet syntiä nyt. Olen ennen aikaan moneen
naiskammioon käynyt, kun asiat olivat toisin, miksi pilkkaat sinä nyt
maatonta miestä? Keisarin hovissa on jaloja herttuoita ja ruhtinaita
suuri joukko; ei milloinkaan ajatellut valtijattaresi tuota puhetta.'
"Ja kun Herlindis koetti vakaasti vakuuttaa, sanoi Dietrich herra:
'Täällä on monta silmälläpitäjää. Joka tahtoo kunniansa säilyttää, sen
täytyy menetellä varovasti. Konstantinos karkoittaisi minut
valtakunnastaan. Niinpä syntyisi siitä vain riitoja, jos tahtoisin
valtijatartasi nähdä. Sano se hänelle, vaikka kovin halajankin häntä
palvella.'
"Herlindis teki nyt lähtöä, mutta kuningas käski kultaseppänsä valaa
kaksi kenkää hopeasta ja kaksi kullasta, ja lahjoitti hänelle
kummastakin parista yhden, sen lisäksi viitan ja kaksitoista
kultasolkea, sillä hän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi, että
ruhtinattaren kamarineitoa, joka lemmenasioissa viestejä viepi, tulee
pitää suuressa kunniassa."
... Praxedis odotti hetken, sillä Spazzo herra, joka jo jonkun aikaa oli
miekkansa kärjellä piirrellyt suurinenäisiä naamoja hiekkaan, oli
kuuluvaisesta rykäissyt. Mutta kun kamariherra ei sentään sanoiksi
puhjennut, jatkoi neito:
"...Ja Herlindis kiiruhti iloisena linnaan ja kertoi valtiattarelleen:
'Kovin ja tarkasti huolehtii se kunnon sankari kunniaansa; hänelle on
keisarin suosio liian kallis. Mutta katsokaas tänne, mitä hyvää hän
minulle antoi: kengät, viitan, nämä kaksitoista soikea. Onnelliseksipa
itseäni ylistän, kun hänen luoksensa jouduin. Enkä ole vielä elämässäni
kauniimpaa ritaria nähnyt. Herra anteeksi antakoon, mutta katselinpa
häntä kuin olisi hän taivaan enkeli ollut.'
"'Voi minua!' sanoi keisarin tytär, 'enkö siis minä milloinkaan saa olla
niin onnellinen? Täytyy sinun antaa minulle edes nuo kengät, jotka jalon
miekankantajan suosio sinulle soi; saat sijaan niiden täyden kultaa.'
"Silloin tehtiin kauppa. Prinsessa pani kultakengän jalkaansa ja otti
hopeaisenkin, mutta se olikin saman jalan kenkä. 'Oi minua!' valitti
kaunotar, 'tässähän on tapahtunut erehdys, eihän tämä sovi jalkaan;
sinun pitää uudelleen mennä Dietrich herran luo ja pyytää, että hän
antaa sinulle toisen kengän ja tulee itse.'
"'Siitäkös juoruja syntyy', nauroi Herlindis. 'Mitäpä siitä? Minä lähden'
-- ja hän nosti helmansa melkein polviin saakka ja asteli, ikäänkuin
olisi hän naisellisen käymistavan unohtanut, sateen liottamasta maasta
huolimatta Dietrichin luo. Ja kunnon sankari tiesi kyllä, minkä vuoksi
hän tuli, mutta ei ollut mitään huomaavinaan. Herlindis sanoi hänelle:
'Minun täytyy vieläkin viestiä käydä; nyt käskee valtijattareni
pyytämään että antaisit toisen kengän ja itse tulisit häntä näkemään!'
'Oo kuinka halusta sen tekisin!' vastasi tämä, 'mutta keisarin
kamariherrain pitää tuloni ilmoittaa'. 'Ei käy laatuun!' sanoi
Herlindis, 'ne temmeltävät pihalla ja pitävät keihäsharjoituksia; ota
sinä kaksi palvelijaa ja lähde hiljakseen perässäni; siinä mellakassa ja
turnauksessa ei sinua kukaan huomaa.'
"Nyt aikoi uskottu lähteä pois. Mutta ritari lausui: 'Minäpä kuulustelen
ensin kenkiä'. Niin huusi Asprian ulkoa: 'Mitäpä yhdestä vanhasta
kengästä? Monta tuhattahan niitä on taottu ja varastoon pantu; minä käyn
etsimässä sopivan.' Ja hän toi sen, ja Dietrich lahjoitti kamarineidolle
taasen viitan ja kaksitoista solkea.
"Sitten läksi hän ennakolta ilmoittamaan haltijattarelleen toivottua
sanomaa. Mutta Dietrich herra toimitutti hippodroomilla suuren melun ja
käski jättiläistensä lähtemään liikkeelle; silloin läksi Widolt ulos
kanki olalla ja piti kauheata menoa ja Asprian teki ilmassa
kuperikeikkoja, ja Rusko heitteli suurta monen sadan naulan painoista
kiveä kaksitoista syltä korkealle, niin ettei kukaan vakoilijoista
tullut huomanneeksi Dietrich herraa.
"Tämä kulki kunniallisesti pihan poikki. Akkunasta näki odottava keisarin
tytär hänen tulevan ja pamppailevin sydämin avattiin naiskammio hänelle
ja prinsessa lausui: 'Tervetullut, jalo herra! Kuinka mieluista onkaan
minun nähdä teitä! Nyt tulee teidän itsenne koettaa kenkiä jalkaani.'
"'Mielelläni!' vastasi ritari ja istuutui ruhtinattaren jalkain juureen,
ja hänen käytöksensä oli sangen kaunis, ja ruhtinatar asetti jalkansa
hänen polvelleen; jalka oli siro ja kengät sopivat erinomaisesti, kun
herra Dietrich ne sovitti.
"'Vaan sano minulle, ylen korkea neito', alkoi sen jälkeen viekas,
'varmaan on sinua jo moni mies omaksensa anonut, kuka kaikista niistä on
sinua enimmän miellyttänyt?'
"Silloin lausui keisarin tytär vakaasti: 'Herra, sieluni kautta ja niin
totta kuin olen kastettu, vaikka kaikki maailman sankarit kutsuttaisiin
koolle, en niistä ainoatakaan asettaisi sinun rinnallesi. Sinä olet
hyveiden valikoitu mies, -- ja kuitenkin, jos olisi valta minulla
valita, niin ottaisin erään sankarin, jota minun täytyy ajatellani joka
ainoa päivä; hän lähetti lähettiläitä minua pyytämään, mutta ne ovat nyt
valottomassa vankilassa. Hänen nimensä on Rother ja hänen valtakuntansa
on merten takana; -- jos en häntä saa, niin ainiaaksi jään
naimattomaksi.'
"'Ah', huudahti Dietrich, 'jos Rotheria lempiä tahdot, niin toimitan
hänet tänne kohta. Me olemme ystävinä yhdessä iloinneet, hän oli minulle
armollinen ja hyvä, vaikka kohta hän sittemmin karkoitti minut maasta.'
"Silloin sanoi keisarin tytär: 'kuules, kuinkapa voi sinulle se mies olla
rakas, joka sinut on maasta karkoittanut? Jo nyt ymmärrän, sinä oletkin
kuningas Rotherin lähettiläs! Puhu siis, äläkä salaa minulta mitään;
mitä nyt sanonetkin, se mieleeni jää kuolinhetkeeni saakka!'
"Niin katsoi sankari häneen vakain silmin ja sanoi: 'Nyt uskon kohtaloni
kaiken Jumalan huomaan ja sinun. Tiedä siis: sinun jalkasi ovat kuningas
Rotherin polvella.'
"Kovin säikähti ihana impi; vetäsi jalkansa pois ja valitti: 'Voipa
minua, kun olin niin taitamaton ja annoin ylpeyden pettää itseni
pitämään jalkani sinun polviesi päällä. Äärettömän rakasta on minulle,
että Jumala on sinut tänne lähettänyt. Mutta kuinkapa kuitenkaan saatan
sinua uskoa? Jos sinä sen todeksi todistaisit, niin vielä tänään
lähtisin kanssasi isäni valtakunnasta; ei elä muuta miestä, jonka otan,
jos sinun nimesi on Rother-kuningas -- mutta sitähän on mahdoton
todistaa.'
"'Kenpä sen paremmin voisi todistaa', vastasi kuningas, 'kuin tyrmässä
olevat ystäväni? Jos he saisivat minut nähdä, niin pianpa ymmärtäisit,
että olen totta puhunut.'
"'Minä koetan taivuttaa isääni laskemaan heidät ulos', puheli keisarin
tytär. 'Mutta kuka takaa, että he eivät lähde karkuun?'
"'Minä otan sen taatakseni', sanoi Rother. Silloin suuteli keisarin tytär
sankariansa ja tämä poistui kunnialla hänen neitsytkammiostaan ja läksi
asuntoonsa ja juuri autuas oli hällä olo. Mutta kun aamu sarasti, otti
neito sauvan, verhoutui mustaan murhepukuun ja sovitti hartioilleen
pyhiinvaeltajakaulurin, kuin aikoisi hän maasta, lähteä, ja kalpean ja
onnettoman näköisenä meni hän keisari Konstantinoksen luo, koputti
ovelle ja puheli viekkaasti tälle: 'isä kulta, nyt minä, näin nuorena
vielä, olen turmioon joutumassa. Tilani on sangen surkea, kuka mieltäni
lohduttaa? Unessa saapuvat kuningas Rotherin tyrmään pannut lähettiläät
alati luokseni, ovat niin kuihtuneen ja kurjan näköisiä, eivätkä anna
minulle rauhaa; minun täytyy lähteä pois, jotta ne luopuvat minua
kiduttamasta, ellet sinä ehkä sallisi minun toimittaa raukkain
virkistykseksi ruokaa, viiniä ja kylpyjä. Päästä heidät irti, vaikkapa
vain kolmeksi päiväksi.'
"Keisari vastasi: 'Siihen kyllä suostun, jos toimitat minulle takuun,
että ne kolmantena päivänä taas palajavat tyrmäänsä.'
"Kun sitten käytiin atrialle keisarinhovissa, tuli myöskin Dietrich
herraksi puhuteltu sinne miehinensä ja kun atrian jälkeen pestiin käsiä,
kulki neito pöytäkuntien luona muka rikkaiden herttuoiden joukosta
etsimään takausta, mutta sanoikin Dietrichille: 'Rohkenetko nyt auttaa
minua pulasta ja ottaa lähettiläät henkesi päälle?'
"Niin tämä vastasi: 'Kyllä varmaan, sinä neidoista ihanin!'
"Ja hän tarjosi keisarille päänsä pantiksi, ja keisari lähetti miehiä
hänen kanssaan aukaisemaan vankilaa.
"Siellä makasivat lähettiläät kurjina ja voimattomina. Kun ovet avattiin,
paistoi kirkas päivä tyrmään ja huikaisi raukkojen silmät, jotka eivät
enään olleet valoon tottuneet. Kun ne kaksitoista kreiviä, kukin yhden
ritarin saattamana, astuivat ulos tyrmästä, eivät he oikein tahtoneet
osata edes kävelläkään. Etumaisena kulki Lupolt, heidän johtajansa,
joitakin rikkinäisiä riepuja alastomuuden verhona, parta takkuisena ja
pitkänä, ruumis aivan rikkiruhjottuna. Dietrich herra seisoi surullisena
ja kääntyi syrjään, ettei häntä tunnettaisi, ja saattoi vain vaivoin
pidättää kyyneliänsä, sillä ei vielä milloinkaan ollut tuska seissut
niin liki häntä. Hän käski saattaa heidät majaan ja hyvään hoitoon ja
kreivit kysyivät: 'kuka oli tuo, joka seisoi syrjässä? Hän varmaan suopi
meille hyvää.' Ja he nauroivat ilosta keskellä suruansa, vaikka eivät
tunteneetkaan häntä.
"Seuraavana päivänä kutsut keisarin tytär paljonkokeneet hoviin,
lahjoitti heille hyvät, loistavat vaatteet, toimitti heille lämmintä
kylpyä ja atrian heitä ravitakseen. Kun nyt herrat istuivat syömään ja
olivat osan kärsimyksiänsä unohtaneet, otti Dietrich harppunsa, hiipi
seinäverhon taakse ja koetti kieliä, soitti ne laulut, jotka hän oli
soittanut merenrannalla silloin. Lupolt kohotti juuri maljaa, mutta
hänen kätensä hervahti ja viini valui pitkin pöytää; toiselta, joka
leikkasi leipää, putosi veitsi kädestä, ja kaikki kuuntelivat
hämmästyneinä; mutta sointuvammin ja heleämmän kajahteli heidän
kuninkaansa soitto. Silloin hypähti Lupolt pöydän yli ja kaikki kreivit
ja ritarit hänen perässään, kuin olisi entisen voiman henki taas heidän
sisälleen tullut, ja he vetäsivät verhon alas ja syleilivät
harpunsoittajaa laskeutuen polvilleen hänen eteensä eikä riemulla ollut
mitään määrää.
"Silloin tiesi neito, että se tosiaan oli Viikinkimaan kuningas Rother,
ja kirkasi ilosta, jotta Konstantinos, hänen isänsä, riensi paikalle --
tahtoipa tämä taikka ei, niin täytyihän hänen suoda heidät toisillensa,
eikä lähettiläiden enään milloinkaan tarvinnut tyrmään palata, eikä
Rotheria enään sanottu Dietrichiksi, vaan suuteli hän morsiantansa ja
läksi hänen kanssaan merten yli kotiansa ja oli onnellinen mies ja piti
vaimonsa korkeassa kunniassa, ja kun he lempeä nauttien yhdessä
istuivat, sanoivat he: 'Ylistetty olkoon Jumala ja miesten uljuus ja
viisaiden kamarineitojen viekkaus!'
"Se on kuningas Rotherin tarina."
... Praxedis oli kertonut kauvan.
"Me olemme hyvin tyytyväiset", lausui herttuatar, "ja näyttääpä meistä
hiukan epätietoiselta, tokko seppä Welandilla Rotherin tarinan jälkeen
on palkinnon toivoa".
Spazzo herra ei siitä pahastunut. "Konstantinooppelin kamarineidot
näyttävät vain hienoutta hengittäneenkin", virkkoi hän. "Mutta jospa
minut liekin voitettu, eipä ole vielä viimeinen laulanut."
Hän katsoi Ekkehardiin. Mutta tämä istui kuin unikuva omiin näkyihinsä
vaipuneena. Vähän oli hän kuullut kuningas Rotherista; herttuattaren
otsavanteen ruusu oli hänen katsettaan kiehtonut koko ajan kuin Praxedis
kertoi.
"... Muuten en juuri sitä juttua usko", jatkoi Spazzo herra.
"Kun muutamia vuosia sitten istuin Konstanzin piispankartanossa
viiniä juoden, tuli sinne muuan Daniel niminen kreikkalainen
pyhäinjäännösten-kauppias, jolla oli suuri joukko pyhiä esineitä ja
kirkkokoruja ja taidokkaita aseita. Niiden joukossa oli myöskin
jalokivillä kirjaillussa tupessa vanhanaikainen miekka, jota Daniel
tyrkytteli minulle selittäen että se oli kuningas Rotherin miekka, ja
ellei olisi minulla ollut kultataalereita yhtä harvassa kuin hiuksia sen
kreikkalaisen aivan kaljussa päässä, niin olisinpa sen ostanut. Mies
jutteli että sillä miekalla oli Rother herra taistellut Babylonian
kuninkaan Ymelotin kanssa keisarin tyttärestä, mutta kultakengistä ja
kamarineidoista ja harpunsoitosta ei hän mitään tiennyt."
"Maailmassa on kuitenkin monta tositapahtumaa, josta te ette ole
sattuneet saamaan tietoa", vastasi Praxedis keveästi.
Ilta eteni. Kuu oli noussut kellervää loistoansa levittäen, kasvien
tuoksu täytti ilman, pensaikossa ja vuorenkaltailla kimalteli
kiiltomatoja. Palvelija tuli tuomaan lyhtyjä; ohuen öljytyn kankaan
sisässä paloivat kynttilät, kuin himmennetyssä lasissa. Puutarhassa oli
hieno ja viehkeä olo.
Burkart istui jakkarallaan tyytyväisenä, kädet ristissä kuin hartauden
pidossa.
"Mitäs nuori vieraamme miettii?" kysyi herttuatar.
"Tahtoisinpa antaa kauneimman latinalaisen kirjani", vastasi tämä, "jos
olisin saanut olla näkemässä, kun se jättiläinen Asprian nakkasi
leijonan seinään."
"Sinusta pitää tulla sankari ja lähteä itse jättiläisiä ja lohikäärmeitä
vastaan", nauroi herttuatar.
Mutta se ei häntä innostuttanut. "Me saamme taistella paholaisen
kanssa", sanoi hän, "ja se on vielä suurempaa."
Hadwig rouva ei halunnut vielä lopettaa. Hän taittoi vaahteran oksan
kahteen eri pitkään palaseen ja astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti ylös
hämmentyneenä.
"No", sanoi herttuatar, "vetäkää! Te taikka minä."
"Te taikka minä", sanoi Ekkehard synkästi. Hän veti lyhemmän pätkän. Se
luisui hänen kädestään; hän vaipui taas istuimelleen ja oli vaiti.
"Ekkehard!" lausui herttuatar tuikeasti.