Herra Spazzon, kamariherran, lähettilästoimi.
Eräänä viileänä kesäaamuna asteli Ekkehard linnantietä pitkin. Hän oli
viettänyt unettoman yön, huoneessaan edestakaisin kävellen; herttuatar
oli hänessä hurjia ajatuksia eleille herättänyt. Hänen päänsä sihisi ja
suhisi kuin olisi hanhiparvi yhtämittaa ympäri lentänyt. Hän karttoi
Hadwigrouvan katsetta ja poissa ollen kaipasi kuitenkin aina luokse.
Entinen hilpeä luontevuus oli mennyttä, hän oli tullut hajamieliseksi,
äkilliseksi; tuo aika, josta ei kuolevista kenkään liene vielä
säästynyt, se jota kunnon Gottfried von Strassburg sittemmin on
nimittänyt "ainaiseksi tuskaksi ainaisen autuuden ohessa", oli nyt
alkanut hänelle.
Yöllä, ennen päivänkoittoa, oli ollut ukkosilma. Hän oli avannut akkunan
ja nauttinut salamoista, jotka välähtelivät pimeässä, jotta järven
rannat selvästi näkyivät räikeässä valossa, ja oli nauranut kun taas
tuli pimeä ja ukkonen jylisten kulki vuorenhuippujen yllä.
Nyt oli auringonpaisteinen aamu. Nurmella kiilteli kastehelmiä, siellä
täällä varjossa joku sulamaton rae. Vuoret ja laaksot olivat
äänettöminä, mutta peltojen laihosta oli olki taittunut, raesade oli
käynyt ennenaikaista leikkuuta. Vuorten kallioilta solisi sameita puroja
laaksoihin.
Vielä ei näkynyt missään liikettä, kukko oli vasta ensikertaa kiekunut.
Vain kaukana sillä kumpuisella maalla, joka aaltomaisesti lähtee korkean
Twielin selänteestä, näkyi muuan mies kulkevan. Se oli hunni Cappan. Hän
kantoi pajuvitsoja ja muita ansanainoja ja meni työhönsä, peltohiiriä
pyydystämään. Iloisesti vihelteli hän lehmuksenlehdellä -- onnellisen
näköisenä niinkuin ainakin vastanainut; hänelle oli pitkän Friderunin
sylissä auennut uusi elämä.
"Kuinkas voidaan?" kysyi Ekkehard lempeästi, kun mies tuli kohdalle ja
tervehti nöyrästi. Hunni viittasi korkeuteen; "niinkuin taivaassa!"
sanoi hän ja pyörähti iloisesti kantapäällään. Ekkehard kääntyi
kulkemaan edelleen. Vielä kauvan helisi myyränpyytäjän lehtipillin
soitto tyynessä aamuilmassa, mutta Ekkehard kulki alakuloisena vuoren
lakea kohti. Siellä oli sammaltunut kivi; sitä varjosi tuuhea
valkeakukkainen seljapensas. Ekkehard istui kivelle. Kauvan katseli hän
tyhjään ilmaan, sitte otti hän esiin korukantisen kirjasen kaapustansa
ja alkoi lukea. Ei ollut se messukirja eikä psalttari, Salomonin korkea
veisu oli sillä nimenä; se ei ollut se kirja, jota hän nyt olisi
tarvinnut. Oli tosin hänelle kerran opetettu että tuo liljantuoksuinen
laulu esitti kiihkeätä kirkon, sielun todellisen morsiamen, kaipuuta;
hän oli sen ennen lukenut huomaamatta että Sulamitin silmät olivat kuin
toukomettisen, posket kuin granaattiomenat ja varsi sorja, kuin palmun.
Nyt lukee hän sitä toisessa mielentilassa. Huumaaviin unelmiin hän
uinuu.
"Kuka on tämä, joka nähdään niinkuin aamurusko, ihana niinkuin kuu,
valittu niinkuin aurinko, peljättävä niinkuin sotajoukko?" Hän katsoi
kohti korkean Twielin lakea, jota aamurusko purppuroi, ja tiesi
vastauksen.
Ja vielä luki hän: "Minä makaan, mutta minun sydämeni valvoo; se on
minun ystäväni ääni, joka kolkuttaa. Avaa minun eteeni, minun sisareni,
minun armaani, minun kyhkyläiseni, minun ihanaiseni; sillä minun pääni
on täynnä kastetta, ja minun palmikkoni täynnä yön pisaria." Viriävä
aamutuuli siroitti valkeita seljankukkia kirjan lehdelle, Ekkehard ei
karistanut niitä pois, hänen päänsä painui alas ja hän istui
liikkumatta...
Sillä välin oli Cappan hilpein mielin ryhtynyt päivätyöhönsä. Työmaa oli
tasangolla aivan Hohentwielin rajalla. Sinne olivat peltohiiret
varustaneet sotaleirinsä, hamsterit kulettivat kokonaisia kuormastoja
hyvää kauraa poskessaan talvivarastoihin, ja myyrät kaivoivat käytäviään
someroiseen maahan. Sinne oli Cappan komennettu. Niinkuin valtiomiehen
kapinallisessa maakunnassa oli hänen palautettava olot järjestykseen ja
puhdistettava maa turmiollisista aineksista. Rajuilman kuurot olivat
uurtaneet salakäytävät näkyviin. Varovasti alkoi hän niillä kohdin
kaivaa syvemmälle ja otti monet peltohiiret hengiltä, sitten viritti hän
huolellisesti paulansa ja pajuansansa, toisille paikoille asetti; hän
myrkkysyöttejä, joita hän oli keittänyt aaroninparroista ja
sudenmarjoista, ja soitteli hilpeästi murhatoimessaan aavistamatta, mitä
ukkospilviä hänen päänsä varalle oli nousemassa.
Sen peltokaistaleen vierestä, jolla hän oli, alkoivat Reichenaun
luostarin maat. Lähellä, vanhan tammimetsän rinteessä näkyi muutamia
olkikattoja; siellä oli Schlangenhof, "käärmekartano". Se, ja sen
ympärillä laajat alat peltoa ja metsää oli luostarin omaisuutta; eräs
hurskas leski oli sielunsa pelastukseksi lahjoittanut sen pyhälle
Pirminiukselle. Nyt isännöi siellä luostarin-arentimies, äkeä äijä,
kovia ajatuksia pörröisessä päässä; hänellä oli monta renkiä ja piikaa
ja hevosta ja nautaa ja hän menestyi hyvin, sillä ruskeita käärmeitä,
joilla oli pesiä tallissa ja pihamaalla, hoiteli hän rehellisesti eikä
jättänyt maitovatia tallinnurkassa milloinkaan tyhjäksi, jotenka ne
olivatkin sangen kesyjä ja kiemurtelivat hilpeinä nurmikolla eivätkä,
tehneet pahaa kenellekään. "Käärmeet ovat talon siunaus", selitti ukko
usein, "talonpojissa on toinen olo kuin keisarin hovissa".
Mutta kaksi päivää oli arentimies nyt ollut pahalla päällä. Ankarat
rajuilmat olivat saattaneet hänet huolestumaan vuodentulosta. Kun kolme
raepäivää oli mennyt ohi vahinkoa tekemättä, panetti ukko hevosen
valjaihin, kannatti rattaille säkin edellisvuoden rukiita ja ajoi
Singenin kirkon diakoonin luo. Tämä nauroi partaansa kun näki luostarin
arentimiehen ajopelit metsänlaidassa tuleviksi; hän tunsi laumansa.
Hänen palkkansa oli pieni, mutta ihmisten hupsuus tiputteli siihen aina
pieniä lisiä, niin että ei vellin tarvinnut kovin vetiseksi jäädä.
Luostarin arentimies oli kantanut jyväsäkkinsä hänelle ja sanonut:
"mestari Otfried, olettepa tehtävänne hyvin tehnyt ja rukouksillanne
kerrassaan karkoittanut rankkasateet pelloiltani. Älkäät unohtako minua
vastakaan, jos vielä sattuisi ukonilmoja nousemaan!"
Ja diakooni oli vastannut: "Arvaanpa että satuitte näkemään minut kun
Schlangenhofiin päin kääntyneenä seisoin kirkon-ovella ja pirskauttelin
vihkivedellä kolme ristinmerkkiä rajuilman lumeiksi ja luin sen lisäksi
kolmen pyhän naulan sanat; sepä se rankan ja rakeet ajoi pohjoiseen
päin. Saattaapa tuosta rukiistanne tulla varsin mainiota leipää,
varsinkin jos olisi siihen panna sekaan ripposen ohranjyviä."
Sen jälkeen oli luostarin arentimies taas palannut kotiaan ja oli juuri
aikeissa lähettää säkin ohria ansaituksi lisäpalkkioksi asiamiehillensä
taivaan eessä. Mutta jo taas nousi ilmoille myrkynmusta pilvi ja juuri
kun se oli tammimetsän kohdalla, liikkui sitä vastaan toinen vaaleampi
savenkarvainen, jolla oli viisi sakaraa, kuin kouran sormia, iski kiinni
ja syyti salamoita ja synnytti raesateen, rankemman kuin edellisistä
yksikään. Luostarin arentimies oli turvallisesti seisonut kuistillan;
"Singenin pappi kyllä taas tuonkin minun mailtani karkottaa", oli hän
ajatellut; mutta kun raskaita rakeita alkoi singota hänen peltoonsa ja
vilja mennä lakoon, kuin nuolten tavoittama nuoriso taistelussa, ja
kaikki viimein oli kuin raudalla kaadettu, silloin iski hän nyrkkinsä
tammipöytään. "Kirottu olkoon Singenin valehtelija!" Epätoivoissaan
päätti hän nyt käyttää vanhaa hegaulaista temppua, kun kerran diakoonin
taika oli tehoton. Taittoi pari tammenoksaa lähimmästä puusta, repi
lehdet yhteen kasaan ja siroitti ne mahtavan pihatammen juurelle; ja
tämän toimituksen teki hän parhaimpaan juhlapukuunsa puettuna. Mutta
rakeita satoi lakkaamatta pellolle huolimatta häänutusta ja tammen
lehtien siroituksesta. Kuin paikalleen kiinni naulittuna tuijotti
arentimies sateen pieksämää lehtikasaa, eikö siitä kuitenkin tuuli
kääntyisi ja pilviä karkoittaisi. Mutta tuuli ei kääntynyt. Silloin
kipristi hän kulmakarvojaan, puri huultaan ja astui tupaan. Rengit
pysyttelivät hänestä kymmenen askeleen päässä, he tiesivät, mitä se
tietää kun heidän herransa puree huulta. Melkein murtuneena istuutui hän
tammipöydän ääreen, eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Sitten kirosi
hän karkeasti. Kun luostarin arentimies kirosi, silloin oli asiat jo
paremmin. Isäntärenki astui varovasti lähemmäs ja asettui seisomaan
häntä vastapäätä pöydän toiselle puolen; hän oli melkein jättiläinen
kooltaan, mutta isäntänsä edessä seisoi hän lauhana kuin lapsi:
"Jos minä sen noidan tietäisin!" sanoi vuokraaja, "sen ilmanoidan, sen
pilvien-ämmän! Eipä hän olisi ilman maksua riepujaan Schlangenhofenia
kohti huiskutellut... Kieli sen kidasta kuivukoon!"
"Mahtaako se olla noita-akan työtä?" virkkoi isäntärenki. "Eipä ole
kenestäkään kuultu puhuttavan sittenkuin se metsänakka sieltä;
uhripuunkummulta maan-kierrolle ajettiin."
"Ole vaiti!" ärjäsi isäntä tuikeasti, "siksi kun sinulta kysytään".
Renki jäi seisomaan; hän tiesi että hänen vuoronsa kyllä tulisi. He
olivat kotvan vaiti kumpikin. Sitten alkoi ukko: "mitäs tiedät?"
"Tiedänpä, mitä tiedän", vastasi toinen viisaasti.
Oltiin taas vaiti kotva. Luostarin arentimies katsahti ulos ikkunasta;
sato oli pilalla. Hän kääntyi entiselleen.
"Sano se!" huusi hän.
"Näittekös te ukonpilveä", sanoi renki, "kun se tuli sitä toista pilveä
vastaan? Mikä se oli? Usvalaivapa tietenkin? Joku on myynyt meidän
viljamme usvien laivurille..."
Luostarin arentimies teki ristinmerkin, ikäänkuin estääkseen häntä
enempää puhumasta.
"Iso-äitini sen minulle neuvoi", selitti renki. "Hän oli Elsassissa
usein kuullut siitä puhuttavan, kun Odilienbergiltä nousivat rajuilmat.
Magonian maasta purjehti silloin valkoinen usvalaiva keskelle mustia
pilviä, laivassa istuvat Fasolt ja Mermuth, ja nämä ravistavat rakeilla
jyvät oljista, jos ukkosentaikoja on siihen antanut heille vallan, ja
nostavat pellolta viljat ilmalaivaan ja purjehtivat takaisin Magoniaan
ja maksavat hyvän palkan. Enemmän usvalaivan kutsumisesta hyötyy kuin
messujen lukemisesta; eipä jäänyt meille nyt muuta kuin tyhjät oljet."
Luostarin arentimes kävi miettiväiseksi. Sitten tarttui hän renkiä
niskaan ja ravisti häntä.
"Kuka?" huusi hän tuimasti.
Mutta renki pani sormen suulleen. Oli jo yönaika.
Samalla huomenhetkellä kuin Cappan oli kohdannut Ekkehardin, läksi
arentimies isäntärenkinsä kanssa vainioille vahinkoa katsomaan. Ei
puhuttu sanaakaan. Vahinko oli suuri. Mutta rajan takana olivat vainiot
paremmin säilyneet, niinkuin olisivat metsikön tammet muodostaneet
aidan, jonka toisella puolen olevan maan rakeet jättivät rauhaan. Siellä
oli Cappan työssä. Hän oli juuri saanut ansat viritetyiksi ja aikoi
hetkisen levätä. Otti vyöstään kappaleen ruisleipää ja silavakimpaleen,
joka oli niin valkean ja pehmoisen näköinen kuin veres vitilumi, ja niin
kaunis, että hänen täytyi liikutuksella muistaa uutta aviopuolisoansa,
joka hänelle sellaiset eväät matkaan sääli. Ja hän mietiskeli
kaikkinaista, mitä heidän keskensä oli sitte häiden tapahtunut, ja loi
kaipaavan katseensa ilman leivosiin, ikäänkuin anellen näitä lentämään
korkean Stoffelin kummulle hänen puolestaan tervehtimään asumusta ja
aviovaimoa, ja hänen tuli niin hyvä mieli, että hän taas suoritti
suurenmoisen loikkauksen ilmassa. Koska hänen solakka puolisonsa ei
ollut läsnä, päätti hän nyt pitkästä aikaa heittäytyä pitkälleen
eineestä oikein nauttiakseen, sillä kotona oli hänen yhä vielä pitänyt
mukautua istumaan, niin vastahakoista kuin se hänestä olikin. Mutta
samassa juolahti hänen päähänsä että Friderun oli hänen toimensa
paremmaksi menestykseksi opettanut hänelle nakertajien hävityssanat ja
käskenyt visusti painamaan mieleen, että ne myöskin tulivat luetuiksi.
Eikä olisi hänelle eine miltään maistunut, ennenkuin hän oli käskyn
täyttänyt.
Vainion rajalla oli kivi, johon oli hakattu puolikuun kuva, Hadwigrouvan
rajamerkki. Hän riisui puukengän oikeasta jalastaan, astui rajakiven luo
ja kohotti käsivartensa metsää kohti. Luostarin arentimies oli
isäntärenkinsä kanssa likellä metsänrinnettä; he pysähtyivät, eikä hän
heitä nähnyt, vaan alkoi hokea, niinkuin Friderun oli opettanut: "_Aius,
sanctus, cardia cardioni_!" Hiiret häijyt hiitolaiset, myyrät maita
myllertävät, hamsterit häjynkuriset, pellolta pois, jos peijakas ois,
eli saakeli sois! Maan alitse, maan ylitse, suin päin suon mutihin,
jost'ei teitä tauti laske, luovuta luunkolotus, sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana! "_Afrias, aestrias, palamiasit_!"
Arentimies ja isäntärenki olivat tammien siimeksessä kuunnelleet
manausta; nyt hiipivät he lähemmäs. "_Afrias, aestrias, palamiasit_!"
hoki Cappan toistamiseen, niin samalla sävähti hänen niskaansa isku,
joka paiskasi hänet suulleen maahan, ällistyneen korvaan kuului outoja
ääniä ja neljä nyrkkiä piti samaa peliä hänen selässään kuin varsta
riihessä.
"Tunnustatko sinä, viljavaras!" huusi luostarin arentimies hunnille,
joka ei saattanut ymmärtää, mistä tämä hyvä hänelle. "Mitä pahaa on
Schlangenhof sinulle tehnyt, senkin sääntaikuri, hiirinoita.
pirunsikiö?"
Cappan ei osannut vastata mitään, häntä pyörrytti. Se vimmastutti ukkoa
vielä enemmän.
"Katso sen silmään", käski hän isäntärenkiä, "näkyykö siinä kuva oikein,
vai käännettynä, pää alaspäin!" -- Renki teki työtä käskettyä. Mutta hän
oli rehellinen. "Ei se ole silmässä", tunnusti hän. "No, katso
käsivartta!"
Toinen riisui voitetun yltä mekon ja tarkasti hänen käsivarttaan. Joka
viljelee yhteyttä pahojen henkien kanssa, sillä on ruumiissa joku
merkki. Mutta he eivät löytäneet raukassa mitään virhettä, vain muutamia
arvettuneita haavanjälkiä. He olivat jo vähällä leppyä häneen; sen ajan
ihmiset olivat, niinkuin eräs historioitsija sanoo, intohimoissaan,
niinkuin villit, kiivaat, ja äkkiä muuttuvaiset. Mutta rengin katse
palasi mietiskelystä maan pinnalle; ja sattuipa suuri tamminkainen
liikkumaan maassa, punervat sarvet pystyssä ylpeästi kuin hirvellä. Se
oli katsellut Cappanin pahoinpitelyä ja alkoi nyt pyrkiä poispäin, kun
se hänestä tuntui ilkeältä.
Mutta renki astahti säikähtyneenä taapäin.
"Ukkosen itikka!" huusi hän.
"Ukkosen turilas!" huudahti vuokraaja samaten. Nyt oli Cappan kadotettu.
Että hän oli tuon kovakuoriaisen avulla sateen taikonut, siitä ei ollut
enään mitään epäilystä; tamminkainen tietää ukkosta ja raesadetta.
"Tee katumus ja parannus, pakanakoira!" sähisi vuokraaja ja tarttui
puukkoonsa. Vaan samalla juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.
"Veljiensä haudalla hän sen sovittakoon", sanoi hän sitten. "Hän on
loihtinut sen koiranilman kostoksi hunnitappelusta; mikä sen olisi
radastaan muuttanut."
Renki oli sillä välin musertanut tamminkaisen hengiltä kahden kiven
välissä ja peitti kivet huolellisesti maahan. Nyt laahasivat he Cappania
eteenpäin pellon poikki hunnien hautakummulle ja sitoivat häneltä
pajunvitsoilla kädet ja jalat; sitten lähti renki juoksemaan
Schlangenhofiin kutsumaan kumppaneitaan. Hurjina ja verenhimoisina
saapuivat nämä; muutamat heistä olivat tanssineet Cappanin häissä; mutta
eihän se saattanut estää heitä nyt kiiruhtamasta häntä kivittämään.
Cappan alkoi aprikoida asiain tilaa. Mitä hänen syykseen luettiin, sitä
hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä sen, että nyt on hätä käsissä. Sen vuoksi
hän parkaisi kimakasti ja kaikuvasti, niinkuin haavoitettu hevonen
kuolinhetkellään; siitä havahtui Ekkehard seljapuun luona unelmistaan,
hän tunsi Cappanin äänen ja tähysti sinnepäin. Uudelleen kajahti
Cappanin hätähuuto; silloin unohti Ekkehard korkean veisun ja riensi
vuoren rinnettä alas. Hän tuli oikeaan aikaan. He olivat asettaneet
Cappanin kumpua peittävää kallionlohkaretta vastaan ja seisoivat
puoliympyrässä sen ympärillä. Luostarinarentimies ilmoitti; että hän oli
tavannut hänet verekseltänsä ukkosenloihtimistyössä, ja kysyi heidän
mieltään; he tuomitsivat hänet syylliseksi ja kivitettäväksi.
Tähän synkkään seuraan saapui Ekkehard. Hengellisen säädyn miehet olivat
siihen aikaan vähemmässä määrässä soaistut, kun muutamia satoja vuosia
myöhemmin, jolloinka yhtä löyhäperusteisten syytösten nojalla tuhansia
poltettiin roviolla ja valtio "oikeutensa nojalla" sen vahvisti ja
kirkko antoi siunauksensa. Ja Ekkehard, niin suuresti kun hän taikuutta
uskoikin, oli kerran itse hurskaan piispa Azobardin luostarissa
kirjoittanut kirjan kansan mieletöntä uskoa vastaan rajuilmoista ja
ukkosesta; inho ja suuttumus toivat sanat hänen suuhunsa.
"Mitä te mielettömät teette, kun tahdotte tuomita, missä teidän pitäisi
rukoilla, ettei teitä itseänne tuomittaisi! Jos tämä mies on jotakin
rikkonut, niin odottakaa uuttakuuta, jolloinka Radolfin pappi pitää
lähetyskäräjiä, siellä saavat lautamiehet päättää hänen taikuudestaan,
niinkuin keisarin ja kirkon laki määrää!"
Mutta Schlangenhofin miehet eivät häntä uskoneet. Alkoivat vaan
uhkaavasti murista.
Silloin päätti Ekkehard koskettaa toista kieltä hurjistuneiden mielissä.
"Ja luuletteko te todellakin, te pyhien maan, tämän Jumalalle otollisen
Schwaabin maan pojat, että tuommoisella hunniraukalla olisi voimaa ja
valtaa taikoa meidän päiviämme? Luuletteko te että pilvet tottelevat
häntä? eikö pikemminkin kunnon hegaulainen salama olisi iskenyt häntä
päähän rangaistukseksi rikoksesta, että muukalainen mies rohkenisi häntä
lähestyä?"
Vähää puuttui, etteikö tämä perustus olisi vaikuttanut kotiseudustaan
ylpeihin miehiin. Mutta luostarin-arentimies huusi: "Se ukkosen turilas!
Se tamminkainen! Me olemme omin silmin nähneet sen kömpivän hänen
jalkainsa juuressa!" Silloin kajahti uudelleen: "kivittäkää se!" ja
samassa sinkosi isonlainen kivi ja sattui poloiseen pahasti. Silloin
syöksyi Ekkehard pelottomasti Cappanin eteen ja suojeli häntä omalla
ruumiillansa. Se vaikutti.
Schlangenhofin miehet katselivat toisiansa; vähitellen he vaikenivat,
sitten yksi joukosta kääntyi ja lähti kotiapäin, toisia alkoi seurata ja
viimein oli jäljellä arentimies yksin. "Te pidätte maanvihollisen
puolta!" huusi hän vimmoissaan, mutta Ekkehard ei vastannut, ja niin
pudotti vuokraajakin kivensä maahan ja lähti muristen tiehensä.
Cappania oli pahoin pidelty. Selässä, jota Alemannian maanmiesten nyrkit
ovat mukiloineet, ei vuosikausiin "ruoho kasva". Kivenheitto oli tehnyt
päähän haavan, joka vuoti kovasti verta. Ekkehard pesi hänen päänsä
sadevedellä ja teki, veren vuotoa hillitäkseen, ristinmerkin, sitten
sitoi hän haavan niinkuin laatuun kävi. Hän ajatteli laupiaan
samarialaisen evankeliumia. Haavoitetun miehen raukeista silmistä loisti
kiitollisuuden ilme. Hitaasti talutti Ekkehard häntä linnaa kohti; hänen
täytyi puhua kauvan, ennenkuin toinen rohkeni nojautua hänen
käsivarteensa. Hunnitaistelussa haavoittunut säärikin aristi, ja ähkyen
ja ontuen edistyi matka.
Twielillä syntyi suuri meteli, kun he tulivat. Kaikki olivat hunnin
puolella. Herttuatar tuli pihalle; hän nyökkäsi Ekkehardille
ystävällisesti tämän osottaman avun vuoksi. Luostarin väen puuttuminen
hänen alustalaiseensa suututti häntä suunnattomasti.
"Sitä ei unohdeta", sanoi hän, "ole huoletta hiirenpyytäjä! Ne saavat
maksaa sinulle haavasta päässäsi sopijaisia, jotka vastaavat hyviä
myötäjäisiä. Ja herttuanrauhan häiritsemisestä pannaan heille korkein
sakko, kymmenen naulaa hopeata ei riitä. Luostarin alustalaiset käyvät
yhtä röyhkeiksi kuin heidän herransa."
Enimmin suutuksissaan oli Spazzo, kamariherra. "Sitä vartenko minä jätin
iskemättä häntä miekallani päähän", noitui hän, "kun hän lonkka puhki
makasi edessäni, että Schlangenhofin roistojen piti häntä laastaroida?
Ja jos hän olikin teidän vihollisenne, nyt on hän kastettu ja minä hänen
kumminsa, jonka on pidettävä huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa
menestyksestä. Äläpä, kummilapseni huoli", huusi hän tälle ja helisti
miekkaansa kivipermantoon, "jahka tuo naarmu paranee, mennäänkin yhdessä
lukemaan luostarin-arentimiehelle rakeita ja salamoita, ja niin
luetaankin, että siltä lastuja päästä lentää! Nuo arentimiehet käyvätkin
jo liian koppaviksi! Pitävät kilpiä ja aseita kuin aatelismiehet, ajavat
tavallisen talonpoikaisen metsästyksen sijasta koiria villisikojen ja
karhujen kimppuun ja puhaltavat jahtitorviinsa, kuin olisivat he
maailman kuninkaita. Missä vaan jollakin on pää muita pystympänä, voi
lyödä vetoa, että se on arentimies."
"Missä rikos tapahtui?" kysyi herttuatar.
"Ne raahasivat hänet sieltä, missä puolikuunmerkki on kiveen hakattu,
aina hunnien hautakummulle saakka", ilmoitti Ekkehard.
"Siis keskellä meidän maata ja mantua, se on toki liikaa! Herra Spazzo,
te lähdette ratsastamaan!"
"Me lähdemme ratsastamaan", vahvisti kamariherra kiukkuisesti.
"Ja vaaditte Reichenaun apotilta vielä tänään sakkorahan
ja rauhanrikkomissopijaiset ja täyden hyvityksen. Meidän
hallitsijanoikeuksiimme olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!"
"Olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" toisti herra Spazzo äskeistä
vielä kiukkuisemmin.
Harvoinpa oli hänelle sattunut mieluisampaa tehtävää. Hän siveli
partaansa. "Me lähdemme ratsastamaan, herra apotti", puheli hän ja lähti
asuntoonsa varustaumaan matkalle.
Mutta vihriäsamettisen ihokaisensa ja kultareunustaisen
kamariherranvaipan jätti hän kaappiin riippumaan; hän penkoi esiin
kuluneen harmajan jahtipuvun ja suuret säärivarukset, jotka hänellä oli
yllä taistelussa, sovitti niihin pisimmät kannuksensa ja koetti sitten
muutaman kerran että astunta kävi vakavasti. Mutta kypäriinsä kiinnitti
hän kolme heiluvinta sulkaa ja sitoi sotamiekan vyölleen.
Niin varustettuna tuli hän linnanpihalle.
"Katsokaapa minua kerta, ihanaisin Praxedis neito", lausui hän tälle,
"miltäpä näytän tällä hetkellä?" Hän oli painanut rautakypärän
vasemmalle korvalliselleen ja piti päätänsä korskeasti taapäin ja oikeaa
olkaa kohti taivutettuna.
"Sangen hävyttömältä, herra kamariherra", kuului kreikattaren vastaus.
"Silloinpa on niinkuin pitääkin!" virkkoi Spazzo herra ja nousi ratsunsa
selkään. Hän karautti linnan pihasta jotta hevosen kaviot tulta iskivät,
mielessään se ilahuttava tunne että kertakin taas on hävyttömyyskin
velvollisuus.
Matkalla hän vielä opetteli lisää. Tuuli oli kaatanut tien poikki
männyn; juurissa oli vielä kaatuessa mukaan tullut maa; suuret oksat
sulkivat tien.
"Pois tieltä, pappien pölkky!" huusi Spazzo herra männylle. Kun tämä ei
totellut, paljasti hän miekkansa. "Eteenpäin, Falada!" kannusti hän
ratsuansa ja ponnahutti rohkeasti puun ylitse. Hevosen hypätessä sivalsi
hän miekallaan, jotta oksia sinkoili irti.
Ei puoltakaantoista tuntia mennyt ennenkuin hän jo oli luostarin
portilla. Kapea kannas, joka alaveden aikana yhdisti saaren rantaan, oli
näkyvissä, joten Spazzo vaikeudetta saattoi ratsastaa perille saakka.
Palveluksessa oleva munkki aukaisi portin. Oli päivällisaika.
Vähämielinen Heribald tuli juosten puutarhasta uteliaana näkemään kuka
vieras oli. Hän tunkeutui aina hevosen kupeelle saakka, kun Spazzo astui
alas ratsailta. Pihakoira ulvoi kahleissaan haukkuen kamariherran
hevosta, jotta tämä hypähti pystyyn. Vähällä oli Spazzo herran käydä
huonosti. Mutta kun hän pääsi jalkeilleen maahan, tarttui hän miekkansa
tuppeen, ja löi sen lappeella Heribaldia selkään.
"Ei se ole teitä varten!" huusi hän partaansa sivellen, "se on
tarkoitettu koiralle. Viekää perille!"
Heribald seisoi äimistyneenä ja piteli olkaansa. "Pyhä Pirmin!" vaikeroi
hän.
"Ei tänäpäivänä olekaan pyhää Pirminiä!" selitti Spazzo herra
päättävästi.
Silloin nauroi Heribald, kuin olisi miehen hyvin tuntenut. "No, no,
armollinen herra, kävi meillä hunnejakin, eikä niitä ollut
vastaanottamassa ketään muuta kuin Heribald, mutta eivät hekään
puhutelleet häntä näin jumalattomasti."
"Hunnit eivät olekaan herttuallisia kamariherroja!" selitti Spazzo herra
ylpeästi.
Heribaldin sekavissa aivoissa alkoi kajastaa ajatus, että hunnit eivät
olekaan pahimpia vieraita Saksanmaalla. Hän vaikeni ja lähti puutarhaan.
Siellä repi hän pari salvianlehteä ja hieroi selkäänsä.
Spazzo herra astui pihan poikki ovelle, josta ristikäytävä vie luostarin
keskusosiin. Hän astui sisään varmoin askelin. Päivälliskello soi. Yksi
veljistä tuli kiirehtien pihan yli. Spazzo herra tarttui tämän tummaan
viittaan.
"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" käski hän. Munkki katsoi häntä
kummastuen ja vilkaisi syrjästä kamariherran kuluneeseen jahtipukuun.
"Nyt on atrian aika", sanoi hän. "Jos te olette kutsuttu, jota mitä
sentään..." hän katsoi taas vähän pilkallisesti Spazzon jahtinuttua;
eikä hän juuri olisi saanut aikaakaan pisteeseen asti puhua, sillä
kamariherra antoi atrialle aikovalle veljelle niin pontevan nyrkiniskun,
että mies lennähti kynnykseltä pihalle niinkuin höyhenpussi. Puolipäivän
aurinko paistoi kaatuneen kaljuun kerotäplään.
Apotille oli jo tuotu sana, mitä arentimies oli yrittänyt tehdä
herttuattaren miehelle.
Nyt kuuli hän metelin luostarin pihalta. Kun hän meni akkunaan
katsomaan, näki hän paraiksi hurskaan veli Yvon kulkevan linnuntietä
porstuasta pihalle. "Miekkonen se, ken tuntee asioiden synnyt ja syyt",
laulaa Virgilius. Apotti Wazmann tunsi ne, hän oli nähnyt Spazzo herran
kypäräntöyhdön uhkaavasti heilahtaen esiinpistävän ristikäytävän
pimeästä.
"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" kajahti huuto toista kertaa pihalle,
jotta luostarikammioiden ikkunaruudut helisivät. Sillä välin jäähtyi
Reichenaun päivällispuuro; refektoriumiin kokoontuneet ryhtyivät vihdoin
syömään, apottia odottamatta.
Apotti Wazmann oli käskettänyt luokseen Rudimannin, kellarimestarin.
"Tämän kaiken", sanoi hän, "on se Sankt Gallenin keltanokka taas meille
toimittanut. Oi, Gunzo, Gunzo! Ei tosin pidä kenenkään lähimäisellensä
pahaa suoman, mutta harkitseepa mieleni sentään sitä seikkaa, eivätköhän
Schlangenhofin miehet, tuo jättien suku Herran edessä, yhtäkaikki olisi
tehneet hyvää työtä, jos olisivat nakanneet sen liehakon Ekkehardin
kalloon ne kivet, jotka he olivat hunnitaikurin varalle määränneet..."
Eräs munkki astui aristellen apotin kammioon.
"Teidän pitäisi tulla alas", sanoi hän hiljaa, "siellä on muudan, joka
räyhää ja rähisee kuin hullu."
Silloin kääntyi apotti Rudimannin, kellarimestarin puoleen ja sanoi:
"Nyt ollaan Twielissä huonolla tuulella; tunnen kamariherran: se on
tarkka tuuliviiri. Kun hänen ylpeä valtiattarensa suvaitsee hymyellen
laskea leikkiä, niin nauraa hän naaman täydeltä, mutta jos herttuattaren
otsa synkistyy, niin jylisee kamariherra jo julmana ukkosena..."
"... ja iskee alas", täydensi Rudimann. Raskaita, heliseviä askeleita
kuului käytävästä.
"Ei ole aikaa enään menettää", lausui apotti. "Lähtekää kiiruusti
matkaan, kellarimestari, ratsastakaa linnaan ja lausukaa herttuattarelle
pahoittelumme aamullisesta jutusta. Ottakaa pari hopearahaa arkusta
kipurahoiksi piestylle ja sanokaa, että hänen paranemisekseen luetaan
esirukouksia. Matkaan vaan, olettehan te miehen kummi ja viisas mies."
"Se ottaa kovalle", arveli Rudimann. "Herttuatar tulee olemaan sangen
myrkyllinen."
"No, ottakaa joku lahja mukaan", sanoi apotti. "Lasten ja naisten silmiä
on helppo hemaista."
"Minkähän lahjan?" aikoi Rudimann kysyä, mutta ovi lennähti auki. Herra
Spazzo astui sisään. Hänen kasvonsa olivat kerrassaan ankarat.
"Herrattareni hengen nimessä!!" huusi hän. "Onko tämän rotanpesän apotti
tänään valanut lyijyä korviinsa, vai onko häneltä luuvalo jalat
tuhonnut? Miksikä te ette tule vastaanottamaan vierastanne?"
"Me olemme hämmästyneet", lausui apotti, "olkaa tervetullut," Hän nosti
oikean etusormensa tulijaa siunatakseen.
"En minä tarvitse tervetuliaisia!" ärähti Spazzo herra vastaan. "Piru
tänään on päivän suojeluspyhä. Meitä on loukattu! Pahasti loukattu! Me
vaadimme hyvitystä, kaksisataa naulaa hopeaa vähintäin. Tänne ne!! Murha
ja maailmanpalo! Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan
kajoamatta! Me tulemme lähettiläänä."
Hän heläytti kannuksiaan kivipermantoon.
"Suokaa anteeksi", vastasi apotti, "emme saattaneet harmaata jahtiasua
arvata lähettilään virkapuvuksi."
"Johannes kastajan kameelinkarvaisen kauhtanan kautta!" jyrisi Spazzo
herra. "Vaikka olisin minä paitasillani tullut, niin olisi sekin ollut
kyllin hyvä airueenpuku teidän mustien kaapujenne rinnalle."
Hän korjasi kypäriänsä pystympään. Höyhenet heilahtivat. "Maksakaa, että
pääsen tästä lähtemään! Täällä on huono ilma, huono, sangen huono..."
"Malttakaa toki", virkkoi apotti, "vihassa ei kukaan vieras saa
saareltamme lähteä. Te olette tuima, kun ette vielä liene syönyt. Älkää
halveksiko vähäistä ateriaa luostarissamme. Syötyä sitten käykäämme
asioihin."
Että ihminen karkeutensa palkaksi saapi ystävällisen päivälliskutsun, se
teki kamariherraan jotakin vaikutusta. Hän otti kypärin päästänsä.
"Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!"
lausui hän vielä kerran, mutta apotti viittasi kädellään ikkunaan:
luostarin keittiön ovi oli auki, kyökkipoika käänteli paistinvarrasta
tulen päällä ja maiskautti kieltään, kun nähtävästi suloinen paistinhaju
oli hänen nenäänsä noussut -- taustalla näkyi useita katettuja kulhoja
herättäen herkullisia aavistuksia, -- eräs munkki kantoi suurta
kiviruukkua kellarista pihan poikki. Näky oli ylen houkutteleva.
Silloin unohti Spazzo herra viralliset otsarypyt ja suostui kutsuun.
Kolmatta ruokalajia syödessä olivat vihanpurkaukset jo harvemmat. Kun
punainen Meersburger viini helmeili, pikarissa, olivat ne kokonaan
valjenneet. Punainen Meersburger oli hyvää. --
Sillä välin lähti Rudimann, kellarimestari, ratsastamaan luostarista.
Ermatingenin kalastaja oli saanut jättiläiskokoisen lohen; tuoreena ja
kauniina oli se viileän kellarin säilössä. Sen oli Rudimann valinnut
herttuattaren lepytyslahjaksi. Luostarin kirjoitushuoneessa oli hänellä
vielä vähän puuhaa ennen lähtöään. Yhden maallikkoveljen piti lähteä
häntä saattamaan, heiniin säälitty merenotus poikkipuolin muulin
selässä. Herra Spazzo oli saapunut korskeasti karauttaen, nöyränä lähti
Rudimann ratsastamaan. Hän puhui hiljaa ja arastellen kysyessään
herttuatarta. "Hän on puutarhassa", sanottiin.
"Entäs hurskas kanssaveljeni Ekkehard?" tiedusti kellarimestari.
Hän on lähtenyt saattamaan haavoitettua Cappania Hohenstoffelile ja
hoitaa häntä; ei luultavasti tule kotia ennen yötä.
"Sepä ikävää", virkkoi Rudimann. Mutta huulessa värähti pilkallinen
nytkähdys. Hän otatti lohen esille heinäkääreestä ja käski asettamaan
sen pihalla olevan pöydän suurelle kivilaatalle; se oli siinä lehmusten
siimeksessä, sen suomukset kimaltelivat ja näytti kuin olisi vielä ollut
eloa sen kylmissä silmissä, jotka mykkinä kaivaten tuntuivat katsovan
vuorenhuipulta alas sinerviin aaltoihin. Kala oli miehenmittaa pitempi.
Praxedis olikin kimeästi kirkaissut, kuin se oli heinäkääröstä
paljastettu. "Ei tule kotia ennen yötä", mutisi Rudimann, taittoi vahvan
lehmuksenoksan ja pujotti sen menemään lohen kitasten läpi, niin että
kala jäi suu ammolleen. Vehreillä lehmuksenlehdillä koristi hän otuksen
kidan, sitten pisti hän käden pivoonsa, veti sieltä esiin Gunzon
solvauskirjan pergamenttilehdet, kääri ne somasti lieriöksi ja sovitti
sen ammottavaan kitaan. Uteliaana katseli Praxedis hänen touhuansa,
tuommoista ei hän ennen ollut vielä nähnyt.
Nyt lähestyi herttuatar. Nöyränä meni Rudimann häntä vastaan, pyysi
armoa Schlangenhofin väelle, kertoi apotin olevan sangen pahoillaan,
puhui arvonannolla haavoitetusta, epäilyksellä ilmojen-noituudesta, s.o.
ylimalkaan menestyksellä. "Ja osottakoon ainakin vaatimaton lahjamme
Teille alati uskollisen herranhuoneen hyvää tahtoa", päätti hän puheensa
ja astui syrjään, jotta lohi koko mahtavuudessaan tuli näkyviin.
Herttuatar hymyili puoleksi leppyneenä.
Nyt näki hän kidasta esiinpistävän pergamentin.
"Entäs tuo?" tiedusti hän.
"Kirjallisuuden uusin uutuus!" ... lausui Rudimann. Hän kumarsi
kunnioittavasti, poistui ratsunsa luo ja kiiruhti kotimatkalle. --
Punainen Meersburger oli hyvää. Eikä Spazzo herra ylimalkaan istunut
viinin ääressä vain leikin vuoksi, hän viipyi pikarin vieressä niinkuin
kaupunginpiirittäjä ja istui tukevasti penkillään ja joi kuin mies, joka
jättää hetkellisen teiskuilemisen poikasten asiaksi, vakaasti mutta
paljon.
"Tämä punainen on järjellisin laite koko luostarissa. Vieläkö teillä on
sitä kellarissa?" oli hän kysynyt apotilta, kun ensimäinen ruukku oli
tyhjä. Sen piti olla kohteliaisuus, niinkuin sovinnon merkki, että hän
joi enemmän. Niin tuli toinen ruukku.
"Hallitsijan oikeuksiin kajoamatta!" lausui hän tuikeasti, kilistäen
apotin kanssa. "Kajoamatta!" vastasi tämä kulmainsa alta katsoen.
Oli viides iltahetki, niin kajahti luostarissa kellonsoitto. "Anteeksi",
lausui apotti, "täytyy mennä iltamessuun. Tuletteko mukaan?"
"Kernaammin odotan teitä", vastasi Spazzo herra ja katsoi kiviruukun
tummaan suuhun, siellä oli vielä runsaanpuoleisesti noin tunnin
tarpeiksi. Niinpä antoi hän munkkien veisata iltamessuansa ja jatkoi
juontia yksinään.
Taas oli tunti kulunut, niin alkoi hän miettiä, mitä varten hän
oikeastaan oli luostariin tullut. Sitä ei hän millään saattanut oikein
tarkasti muistaa. Vaan jopa tuli apotti takaisin.
"Kuinkas aika on kulunut?" kysyi tämä.
"Hyvin!" vastasi Spazzo herra. Ruukku oli tyhjä.
"En oikein tiedä..." alotti apotti.
"Noo!" virkkoi Spazzo ja nyökäytti päätään. Tulipa kolmas ruukku.
Sillä välin palasi Rudimann retkeltään, ilta-aurinko alkoi laskea,
taivas ruskottui, ehtoon punerva valo heijasti kapeasta akkunasta
juomaveikkoihin.
Kun Spazzo herra taas kilisti maljaa apotin kanssa, loisti punaviini
kuin hehkuva kulta pikarissa ja hän näki apotin pään ympärillä
jonkunlaisen kirkastuksen loiston. Hän alkoi ajatella. "Hadwigin hengen
kautta", sanoi hän juhlallisesti, "kukas te taas olette!"
Apotti ei häntä käsittänyt. "Mitä te sanotte?" kysyi hän. Silloin tunsi
Spazzo herra hänet taas äänestä. "Vai niin!" huusi hän ja löi nyrkkinsä
pöytään, "hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan
kajoamatta!" "Luonnollisesti!" myönsi apotti. Samassa tunsi kamariherra
äkillisen viillon päässään. Se oli hänelle vanha tuttu ja hänen oli
tapana kutsua sitä "väkkäriksi". Väkkäri tuli vain silloin kuin hän
istui juomassa; kun se suhautti pään läpi, niin oli se merkkinä, että
puolen tunnin kuluttua kangertuu kieli ja sopertuu sana. Jos väkkäri
tuli toisen kerran, tiesi se jalkojen lamautumista. Nyt nousi hän ylös.
"Sitä iloa älkööt kaapuherrat saako", ajatteli hän, "että heidän
luostariviininsä vuoksi herttuallisen virkamiehen kieli seisahtuu!" Hän
seisoi huojumatta.
"Malttakaa", lausui apotti, "juodaan toki eron malja!"
Jolloinka tuli neljäs ruukku. Herra Spazzo oli tosin noussut
seisoalleen, mutta seisaallenousun ja poislähdön välillä saattaa vielä
tapahtua paljon asioita. Hän ryyppäsi vielä. Kun hänen piti laskea malja
pöydälle tuli hän hajamielisyydessään asettaneeksi sen tyhjän ilman
kannatettavaksi, jotenka se putosi huoneen kivipermannolle ja kilahti
rikki. Silloin suuttui Spazzo herra. Moninaiset asiat kihahtivat hänen
päähänsä.
"Missä teillä on se mies?" ärjäsi hän apotille. "Kuka?"
"Arentimies! Tänne se raaka lurjus, joka yritti murhata minun
kummipoikani!" Hän ryntäsi apottia vastaan, mutta tuli ottaneeksi yhden
ainoan harha-askeleen.
"Se on Schlangenhofissa", selitti apotti hymyillen. "Saatte hänet viedä.
Mutta menkää itse noutamaan."
"Murha ja maailmanpalo! Me noudamme hänet", soperti Spazzo herra ja löi
kämmenellään miekantuppea astuen ovea kohti. "Yösijaltaan me hänet
raastamme, sen karhunampujan, ja kun hän kerran on kiinni, niin pyhän
Galluksen ... kun hän ... niin ... sanon minä teille..."
Tätä puhetta ei ole koskaan päätetty. Spazzon kieli seisoi alallaan,
kuin aurinko Josuan käskystä amorealaistaistelussa.
Hän tarttui apotin pikariin ja joi sen tyhjäksi.
Puhelahjaa ei hän saanut takaisin. Suloinen hymy vain levisi
kamariherran huulille. Hän lähestyi apottia ja syleili häntä.
"Ystävä ja veli! kallisarvoinen vanha kiviruukku! Mitähän olisi, jos
pistäisin silmänne puhki?" yritti hän sammaltavalla kielellä sopertaa:
siitä ei kuitenkaan tullut minkäänlaista tolkkua. Hän syleili apottia
kiinteämmin seisten toisella kannussaappaallaan hänen jalkansa päällä.
Apotti Wazmann oli jo harkinnut, eikö pitäisi väsyneelle toimittaa
yösijaa, mutta syleily ja varvasten pakotus muuttivat hänen mielensä ja
hän piti huolta, että kamariherra joutui matkaan.
Luostarinpihalla satuloitiin hevosta. Vähämielinen Heribald kierteli
ympärillä, oli käynyt noutamassa kappaleen taulaa ja aikoi panna sen
palavana kamariherran hevosen sierameen, kostoksi aamullisesta
tupenlappeen-iskusta. Nyt astui Spazzo herra ulos koettaen olla sangen
arvokkaan näköinen. Yksi palvelija näytti soihtua.
Apotti oli portailla ottanut hyvästit.
Spazzo herra nousi uskollisen Faladansa selkään, mutta lipui yksin tein
taas ratsun toiselle puolelle. Heribald kiiruhti apuun ja ehti paraiksi
saamaan kamariherran syliinsä. Munkin parta pisteli häntä kasvoihin.
"Oletko sinäkin täällä poikaseni, viisas kuningas Salomo?" jokelti
Spazzo herra; "ollos ystäväni!" Hän suuteli häntä, ja silloin auttoi
Heribald hänet taas ratsun selkään, heitti taulansa menemään, ja läksi
pois. "Heijaa armon herra", huusi hän kääntyen vielä, "tulkaat oikein
hyvin kotianne! Te tulitte tänne toisin kuin hunnit, siksipä lähdettekin
toisella tavalla kuin he, vaikka kyllä hekin osasivat viiniä juoda."
Spazzo herra painoi rautalakkia syvemmälle ja tarttui lujasti ohjaksiin.
Hänellä oli vielä jotakin sydämellään, hän kamppaili kangertuneen
kielensä kanssa. Jopa saikin hän taas hiukkasen valtaa, ääni totteli
jälleen.
"Hallitsijan oikeuksiin älköön luostari julkeudessaan kajotko!" huusi
hän yön hiljaisuudessa vaeltaessaan luostaripihan poikki.
Samaan aikaan teki Rudimann apotille selkoa lähettilästoimestaan
herttuattaren luona.
Spazzo herra ratsasti ulos. Palvelijalle, joka oli soihtua kantamassa,
oli hän heittänyt kultaisen sormuksensa. Siitä hyvästä saattoi
soihdunkantaja häntä pitkän matkaa aina järven yli vievälle kannakselle
saakka.
Pian oli hän toisella rannalla. Viileänä hiveli yöilma ratsastajan
kuumia kasvoja. Hän naurahteli itsekseen. Ohjaksia piti hän tanakasti
oikeassa kädessään, kuu valaisi tietä. Kaukaa keräytyi pimeitä pilviä
vuorten lakien ylle. Nyt saapui Spazzo herra mäntymetsään. Heleästi ja
selvään kuului tyynessä ilmassa käen kukahdus. Spazzo herra nauroi.
Oliko se joku hauska menneisyyden muisto vai hilpeä tulevaisuuden
toivoko, joka teki hänen naurunsa niin herttaiseksi? Hän seisatti
hevosensa.
"Koska on häät?" huusi hän puuhun päin, josta kukunta kuului. Hän luki
kukahdukset, mutta käki oli tällä kertaa väsymätön. Jo oli Spazzo herra
laskenut kahteentoista, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi vähetä.
"Ole vaiti, huono ennustaja!" huusi hän.
Käki kukahti kolmannentoista kerran.
"Viisi viidettä vuotta on jo niskassamme ja kolmetoista siihen on
kahdeksankuudetta" murahti Spazzo herra tyytymättömänä. "Myöhäiseksi
vetää sulhaseksi tulo."
Käki kukahti vielä. Toinen oli kukunnasta herännyt ja antoi nyt äänensä
kajahdella, kolmas yhtyi joukkoon, ja juopuneen kamariherran ympärillä
kuului yhtä päätä "kukkuu", kunnes niitä oli mahdoton laskeakaan.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä aivan tyyten.
"Valehtelijoita te olette, ja avionrikkojia ja lurjuksia kaikki tyyni!"
solvasi hän lintuja. "Suoriukaa siitä hiiteen!"
Hän kannusti ratsunsa raviin. Metsä kävi tiheämmäksi. Pilvet
kasaantuivat paksummiksi ja pimeämmiksi ja kulkivat kuuta kohti. Tuli
sangen pimeä; mäntyjen rungot törröttivät mustina kuin aaveet, yö alkoi
tuntua painostavan hiljaiselta. Mielellään olisi Spazzo herra nyt
kuunnellut käkiä, mutta hiljaisuuden häiritsijät olivat lentäneet
tiehensä. Ratsastajaa alkoi kammottaa. Kumman näköinen pilvi lipui kuuta
vastaan ja peitti sen kokonaan; silloin johtui Spazzo herran mieleen
vanha tarina, jonka hän nuoruudessaan oli imettäjältään kuullut, kuinka
näet ilkeä susi Hati ja Managarm, kuukoira, koettavat ahdistaa tätä
valoista tähteä; hän katsoi taas ylös ja näki selvästi suden ja
kuukoiran taivaalla; nyt juuri joutui raukka yön lohduttaja heidän
kitaansa... Spazzo herraa kauhistutti. Hän tempasi miekkansa. "_Vince
luna!_ Voita, oi kuu!" huusi hän heleällä äänellä ja ravisteli miekkaa
ja sotasäärystimiänsä, "_vince luna, vince luna!"_
Hänen huutonsa oli luja, ja rautavarusten ratina pelottava, mutta
pilvihirviöt eivät kuuta jättäneet, vain kamariherran hevonen pillastui
ja syöksi tuulena metsästä pois.
Kun Spazzo herra seuraavana aamuna heräsi, oli hän makaamassa hunnien
hautakummun juurella. Ratsuviittansa äkkäsi hän hyvän matkan päässä
niityllä, hänen ratsunsa Falada käyskenteli kaukana metsänrinteessä
satula mahan alla ja ohjakset rikki, ja pureskeli niityn nuoria kukkia.
Verkalleen käänsi untelo mies päätänsä ja katsoi haukotellen
ympärilleen. Reichenaun luostarin torni kuvastui järven pintaan niin
rauhallisena ja kaukaisena, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut.
Mutta Spazzo herra riipi kourallisen ruohoa ja painoi kostealla heinällä
otsaansa. "_Vince luna!"_ lausui hän happamasti hymyillen. Hänellä oli
ankara päänpakotus.