Gunzo ja Ekkehard.
Niihin aikoihin kun kaikki edellä-kerrottu oli tapahtunut Bodenjärven
rannoilla, istui kammiossaan pyhän Amandus sur l'Elonin luostarissa
kaukana Belgian mailla eräs munkki. Päivät pääksytysten, minkä vain
luostarin säännöt hänelle vapaata aikaa soivat, istui hän kuin
paikalleen naulittuna; talven tuulet olivat tulleet, joet jäätyneet,
lunta oli niin pilkalta kuin silmä kantoi -- hän ei siitä mitään
tiennyt; kevät karkoitti talven -- ei se häntä liikuttanut;
luostariveljet juttelivat sodasta ja huonoista kuulumista ystävien
mailta Reininrannalla -- ei hän sillä korvalla kuullut. Hänen
kammiossaan olivat tuolit ja penkit kuonollaan pergamentteja, luostarin
koko kirjavarasto oli siirtynyt hänen kammioonsa, hän luki ja luki, kuin
tahtoisi hän tunkeutua kaiken olevaisen sisimpään ytimeen, -- oikealla
psalmit ja raamatut, vasemmalla pakanallisen viisauden jäännökset:
kaikki oli läpikäyty; silloin tällöin poisti pilkallinen hymy
tutkistelujen vakavuuden, ja hän kirjoitti nopeasti muistiin kapeille
pergamenttikaistaleille muutamia riviä. Olivatko ne kultamuruja ja
jalokiviä, joita hän myyriessään vanhan tietämyksen lokeroissa oli
saanut maalle kaivetuksi? Eivät.
"Mitä lie veli Gunzolle tapahtunut?" puhelivat hänen toverinsa. "Ennen
kävi hänen kielensä kuin myllynratas, ja kirjat saivat häneltä olla
rauhassa. 'Eivät ne kuitenkaan voi tarjota minulle muuta kuin minkä
ennestään tiedän,' oli hän usein kerskunut -- ja entä? Nyt ripisee ja
rapisee hänen kynänsä, jotta sen raaputus kuuluu aina käytävän toiseen
päähän. Aikoneeko hän keisarin ylikirjuriksi ja pääkansleriksi? vai
etsineekö viisasten kiveä tai Itaalianmatkastaanko laatii kertomusta?"
Mutta Gunzoveli ei työstään herjennyt. Suuttumatta hän tyhjensi
vesiruukkunsa ja luki klassikoitaan, -- ensimäiset ukonilmat tulivat
tuomaan viestiä vilppaan kesän tulosta; hänestä nähden sai jyristä ja
leimahdella, hän istui alallaan. Yö-unenkin hän toisinaan keskeytti ja
kiiruhti mustetolpponsa luo, kuin olisi unesta jonkun ajatuksen
tavottanut; usein oli se jälleen kadonnut ennenkuin hän sai sen
kirjoittaneeksi, mutta hänen mielensä oli horjumatta päämaaliin
suunnattuna... "Koittav' on vielä se päivä" ... sillä Homeeron
ennustuksella lohdutti hän mieltään ja palasi vuoteelleen.
Gunzo oli parhaassa miehuuden-iässä, keskikokoinen, täyteläinen
vartaloltaan, hyvinvoipa; kun hän aamuisin seisoi hienosti hiotun
metallipeilinsä edessä tarpeettoman kauvan tarkastellen omaa kuvaansa,
silitteli hän usein punervaa partaansa, ikäänkuin olisi hänen taisteluun
ja vaaralliseen kiistaan käytävä.
Hänen suonissaan oli frankkilaisen ja gallialaisen veren seosta, siitäpä
olikin hänessä tuota notkeutta ja elollisuutta, joka puhdasrotuisilta
germaaneilta puuttuu. Siksi oli hän myöskin kirjoitustyönsä kestäessä
rikki pureskellut useampia kyniä ja rutistanut useamman
pergamenttikaistaleen ja enemmän itsekseen jupissut, kuin kukaan
saksalainen munkki samassa ajassa olisi tehnyt. Mutta hän hillitsi
lihansa luontaisen levottomuuden ja piti jalkansa miehuullisesti
aisoissa kirjoja täyden pöytänsä alla.
Oli lieto kesäilta; jälleen oli hänen kynänsä uurtanut kärsivällistä
pergamenttia kuin kipinä, oli kuin olisi se kirjainten piirtoa
säkenöinyt -- sitten alkoi kynä kulkea hitaammin, -- nyt se pysähtyy,
tekee sitten vielä muutaman piirron -- ja sitten vetäisi hän suuren
kiemuran vielä kirjoittamattoman osan yli, jotta muste pärskäytti siihen
suuren joukon pilkkuja niinkuin mustia tähtienkuvia. Hän oli
kirjoittanut sanan _Finis!_; syvään henkeä vetäen nousi hän tuoliltaan
niinkuin mies, jonka rinnalta on sentnerinpaino kirvonnut, ja luki
sitten vielä kerran läpi, mitä se musta valkoisen päällä tiesi.
"Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" huudahti hän juhlallisesti; "kostettu
on!"
Hän oli tällä mieltäylentävällä hetkellä saanut valmiiksi --
häväistyskirjoituksen, häväistyskirjoituksen, joka oli omistettu
kunnian-arvoiselle Reichenaun veljeskunnalle ja suunnattu Ekkehardia,
Sankt Gallenin portinvartijata vastaan. Kun valkoverinen Virgiliuksen
tulkitsija laati hyvästit' luostarilleen ja lähti herttuattaren luo, ei,
vaikkapa olis muistonsa salaisimmatkin sopukat kolannut, olisi hänen
mieleensä mitenkään saattanut juolahtaa, että maailmassa oli olemassa
mies, jonka koko pyrkimys tarkoitti kostoa hänelle, sillä hän oli rauhan
mies ja lempeä, eikä olisi hyttysellekään pahaa tehnyt. Ja niin oli
kuitenkin asia; sillä taivaan ja maan välillä ja kirjanoppineiden
mielissä tapahtuu paljon asioita, joista ei järki-ihmisten järki saata
nähdä untakaan.
Historialla on oikkunsa niin säilyttämisessä kuin hävittämisessäkin.
Saksalaisten laulujen ja sankaritarinain, jotka suuren Kaarle-keisarin
toimesta kirjoitettiin muistiin, piti hautaantua aikojen raunioihin,
Gunzon tekele, joka ei vielä ole tuottanut iloa kenellekään niistä
harvoista, jotka ovat sen lukeneet, on säilynyt jälkimaailmalle. Olkoon
siis se hirvittävä aihe, joka huusi itaalialaisen oppineen kostoa, hänen
omilla sanoillansa kerrottu.
"Jo kauvan", -- niin kirjoittaa hän ystävilleen Reichenaussa, -- "oli
kunnianarvoisa, kallis kuningas Otto keskusteluissa Itaalian ruhtinaiden
kanssa kutsuakseen minua valtakuntaansa. Mutta kun en ollut siinä
määrässä kenenkään alainen, enkä niin alhaista säätyä, että minua, olisi
voitu pakottaa, kääntyi hän puoleeni pyytelevällä anomuksella, ja saikin
lupaukseni tuloni pantiksi. Niinpä tapahtuikin, että kun hän Itaaliasta
lähti, minä seurasin häntä. Ja minä seurasin häntä ajatellen ettei minun
tulostani mahtaisi olla kenellekään vahinkoa, mutta monelle hyötyä;
mihinkäpä ei meitä taivuta rakkaus ja halu olla lähimmäistemme mieliksi?
Ja minä läksin matkaan, en brittiläisten tavoin moitteen nuolilla
varustettuna, mutta rakkauden ja tieteen palveluksessa."
Yli vuorten jäisen laen ja ammottavain kuilujen tulin vihdoin pyhän
Galluksen luostarin edustalle, tulinpa niin väsyneenä, että vuori-ilman
hyisestä hengestä konttaantuneet käteni kielsivät palveluksen, ja
vieraan avun täytyi nostaa minut juhdan selästä.
Matkamiehen toivo oli saada rauhassa levätä paikalla, missä oli
luostarilaitos. Kyllähän siellä näinkin paljon päänkumarruksia, huolella
säälittyjä kaapuja, hiljaisia askeleita ja säästeliästä puheenpitoa,
niin että en mitään onnettomuutta suorastaan peljännyt, vaikka
Juvenaliksen lauselma vääristä filosoofeista:
"'Harvat on sanat heillä -- mut vait-oloss' ilkeys piilee'
"hiljaisesti mieltäni painoikin. Ja kuka olisi uskonut, että tuossa
pakanassa asui aavistava tieto munkkikaapua kantavasta kataluudesta?
"Kuitenkin iloitsin vilpittömästi olostani, odottaen, eiköhän tuosta
veljesten niukasta mutinasta mahtaisi välähtää jotakin filosoofisten
pyrintöjen kipinää. Mutta ei siitä mitään välähtänyt, he varustivat
salaväijytyksen varuksia.
"Muiden muassa oli läsnä muuan nuori koulupoikakin ja eräs vanhempi, joka
-- -- no niinpä, niin! olipahan, mikä oli; sanoivat häntä luostarissa
kunnolliseksi opettajaksi, vaikka hän minusta näytti maailmaa katsovan
tunturikyyhkysen silmillä. Tästä haikeasilmäisestä oppineesta on minun
nyt puhuttava. Kuulkaat hänen tekonsa. Kulkien edes ja takaisin teki hän
koulupojan salajuoneensa osamieheksi.
"Yö oli, huolia tyyntävän nukkumisen pian aika,
Atrian syötyä nyt viiniä juotihin juur,
"niin eksytti kohtalon oikku minut muutamassa latinankielisen
pöytäpuhelumme käänteessä hairahtumaan erään sijan käytännässä ja
asettamaan akkusatiivuksen erääseen kohtaan, missä olisi pitänyt käyttää
ablatiivusta.
"Nyt kävi selväksi, mitä taitojen laatua tuo ylistetty opettaja koko
päivän oli oppilailleen opettanut. 'Tuollainen rikos kieltä ja
kielioppia vastaan sietäisi koulupamppua!' niin ilkkui tuo mainittu
koulupoika minua, kokenutta, ja alkoi tämän johdosta sopottaa ivallista
pilkkarunoa, jonka tuo samainen opettaja oli hänelle neuvonut, niin että
raaka pilkkanauru kestiystävänä olevasta vieraasta kajahti
refektoriumissa.
"Mutta kenelle on tuntematonta, mitä laatua ylimielisiksi käyneiden
munkkien värsyt ovat? Mitä semmoinen tietää runon sisällisestä
rakenteesta, missä toinen purppurankappale on liitettävä toiseen, jotta
se loistaisi ja kimalteleisi? mitä runotaidon arvosta? -- hän virnistää
naamaansa ja syytää suustaan runoelman, sen arvoisen kuin Lucilius,
josta Horatius inhoten kertoo, että hän usein toisella jalallaan seisten
sepitti kaksisataa värsyä ja enemmänkin vähemmässä kuin tunnissa.
Ajatelkaas nyt, kunnianarvoiset veljet, mikä suunnaton vääryys minulle
tehtiin, ja minkälaatuisen ihmisen sen täytyy olla, joka käypi
lähimmäisensä kimppuun yhden ablatiivuksen häiriöstä!"
Se ihminen, joka viattomana pilana oli tämän rikoksen tehnyt, oli
Ekkehard; muutamia viikkoja ennen kuin kohtalon käänne johti hänet
Twielin kunnaalle, oli tämä ilkityö tapahtunut. Seuraavan aamun
sarastaessa oli pöytäpuhelu ylimielisen itaalialaisen kanssa unohdettu,
mutta tällä, jonka he olivat väärästä akkusatiivuksesta yllättäneet,
jäyti mieltä katkeruus, niin kirpeä ja kitkerä, kuin se minkä säilällään
synnytti Achilleus, kun hän kerran miekallaan lävisti Telamonian Ai'aan
ja tämä vielä manalan varjojen mailla sitä kiukutteli; hän lähti
laaksosta, jonka läpi Sitter soluu, pohjoiseen, hän näki Bodenjärven ja
Reinin -- ja ajatteli akkusatiivusta; hän ratsasti Kölnin iästä
harmaiden porttien kautta ja ratsasti edemmäs Belgian maalle: väärä
akkusatiivus ratsasti hänen takanaan ratsun lautasilla suurena kuin
alppivuori; pyhän Amanduksen luostarimuurit soivat hänelle rauhaisan
suojansa: huomenvirtten kaiun, iltahartauden litanian keskestä astui
akkusatiivus hänen eteensä ja vaati sovitusuhriansa.
Kaikista elämän pahoista päivistä syöpyvät syvimmälle sieluun ne,
jolloinka ihminen omasta syystään on saanut hävetä; sen sijaan että hän
vain itsekseen harmittelisi, kääntää hän katkeran vihansa kaikkia niitä
vastaan, jotka siinä tahtomattaan sattuivat olemaan todistajina;
tuskallapa, tuskalla tunnustaa ihmissydän oman heikkoutensa, ja monelle,
joka tyynenä muistelee taisteluja ja kuoliniskuja, nousee veri päähän
muistaessaan yhtä ainoata typerää sanaa, joka häneltä pääsi livahtamaan
jolloinkin, kun hän halusta olisi järkevän lausumalla loistanut.
Tästä samasta syystä himoitsi Gunzo kostaa Ekkehardille. Ja hän käytti
terävää, rohkeata kynää ja oli kuluttanut työhönsä monen kuukauden ajan,
jotenka siitä tuli laatuaan mestariteos, monista sadoista oppineisuuden
ryyneistä keitetty soppa, johonka oli runsaasti sekoitettu pippuria ja
koiruohoa ja kaikkia niitä kitkeröitä yrttejä, jotka hengellisten
herrain riitakirjoituksille antavat sen suloisemman maun, joka niillä,
muiden tekemiin verrattuina, on.
Ja läpeensä oli siinä havaittavana terveellinen karkeuden piirre, jotta
lukijasta voipi tuntua, kuin kuulisi hän viereisessä huoneessa ihmistä
varstalla puitavan -- mikä sopivaisesti poikkesi uudemman ajan hienosta
tavasta, jonka mukaan myrkky tarjotaan kullatuissa pillereissä ja
taistelijat nostavat toisilleen lakkia, ennenkuin alkavat katkoa
toistensa kylkiluita.
Vaan tässä oli kaksi osaa, ensimäinen Ekkehardille, osotukseksi, että
ainoastaan raaka ja tietämätön ihminen saattaa takertua hairahdukseen
vähäisestä sijapäätteestä, toinen maailmalle, todistukseksi, että
kirjantekijä Gunzo oli aikalaisista oppinein, viisain ja hurskain.
Ja sentähden oli hän otsansa hiessä lukenut klassikoita ja muita pyhiä
kirjoja, jotta hän voisi mainita joka ainoan kohdan, missä samaten
runoilijan oikku tai huolimattomuus oli väärällä paikalla käyttänyt
akkusatiivusta. Toikin hän esille esimerkkejä Virgiliuksesta kaksi,
Homeerosta yhden, Terentiuksesta yhden, Priscianuksesta yhden, vielä
Persiuksesta yhden, missä vokatiivia oli käytetty nominatiivin sijasta,
ja Sallustiuksesta yhden, missä ablatiivi oli pantu genetiivin paikalle
-- ja samantapaista Mooseksen kirjoista ja Psalmeista. "Ja jos nyt
sellaista on itse pyhien kirjain riveillä tavattavissa, kuka on niin
katala, että hän sellaista sattumaa puheessa rohkeaa moittia tahi
muuttaa? Väärinpä luulee pyhän Galluksen munkkiparka, että minä muka en
kieliopin taitoa taitaisi, vaikkapa jonkun kerran sattuisikin että
tottumus kotimaani puheenparteen, joka on vain sukua latinalle,
saattaisi kieleni hairahtumaan. Hairahduksia sattuu huolimattomuudesta
ja inhimillisestä epätäydellisyydestä ylimalkaan, niinkuin sattuvasti
sanoo Priscianus: 'En usko että ihmistöissä on mitään, joka olisi kaikin
puolin ihan täydellistä.' Onpa jo Horatiuskin huomauttanut pienten
epähuomioiden anteeksiannettavuutta huomattavampien miesten
kirjoitustavassa ja kielessä: 'Joskuspa torkkuvi itse Homeerus.' Ja
Aristoteles, sanoo kirjassaan _hermeneia_'sta: 'Kaikki, mitä kielemme
lausuu, on vain ilmaisua siitä, mitä sieluumme on syöpynyt. Mutta asian
käsite on aikaisempi kuin sen ilmaisumuoto, ja niinpä on asialle
annettava suurempi arvo kuin sanalle. Mutta missä lause näyttää
himmeältä, siinä on sinun kärsivällisyydellä ja valaisevalla
ymmärryksellä koetettava saada selko sen oikeasta mielestä.'"
Seurasi sitten summaton joukko klassikoista poimittuja esimerkkejä
taitamattomasta ja huolimattomasta ajatuksen ilmaisusta ja viimeksi
kuinka apostolikin sanoo itseänsä taitamattomaksi puheessa, mutta ei
taidottomaksi tiedossa.
"Jos nyt tässä valossa katsotaan sanktgallialaisen vastustajani
menettelyä, niin luulisipa, että hän on kerran päässyt murtautumaan
viisaan miehen kasvitarhaan ja saanut taimilavasta varastetuksi retikan,
josta hänen vatsansa on tullut kipeäksi ja sappensa paisunut. Varjelkoon
siis jokainen taimitarhaansa sellaisilta lurjuksilta! Huonot puheet
turmelevat hyvät tavat.
"Ehkäpä ei hän olisi tainnutkaan toisin käyttäytyä. On kenties koko
päivän kaapunsa poimuista etsinyt ajatusta, millä hän isäntänä voisi
vierasta huvittaa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin kavaluutta ja
ilkeyttä, esitti niistä pienen näytteen. Huonoilla ihmisillä on huonot
aarteet.
"Mokomaan henkeen sopi hyvin myöskin hänen ulkonainen olemuksensa, jonka
visusti panimme merkille. Hänen kasvoillaan oli helakka väri niinkuin
huonossa metallissa, jota käytetään jalon väärentämiseen, hänen
hiuksensa olivat kähärät, kaapu hienompi ja siistimpi kuin tarpeellista,
kengät keveät -- kaikki ne merkit, jotka herättivät pyhän Hieronymuksen
suuttumusta ja saattoivat hänet kirjoittamaan: Valitettavasti on
minunkin piirissäni muutamia pappeja, joilla on siitä huolta, tokko
heidän vaatteissaan on hienoa tuoksua, sormien kynsissä kiiltoa, kähärä
tukka balsamilla öljytty ja voideltu, ja ommeltu kenkä tarkoin
jalanmukainen. Mutta senlaatuinen puuha soveltuu tuskin edes teikarille
ja kosiomiehelle, saatikka sitten Herran vihitylle.
"Olenpa vielä harkinnut, eikö hänen nimensäkin kaiku sovellu hyvin hänen
menettelytapaansa. Kuinkas onkaan? Ekkehard eli Akhar oli miehen nimi,
ikäänkuin olisi hänelle aavistavaisesti jo kasteessa pantu pahantekijän
nimi. Kukapa näet ei tunne tuota Akharia, joka Jerichon saaliista
varasti yhden purppuraviitan ja kaksisataa sikliä hopeaa ja yhden
kultaisen kielen, ja jonka Josua kuljetutti syrjäiseen laaksoon, missä
koko Israel kivitti hänet, ja kaikki, mikä hänen omaansa oli,
poltettiin! Tämän edeltäjänsä arvoiseksi on Sankt Gallenin Akhar itsensä
osottanut, koskahan se joka kohteliaan elämäntavan käskyjä halveksii,
tekee yhtä huonosti kuin varas; hän kavaltaa todella sen viisauden
kultaa.
"Jos olisi lupa uskoa Pythagoraan oppiin sielunvaelluksesta, niin ei
olisi epäilemistäkään, etteikö tuon hebrealaisen Akharin sielu ole
siirtynyt tähän Ekkehardiin, ja sitä tulisi tosiaan sääli, sillä parempi
on valita olinpaikakseen ketunkin ruumis, kuin kavalan munkin. Tämä
kaikki olkoon muuten sanottu ilman vihaa ja vainoa; minun vihani koskee
ainoastaan miehen huonoutta, siis yksistään ominaisuutta, ei itse
oliota, jokahan meidän sentään raamatun sanan mukaan on tunnustettava
yhdeksi jumalankuvaksi.
"Huomatkaas nyt", jatkoi Gunzo kirjansa toisessa osassa, "kuinka
mielettömästi minun viholliseni on menetellyt vastoin tieteen hyötyä ja
etua. Yli sata kirjoitettua nidettä oli minulla matkassani tullessani
Alppien yli, rauhan aseita, niiden joukossa Marcianuksen viehättävä
opetus seitsemästä vapaasta taiteesta, Platon saavuttamattomat syvyydet
Timeuksessa, Aristoteleen vielä meidän aikanammekaan tuskin selvitetty,
verhottu viisaus hänen _hermeneia!_a koskevassa kirjassaan ja Ciceron
arvokas puhujataito Topica-teoksessa. Kuinka vakaaksi ja hedelmälliseksi
olisikaan keskustelu voinut käydä, jos he olisivat minulta tiedustelleet
sellaisia asioita! Kuinka saatinkaan ajatella että he alkaisivat
nalkuttaa minua, jolle Jumala oli niin paljon antanut, yhden
sijahairauksen vuoksi, minua, joka tunnen Donatuksen ja Priscianuksen
sisältä ja ulkoa! Onpa tosiaan tuo pöyhistynyt mahtanut luulla, että hän
kaapussaan kantoi kaiken kieliopin taidon -- kalliit veljet! tuskin on
se mies sitä edes selkäpuolelta kaukaa nähnyt ja jos hän yrittäisi
tavottaa yhtäkään katsetta sen ylevistä kasvoista, täytyisi hänen
kömpelöiltä jaloiltaan maahan kompastua. Grammatiikka on ylhäinen
nainen; toisin ymmärtää sitä arvostella halonhakkaaja, toisin joku
Aristoteleen vertaisia.
"Ja onko minun puhuttava teille Grammatiikan sisaresta, Dialektiikasta,
jota tuo kreikkalainen mestari nimittää henkensä imettäjäksi? Oi, jalo
taide, joka pauloihisi kiedot hullut, mutta viisaille näytät, mitenkä
hän paulat välttää, joka ilmaiset meille ne kätketyt säikeet, jotka
olevaisen olemattomaan yhdistävät! Eipä tosin siitä mitään tiedä tuo
munkkikaapunkantaja, -- ei yhtään mitään siitä yliaistillisesta
hienoudesta, joka yhdeksällätoista erilaatuisella avaimellansa voipi
selvittää kaikki, mitä konsanaan on ajateltu tai on ajateltavissa.
Jumala on hyvä ja on sentähden kieltänyt häneltä sellaisen tiedon, koska
hän sitä kuitenkin käyttäisi vain valhetta ja petosta varten..."
Tällä tavoin todisti oppinut itaalialainen etevämmyytensä kaikissa
vapaissa taiteissa; kaunopuheisuudelle ja sen ihanuuksille oli omistettu
yksi luku, jossa taas oli paljon puhetta niistä, joille
Minerva-jumalatar kerran oli unessa ilmestynyt, ja typeristä, jotka
luulevat että vähäpuheisuus muka on viisauden merkki. Sitten siirryttiin
lasku-oppiin, mittaus-oppiin ja tähtitieteeseen, jonka lomiin oli
sommiteltu syvämietteisiä tutkistelemuksia kysymyksestä, onko
taivaankappaleilla sielua, järkeä ja kuolemattomuuden lahjaa? ja vielä,
oliko silloin, kun Josua oli sanonut: aurinko, seiso alallas Gibeonissa,
ja kuu Ajalonin laaksossa! samalla annettu käsky viidelle muulle
planeetalle seista alallaan, vai saivatko nämä jatkaa kiertokulkuansa?
Tämän kysymyksen perinpohjainen tutkistelu antoi suoranaista aihetta
käsitellä avaruuksien sopusointua ja niinpä myöskin soittotaidetta,
musiikkia, noista seitsemästä taiteesta viimeisenä, ja niin saattoi
koston laiva vetten vaahtoavilla laineilla lähteä suuntaamaan kulkuansa
määrävalkamata kohti.
"Mitä varten olen nyt kaiken tämän esittänyt?" kysyi hän lopuksi.
"En vapaiden taiteiden olemusta selvittääkseni, mutta paljastaakseni
kuinka tyhmä oli se taitamaton mies, joka alkoi juosta kieliopillisen
virheen perässä sen sijaan että olisi vieraaltansa oppinut todellista
tiedettä. Vaikkapa häneltä taiteen sisällinen ydin ijäksi tosin onkin
kielletty, olisi hän kuitenkin voinut saada minulta jotakin ulkonaista
heijastusta siitä. Mutta häntä paisutti ylenmääräinen ylimielisyys,
jotta hän piti etuisampana käydä kumppaniensa keskuudessa viisaasta
miehestä, niinkuin sammakko, joka lätäkössään epäilemättä luulee
olevansa härkää suurempi. Ah, ei ole se säälittävä raukka milloinkaan
seisonut tiedon korkeilla kukkuloilla ja kuullut Jumalan äänen hänelle
puhuvan. Sydänmaassa on hän syntynyt, tyhmien möyröjen keskuudessa
kasvanut, näiden metsän-eläinten tavat sielussaan säilyttänyt; maailman
toimellisessa elämässä ei hän pysynyt, sisällisiin katselmuksiin on hän
kelvoton, ihmissuvun vihollinen on häneen leimansa polttanut. Mielelläni
kehoittaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta
pelkäänpä, pelkäänpä että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut.
"Nahka kun paksua on, ei pärskytysjuurikan auta", sanoo Persius.
"Päättäkää nyt, kunnianarvoisat veljet, kaikesta, mitä yllä kerron,
olenko minä sellainen, joka olen ansainnut tuon hullun naurua ja huonoa
kohtelua. Teidän arvostelunne alaiseksi asetan hänet ja itseni.
Oikeamielisen tuomio painaa hullun hänen ansaitsemaansa mitättömyyteen.
_Finis_!"
"... Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" lausui Gunzo vielä kerran, kun näki
edessään teoksensa viimeisen sanan kirjoitettuna. Vanha käärme olisi
varmaan hänestä riemuinnut, jos se olisi voinut nähdä hänen
jumalankaltaisuuttansa, kun hän viimeisen kiemuran oli piirtänyt. "Ja
Jumala katsoi kaikkia, kuin hän tehnyt oli. Ja katso, ne olivat sangen
hyvät." Entä Gunzo? -- Hän teki samaten.
Sitten astui hän metallipeilinsä luo ja katseli kuvaansa kauvan,
ikäänkuin olisi hänestä ollut erinomaisen tärkeää oppia visusti
tuntemaan sen miehen kasvot, joka oli Sankt Gallenin Ekkehardin
nujertanut. Lopulta hän kunnioittavasti kumarsi omalle kuvallensa.
Refektoriumin kello oli aikaa soittanut ilta-aterialle, virsi oli
veisattu ja ruokaluku luettu, jo istuivat veljekset hirssipuuron
ääressä, kun Gunzo vasta astui saliin. Hänen kasvonsa loistivat. Dekaani
viittasi ääneti häntä siirtymään tavalliselta paikaltaan nurkkapöytään,
sillä joka kovin usein laiminlöi määräaikaisen paikalle-tulon, se
erotettiin rangaistukseksi yhteisestä pöydästä, ja hänen viini-osansa
säästettiin köyhille. Mutta nurisematta asettui Gunzo syrjään istumaan
ja juomaan silkkaa kaivovettä; olihan hänen kirjansa valmis; se
lohdutti.
Atrialta noustua kutsui hän muutamia ystävistään kammioonsa, salaisesti,
niinkuin olisi kysymys jonkun kätketyn aarteen kaivamisesta; hän luki
heille teoksensa.
Pyhän Galluksen luostari oli kirjoistaan, kouluistaan ja
jumaluus-oppineistaan sen-aikuisessa kristikunnassa siksi hyvässä
maineessa, että pyhän Amanduksen palvelijat kuuntelivat salaisella
riemulla Gunzon nuolien suhinaa. Kunto ja moitteeton vaellus loukkaa
maailmaa usein vielä syvemmin kuin rikos ja synti.
Siksipä nyökyttivätkin he suostuvaisesti harmaita päitään, kun Gunzo
luki parhaita voimapaikkoja.
"Olisipa jo kauvan sitten pitänyt soittaa noille Helvetian karhuille
pieni tanssi", sanoi yksi, "kopeus ja raakuus eivät ansaitse muuta
musiikkia."
Gunzo jatkoi lukuaan. "_Bene, optime, aristotelicissime_!" mutisivat
veljet, kun olivat loppuun kuulleet. "Hauskaa atriaa, veli Akhar", sanoi
toinen, "belgialaisia mausteita helveetsialaisten Alppien juustoon!"
Kyökkimestari-veli syleili Gunzoa ja itki liikutuksesta. Mitään niin
oppinutta, niin syvää ja niin kaunista ei ole vielä milloinkaan pyhän
Amanduksen muurien sisältä maailmaan lähtenyt. Vain yksi ainoa veljistä
seisoi liikkumatta seinän vieressä.
"No?" kysyi Gunzo.
"Minnekä rakkaus jäi?" lausui veli hiljaa ja oli taas vaiti. Gunzo
ymmärsi moitteen.
"Sinä olet oikeassa, Hucbald!" sanoi hän, "täytyy parantaa. Rakkaus
käskee rukoilemaan vihollistemme puolesta. Entäpä minä panenkin kirjan
loppuun vielä rukouksen sen miesparan puolesta; se tekee sovinnollisen
vaikutuksen ja voittaa puolelleni hentomielisetkin. Mitäs sanot?" Veli
oli vaiti. Oli jo myöhäinen yö. He lähtivät varpaillaan astuen
kammiosta.
Gunzo yritti pidättää sitä, joka oli rakkaudesta puhunut; sen ajatusta
olisi hän tahtonut kuulla, mutta munkki kääntyi pois ja lähti toisten
mukaan.
"Mattheus, kolmekolmatta, viisikolmatta", äännähti hän itsekseen,
astuttuaan kynnyksen yli. Kukaan ei sitä kuullut.
Mutta Gunzon, tietoviisaan, silmää vältti uni. Yhä uudelleen luki hän
aherruksensa hedelmää; hän tiesi jo millä kohdalla mikin erityinen sana
seisoi, eikä hän kuitenkaan saanut herjetyksi teostaan katselemasta.
Vihdoin hän tarttui kynään. "Vai hurskaampi loppu!" puheli hän -- "no
olkoonpa niin." Alkoi sitten miettiä, nousi harvakseen astuskelemaan
kammion nurkasta toiseen. "Muutamia taidokkaita hexameetteriä, onkopa
kukaan koskaan nähnyt loukkausta jalommin kostettavan?"
Nyt istui hän kirjoittamaan. Rukous vihollisen puolesta piti siitä
tulla. Mutta minkäpäs kukaan luonnolleen voipi? Hän luki kirjoittamansa
vielä kerran läpi -- se oli liian hyvästi onnistunut. Sentähden
kirjoitti hän vielä n.s. jälkimaineen. Kun kukko jo päivännousua
ilmoitti, niin oli tämäkin valmis, puolikolmatta tusinaa uhkeita
munkkivärsyjä. Että ajatukset rukouksesta vastustajan hyväksi johtuvat
omaan itseen ja oman työn ylistykseen, on arvonsa tuntevassa miehessä
varsin luonnollista.
Ja hengessään innostuneena kirjoitti hän nämä viisi riviä:
Lähde nyt maailmahan, sinä kirjani, vaan jos sä kohtaat
jonkun, mi järsivin hampahin mun elintöitäni kalvaa,
lyö siltä murskaksi pää, masennuksihin maahan se paina,
kunnekka kirjoittajas ikikunnian loistohon ehtii,
miehelle kuuluvan, taitoahan jok' ei tuhrien käytä.
Pergamentti oli karheata ja vastahakoista, hänen täytyi painaa sulka
leveäksi, jotta sai kirjaimet tarttumaan.
Seuraavana päivänä kääri Gunzo haarniskoidun kirjansa metallikoteloon ja
ompeli tämän päälle vielä liinakääreen. Muuan luostarin palvelijoita,
joka oli tappanut veljensä, oli tehnyt lupauksen vaeltaa kahdentoista
pyhimyksen haudalle oikea käsi kahleilla kiinnitettynä oikeaan reiteen,
siellä rukoillakseen, kunnes hänelle taivaasta annettaisiin armonmerkki.
Miehen matka piti Reinin jokivartta ylös. Hänen vyölleen sitoi Gunzo
kotelon; muutamien viikkojen päästä oli se hyvin säilyneenä oikeilla
perillä ja annettiin Reichenaun luostarinportilla portinvartijan käteen.
Gunzo tunsi sen paikan miehet. Silläpä hän heille kirjansa omisti.
Samalla kertaa sattui ukko Moengalille asiaa luostariin. Vierastavassa
istui belgialainen pyhiinvaeltaja; hänelle oli keitetty kalakeittoa;
vaivalloisesti kompuroi mies ruuan luo, kahleet kalisivat, kun hän nosti
kättään.
"Mene takaisin kotiasi, murhankatuja", puhutteli Moengal häntä, "ja nai
sinä vainajan leski, se on parempi sovitus, kuin ettäs kilisevissä
raudoissa kuljet narrina ympäri maailmaa."
Katuja pudisti vaijeten päätään, ikäänkuin olisi hän ajatellut, että
siitä vasta kahleisiin joutuisi, sepän takomia tylympiin.
Moengal pyrki apotin puheille. Hän lukee parhaillaan, sanottiin. Mutta
sopi kuitenkin mennä sisään.
"Istukaa, kansanpappi", käski apotti armollisesti, "tehän pidätte
kirpelästä ja suolaisesta -- tässä on kirja kuin teitä varten!"
Apotti alkoi lukea hänelle Gunzon juuri tullutta teosta. Ukko kuunteli,
hänellä nousivat kulmakarvat korkealle, sieramet pingoittuivat leveälle.
Luostarin priori naurahteli, kun tultiin sille kohdalle missä kuvattiin
Ekkehardin kähärää tukkaa ja hienoja jalkumia. Moengal istui vakavana,
hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä, kuin taivaalle pilviä ennen ukonilmaa.
"Mitäs sanotte?" virkkoi apotti, "pieksetäänpä tässä koppavuus sen
poikasen kaapusta ulos! Mainiota, kerrassaan mainiota! Ja niin
erinomaisen tieteellistä, se puree. Siihen ei ole hyvä mennä vastuuta
antaan."
"Ei pahakaan", murahti kansanpappi tuikeasti.
"Mitenkä?" kysyi apotti kiihkeästi.
Moengal kävi julman näköiseksi. "Ei muuta kuin tekee hyvän kepakon
rautatammesta taikka sitkeänlaisesta sarapuusta, ja lähtee kulkemaan
alas Reiniä siksi että schwaabilaisen kepin ja sen itaalialaisen
kynäherran selän väliä on noin käsivarren mitta. Ja sitten..." hän
päätti puheensa havainnollisella liikkeellä.
"Te olette karkea, kansanpappi", väitti apotti, "ette ymmärrä
oppineisuutta. Eipä tosiaan tuollaista kirjoita muu kuin etevä henki.
Kunniaa!"
"Huihai", vihelteli ukko Moengal, joka nyt oli yltynyt ihan vimmatuksi,
"vai oppineisuutta? Taitava puhe ja ilkeä sydän on niinkuin saviastia,
joka hopealla silataan, sanoo Salomo. Vai oppineisuutta? Yhtä oppinut on
metsäkin puinensa; se vastaa niinkuin sinne huutaa, mutta kaiku on edes
jotakin. Kyllä ne tunnetaan nuo belgialaiset riikinkukot, on niitä
ennenkin nähty. Varastetuissa höyhenissä ne koreilevat ja mitä he
omaansa kiekuvat, niin se on korean pyrstön pyöreästä muodosta ja
sateenkaaren-väristä huolimatta käheätä rääkynää, sitä se on ja sinä se
pysyy, pöyhötelkööt kaulahöyheniänsä minkä taitavat. Ennen, kun en vielä
ollut palannut terveeseen elämään, uskoin minäkin, että se oli laulua
eikä rääkymistä, kun joku pullisti poskensa täyteen grammatiikkaa ja
dialektiikkaa, -- mutta nyt: hyvästi Marcianus Capella! sanotaan meillä
Radolfin kammiossa."
"Teidän täytyy varmaan kohta ajatella kotia lähtöä", virkkoi apotti,
"idän puolella näyttää taivas jo alkavan hämärtää."
Silloin älysi kansanpappi, että hänen esityksensä terveydestä ja
tieteestä ei ollut langennut oikeaan paikkaan. Hän lausui hyvästit.
"Olisit joutanut pysyä Benchorin luostarissa viheriällä saarella,
irlantilainen visapää", ajatteli apotti Wazmann ja vastasi hyvästelyyn
kylmästi.
"Rudimann!" huusi hän sitten pimeään käytävään. Kutsuttu tuli.
"Muistatte kai vielä viininkorjuun", alotti apotti, "ja sen tepposen,
jonka teille teki muuan maitonaama, jolleka eräs haaveileva herttuatar
nyt aikoo toimittaa muutamia maatiluksia..."
"Muistanpa kyllä", vastasi Rudimann, häpeissään mutisten niinkuin
neitonen, jolta hänen mielitiettyänsä tiedustellaan.
"No, nyt on annettu takaisin runsaalla kädellä ja tuimasti, voitte olla
tyytyväinen! Lukekaa!" Apotti ojensi hänelle Gunzon pergamenttilehdet.
"Jos sallitte", virkkoi Rudimann ja astui akkunan luo. Hän oli jo monta
hyvää viinilajia maistanut, tämä kellarimestari virka-aikansa mittaan,
mutta ei silloinkaan, kuin Cremonan piispa oli hänelle lähettänyt
muutamia astioita tummanruskeata Asti-viiniä, ilonpunasta niin
helottanut hänen naamansa kuin nyt.
"Onpa se tosiaan ihana Jumalan-anti: näin perusteellinen tieto ja näin
loistava stiili! Ekkehardriepu on valmis. Eipä uskalla hän ikinä enään
ihmisten ilmoilla ilmetä."
"Ei vielä aivan", sanoi apotti, "mutta mitä ei ole vielä, siksi voi
vasta tulla. Oppinut veli Gunzo antaa meille aseen. Mutta eipä hänen
kirjansa lukemattomana ketään tapa: toimittakaahan muutamia kopioita,
mieluummin kuusi kuin kolme. Nuori herra pudotkoon alas Hohentwielin
korkeudesta. Minä en rakasta nuoria nokkia, jotka ovat laulavinaan
paremmin kuin vanhat. Lunta tonsuurille, se tekee hänelle hyvää.
Aijommepa lähettää pienen kirjelmän virkaveljellemme Sankt Galleniin,
jotta nuoren herran sopii ruveta miettimään kotimatkaa. Mitäs hänellä
taas onkaan syntiluettelossaan?"
Rudimann nosti miettiväisenä vasemman kätensä ylös ja alkoi laskea
sormillaan. "Pitäiskö ne luetella? Ensiksi: Viininkorjuun aikana tullut
häiritsemään luostarimme rauhaa siten että..."
"Seis!" käski apotti, "se on jo mennyttä. Kaikki mitä ennen hunnisotaa
tapahtui tai oli vireillä, olkoon unohdettu, jääköön sikseen. Niin ovat
ammoin burgundilaiset laissaan säätäneet, ja se on meilläkin vielä
voimassa."
"No, sitten ilman sormirätinkiä", esitti kellarimestari. "Pyhän
Galluksen portinvartija on, luostaristansa lähdettyään langennut
kopeuden ja pöyhkeyden valtaan; huuliaan tervehdykseen liikauttamatta
kulkee hän veljien ohi, joidenka iälle ja ymmärrykselle hänen tulisi
osottaa kunnioitusta; hän on tuppautunut sinä pyhänä päivänä, jolloinka
hunnit voitettiin, pitämään taistelusaarnan vaikka tämä tärkeä
puheentoimi olisi ollut annettava jommankumman läsnä olleen
korkea-arvoisen apotin suoritettavaksi; on vielä rohjennut kastaa erään
pakanavangin, vaikka kastaminen olisi ollut piirin varsinaisen papin
eikä sen tehtävä, jonka oikea paikka on pyhän Galluksen portilla.
"Mitäs taas vielä on syntyvä yllämainitun nuorukaisen alituisesta
seurustelusta uuden valtiattarensa kanssa, sen tietää vain Hän, joka
tutkii sydämet ja munaskuut. Jo nyt on tuon kastetun pakanan
vihkimistilaisuudessa havaittu, että hän ei karttanut kahdenkeskeistä
puhelua sen Israelin herrattaren kanssa, vieläpä huokaili muutamia
kertoja niinkuin haavoitettu vuorikauris. Niinikään on huolestuen
havaittu kreikkalaisen Praxedis-nimisen neidon väikkyvän virvatulen
tavoin hänen ympärillänsä liehuvan; minkä herratar ehkä jättää
koskematta, siihen saattaa kajota palvelijatar, josta ei edes ole
tiettyä onko hän oikeauskoinen. Mutta kevytmielinen vaimo on kamalampi
kuin kuolema, hän on metsämiehen ansa, hänen sydämensä on verkko, hänen
kätensä siteitä, ja vain Jumalan hyvästä suomasta voipi häntä välttää."
Hyvin kaunisti Rudimannia, että hän, emännöitsijä Kerhediksen suojelija,
niin tarkkaan oli sydämeensä kätkenyt saarnaajan sanat.
"Riittää", lausui apotti. "Yhdeksäskolmatta pääkohta: muualla viipyvän
takaisin-kutsumisesta. Hyvin käy. Aavistanpa, että pikapuoliin on tuo
huikenteleva ruhtinatar kiertelevä korkeata kalliotaan kuin pääskynen,
jolta on poikanen pesästä pudonnut. -- Hyvästi sydänsuruni ... ja
luostari saa Saspachin."
"Amen!" äännähti Rudimann.