Burkard, luostarinoppilas.
Rudimann, kellarimestari, ei ollut huono laskumies. Pergamenttikäärön
lohen kidassa täytyi herättää uteliaisuutta. Kun Spazzo herra istui
juomassa Reichenaun luostariviiniä, oli hänen valtijattarensa
Praxediksen seurassa istunut yksinäiseen huoneeseen ottamaan selkoa
Gunzon kirjasta. Ekkehardin oppilaat olivat jo siksi latinassa
varttuneet, että he kyllä ymmärsivät pääkohdat; mitä taas ei voinut
arvata sen panivat he omasta päästään. Praxedis oli kuohuksissa. "Onko
siis oppineiden sääty kaikkialla samanlaista kuin Bysantiumissa?"
virkkoi hän. "Ensin tehdään hyttysestä elefantti ja sitten käydään
taisteluun tuota omitekoista hirviötä vastaan! Reichenaulaisten lahja
maistaa happamalta." -- Hän nyrpisti suloista suutaan samalla lailla
kuin silloin kun hänen piti maistaa Wiboradin omenaa.
Hadwig rouva oli omituisessa mielentilassa. Vaisto sanoi hänelle, että
Gunzon lehdillä asui henki, joka ei ollut oikea, mutta hän soi
Ekkehardille tämän nöyryytyksen.
"Luulenpa, että hän on tämän nuhteen ansainnut", sanoi hän.
Silloin hypähti Praxedis ylös. "Meidän kunnon opettajamme sietää monta
nuhdetta", huudahti hän, "mutta ne olisivat meidän annettavamme. Jos me
saamme hänen säälittävän alakuloisuutensa katoamaan, niin teemme hyvän
työn. Mutta jos joku, vuoliainen omassa silmässään, moittii toisen
silmässä rikkaa, niin se on nurinkurista. Nuo pahansuovat munkit sen
ovat toimeenpanneet, häntä häväistäkseen. Saanko heittää sen ikkunasta
ulos, armollinen valtijatar?"
"Me emme ole pyytäneet teitä enempää Ekkehardia kasvattamaan kuin
vieraslahjaakaan ikkunasta ulosheittämään", sanoi herttuatar pistävästi.
Praxedis oli vaiti.
Herttuatar ei pitkään aikaan saattanut eritä tuosta loisteliaasta
herjauskirjasta. Hänen ajatuksensa eivät olleet valkoveriselle munkille
sen suotuisammat kuin silloin kun tämä kantoi häntä kotoisen luostarin
pihan poikki. Jos ihmistä jonakin hetkenä, kun hänen tunteensa saavat
vallan, ei ymmärretä, on hän pitävä sitä nöyryytyksenä, jonka pistin ei
tahdo pehmitä. Kun herttuatar nyt katseli häntä, ei sydän tykyttänyt sen
kovemmin; useinpa ilmaisi hänen katseensa sääliäkin, mutta ei sitä
suloista sääliä, josta lempi kehkeytyy kuin lilja kylmästä maasta --
siinä oli halveksimisen myrkyllinen siemenaihe.
Gunzon herjauskirja riisti oppineisuuden, jota naiset hänestä tähän
saakka olivat korkeasti kunnioittaneet, alas lokaan saakka. Mitä jäi
enään jälelle? Hänen sielunsa hiljaista huolta ja unelmaa ei herttuatar
ymmärtänyt, hellä arkuus on muutamien silmissä hulluutta. Se, että hän
aamulla oli lähtenyt ulos lukemaan korkeata veisua, oli liian myöhäistä;
hänen olisi pitänyt tehdä se viime syksynä ... Ilta hämärti.
"Onko Ekkehard palannut?" kysyi herttuatar.
"Ei", tiesi Praxedis, "eikä myöskään herra Spazzo."
"Niinpä ota lyhty" käski Hadwig rouva, "ja vie pergamenttilehdet
Ekkehardin vinttikamariin. Hänen ei pidä jäädä tietämättömäksi
kanssaveljiensä töistä."
Kreikatar totteli, vaikka vastenmielisesti. Tornikamarissa oli raskas
ilma. Kirjat ja muut esineet olivat sikin sokin epäjärjestyksessä.
Tammipöydällä oli auki Mattheuksen evankeliumi: "Mutta koska Herodeksen
syntymäjuhlaa pidettiin, hyppäsi Herodiaksen tytär heidän edessänsä; ja
se kelpasi Herodekselle. Sentähden lupasi hän hänelle vannotulla valalla
antaa, mitä ikinä hän anois. Ja hän sanoi: anna minulle tässä vadissa
Johannes kastajan pää!..."
Papinkauhtana, herttuattaren joululahja Ekkehardille, oli maassa,
kullankirjatut hetaleet peittivät Joordaaninvettä sisältävän pullon,
jonka Thieto vanhus lähtiessä hänellä antoi.
Praxedis työnsi kaikki syrjään ja asetti Gunzon kirjan pöydälle; hänen
tuli sääli tätä sekasortoa, kunnes hän oli kaikki järjestänyt.
Poismennessään kääntyi hän vielä, aukaisi ikkunan, taittoi oksan
murattiköynnöksestä, joka melkein verhosi koko tornin, ja heitti sen
pöydälle.
Ekkehard oli tullut myöhään kotia. Hän oli hoitanut haavoitettua
Cappania, mutta vielä suurempi työ oli hänellä hunnin pitkän puolison
lohduttamisessa. Kun ensimmäinen valitusparku oli hiljennyt ja kyyneleet
kuivuneet, oli tämän puhetulva aina auringon laskuun saakka vain
yhtämittaista luostarin arentimiehen sadatusta, ja kun hän kohotti
voimakkaan käsivartensa taivasta kohti puhellen silmien ulosrepimisestä,
hampaiden sisäänlyömisestä ja kiukkuruohon korviin valamisesta, ja hänen
ruskeat hiuksensa hurjanuhkaavaisesti liehuivat tuulessa, niin
tarvittiinpa mieleenkäypää puhetta häntä rauhoittamaan. Yhtäkaikki oli
se onnistunut.
Yön hiljaisuudessa luki Ekkehard lehtiä, jotka kreikatar oli hänen
huoneeseensa jättänyt. Hänen kätensä leikitteli metsäruusulla, jonka hän
kotimatkalla oli poiminut, samalla kun hänen silmänsä katseli
itaalialaisen oppineen haarniskoitua hyökkäystä.
"Mistähän se mahtaa johtua", ajatteli hän ja tunnusti ruusun tuoksua,
"että niin paljosta, mikä on musteesta lähtenyt, ei lähde sen alkuperän
leima? Muste syntyy väriomenasta ja väriomena taas ampiaisenpistosta..."
Hilpeällä mielellä pani hän vihdoin keltaiset pergamenttilehdet syrjään.
Hyvää työtä -- oikein aika ahkeraa kunnon työtä -- onhan se huuhkajakin
tärkeä henkilö lintujen keskuudessa! Mutta satakieli ei hänen lauluansa
malta kuulla... Ekkehard nukkui sangen hyvin lukemisen päätettyänsä.
Kun hän seuraavana aamuna palasi linnankirkosta, kohtasi hän kartanolla
Praxediksen.
"Mitäs kuuluu, hunninkastaja?" kysyi tämä keveästi, "minä olen ollut
oikein huolissani teistä. Näin unta, että suuri ruskea merikrapu ui
Reiniä ylös ja siitä Bodenjärveen ja Bodenjärvestä ryömi se ylös tänne
linnaan ja sillä oli suuret terävät sakset ja niillä se kävi teidän
kimppuunne ja leikkasi teitä verille asti. Sen merikravun sanottiin
nimeltä olevan Gunzon. Onko teillä enemmänkin niin hyviä ystäviä?"
Ekkehard hymyili.
"En liene monellekaan mieliksi, eikähän kaikki minuakaan miellytä",
sanoi hän. "Joka nokiseen pataan koskee, se pian nokeutuu."
"Vaan se näyttää teistä kuitenkin olevan joksikin yhdentekevä",
huomautti Praxedis. "Teidän pitäisi jo tänään ruveta miettimään
vastausta. Keittäkää se krapu punaiseksi, sitten se ei enään pure."
"Vastauksen", lausui Ekkehard, "on toinen minun puolestani jo antanut.
Joka sanoo veljellensä: Raukka! sen pitää neuvon alla vikapää olemaan;
ja jokainen joka sanoo: sinä tyhmä, hänen pitää helvetin tuleen vikapää
oleman'."
"Te olette hurskas ja lempeä", lausui Praxedis, "mutta katsokaa, kuinka
pitkälle sillä maailmassa pääsette. Kuka ei nahkaansa puolusta, se pian
nyletään. Ei huonoakaan vihollista ole halveksittava. Seitsemän
ampiaista pistää hevosen kuoliaaksi."
Kreikatar oli oikeassa. Arvottoman hyökkääjän äänetön halveksiminen voi
helposti näyttää heikkoudelta. Mutta Ekkehard oli sen luontoinen.
Praxedis tuli niin liki Ekkehardia että tämä oudostuen astahti taapäin.
"Saanko antaa teille vielä yhden neuvon, kunnianherra", kysyi hän.
Ekkehard nyökäytti päätään.
"Te olette viime aikoina käyneet hajamieliseksi; näyttää siltä kun
aikoisitte auringolla ja kuulla ruveta kiekkoa lyömään, kun teidät näkee
tiellä kulkevan. Nyt on kuuma kesä, kaapu on teille liian lämmin.
Hankkikaa keveämpi puku ja minusta nähden menkää vaikka linnankaivoon,
mutta olkaa iloinen ja paremmalla päällä. Valtijattaremme saattaa muuten
tulla teistä aivan välinpitämättömäksi."
Ekkehardin teki mieli puristaa kreikattaren kättä; hänestä useinkin
tuntui kuin olisi Praxedis hänen hyvä haltijattarensa. Vaan silloin
saapui linnanpihalle verkkaan ratsastaen Spazzo herra. Pää kumarassa,
tylsä hymy kasvoillaan, näytti hän puoleksi nukkuvan.
"Onpas teidän näkönne muuttunut eilisestä", huusi hänelle Praxedis.
"Miksei Faladan kaviot nyt iske kipunoita?"
Tulija tuijotti tylsästi kysyjään. "No kuinka runsaat kipurahat te
tuotte matkassanne, herra kamariherra?"
"Kipurahat? kellenkä?" kysyi Spazzo herra muristen. "No,
Cappan-raukalle! Luulenpa että olette syönyt kourallisen valmunsiemeniä,
kun ette vähääkään muista, minkä vuoksi läksitte..."
"Valmunsiemeniäkö?" vastasi Spazzo herra yhtä äimistyneenä kuin äsken.
"Ettäkö valmunsiemeniä? Ei. Mutta Meersburgeria, punaista
Meersburgeria."
"Sadalla kurkulla juotavaa, maanmainiota Meersburgeria! Jop!"
Hän nousi vaivalloisesti ratsailta ja vetäytyi asuntoonsa. Kertomus
hänen lähettilästoimensa onnistumisesta jäi laatimatta. Praxedis jäi
katsomaan poismenevän kamariherran jälkeen, hän ei vieläkään oikein
saattanut käsittää hänen lyijynraskasta mielialaansa.
"Ettekö ole milloinkaan kuullut kerrottavan, ettei aikamiestä nurmen
kukkaisen kauneus, ei ihanimmat yrtit, ei mitkään juuret eikä kiviin
kätketty voima, ei metsä eivätkä kaikki ilman linnut niin virkistä kuin
vanha viini?" virkkoi Ekkehard tytölle selitykseksi. "Mutta jo poikasena
tiesi juutalainen profeetta sanoa kuningas Dareiokselle, kun itämaiden
sotaherroja ja ylimyksiä seisoi valtaistuimen juurella kiistellen, kuka
oli voimakkain: viini on voimakkain; se voittaa miehet, jotka sitä
juovat, ja eksyttää niiden mielet."
Praxedis oli kääntynyt pois ja seisoi rintavallin laella.
"Katsokaahan tuonne, te tieteen lyhty", kehotti hän Ekkehardia, "mikä
pikku hengenmies siellä on tulossa?"
Ekkehard kurkotti yli vallin ja katsoi alas äkkijyrkän kallionseinän
edustalle. Linnantietä varjostavain pensaiden takana käveli
ruskeatukkainen poika; sillä oli yllä munkkikaapu, joka ulottui aina
nilkkoihin saakka, sandaalit paljaissa jaloissa, rautapäinen matkasauva
kädessä. Ekkehard ei tuntenut häntä vielä.
Hetken perästä oli poika linnanportilla.
Hän varjosti kädellä silmiään ja katseli laajaa, kaunista maisemaa.
Sitten astui hän pihaan ja läheni varmoin askelin Ekkehardia.
Se oli Burkart, luostarinoppilas, Ekkehardin sisarenpoika, joka
Konstanzista tullessaan, poikkesi loman kestäessä tervehtimään enoansa.
Hän asettui juhlalliseksi ja lausui tervehdyksen, ikäänkuin olisi sen
ulkoa opetellut.
Ekkehard suuteli hyvinkasvatettua koulupoikaa, joka viiteentoista
ikävuoteensa ei ollut vielä yhtään kepposta tehnyt. Burkart lausui
terveisiä Sankt Gallenista ja antoi enolle kirjeen mestari Ratpertilta,
joka vertailevien tutkistelemuksiensa johdosta kyseli Ekkehardilta,
missä mielessä ja muodossa hän tapasi kääntää eräitä vaikeita kohtia
Virgiliuksessa. "Terveyttä, ja menestystä viisaudessa!" kuului kirjeen
lopputervehdys.
Ekkehard alkoi laajalti kysellä kuulumisia luostariveljistä. Mutta
Praxedis keskeytti hänen utelunsa.
"Antakaa toki sen hurskaan pikkumiehen levähtää. Kuivin suin ei ole
hauska jutella. Tule mukaani, pikku mies, sinusta tulee meille
tervetulleempi vieras, kuin se ilkeä Reichenaun Rudimann."
"Isä Rudimannko?" lausui poika, "hänet minäkin tunnen."
"Mistä?" kysyi Ekkehard.
"Hän oli muutama päivä sitten meidän luonamme ja toi apotille pitkän
kirjan ja yhden kirjeen; niissä kuuluu olevan paljon puhetta teistä,
rakas eno, eikä vain paljasta hyvää."
"Kuulkaa!" huomautti Praxedis.
"... ja kun hän oli sanonut hyvästi, ei hän mennytkään kuin kirkkoon
saakka; sinne jäi hän rukoilemaan iltapimeään asti. Mutta hänen täytyy
varmaan tuntea hyvin kaikki käytävät ja komerot luostarissa, sillä kun
yökello oli soinut, oli hän salaa varpaillaan hiipinyt suureen
makuusuojaan kuuntelemaan mitä veljet ennen nukkumista puhelisivat
keskenään teistä ja siitä, mitä hänen kirjassaan seisoi. Yökynttilä
lekotti niin himmeästi, että hän saattoi pysyä piilossa. Mutta puoliyön
aikana tuli isä Notker yötarkastukselle katsomaan oliko jokaisella vyö
hyvin vaipan ympärillä ja ettei makuuhuoneeseen olisi joutunut veitsiä
tai muita vaarallisia aseita. Hän äkkäsi vieraan piilopaikan, veljet
heräsivät, suuri apotinlyhty sytytettiin ja ruoskimiskammiosta tuotiin
suurella melulla ja huudolla kepakolta ja raippoja ja seitsenkierteinen
ruoska, vaikka dekaani ja vanhemmat veljet kieltelivät. Notker itse oli
julmasti suuttunut. 'Piru kulkee vaanimassa, kenenkä hän nielisi', huusi
hän, 'nyt on piru kiinni, antakaa sille selkään!' Mutta isä Rudimann
vielä ivailikin; 'tunnustanpa, kelpo nuorukaiset', sanoi hän, 'että jos
tiesin, minnekä täällä timpermanni on reijän jättänyt, olisin
nelinryömin täältä ulos kontannut; mutta vaikka nyt, tahtoen tai
tahtomattani, olen teidän kynsiinne joutunut, niin katsokaa sentään että
ette vierastanne häpäise.' Siitä raivostuivat kaikki, ja Rudimann
laahattiin ruoskimiskammioon, jossa hänen täytyi polvillaan rukoilla
armoa ja kun apotti viimein lausui: 'päästetään se kettu loikkimaan
pesäänsä takaisin', niin hän kohteliaasti kiitti. Ja eilen tuli vastaani
viinikuorma, kaksi suurta tynnyriä; 'Reichenaun kellarimestari lähettää
ne pyhälle Gallukselle muistoksi ystävällisestä vastaanotosta', sanoi
ajuri..."
"Siitä ei Rudimann hiiskunut sanaakaan, kun hän eilen oli täällä",
nauroi Praxedis. "Tuosta jutustasi pitää sinun saaman vehnäkakkua,
kultapoika, niinhän sinä kerrot kuin Herran enkeli."
"Kiitoksia", vastasi luostaripoika puoliksi loukkaantuneena, "ei maksa
vaivaa. Mutta runon minä siitä rakennan: kuinka susi murtautui
lammasläävään ja mitenkä hän rangaistiin ... se on jo puoliksi
mietittynä; siitä tulee erinomainen."
"Rustaatko sinä runojakin, nulikka?" kysyi Ekkehard nauraen.
"Eipä olisi se kelvollinen luostarinoppilas", vastasi poika, "joka ei
neljäntoista vanhana pystyisi yhtään värssyä kirjoittamaan.
Ylistyslauluni arkkienkeli Mikaelista, kaksisanaisilla loppusoinnuilla
varustettuun kuusmittaan laaditun, olen saanut lukea apotin kuullen ja
hän sanoi värsyjäni loistavaksi helminauhaksi. Eikä sappholainen oodini
hurskaan Wiboradin kunniaksi ole myöskään aivan kehno ehkäpä saankin sen
teille lausua?"
"Herran tähden!" hillitsi Praxedis, "luuletko sinä että täällä vain
pudotaan kuin pilvistä linnantorniin ja kohta aletaan runoja esittää?
Odota toki ensin vehnäkakkuasi."
Hän juoksi kyökkiin ja jätti Ekkehardin oppineen sisarenpojan lehmusten
siimekseen keskustelemaan enonsa kanssa. Poika puheli ylimalkaan
triviumista ja quadriviumista;[30] mutta kun Hohentwielin kallio
aamuauringon valossa loi hienopiirteisen varjon edessä olevalle
tasangolle, syventyi luostarinoppilas esittämään varjon olemusta,
ratkasevasti selittäen että varjo oli valon vastakohtainen kappale
ja osottaen kaikkien muiden määritelmäin mahdottomuuden.
Niinkuin suihkulähde pulppusi nuoresta suusta tieteen mahla.
Tähtitieteenkin alalla oli hän kuin kotonaan; kärsivällisesti piti enon
kuunnella Baktrian Zoroasterin ja Egyptinmaan kuninkaan Ptolemaioksen
ylistystä, olipa eno joutua kovalle astrolabiumin, tähtien aseman
määräyskoneen, rakenteen ja siinä tehtyjen parannusten suhteen; vieläpä
alkoi ruskeatukkainen sisarenpoika todistaa, kuinka typerä oli niiden
usko, jotka luulivat, että maapallon selkäpuolella asui antipoodien
kunnianarvoisa suku -- viisi päivää sitten oli hän kaikki nämä
erimerkilliset asiat oppinut. Mutta lopulta kävi enolle samoin kuin
urhoolliselle Otto-keisarille, kuin maailmanmainio Reimsin piispa
Gerbert, ja Otrich, Magdeburgin tuomio-koulumestari, hänen ja
neljänsadan oppineen apotin ja skolastikon edessä suorittivat
väittelyänsä teoreettisen filosofiian jaosta ja perusteista -- hän
haukotteli.
Samassa toi Praxedis ihanan kirsikkaleivoksen ja pienen korin hedelmiä;
siitäpä kääntyivät viisitoistavuotiaan maailmanmietiskelijän ajatukset
luonnolliselle tolalle; hyvin kasvatettuna poikasena lausui hän ensin
ruokahymnin, niinkuin tapa oli luostarissa, sitten syventyi hän kokonaan
leivoksen syömiseen ja jätti kysymyksen antipoodeista tulevaisuuden
ratkaistavaksi...
Praxedis kääntyi Ekkehardin puoleen. "Herttuatar käskee saattamaan
teille tiedoksi", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "että hän on
päättänyt jälleen ryhtyä Virgiliusta tutkimaan; hän on utelias
kuulemaan, kuinka kuningatar Didon sitten käypi. Tänä iltana alamme;
teidän tulee näyttää iloiselta", jatkoi hän hiljaisemmalla äänellä, "se
on hienotunteinen huomaavaisuus nähdäksenne että muutamain herrain
kirjoituksista huolimatta ei luottamus teidän oppiinne ole kadonnut."
Niin oli. Mutta Ekkehard säikähti. Ettäkö taas vanhaan tapaan noiden
molempien naisten parissa: jo se ajatus teki hänen kipeää. Hän ei
vieläkään saattanut unohtaa, että oli kerran ollut muuan
pitkänperjantain-aamu. Niinpä löi hän sisarenpoikaansa olalle, jotta
tämä hätkähti. "Tällä kertaa et saa lomaasi käyttää kalasteluun ja
lintujahtiin, Burkart"; sanoi hän, "tänä iltana luemme Virgiliusta
armollisen herttuattaren kanssa, ja sinun tulee olla mukana."
Hän aikoi asettaa pojan suojelevaksi muuriksi herttuattaren ja
ajatustensa välille.
"Hyvä on", sanoi Burkart huulet kirsikkamehussa, "Virgilius on minulle
mieluisampi kuin metsästäminen ja ratsastus, ja olenpa pyytävä jaloa
rouvaa opettamaan minulle hiukan, kreikankieltä. Sen jälkeen kun hän
kävi luostarissa silloin kun te läksitte mukaan, ovat luostarinoppilaat
usein sanoneet että hän osaa enemmän kreikkaa kuin luostarin kaikki
kunnioitettavat isät yhteensä, hän on sen taikomalla oppinut... Ja
vaikka olenkin kreikan taidossa ensimmäinen..."
"Sittenpä väkisinkin tapahtuu että sinä viiden vuoden perästä olet
apotti ja kahdenkymmenen kuluttua pyhä isä Roomassa", huomautti Praxedis
ivaten. "Siitä huolimatta, tuolla on linnankaivo; siellä voit huulesi
pestä..."
Neljännen iltahetken aikaan odotti Ekkehard pilarien kannattamassa
salissa valtijatartaan jatkamaan Aeneiidin keskeytynyttä lukemista;
puoli vuotta oli Virgilius saanut olla rauhassa. Ekkehard tunsi
ahdistavaa levottomuutta. Hän avasi akkunan. Ulan vilvoittava viileys
virtasi sisään.
Burkart selaili latinalaista käsikirjoitusta.
"Kun herttuatar puhuttelee sinua, ole hyvin kohtelias", lausui Ekkehard.
Mutta poika vastasi itsetietoisesti: "Niin ylhäistä rouvaa puhuttelen
vain runomuodossa. Hänen tulee nähdä, että hänellä onkin edessään yksi
sisäkoulun kasvatteja."
Nyt saapui herttuatar, Praxedis seurassaan. Hän tervehti keveästi päätä
nyökäten. Näyttämättä ensinkään huomaavan Ekkehardin toivorikasta
sisarenpoikaa, asettui hän puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin
istumaan. Burkart oli tehnyt siron kumarruksen ja seisoi pöydän päässä.
Ekkehard aukaisi Virgiliuksen. Silloin kysyi herttuatar
välinpitämättömällä äänellä: "Mikä se on tuo poika?"
"Nöyrä kuuntelija, jolleka toivo saada oppia kreikkaa antaa rohkeutta
lähestyä niin ylhäistä opettajatarta. Hän on oleva onnellinen, jos hän
teidän huuliltanne..."
Mutta ennenkuin Ekkehard oli puheensa päättänyt oli Burkart astunut
herttuattaren eteen, ujona ja samalla rohkeana lausui hän silmät maahan
luotuina mutta äänenpainolla tarkasti osottaen tavumittoja:
"_Esse velim Graecus, cum vic sim, dom'na, Latinus_."
(Kreikkaa oppisin, herratar, kun latinaa vähän taidan.)
Se oli moitteeton kuusmitta.
Hadwig rouva kuunteli häntä puolittain ällistyneenä. Ruskeatukkaisia
poikia, jotka laususkelivat kuusmittoja, ei sentään aina kulkenut
Alemannian mailla. Ja täällä olivat hänen kunniakseen lausutut daktyylit
ja spondeeot syntyneet valmistamatta. Sentähden leppyi hän nuorelle
runosepälle.
"Annapas kun katson sinua lähemmältä", sanoi Hadwig rouva ja veti hänet
luokseen. Poika miellytti häntä; viehkeät lapsenkasvot, poskilla
kuultava puna, iho niin hieno, että ohuet sinervät suonet melkein
saattoi alta erottaa; tuuheat kiharat varjostivat otsaa ja oppineiden
nuorten huulten yllä kohosi uljas kotkanenä ilmaan kuin pilkaksi sille,
mitä sen alta puhuttiin. Ja Hadwig rouva kiersi käsivartensa pojan
ympäri, suuteli häntä huulille ja poskille ja alkoi häntä lapsellisesti
hyväillä; veti sitten nahkapäällystäisen jakkaran aivan viereenpä ja
pani pojan sille istumaan. "Ensin tulee sinun poimia minun huuliltani
muuta kuin kreikkaa", sanoi hän nauraen ja suuteli häntä vielä kerran --
"mutta oleppas nyt taas yhtä uljas kuin äsken ja sano nopeaan pari
sulavasointusta säettä."
Hadwig pyyhki pojan otsalle valahtaneita kiharoita syrjään.
Luostaripoika oli punastunut, mutta runomitasta ei häntä jonkun
herttuattaren suudelmat saattaneet hämmentää. Ekkehard oli mennyt
akkunan luo ja katseli alppien siintävää lakea, mutta Burkart lausui
arvelematta:
"_Non possum prorsus dignos componere versus,
Nam nimis expavi duce me libante suavi_."
(En voi kauvempaa minä kunnon värsyjä laittaa:
Valtijatarpa mun suutelollaan on suunnilta saanut.)
Siinäpä taas kaksi virheetöntä kuusmittaa.
Herttuatar purskahti ääneen nauramaan. "Sinä olet varmaankin jo
maailmaan tullessasi tervehtinyt päivän valoa latinalaisilla värsyillä!
Niinhän ne helähtelevät, kuin olisi Virgilius haudasta noussut. Vaan
miksi sanot joutuneesi suunniltasi, kun sinua suutelen?"
"Kun te olette niin ylhäinen ja ylväs ja kaunis", vastasi poika.
"Ole rauhassa", neuvoi herttuatar, "joka suutelo vielä huulillaan
puistelee hihastaan niin säännöllisiä värssyjä, se ei ole suuresti
suunniltaan joutunut." Hän asetti pojan itseään vastuksin istumaan.
"Miksi niin halusta tahtoisit kreikkaa oppia?"
"Sanotaan että joka kreikkaa osaa, tulee niin viisaaksi että hän kuulee
ruohon kasvavan", kuului luostaripojan vastaus. "Sittenkuin vanhin
oppitoverini isohuulinen Notker on kerskunut aikovansa oppia ulkoa ja
saksaksi kääntää koko Aristoteleen, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa."
Hadwig rouva nauroi: "Eespäin siis! Tunnetko kuorolaulun: te meret ja
virrat, kiittäkää Herraa?"
"Kyllä", vastasi Burkart.
"No, sano perässäni: _Thalassi ke potami, eulogite ton kyrion_!" Poika
teki niin.
"Laula se!"
Poika lauloi.
Ekkehard katsoi moittivaisena tätä peliä. Herttuatar käsitti katseen.
"No nyt olet jo oppinut kuusi sanaa", sanoi hän Burkartille. "Kun taas
kuusmitoilla pyydät lisää, niin annetaan. Istuppas nyt jalkaini juureen
ja kuuntele hartaasti. Me alamme lukea Virgiliusta."
Ekkehard alkoi Aeneiidin neljännestä kirjasta ja luki Didon huolista,
kuinka hänen ajatuksensa yhä palajavat jaloon troijalaiseen vieraaseen,
kuinka sen muoto ja kaikki sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Ja
kuinka hän valittaa tuskaansa sisarelleen:
"Jos en mielessäin vakavaa lupaust' olis tehnyt,
Etten liittyyn käy kehenkään avion sitehillä,
Sitte kun entisen lempeni kuolema petti ja riisti;
Jos hääsoitto ja morsiuskammio ei olis inhoks,
Tää kenties minut ainoa lannistaa olis voinut.
Anna, sen ilmasen, sitte kun surma Sychaeoni tempas,
Jolloin tahrattiin velimurhan kautta Penaatit,
Hän vaan ainoa on, joka heltyyn tuntoni sai ja
Mieleni horjuun; lemmen polttavan tulta mä tunnen..."
Mutta Hadwig rouvaa ei huvittanut Kartaagon leskikuningattaren
kärsimykset. Hän liikahti levottomana tuolillaan ja katseli kattoon. Hän
ei enään löytänyt mitään yhtymäkohtia itsensä ja runoilijan naisolennon
välillä.
"Malttakaa!" huudahti hän lukijalle. "Taas näkee että se on miehen
kirjoittamaa. Hän tahtoo nöyryyttää naista. Tuo on ihan päätöntä. Kukapa
sillä tavoin outoon vieraaseen hullaantuisi?"
"Siitä vastatkoon Virgilius", lausui Ekkehard. "Sellaisena lienee
kuitenkin tarina kertomuksen hänen aikaansa säilyttänyt."
"Sitten on nykyinen naissuku voimakkaampi", huomautti herttuatar ja
viittasi jatkamaan. Hän oli melkein loukkaantunut Virgiliuksen
kuvauksesta, ehkäpä sentäänkin siksi että hän muisti omasta itsestään
didomaisia taipumuksia. Aina ei ollut hänen laitansa ollut sama kuin
tänään oli.
Ja Ekkehard luki, kuinka Anna varottaa sisartaan turhaan taistelemasta
mieluista lempeä vastaan, kuinka jumalten alttarien luona uhria tehden
anotaan rauhaa ja onnea, kuinka kalvava liekki syö ytimissä eikä arvetu
sydämen haava. Ja taas tahtoo mieletön kuulla Iilion taisteluita, katse
kertojan huuliin kiintyneenä. --
"Mentyä vieraiden, kun hälvennyt valo tummin
Kuun taas on, unehen myös kutsuvi laskevat tähdet,
Yksin huolien huoneessaan palo vuoteella lesken
Valvoo; kuuntelevansa ja katselevans' yhä luulee
Aeneeasta, ja sen kuvahan rakastunna sylissään
Askanioo pitävänsä, siitä jos rakkaus lientyis."
Hiljainen tirskuna keskeytti lukemisen. Luostaripoika oli tarkkaavaisena
istunut herttuattaren jalkain juuressa, melkein hänen helmainsa
poimuihin piiloutuen; nyt yritti hän hillitä päällekäypää naurunhalua,
mutta ei onnistunut, vaikka hän kyllä painoi kämmenet kasvoihinsa sitä
estääkseen.
"Mikäs on, nuori runoniekka?" kysyi Hadwig rouva.
"Johtui mieleeni ajatus", selitti poika nolona, "että jos korkea
valtijattareni olisi kuningatar Dido, niin olisinpa minä äsken ollut
Askanius, kun te minua hyväilitte ja suutelitte."
Herttuatar katsahti terävästi poikaan. "Rupeatko sinä puhumaan
sopimattomia? Eipä ihmekään" -- moitti hän osottaen sormellaan hänen
hiuksiaan, "ennenaikainen rikkiviisaus on jo sinun päähäsi tuonut
harmaitakin hiuksia."
"... Ne tuli sinä yönä, kun Romeias tapettiin", yritti Burkart
selittämään.
"Siitä hyvästä ne tuli, että puhut tuhmuuksia, kun pitäisi ollaksesi
vaiti", päätti herttuatar. "Nousepas ylös, koulupoika!"
Burkart nousi ja seisoi punastuneena hänen edessään. "No, mene nyt
Praxedis neidon luo ja ilmoita hänelle, että sinulta pitää
rangaistukseksi leikattaman kaikki harmaat hiukset ja pyydä kauniisti,
että hän sen tekee. Sen saat ajattomasta nauramisesta."
Pojan silmissä oli kirkkaat kyyneleet. Mutta hän ei uskaltanut
vastustaa. Hän meni Praxediksen luo, joka tunsi häntä kohtaan sääliä
kuultuansa hänen olleen Romeiaksen kumppalina tämän viimeisellä
retkellä. "En tee sinulle pahaa, pikkupoikani", kuiskasi hän. Mutta
pojan täytyi polvillaan ollen painaa päänsä hänen helmaansa ja Praxedis
otti suuret sakset olkipuneisesta ompelukoristaan ja teki määrätyn työn.
Säälittävänä kuului ensin pojan nyyhkytys -- joka antoi vieraan käden
sattua hiuksiinsa, sitä pidettiin oikeastaan pahasti häväistynä -- mutta
kun Praxediksen pehmeä käsi silitti hyväillen hänen poskiansa,
sittenkuin se ensin oli suortuvan riistänyt, niin tulipa rangaistuksesta
huolimatta pojan viimein niin hyvä mieli, että viimeinen kyynel vierähti
hymyilevään suuhun.
Ekkehard tuijotti hetken äänetönnä eteensä. Huolettomien leikki tekee
surullisen surun suuremmaksi. Häntä loukkasi, että herttuatar tällä
tavoin lukemisen keskeytti. Eikä ollut Hadwig rouvan katseista
lohdutusta luettavissa. "Hän pitää sinua pilanaan, niinkuin poikaakin",
ajatteli hän, pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Te olette oikeassa", sanoi hän Hadwig rouvalle, "se on päätöntä. Didon
olisi pitänyt nauraa, ja Aeneaan syöksyä miekkansa kärkeen, se olisi
ollut todellisempaa." Herttuatar katsahti ylös hämmästyneenä. "Mikä
teidän on?" kysyi hän.
"En saata lukea enempää", vastasi Ekkehard. Hadwig rouva oli noussut
seisaalleen. "Jos ette saata lukea enempää", lausui hän nähtävästi
kyllästyneenä, "niin onhan meillä monta muuta keinoa hankkia
hauskutusta. Kuinkahan olisi jos antaisin teille tehtäväksi kertoa
jotakin huvittavaa -- saatte valita vapaasti, onhan ulkopuolellakin
Virgiliusta niin paljon mieltäkiinnittävää ja valtavaa. Tai sepittäkää
itse jotakin. Teitä painaa joku taakka, te ette ilostu, ette halua
lähteä maalle, kaikki teitä häiritsee; teidän henkenne kaipaa suurta
tehtävää; me annamme sen teille."
"Mitä minä sepittäisin?" vastasi Ekkehard. "Eikö ole siinä onnea
kylliksi, jos voipi olla niin suuren mestarin tulkkinakin, kuin
Virgilius on?" Hän katsoi omituisesti herttuattareen. "Minä taitaisin
laulaa vain eleegioita, kaipauksen surulauluja sangen murheellisia."
"Eikö mitään muuta?" kysyi Hadwig rouva moittivasti. "Eivätkö meidän
esi-isämme olekaan sotia käyneet, eikö olekaan heidän sotatorvensa ja
hyökkäyspärrytyksensä kajahdellut kautta maailman ja eivätkö ole he
taistelleet taisteluita, yhtä mainehikkaita kuin maankulkija Aeneas?
Luuletteko että suuri Kaarle keisari olisi käskenyt koota ja laulaa
kansojen ikivanhoja lauluja, jos niissä vain oli tähkättömiä ruumenia?
Joka paikkaanko teillä pitää olla latinalaiset kirjat?"
"En tiedä mitään", toisti Ekkehard.
"Mutta jotakin teidän pitää tietää", väitti herttuatar. "Olisipa tosiaan
kumma, ellei, kun me linnan asukkaat jonakin iltana tulisimme kokoon ja
istuisimme juttelemaan vanhoja tarinoita ja kertomuksia, siitä syntyisi
enempää kuin mitä koko Aaneiidissä onkaan. Kaarle keisarin hurskas poika
ei tosin enää mitään lukua pitänyt vanhoista sankaritaruista, vaan
kuunteli kernaammin naukuvia virsiä ja kuoli sielun ja ruumiin puolesta
raskautettuna, mutta meillä muilla ovat nuo tarinat lapsuudesta saakka
vereen syöpyneet. Kertokaa meille joku niitä, mestari Ekkehard, niin
jätämme Virgiliuksen ja lemmensairaan Didokuningattaren teidän
yksityiseksi huviksenne."
Mutta Ekkehardin ajatukset kulkivat kaukana toisilla teillä. Hän pudisti
päätään kuin uneksien.
"Minä näen, että te tarvitsette alkusysäystä", virkkoi herttuatar.
"Saatte kaikilta ensin hyvän esimerkin. Praxedis, olepas valmis
ilmoittamaan kamariherra Spazzolle, että me aijomme huomenna
huvitteleida vanhojen tarinain kertomisella. Jokainen varustautukoon
sitä varten." Hän tarttui Virgiliukseen ja nakkasi sen juhlallisesti
pöydän alle merkiksi että uusi suunta oli alkava. Hänen ajatuksensa oli
hyvä ja viehättävä. Vain luostaripoika, joka herttuattaren puhuessa oli
antanut päänsä olla Praxediksen sylissä, ei sitä oikein tajunut.
"Milloinkas saan oppia enemmän kreikkaa, armollinen valtijatar?" kysyi
hän. "_Thalassi ke potami_..."
"Kun harmaat hiukset taas ovat kasvaneet", vastasi tämä iloisesti ja
suuteli häntä jälleen.
Ekkehard lähti pitkin askelin salista ulos.