Cappan naitetaan.
Kun ukkos-ilma on ohitse, juoksee sadevesi sameina ja mullankarvaisina
puroina pois lakean maan päältä. Samaten seuraa jotakin koko maata
tärisyttävää liikettä useimmiten pienten kiusallisten tapahtumien aika,
kunnes kaikki on uudelleen kääntynyt vanhoille urilleen.
Sen sai Hadwig rouvakin kokea.
Linnassa ja maakunnassa oli paljon puuhaa ja tointa hunnien karkoituksen
jälkeen. Hän antautui niihin mielellään, sillä hänen vilkas ja
itsenäistä toimintaa rakastava henkensä ikäänkuin kirkastui ja keventyi
hallitsemisen huolissa.
Taistelussa kaatuneiden soturien lesket ja lapset saapuivat linnaan, ja
kenen katolle punanen kukko oli lentänyt ja keltä sotaratsujen kaviot
olivat polkeneet nousevan oraan, se sai apua niin pitkältä kuin riitti.
Sanomia lähetettiin keisarille äskeisistä tapahtumista ja ehdotuksia
tulevaisten vaarojen torjumiseksi; linnassa korjailtiin niitä
varustuksia, jotka olivat osottautuneet puutteellisiksi, sotasaalis
laskettiin ja jaettiin, ja kristittyjen sotilasten haudalle päätettiin
rakentaa muistokappeli.
Reichenaun ja Sankt Gallenin kanssa oli paljon keskusteltavaa;
hengelliset ystävät eivät koskaan unhota vaatia maksua osottamastaan
palveluksesta. He osasivat tiukasti valitella ja vaikeroida luostariensa
kärsimistä vaurioista ja vammoista ja kaikenlaisen omaisuuden häviöstä.
Että ahdistetut jumalanmiehet kernaasti näkisivät heille lahjaksi
annettavan lihavan maapalan, sitä toitotettiin lakkaamatta herttuattaren
korviin. Kaukana Reininlaaksossa, missä Breisach-vuoren tummat, palaneet
kalliot kohoavat vaahtoisaa virtaa vastustamaan, oli herttuattarella
Saspach niminen hovi. Tuliperäisellä maalla menestyy viinirypäle hyvin,
-- senpä vuoksi mainittu kaunis maatila olisikin kernaasti kelvannut
hurskaille veljeksille; se olisi ollut tervetullut lahja jo senkin
vuoksi, että olisi saatu maista erotusta reiniläisen viinin ja alhaalla
Bodenjärven rannoilla kasvavan välillä, puhumattakaan siitä, että se
olisi myöskin ollut vähäinen korvaus urhoollisesta sotimisesta ynnä
kaatuneitten veljien hyväksi pidetyistä sielumessuista.
Ja kun Hadwig rouva eräänä päivänä ei näyttänyt aivan taipumattomalta
luopumaan Saspachista, tuli jo varhain seuraavan päivän aamulla
alipriori ratsastaen ja toi ison pergamentin, johon valmis lahjakaava jo
oli kirjoitettu; ja vallan komealta sen sisällys kalskahtikin, kun P.
Pirminiukselle piti kaiken olla määrätyn: talo ja kartano ja kaikki
niihin kuuluvat tarpeet, viljelty maa ja viljelemätön, metsät ja
viinamäet, haat ja niittymaat ja virtojen juoksut ynnä kalastus-, ja
myllytysoikeus ja kaikki mitä omaa väkeä miehen- ja vaimonpuolta sen
alueella asui... Eikä puuttunut edes tavanmukaista kiroustakaan. "Ken
rohkenisi ahdistaa lahjoitettua tilaa tai vallan riistää sitä
luostarilta, sen yli olkoon _Anathema Maranatha_ lausuttu,
Kaikkivaltiaan ja hänen enkeleinsä viha kohdatkoon häntä, pitaali
lyököön häntä kuin Naemania syyrialaista ja luuvalo ja kuolema kuin
Ananiasta ja Saphiraa, ja naulan kultaa suorittakoon hän sitäpaitsi
syynsä sovittamiseksi!"
"Herra apotti on tahtonut säästää armolliselta valtiattareltaan vaivan
lahjakirjan kokoonpanemisesta", lausui alipriori, "ja on jättänyt siihen
tyhjän sijan nimien ja tilan rajojen mainitsemista ja lahjapuolien ja
todistajain allekirjoituksia ynnä sinetin kiiniripustamista varten."
"Osaatteko kaikissa asioissanne noin kiirehtiä!" vastasi Hadwig rouva.
"Katselen pergamenttianne tilaisuuden sattuessa."
"Apotille olisi vallan rakas ja toivottu asia, että jo tänään voisin
tuoda hänelle takaisin lahjakirjan teidän allekirjoituksellanne ja
sinetillänne varustettuna. Se on sen vuoksi, että järjestys
pysytettäisiin luostarin arkistossa, sanoi hän."
Herttuatar tähysteli miestä kiireestä kantapäähän. "Sanokaa te
apotillenne", lausui hän, "että minä paraikaa teen laskua siitä, miten
paljon veljet korkealla Twielillä majaillessaan hävittivät keittiön ja
kellarin varoja. Sanokaa hänelle sitäpaitsi, että meillä on omat
kirjurimme, milloin päähämme pälkähtää lahjoitella pois hovitiloja
Reinin varsilla, ja että..."
Hänellä pyöri vielä muutamia muita katkeria sanoja kielellä. Mutta
alipriori puuttui nöyrästi lepytellen puheeseen ja rupesi luettelemaan
joukon tapauksia, jolloin valistuneet herrat ja ruhtinaat olivat tehneet
samanlaisia lahjoituksia, -- miten Francian kuninkaat Reinvirran
toisella puolen olivat mitä runsaimmin korvanneet Toursin P.
Martinukselle sen vahingon, jonka normannien ryöstöretket hänelle olivat
tuottaneet, ja miten otollinen sellainen anti on sielun autuudelle,
sillä kuten tuli vedellä sammutetaan, niin syntikin almujen kautta...
Herttuatar käänsi hänelle selkänsä ja jätti hänet vielä kertomattomine
esimerkkineen seisomaan saliin. "Liika hoppu asian pilaa!" mutisi munkki
itsekseen, "hitaasti kun kulkee, varmasti perille pääsee!" Silloin
kääntyi Hadwig rouva ovella vielä kerran häneen päin. Sanoin
kuvaamattomalla kädenliikkeellä hän viittasi munkille lausuen: "Jos
tahdotte lähteä luotani, niin lähtekää sitte heti paikalla!"
Munkki lähti kiireesti tiehensä.
Apottia ärsyttääkseen lähetti herttuatar vielä samana päivänä
harmautuneelle Simon Bardolle kultaiset käädyt tunnustukseksi etevästä
johdosta taistelussa.
Mies, jonka kohtalo antoi herttuattarelle paljon päänvaivaa, oli
vangittu hunni Cappan. Tämä oli alussa saanut monta kovaa kokea; hän ei
vieläkään käsittänyt, miksi hänet oli henkiin jätetty; hän juoksenteli
arkana ympäriinsä kuten se, jolla ei enää ole mitään oikeutta itseensä,
ja kun hän viskautui olilleen maata, tuli kauniita unelmia tanssimaan
hänen ympärillään. Hän näki avaroita kukkaisia ahoja, joilla kasvoi
hirsipuita kuin ohdakkeita, ja kussakin niistä riippui joku hänen
maanmiehistään ja hän itse kaikkian ylinnä; tämä kaikki oli hänestä
aivan paikallaan, sillä sellainen oli sotavankien kohtalo siihen aikaan.
Mutta ihmettä kyllä, ei hänelle kuitenkaan pystytetty hirsipuuta. Vielä
jonkun aikaa hän katseli karsaasti linnanpihassa kasvavaa isoa lehmusta;
siinä oli muuan vahva, paljas oksa, joka hänestä näytti nyökkäävän
hänelle ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Hei, miten hyvin sinä kelpaisitkaan
koristamaan minua!"
Mutta vähitellen tuli hän kuitenkin huomaamaan, että lehmus oli kaunis,
siimeikäs puu, ja arkuus hänestä alkoi kadota. Hänen lävistetty reitensä
parani, hän kuleksi ympäriinsä kartanolla ja keittiössä ja katseli
ällistellen saksalaista taloudenpitoa. Hän tosin ajatteli
hunnilaistapaan, että miehen koti oli hevosen selässä ja että naisille
ja lapsille riitti katosvaunut; mutta kun satoi tai tuli iltaviileä, ei
hänestä neljä seinää ja niiden sisässä räiskyvä takkavalkea tuntuneet
ollenkaan halveksittavilta, ja kulaus viiniä maistoi paremmalta kuin
tammanmaito, ja villainen peitto oli pehmeämpi kuin sudennahka. Siten
katosi hänestä kaikki pakenemisen halu; koti-ikävää hän ei tuntenut
alunkaan, koska mitään vakinaista kotimaata hänellä ei ollut.
Kartanolla ja puutarhassa askarteli siihen aikaan muuan Friderun niminen
palvelusneito; tämä oli korkea kasvultaan kuin monikerroksinen
huippukattoinen rakennus, sillä hänen päänsä oli päärynänmuotoinen eikä
enää hohtanut ensimmäisen nuoruuden loisteesta. Pahat kielet kertoivat
hänen aikoinaan olleen Spazzo herran henttuna, mutta siitä oli jo sangen
kauvan; jo vuosia oli hän omistanut lempensä eräälle linnan rengeistä,
mutta tämän olivat hunnit viime taistelussa tappaneet -- nyt oli hänen
sydämmensä siis orpouden tilassa.
Isokasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia eivätkä kärsi liian paljosta
ajattelemisesta. Niinpä käänsi tämäkin neitonen pian katseensa hunniin,
joka yksinäisenä ja avuttomana teiskaroi linnanpihalla, ja hänen
tunteensa kiintyi säälien tähän miesraukkaan niinkuin kastepisara
kärpässieneen. Hän koetti opastaa häntä niihin taloudellisiin taitoihin,
joita itse osasi; ja hänen kuokkiessaan ja mullittaessaan puutarhaa
tapahtui usein, että hän antoi aseensa, Cappanille, joka teki miten
armas opettajattarensa häntä neuvoi. Myöskin palkojen ja yrttien
leikkaamisessa hän noudatti hänen esimerkkiään, -- ja muutamien päivien
kuluttua, kun vettä oli kaivolta tuotava, tarvitsi hoikan Friderunin
vain osottaa Cappanille puista sankoa, niin sieppasi tämä sen
päälaelleen ja astui loiskuttavan suihkukaivon luo linnanpihassa.
Ainoastaan keittiössä ei kelpo oppilaasta ollut mitään apua, sillä kun
hän kerran oli saanut muhennettavakseen palasen raakaa lihaa, valtasivat
vanhat muistot äkkiä hänet ja hän nielaisi lihan sellaisenaan ja lisäksi
vielä sipulit ja vihannekset, jotka olivat tarkotetut paistin
kryydittämiseksi.
"Luulenpa vankini miellyttävän sinua!" huusi Spazzo herra eräänä aamuna
Friderunille, kun näki hunnin koettavan parastaan pilkkoessaan puita
hänelle. Ruosteenpunaisiksi sävähtivät korkean immen posket, ja hän loi
katseensa häveliäästi maahan. -- "Osaisipa tuo lurjus puhua saksaa eikä
olisi mikään kirottu pakanakoira, niin..." jatkoi Spazzo herra.
Neito vaikeni hämillään.
"Tiedän sinun ansaitsevan onnea, Friderun..." sanoi Spazzo herra.
Silloin irtautuivat Friderunin kielenkantimet. "Mitä saksan taitamiseen
tulee", virkkoi hän, katsellen yhä edelleen maahan, "niin ei se kysymys
minua ollenkaan huoleta. Ja vaikkapa hän nyt onkin pakana, niin eihän
hän siltä tarvitse jäädä siksi. Mutta..."
"Mitä mutta?"
"Hän ei osaa istua syödessään kuin muut viisaat ihmiset. Hän makaa aina
pitkin pituuttaan permannolla ja väittää, että vasta siten hänelle ruoka
maistaa."
"Sen pahan tavan hänestä kyllä sinunlaisesi aviosiippa siveästi
karkoittaa. Oletteko jo sopineet keskenänne?"
Friderun vaikeni yhä edelleen, mutta juoksi sitte tiehensä kuin takaa
ajettu metsänotus, niin että puukengät kolisivat kivitettyä
pihapermantoa vastaan. Silloin meni Spazzo herra halkoja hakkaavan
Cappanin luo, taputti häntä olalle, niin että hunni kavahti
säikähtyneenä pystyyn, osotti hänelle sormellaan pakenevaa, nyökkäsi
kysyvästi päätään ja tähysti terävästi häntä silmiin. Mutta hunni vei
oikean käden rinnalleen ja kumarsi, teki sitte valtavan hypyn ilmaan ja
pyöri ympäri kuin väkkärä suu vedettynä leveään irveen.
Silloin älysi Spazzo herra, miten asian laita oli. Friderun ei ollut
nähnyt hunnin ilmahyppyä. Epäilykset kalvoivat vielä hänen sydäntään,
sen vuoksi käveli hän linnanportin ulkopuolelle; siellä taittoi hän
maasta kukan ja nyppi sen valkoisia terälehtiä irti yhden toisensa
perään hymisten: "Hän rakastaa minua, ei rakasta, rakastaa..." Kun hän
oli repinyt kaikki lehdet tuulen vietäviksi paitsi yhtä, vaikeni hänen
hyminänsä; hän katseli kasvot kirkastuen viimeistä kannallansa yksinään
istuvaa lehteä ja nyykäytti tyytyväisenä päätään. Mutta Spazzo herra
esitti asian valtiattarelleen. Ollen aina sukkela päätöksissään tahtoi
tämä heti paikalla saattaa sen onnelliseen täytäntöön. Hunni oli
puutarhassa näyttänyt omaavansa hyödyllisiä taitoja; hän osasi sulkea
tien maanalaisissa käytävissään kavalasti hävittävältä myyrältä --
solmimalla pajunvitsoista ansoja ja asettamalla niitä myyränkäytävien
suulle oli hän ottanut hengen monesta mustaturkkisesta veitikasta. Vielä
kutoi hän rautalangasta pyydyksiä rotille ja osottihe melkoista
kykyä ja tottumusta kaikessa, mikä kuuluu alempaan ja alimpaan
metsästyksenlajiin.
"Annamme hänelle muutamia tynnyrinaloja maata tuolla ylhäällä
Stofiler-vuoren rinteillä", virkkoi Hadwig rouva. "Veroksi vaadimme
häneltä, että hän käy sotaa kaikkia peltoa hävittäviä eläimiä vastaan
meidän alueillamme. Ja jos pitkä Friderun on häneen mielistynyt, saakoon
hän hänet; tuskin on luultavaa, että kukaan toinenkaan maamme neitosista
hunniin silmäänsä iskee."
Hän määräsi Ekkehardin valmistamaan vankia, että tämä kykenisi luopumaan
pakanuudestaan ja astumaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Ekkehard
pudisti arvelevaisesti päätään, mutta Hadwig rouva lausui: "Hyvä tahto
korvatkoon sen, mitä käsityksestä puuttuu! Opetuksenne supistakaa mitä
vähimpään; niin paljon hänkin kai ymmärtänee kuin saksilaiset, joita
suuri keisari Kaarle ase kädessä ajoi Weser-virtaan kastettaviksi."
Ekkehard teki työtä käskettyä, ja hänen opetuksensa lankesi hyvään
maahan. Cappan oli sotaretkillään oppinut monta saksalaista sanaa ja hän
osasi, kuten kaikki maanmiehensä, arvata toisen tarkoituksen, vaikkei
ymmärtänytkään hänen puhettaan. Merkit ja kuvat täydensivät opetusta;
kun Ekkehard istui hänen edessään metallisilainen ja kultakirjaiminen
evankeliumikirja avoinna ja viittasi taivaaseen, ymmärsi hunni mistä oli
puhe; pahan hengenkin kuvan hän tunsi ja ilmoitti voimakkailla eleillä
kammoksuvansa sitä; ristinkuvan edessä hän muitten tavoin heittäytyi
polvilleen. Näin kävi opetus.
Mitä Cappan entisestä elämästään kykeni kertomaan, oli se paha kyllä
täynnä monenlaisia rikoksia. Hän nyökkäsi myöntäen kysyttäessä, oliko
hän tuntenut mielihyvää ryöstäessään kirkkoja ja luostareja, ja
kurotetuista sormista kävi laskeminen, että hän useamman kuin yhden
kerran oli ollut mukana sellaisissa konnantöissä.
Mutta totisen katumuksen merkkejä tehden antoi hän ymmärtää, että hän
nuoruudessaan oli syönyt palasen muutaman tappamansa papin sydäntä
saadakseen siitä parannusta ilkeälle haavakuumeellensa; rikoksensa
sovitukseksi oppi hän nyt sitä innokkaammin lausumaan synnintunnustusta;
ja jos häneltä tässä sanaa puuttui, auttoi häntä Friderun. Pian voikin
Ekkehard lausua olevansa häneen tyytyväinen, vaikkei hunnin sydämmeen
ollutkaan mahtunut kaikki se, mitä kirkkoisä Augustinus kirjassaan
uskossa raakojen opetuksesta vaatii.
Niinpä ryhdyttiin valmistamaan samaksi päiväksi sekä kastetta että
häitä. Herttuattaren käskystä piti hänen saada kolme kummia, yhden
Reichenausta, toisen Sankt Gallenista ja kolmannen maakunnan sotaväestä,
muistoksi siitä taistelusta, jossa hänet oli vangittu. Ja kun kummit
eivät voineet päästä yksimielisyyteen, mikä heidän ristipojalleen tulisi
nimeksi, Pirminiusko Reichenaun suojeluspyhimyksen kunniaksi vai
Gallusko, lausui herttuatar: "Paulus olkoon hänen nimensä, sillä hänkin
tuli vihaa ja murhaa puuskuen Herran opetuslapsia tappamaan, ja nyt ovat
suomukset pudonneet hänen silmistään."
Oli muuan lauvantai-ilta jolloin Cappan, joka oli koko päivän
paastonnut, vietiin linnankappeliin, missä kummit viettivät yön hänen
parissaan vuoron perään rukouksia lukien. Hunni oli hurskas ja nöyrä,
näytti vakavalta ja arveli edellisenä yönä nähneensä unessa äitinsä
haamun, joka lampaannahkoihin kääriytyneenä oli tullut hänen luokseen ja
huutanut hänelle: "Jousesi on katkennut, nöyristy polo ratsastaja, sillä
ne, jotka sinut satulasta keihästivät, olkoot sinun herrojasi!"
Mutta hiljaisena sunnuntai-aamuna, kasteen vielä päilyessä
heinänkorsissa ja ensimmäisen leivosen liidellessä laulaen puhdasta
aamutaivasta kohti, kulki jälleen pienoinen parvi risti ja lippu
etunenässään alas linnanpolkua -- mutta tällä kertaa se ei ollut mikään
surusaatto.
Ekkehard astui edellä sinipunervaan pappiskauhtanaan pukeutuneena ja
hänen jälessään kummiensa keskellä hunni; niin kulkivat he kukkaisan
niityn halki Aach-puron rannalle. Siellä he pystyttivät ristin
valkoiseen rantahiekkaan ja muodostivat puoliympärän sen ympärille, joka
tänään viimeistä kertaa kantoi Cappanin nimeä; heleästi kaikuivat heidän
litaniansa aamun hiljaisuuden halki Jumalan tykö, että hän armossa
katsahtaisi sen puoleen, joka tänään notkisti päänsä hänen edessään
kaivaten vapahdusta synnin ja pakanuuden ikeestä.
Sitte käskettiin kastettava riisuutumaan lanteitansa myöten. Hän
polvistui rannalle, Ekkehard lausui Sen nimessä, jota enkelit ja
arkkienkelit kunnioittavat ja jonka edessä taivas vapisee ja syvyydet
aukeavat, manauksen, jotta paha henki kadottaisi viimeisenkin valtansa
kastettavan ylitse; sitte puhalsi hän häneen kolmasti, ojensi vihittyä
suolaa hänen suuhunsa tunnusmerkiksi mielen muuttumisesta ja uudesta
viisaudesta ja voiteli hänen otsaansa ja rintaansa pyhällä öljyllä.
Kastettava oli kuin ukkosen lyömä ja uskalsi tuskin hengittää, niin
väkevästi valtasi hetken juhlallinen tunnelma hänen mielensä. Kun
Ekkehard sitte lausui hänelle valan sanat: "Luovutko perkeleestä ja
kaikista hänen menoistaan?" -- vastasi hän selvällä äänellä: "Minä
luovun!" ja lausui, niin hyvin kuin osasi, Ekkehardin jälessä
uskontunnustuksen. Sitte upotti kastaja hänet virran viileään veteen
lausuen kasteen-asetussanat, ja uusi Paulus nousi aalloista... Vielä
kerran katsahti hän alakuloisesti maanmiestensä verekseen hautakumpuun,
joka häämötti etäällä metsänreunassa; sitte taluttivat kummit hänet
maalle ja käärivät kylmästä värisevän miehen häikäisevän valkeaan
liinapukuun. Tyytyväisesti muhoillen seisoi hän uusien veljiensä
keskellä. Ekkehard saarnasi seuraavien raamatun sanojen johdosta:
"Autuas on, joka hyvin pitää huolta vaatetuksestaan eikä käyskele
alastomana" ja kehotti häntä kantamaan tästä lähtien valkeata pukuaan
uudestasyntymisen merkkinä ja kehotuksena hyvyyteen ja vanhurskauteen,
niinkuin se kasteessa hänelle oli annettu, ja laski kätensä siunaten
hänen päänsä päälle. Riemuvirsien kaikuessa vietiin vastakastettu
takaisin linnaan.
Erään maakerroksen suojan akkunaloukossa istui tällä välin Friderun,
maan morsiamista pisin. Praxedis hääräsi hänen ympärillään sukkelana
kuin virvatuli; hän oli pyytänyt herttuattarelta luvan saada koristaa
morsiamen hänen hääpäivänään. Jo oli tukka solmittu punaisella nauhalla
palmikoiksi, suunnattoman pitkä ja monipoimullinen esiliina ulottui aina
korkeakantaisiin kenkiin asti, ja sen päällä upeili kultalankainen
koruvyö -- vain se, joka morsiamen vie, saa sen irroittaa; nyt tarttui
Praxedis kimaltelevaan, lasihelmillä, kirjavilla kivillä ja
kissankullalla koristettuun morsiuskruunuun. "Pyhä Jumalan äiti
Byzantiumissa!" huudahti hän, "pitääkö tämänkin vielä tulla päähäsi? Kun
sellainen koriste kulmillasi astut sisään, Friderun, niin luulevat
ihmiset linnantornin tulleen eläväksi ja kulkevan vihille!"
"Niin sen kuitenkin täytyy olla!" sanoi Friderun.
"Miksi sen täytyy olla niin?" kysyi kreikatar. "Kotimaassani näin monta
kaunista morsianta, joilla oli kiharoissaan seppele myrttipuun tai
hopeanvihreän öljypuun lehdistä, ja he näyttivät kylläkin sieviltä.
Tosin ei teidän pihkaisissa, nokisissa, mustissa männiköissänne kasva
myrttejä eikä öljypuita, mutta eikö murattiseppelekin olisi kaunis,
Friderun?"
Tämä käännähti vihaisesti tuolissaan. "Ennemmin naimatta jään, kuin
heiniä ja ruohoja tukassani vihille vien! Sellaista voitte kyllä te
maankiertelijät neuvoa, mutta kun Hegaun lapsi häitä pitää, on korkea
kruunu hänen päätänsä koristava; se on täällä tapana ollut aina siitä
asti, kuin Rein Bodenjärven halki virtaa ja vuoret tämän maan kamaralla
kasvavat. Me schwaabit olemme kaikki kuninkaallista sukua, niin on isäni
aina sanonut."
"Tahtonne tapahtukoon!" sanoi Praxedis ja kiinnitti kruunun hänen
tukkaansa.
Korkea morsian nousi seisomaan, mutta hänen otsaansa syntyi ryppyjä
niinkuin ohitse kiitävien pilvien varjoja.
"Joko nyt rupeat itkemään", kysyi kreikkalaistyttö, "jotta
avioliitossasi kyyneleistä säästyisit?"
Mutta Friderun näytti varsin vakavalta ja hänen karkeatekoinen suunsa
vetäytyi niin murheellisesti korviin päin, että Praxedis vaivoin voi
hillitä nauruaan.
"Minua niin pelottaa", virkkoi hunnin morsian.
"Mikä sinua sitte pelottaa, sinä Stoffler-vuoren honkien tuleva
kilpasisko?"
"Pelkäänpä että maakunnan pojat tekevät minulle vielä kepposen sen
vuoksi, että otan muukalaisen miehekseni. Kun Schlangenhofin arentimies
toi emännäkseen vanhan lesken Bregenzer-metsistä, tulivat paikkakunnan
nuoret miehet hääyönä heidän ovensa eteen ja pitivät häränsarvilla ja
vaskikattiloilla ja suurilla simpukoilla sellaista melua, että olisi
luullut ukkos-ilman ohi käyvän; ja kun Riesalingenin mylläri
aviosäätynsä ensimmäisenä huomenena astui ulos huoneestaan, oli hänen
ovensa eteen pystytetty juhannussalko, jossa kukkien ja köynnöksien
asemesta riippui vain kuiva heinätukko ja rypistetty vihreänkeltainen
esiliina."
"Olehan toki huoletta!" lohdutti Praxedis.
Mutta Friderun vaikeroi edelleen: "Ja entä jos ne tekevät minulle
niinkuin piirin metsänvartijan leskelle, joka otti nuoren metsästäjän
miehekseen? Siltä ne yöllä halkaisivat olkikaton kurkihirren kohdalta
kahtia, niin että puolikkaat putosivat kumpikin taholleen ja sininen
taivas paistoi heidän häävuoteeseensa, ilman että he tiesivät syytä
tähän, ja korpit lensivät raakkuen heidän päänsä päällä."
Praxedis nauroi. "Tottahan sinulla toki on hyvä omatunto?" kysyi hän
merkitsevästi nyökäten.
Mutta toisella ei itku ollut kaukana. "Ja kenpä tietää", vastasi hän
vältellen, "mitä konnankoukkuja minun Cappani..."
"Pauluksesi!" oikaisi Praxedis.
"... on nuoruudessaan tehnyt? Viime yönä uneksin, että kun hän piti
minua lujasti sylissään, tuli keltanaamainen ja mustatukkainen
hunnilaisnainen, joka ryösti hänet minulta. 'Minulle hän kuuluu!' huusi
kummitus uhaten, ja kun en tahtonut sulhasestani luopua, muuttui se
käärmeeksi ja kiemurtelihe hänen ruumiinsa ympärille..."
"Jätä rauhaan käärmeet ja hunnilaisnaiset", keskeytti hänet Praxedis,
"ja laita itsesi valmiiksi, sillä he tulevat jo tuolla vuorta
ylöspäin... Eläkä unohda rosmariininoksaa ja valkoista huivia!"
Heleästi hohti ulkona linnanpihalla Cappanin valkea juhlapuku. Sen
nähdessään Friderun heitti mielestään nurjat ajatukset ja astui ulos;
morsiusneidot ympäröivät hänet pihalla, vastakastettu hymyili iloisesti
hänelle, kello linnankappelissa helähti ja hilpeä joukko astui häitä
viettämään.
Vihkiminen oli päätetty, ja ilosta loistavin kasvoin lähti nuori
aviopari linnasta. Friderunin koko suku oli saapunut tilaisuuteen,
kaikki rotevata väkeä, joka ei pituudessa antanut morsiamelle perään; he
olivat talonpoikia ja vuokramiehiä läheisillä tiloilla; nyt he lähtivät
korkean Stoffelnin juurella olevalle uudismökille virittämään
ensimmäisen tulen nuoren parin takkaan ja viettämään hääjuhlaa. Jonon
etunenässä kuletettiin seppelöidyissä vaunuissa häälahjoja, joista ei
suinkaan puuttunut kaikenlaisilla manauksilla ja vertauskuvilla
koristettua honkaista morsiusvuodetta; -- kaikenlaisissa lippaissa ja
arkuissa seurasi mukana talouskalujen paljous.
Morsiusneidot kantoivat keträvartta pellavakuontaloineen ja sievästi
koristettua lakaisuvihtaa merkiksi ja kehotukseksi tulevalle emännälle
ahkeruuteen ja järjestykseen.
Riemuhuutoja ja hoilauksia ei lakannut kuulumasta nuodemiesten joukosta;
mutta Cappanilta näytti aamullinen kaste huuhtoneen mielestä kaikki
vanhat muistot, ja näytti hän unhottaneen koskaan piirtäneensä rajun
ratsun selässä maita ristiin ja rastiin, -- hän astui siveästi ja
rauhallisesti uusien lankojensa rinnalla, kuin olisi hän kaiken ikänsä
ollut päiväläisten päällysmiehenä tai kylävoutina Hegaussa.
Tuskin oli lähtevän joukon hilpeä melu lakannut kaikumasta vuoritieltä,
kun herttuattaren ja hänen hengellisten vieraidensa eteen astui kaksi
reimaa nuorukaista, keisarillisen linnan taloudenhoitajan Bordmannin
pojat ja Friderunin serkut. He tulivat kutsumaan vallasväkeä häihin,
kumpikin koristettuna keltaisella esikolla korvallisellaan ja
kukkavihkolla aivinatakkinsa povella.
Hämillään he pysähtyivät salin ovelle; herttuatar silloin viittasi
heille kutsuvasti, ja siitä rohkaistuneina he astuivat muutamia askelia
eteenpäin ja sitte vielä muutamia, kumartelivat ja raapivat jalallaan
permantoa ja lausuivat maassa vanhastaan tavallisen kutsumuksen saapua
heidän orpanansa häihin, pyytäen ylhäisiä vieraita seuraamaan heitä
teitä ja polkuja, katuja ja kujia, vesiä ja siltoja myöten häätaloon;
siellä tarjottaisiin leipää ja ruokaa sellaista kuin kaikkivaltias
Jumala ne itse oli valmistanut, viini virtaisi ja viulut soisivat
mukaan, ja tanssia, riemua, laulua ja hyppyä tulisi olemaan
yltäkylläisesti. "Rukoilemme teitä, että antaisitte kahden huonon
sanansaattajan korvata yhtä hyvää, ja kiitetty olkoon Jeesus Kristus!"
niin päättivät he puheensa, ja vastausta odottamatta he kumarsivat ja
raapivat permantoa uudelleen ja lähtivät kiiruusti salista.
"Osotammeko nuorimmalle kristitylle alamaisellemme sen kunnian, että
lähdemme hänen luokseen?" kysyi herttuatar iloisesti. Vieraat tiesivät
ennestään, että kysymyksiin, jotka hän teki näin ystävällisessä
muodossa, ei käynyt kieltäen vastaaminen. Niinpä he iltapäivällä
lähtivät linnasta. Myöskin Rudimann, Pirminiuksen luostarin lähettiläs,
ratsasti mukana; hän pysyttelihe vaitonaisena ja vakoilevana, sillä hän
ei vielä ollut suorittanut laskuaan Ekkehardin kanssa.
Stoffler-vuori kohoaa uljaana ja hilpeänä kolmine basalttihuippuineen,
tummien metsien syleilemänä, kauvas yli maakunnan nähtäviin. Linnat,
joiden rauniot nyt peittävät sen harjaa, eivät silloin vielä olleet
raketut; vain korkeimmalla kukkulalla seista törötti muuan autio torni.
Mutta toisella vuorenharjanteella oli metsänkätkössä vähäinen maja --
nuoren avioparin asunto. Veroksi ja merkiksi siitä, että siihen tulija
oli herttuattaren alamainen, oli hänet määrätty valmistamaan vuosittain
viisikymmentä myyränsadinta ja P. Galluksen juhlapäivänä tuomaan linnaan
elävän rottakuninkaan.
Viheriäiselle metsäniitylle oli hääseurue asettunut istumaan; isoissa
kattiloissa keitettiin ja paistettiin, ja kenen osalle ei tullut
lautasta tai kulppoa, se aterioi laudanpalalta, ja missä kahveli
puuttui, siellä käytettiin sen asemasta kaksihaaraista pähkinäpuunoksaa.
Cappan oli vaivaloisesti istunut muiden tavoin pöytään ja koetti pitää
itseään suorana nuoren vaimonsa rinnalla; mutta sydämmensä syvyydessä
hän mietiskeli, eiköhän muutamien päivien jälkeen kävisi jälleen laatuun
syödä makuultaan.
Pitkinä väli-aikoina eri ruokalajien välillä -- kemut alkoivat
puolipäivän tienoissa eivätkä saaneet loppua ennen puoliyötä -- veresti
Cappan istumisesta jäykistyneitä jäseniään tanssimisella.
Talonpoikaissoiton tervehtämänä saapui herttuatar seurueineen paikalle.
Hänen katsellessa ratsultaan iloista seuraa, tahtoi uusi Paulus antaa
hänelle näytteen hurjasta taiteestaan. Soitto ei häntä tyydyttänyt, hän
vihelsi ja kiljahteli itse tanssin tahtiin; pitkää puolisoaan hän
pyöritteli ympäri labyrinttimaisissa kuvioissa, -- niin kuin liikkuva
torni ja villi metsäkissa tanssi tuo omituinen pari keskenään, milloin
yhdessä, milloin paeten toisistaan, milloin rinta vasten rintaa tai;
selkä vasten selkää -- sitte työnsi Cappan vaimonsa syrjään ja
puukenkiään yhteen kolisuttaen hän teki seitsemän huimaavaa ilmahyppyä,
yhden aina korkeamman kuin toisen, ja viimein vaipui hän Hadwig rouvan
eteen polvilleen notkistaen päänsä maahan, aivan kuin olisi tahtonut
suudella maan tomua, jota herttuattaren hevonen oli kavioillaan
tallannut. Se oli hänen kiitoksensa nauttimastaan ystävällisyydestä.
Mutta uudet orpanat Hegaussa ottivat oppia tuosta oudosta tanssista.
Mahdollista voi olla, että moni jälestäkinpäin pyysi häneltä opetusta
siinä, sillä kaukaiselta keskiajalta polveutuvat sadut kertovat vielä
"seitsenhypystä" ja "hunnilaistanssista", jotka jonkinmoisina
vaihetuksina schwaabien yksinkertaiseen pyörimiseen tulivat vallan
maantavaksi.
"Missä Ekkehard on?" kysyi herttuatar noustuaan kimoltaan, katsellen
pitkin väen rivejä. Praxedis viittani eräälle etäiselle, varjoiselle
metsäpolulle. Muutaman jättiläistammen mustanvihreäin lehvien
siimeksessä istui nuori munkki. Äänekäs riemu ja ihmisvilinä painostivat
hänen, rintaansa, hänen tietämättään miksi; -- hän oli kääntänyt muulle
joukolle selkänsä ja antoi katseensa liitää yli metsäisten
vuorenselänteiden kauvas Alppien sinertävään etäisyyteen.
Oli yksi noita tuoksuvia iltoja, josta myöhemmin herra Burkart
Hohenvelsistä lausui istuessaan jylhässä tornissaan vetten partaalla,
että "ilma silloin sekottuu päiväpaisteen kanssa ja lientyy". Etäiset
ilmat uivat vienossa hohteessa. Ken joskus on seissut noilla hiljaisilla
kukkuloilla, kun sinisellä taivaalla aurinko liekkejä säteillen käy
levolle ilmanrannan taa, laaksot ja syvyydet täyttyvät rusohohtavilla
varjoilla ja sula kulta valuu alas Alppien huippuja pitkin, sen mielessä
vielä kauvan jälkeenkinpäin hänen hämärässä kammiossaan istuessaan
helähtää muisto niin suloinen ja kirkas kuin laulu etelän sulavien
luuttujen säestyksellä.
Mutta Ekkehard istui totisena nojaten päätään käteensä.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" sanoi Hadwig rouva kreikkalaistytölle.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" matki Praxedis hajamielisesti. Hän oli
kiintynyt katselemaan hegaulaisia naisia heidän juhlakoruissaan, heidän
korkeita liivejään ja tynnyrintapaisia jäykistettyjä hameitaan, ja hän
mietiskeli itsekseen, eiköhän hyvän maun hengetär käsiään väännellen
pakenisi ainaiseksi tästä maasta tai olikohan se koskaan sille jalallaan
astunutkaan.
Hadwig rouva astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti pystyyn sammalsijaltaan,
aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
"Yksiksennekö ja näin kaukana iloitsevaisten seurasta?" kysyi
herttuatar. "Mikä teitä vaivaa?"
"Minä mietiskelen, missä onni oikeastaan on", vastasi Ekkehard.
"Onniko?" toisti Hadwig rouva, "onni on meistä likimalkaan
yhdeksänkymmenen tunnin matkan päässä, kuuluu schwaabilainen sananlasku.
Puuttuuko se teiltä?"
"Se on mahdollista", huokasi munkki ja katseli alas sammaleeseen.
Entistä kimeämpi soitto ja tanssivain meluavat äänet kaikuivat
leikkipaikalta.
"Ne jotka tuolla polkevat maata", jatkoi hän, "ja osaavat jaloillaan
tulkita sydämmensä tunteita, ne ovat onnelliset; paljopa ei siihen
tarvitakaan, ennen kaikkea vain sitä" -- hän viittasi Alppien
kimalteleviin huippuihin -- "ettei tunne mitään kaihoa noihin
korkeuksiin, joille emme koskaan saa jalallamme astua."
"En ymmärrä teitä", sanoi herttuatar kuivasti. Mutta hänen sydämmensä
puhui toisin kuin hänen kielensä. "Mitenhän Virgiliuksenne nykyään
jaksaa?" kysyi hän johtaen puheenaiheen toisaalle; "varmaankin on pölyä
ja hämähäkinkinaa laskeutunut runsaasti hänen päälleen viime hädän
päivien aikana?"
"Sydämessäni on suuri runoilija aina hyvässä säilössä", vastasi
Ekkehard, "vaikka pergamentit mätänisivätkin. Juuri äsken muistuivat
mieleeni hänen säkeensä, joissa hän ylistää maanviljelystä: tuolla on
maja metsän siimeksessä, vuorenrinteellä peltojen lihavammista maaperä,
vastavihitty pariskunta kuokkineen ja auroineen, joilla ryöstävät
maa-emolta toimeentulonsa; -- tosiaan täytyy minun nähdä Virgiliuksen
luoma kuva silmieni edessä:
"-- tää elo johda ei väärään,
Viljaa on täynnä sun aittas, ja laajalti lainehtii pellot,
Luolat ja lammikot riistoa uhkuu, ilma on vilvas,
Laitumelt' ammunaa kuulet, ja puun alla vartoopi siimes."
"Viisaasti osaatte selittää", lausui Hadwig rouva. "Mutta kadehtiessanne
Cappanin elämän onnea olette varmastikin unohtaneet hänen
velvollisuutensa väjyä myyriä ja peltohiiriä. Ja entä talviset riemut!
Kun lumi muurina kasautuu olkikaton rajaan asti, niin että päivä saa
turhaan katsella, mistä raosta se voisi tupaan pilkistää..."
"Sellaisessakin hädässä tulisin hyvin toimeen", virkkoi Ekkehard.
"Virgilius tietää keinon siihenkin:
"Ihminen valvovi silloin nuotion ääressä illoin,
Veistäen tervaspuusta soihtuja varjojen surmaks;
Vaan hänen vaimonsa tällöin laulain entävi työtään,
Kangaspuittensa ääressä pirtoa siin helisyttää."
"Hänen vaimonsa?" matki herttuatar ilkeästi. "Mutta entäpä jos hänellä
ei olekaan vaimoa?"
Hääparvesta remahti myrskyinen riemunrähäkkä. Miehet olivat nostaneet
hunnilaisserkun laudalle ja kantoivat häntä korkealla ilmassa, niityn
poikki niinkuin ennen muinoin jotakin sotapäällikköä kannettiin kilvellä
kuninkaanvaalissa. Cappan teki ilosta muutamia pontevia hyppyjä heidän
päänsä päällä.
"-- eikä saa vaimoa omistaakaan?" virkkoi Ekkehard hajamielisenä. Hänen
otsaansa poltti. Hän suojeli kädellään silmiään. Minne hän vain
katsahtikin, tuotti näkemänsä hänelle surua. Tuolla oli meluisa hääkansa
-- täällä herttuatar -- etäisyydessä hohtavat Alpit. Hänen sydäntään
kirveli sanomattomasti, mutta hänen huulensa pysyivät mykkinä. "Ole
väkevä ja vaitonainen!" mutisi hän itsekseen.
Hän ei todellakaan ollut enää sama kuin ennen. Luostarikammion hiljainen
rakkaus kirjoihin oli hänestä hälvennyt, taistelu hunneja vastaan oli
laajentanut hänen ajatuspiiriään, herttuattaren lemmekäs huomio oli
särkenyt hänen sydämmensä. Päivin ja öin, valveilla ja nukkuessa vainosi
häntä tämän ylvään naisen kuva, sellaisena kuin hän oli ojentanut
hänelle puolisovainajansa miekan, ja pahoina hetkinä oli hänen sielunsa
sumuinen itsesyytöksistä, että hän vain vaijeten oli ottanut kaiken
tämän lemmen vastaan. Hadwig rouva ei aavistanut, mitä hänessä kuohui;
hän ajatteli nuorta munkkia paljon välinpitämättömämmin sen jälkeen kuin
otaksuttu väärinkäsitys tämän puolelta oli nöyryyttänyt hänen ylvästä
mieltään; mutta nähdessään hänet jälleen edessään, murheen vaot
korkealla otsalla ja sanomaton alakuloisuus luettavana silmistä, jatkoi
hän vanhaa leikkiä.
"Jos te kerran niin suuresti rakastatte maanviljelystä", virkkoi hän
keveästi, "niin tietäisinpä ehkä siihenkin keinon. Reichenaun apotti on
suututtanut minua tahtomalla mielistellä itselleen paraan
hovitiloistani, ikäänkuin se olisi vain leipämurena, jonka voi puhaltaa
pöydältä sen enempää ajattelematta!"
-- Pensaikosta kuului rapinaa, ilman että he sitä huomasivat. Tumma
varjo vetäytyi lehvien taa -- olikohan se kettu vai munkinkaapuko?
"Tahdonpa asettaa teidät sen hoitajaksi", jatkoi Hadwig rouva puhettaan,
"silloin on teillä yltäkylläisesti kaikkea sitä ihanuutta, jonka
näkeminen teidän mieltänne, tänään niin raskauttaa, ja vielä paljon
enemmän. Saspachini on iloisella paikalla Reinin varrella, ja tämä vanha
keisaritila voi kerskailla siitä kunniasta, että se ennen kaikkia muita
kasvatti viinirypäleen, -- ja ihmiset siellä ovat kunnon väkeä, vaikka
puhuvatkin töykeää kieltä."
Ekkehard katseli äänetönnä eteensä.
"Voinpa minäkin kuvailla teille elämää siellä, kykenemättä siltä
kertomaan Virgiliuksen tavoin. Ajatelkaas -- on syksy, olette viettänyt
tervettä elämää, päivän kanssa ylös, kanain kanssa nukkumaan -- nyt
tulee viininkorjuu kaikilta kallion korvakkeilta laskeutuu renkejä ja
piikoja alas teidän luoksenne, riippukorit rypäleitä uhkuen tangossa
välillään, te seisotte portilla..."
Pensaikossa jälleen rapisi.
"... ja ajatelkaas, miten viini valmistetaan, ja muistakaa, kenen
kunniaksi tahdotte sitä juoda; Vogeesien metsät pilkottavat etäisyydestä
niin hilpeän sinisinä silmiinne kuin ikinä täällä Alppien huiput;
silloin tulee joku hevosilla ja vaunuilla täältä vanhasta Breisachista
päin, maantie pölisee, te nostatte päätänne -- no, mestari Ekkehard,
kukahan tulee luoksenne?"
Se, jolta kysyttiin, oli tuskin kuunnellutkaan kuvausta. "Kuka?" kysyi
hän arasti.
"Kukahan muu kuin teidän valtiattarenne, joka ei luovu herttuaallisesta
oikeudestaan käydä tutkimassa, miten hänen palvelijansa hoitavat hänen
tilojaan."
"Ja sitte?" kysyi Ekkehard edelleen.
"Sittekö? Sitten kuulustelen joka taholta, miten mestari Ekkehard on
hoitanut tehtäväänsä, ja he tulevat kaikki sanomaan: Hän on rehellinen
ja kunnollinen, ja jollei hän tahtoisi mietiskellä niin paljon ja
kaivella pergamenttejään, olisi hän meille vielä rakkaampi..."
"Entä sitte?" kysyi munkki vielä kerran. Hänen äänessään oli omituinen
kaiku.
"Sitten puhuttelen häntä raamatun sanoilla: Hyvin tehty, sinä hyvä ja
uskollinen palvelija! Sinä olit uskollinen vähässä, minä panen sinut
paljon päälle. Astu herrasi iloon."
Ekkehard seisoi siinä kuin huumattuna. Hän kohotti käsivarttaan, mutta
antoi sen jälleen vaipua, kyynel värähteli hänen silmissään. Hän oli
hyvin onneton.
... Samaan aikaan astui muuan mies varovaisesti ulos pensaikosta.
Tuntiessaan jälleen niityn nurmen jalkainsa alla, laski hän kaapun alas
päänsä päältä. Hän katseli merkitsevästi noihin molempiin henkilöihin
takanansa ja nyökkäsi päätänsä kuin ainakin se, joka luulee keksineensä
jotakin. Hänpä ei ollut tullutkaan sinne vain vuokkosia poimimaan.
Hääjuhla oli asteettain kehittynyt siihen kohtaan, missä täydellinen
sekasorto uhkaa puhjeta. Sima oli noussut kaikkien päihin. Muuan ripusti
takkinsa puunoksaan ja tunsi vastustamatonta halua murskata kaikki
pirstoiksi; toinen sitävastoin tahtoi syleillä kaikkia; kolmas, joka
muisteli kymmenkunta vuotta sitte poimineensa Friderunin poskilta monta
suuteloa, istui pää nuuduksissa pöydän ääressä ja oli juonut liian
paljon suruunsa ja katseli muurahaisia, jotka kihisivät hänen jalkainsa
juuressa, ja sanoi: "Ohoi, niin se on, yksi ei toistansa parempi..." Ne
nuoret miehet, jotka niin ujostellen olivat käyneet herttuatarta häihin
kutsumassa, esittivät hunnilaisen sukulaisensa kanssa erään
germaanialaisen ilveilyn. He olivat siepanneet liinaisen lakanan
kapio-arkusta ja paiskanneet Cappanin sille; sitte tarttuivat he kiinni
kaikkiin neljään nurkkaan ja viskasivat tuon onnettoman ylös, niin että
hän lenteli sinitaivasta kohti kuin leivonen. Hän piti sitä tämän maan
tapana kunnioittaa uutta sukulaista ja antoi kärsivällisesti viskellä
itseään.
Silloin kirkasi pitkä Friderun yht'äkkiä kovasti. Kaikkien päät
kääntyivät sinnepäin, ja serkut antoivat sulhasen pudota suulleen alas
viileään maanperään; riemunremahdus kajahti, riihoton ja pitkällinen,
niin että olisi luullut Stoffler-vuoren vanhain basalttikallioidenkin
siitä älähtävän. Audifax ja Hadumoth saapuivat pakomatkaltaan
hunnilaisleiristä. Audifax talutti aarrearkkuja kantavaa ratsua
suitsista, ja onnellisina astelivat molemmat lapset rinnakkain; he
olivat tänään ensikerran nähneet jälleen korkean Twielin huipun ja
tervehtineet sitä ilohuudolla. "EIä kerro heille kaikkea!" kuiskasi
Audifax toverilleen ja kattoi korit tiheällä pajunoksakerroksella. Jo
oli pitkä Friderun juossut parvesta esiin ja puolittain kantoi
Hadumothin mukaansa. "Terve tuloa, sinä kadonnut lammas! Juo,
säkkipillinpiipittäjä, juo, sinä urhokas vesa!" huudettiin, joka taholta
Audifaxille. He olivat kuulleet molempain nuorten vankeudesta ja
ojensivat nyt pojalle isoja kiviruukkuja tervetuliaismaljaksi.
Lapset olivat tiellä sopineet keskenään siitä, miten heidän, piti astua
herttuattaren eteen. "Meidän on häntä kauniisti kiittäminen", oli
paimentyttönen sanonut, "ja minun on annettava hänelle takaisin se suuri
kultataaleri ja sanottava hänelle, että olen saanut Audifaxini
ilmaiseksi."
"Ei", oli Audifax vastannut, "me lisäämme siihen hunnien aarteesta vielä
kaksi isointa rahaa ja tarjoomme ne hänelle. Hänen on pysyttävä
edelleenkin meille yhtä armollisena kuin tähän asti; se olkoon meidän
kiitoksemme ja sakkomme sen ohessa herttuaalliseen rahastoon
metsänrouvan surmaamisesta."
He olivat jo varustaneet kultarahat taskuunsa.
Nyt huomasivat he herttuattaren seisovan Ekkehardin luona tammen alla.
Miesten meluava remakka oli katkaissut molempien maataloudellisen
keskustelun, Praxedis tuli juosten kertomaan ihmetapauksesta. Nyt
saapuivat nuoret pakolaiset itsekin käsi kädessä astuen. He polvistuivat
Hadwig rouvan eteen. Hadumoth kurotti taaleriaan, Audifax molempia isoja
kultarahojaan; hän yritti puhua, mutta sanat juuttuivat hänen
kurkkuunsa... Silloin kääntyi Hadwig rouva ylvään suloisesti
läsnäolevien puoleen:
"Molempien nuorten alamaisteni narrittelu antaa minulle tilaisuuden
osottaa heille armoani. Olkaa sen todistajat!"
Hän taittoi pähkinäpuun oksan pensaikosta, astui askeleen eteenpäin,
puisti paimenpojan ja hänen toverinsa kämmenistä rahat, jotta ne
kierivät kauvaksi nurmikkoon, ja kosketti oksalla kummankin päälakea.
"Nouskaat ylös", sanoi hän, "eivät tule tämän päivän jälkeen kenenkään
sakset hiuksia teidän päästänne leikkaamaan; Hohentwielin linnan orjina
olette polvistuneet, vapaiksi julistettuina ja vapaina nouskaatte ja
rakastakaa toisianne vapaudessa niinkuin ennenkin!"
Nämä olivat vapaaksilaskemisen menot saalilaisen oikeuden mukaan. Jo
keisari Lotharius oli vanhalta orjattareltaan Doodalta puistanut kädestä
kultadenaarin ja siten niskasta orjuuden ikeen. Mutta Audifax oli
frankkilaista heimoa, sen vuoksi rouva Hadwig ei ollut noutanut omaansa,
allemannilaisen maantavan menoa.
Polvillaan olleet nousivat ylös. He käsittivät, mitä oli tapahtunut.
Paimenpojan silmissä oli maailma musteta, hänen nuoruutensa uni, vapaus,
kulta-aarre ... se kaikki se oli totta, pysyvästi totta nyt ja
iänkaiken... Hän näki Ekkehardin vakaat kasvot ja heittäytyi Hadumothin
kanssa hänen eteensä maahan. "Isä Ekkehard", huudahti hän, "me kiitämme
teitäkin, kun olette meidän parastamme tarkoittanut."
"Mikä vahinko, että on jo niin myöhä", huudahti Praxedis, "te voisitte
muuten heti solmita avion siteihin vielä yhden parin tai ainakin
juhlallisesti kihlata heidät, he sopivat toisilleen siinä kuin
äskeisetkin."
Kauan katsoi Ekkehardin sininen silmä noita kahta. Hän pani kätensä
heidän päälleen ja teki siinä ristinmerkin. "Missä on onni?" äännähti
hän hiljaa itseksensä. -- --
Myöhään yöllä ratsasti Rudimann, kellarimestari, takaisin luostariinsa.
Kaalamo oli kuiva; hän saattoi ratsastaa siitä. Apotin kammiosta
heijasti vielä tulta veden pintaan. Hän koputti ovelle, avasi sen
puolitiehen ja lausui: "Minun korvaini on tänään täytynyt kuulla
enemmän, kuin niille oli mieluista. Saspachin hovista Reinin varrella ei
tule mitään. Sen Sankt Gallenin maitonaaman se sinne panee..."
"_Varium et mutabile semper femina_!" Huikentelevainen aina on nainen!
mutisi apotti taakseen katsomatta. "Hyvää yötä."