Hadumoth.
Yö kului vähitellen. Pitkä ja tuskallinen oli se ollut niille, jotka
olivat asetetut kuolleiden vartijoiksi. Kamala tunnelma lepäsi maan
päällä ja ihmisten mielissä. "Herra olkoon heidän sieluilleen
armollinen!" kaikui vartijan hiljainen huuto kedon yksinäisyydessä. "Ja
lunastakoon hän heidät kiirastulen tuskista!" vastattiin metsänreunasta,
missä toverit olivat kyyristyneinä vartiovalkean ympärille. Yön raskaat
varjot peittivät ruumiita, ikäänkuin taivas olisi tahtonut verhota sen,
mitä ihmisten käsillä alhaalla oli tehty. Sitte pakenivat pilvet pois
kedon päältä, aivan kuin kauhun täyttäminä siitä näöstä, mikä heitä
siellä kohtasi; -- toisia seurasi, nekin pakenivat, muotoa ja hahmoa
muuttaen, häipyen ja sulautuen uusiin... Kaikki on vaihettelevaista,
vain kuolemassa on ikuinen lepo. Taistelukentällä makasivat kaikki
hiljaa, ystävä ja vihollinen, miten taistelun aallot olivat heidät
asettaneet.
Erään haamun näki vartija hiipivän kuolleitten kentän yli; se oli
muodoltaan kuin lapsi. Se kumartui katsomaan maahan ja kulki edelleen,
kumartui uudelleen ja vaelsi taas eteenpäin, mutta vartijaa hirvitti
huutaa sille. Hän seisoi kuin naulittu paikallaan. "Se lienee se
enkeli, joka merkitsee kuolleiden otsat kirjaimilla, jotta ne
tunnettaisiin, kun henki kerran puhalletaan niiden luihin, jotta ne
jälleen elävät ja seisovat jaloillaan ja ovat sotajoukko kuin ennenkin",
niin ajatteli hän profeetan kuvauksen mukaan, teki ristinmerkin ja piti
suunsa kiini. Haamu katosi hänen näkyvistään.
Aamun koittaissa tuli kentälle suuri joukko linnan alustalaisia, jotka
herttuatar oli lähettänyt munkkien sijaan vartijoiksi. Herra Simon Bardo
oli ollut tätä vastaan. "Voitto on vain puolinainen, jollei sitä käytetä
hyväkseen; meidän on lähteminen pakenevia takaa-ajamaan ja hävitettävä
heidät viimeiseen mieheen asti", oli hän sanonut. Mutta munkit halasivat
palata kotiin pääsiäisjuhlan vuoksi; jotkut heistä sanoivat:
"Saavuttaaksemme heidät, jotka pakenevat nopeilla ratsuillaan, on meidän
mentävä kauvaksi; he ovat tulleet, me olemme löylyyttäneet heitä; jos he
tulevat uudestaan, on heille uusia iskuja varalla; -- eilispäivän työ
ansaitsee leponsa." Silloin päätettiin haudata ruumiit ennen
pääsiäisjuhlan alkua.
Miehet toivat mukanaan kuokkia ja lapioita ja kaivoivat kaksi isoa
hautaa. Kedon laidassa oli hylätty hiekkahauta, sen laajensivat he
tilavaksi lepopaikaksi ja kantoivat siihen hunnien ruumiit. Aseet ja
muut varukset koottiin ja saatiin niistä monta kantamusta sotasaalista.
Ja he viskasivat ruumiit kuoppaan sekasin ja ilman erotuksetta, niinkuin
ne tuotu oli; -- se oli tuima myllerrys sikin sokin viskeltyjä ihmisten
ja hevosten jäseniä ja muistutti langenneitten enkelien syöksemistä
helvettiin. Kuoppa täyttyi niistä. Muuan kaivajista tuli tuoden
irtihakattua päätä; se irvisteli julmasti halotuin otsin. "Sekin on
pakanain omaa ja etsiköön se sieltä runkonsa!" huusi hän ja viskasi pään
ruumisläjään.
Jylhä kallionkappale oli aikoinaan irtautunut Hohentwielin vuoresta ja
syöksynyt alas laaksoon; sen vierittivät kaivajat hunnien haudalle ja
kääntyivät sitte kauhusta väristen pois toiseen paikkaan valmistamaan
toista hautaa. Sen piti sulkea syliinsä maan omat kaatuneet pojat.
Hengelliseen säätyyn kuuluville kuolleille oli Reichenaun luostarikirkko
määrätty viimeiseksi leposijaksi.
Samana hetkenä, jolloin edellisenä päivänä taistelu oli alkanut,
laskeutui synkeännäköinen saatto alas korkealta Twieliltä. Ne olivat
samat miehet, jotka olivat taisteluun lähteneet. Samassa järjestyksessä
he nytkin kulkivat, mutta heidän askeleensa olivat verkalliset ja heidän
lippunsa suruharsoon käärityt. Myöskin linnan torniin oli musta lippu
vedetty. Muitten joukossa ratsasti herttuatarkin alas laaksoon; hän oli
puettu tummaan vaippaan ja hänen näkönsä oli ankara ja totinen. Munkkien
ruumiit kannettiin mukana ja asetettiin ne ison haudan reunoille, jotta
nekin ottaisivat osaa viimeiseen kunnianosotukseen taistelutovereilleen.
Litanian laulettua astui apotti Wazmann avoimen haudan ääreen ja huusi
noille kuudellesadatta, jotka siinä kalpeina ja äänettöminä makasivat,
viimeisen tervehdyksen ja kiitoksen eläviltä. "Heidän muistonsa olkoon
siunattu ja heidän luunsa viheriöitkööt paikassansa! Heidän nimensä
säilykööt ikuisuuteen ja pyhäin miesten kunnia tulkoon heidän lastensa
osaksi!" -- niin puhui hän saarnaajan sanoilla ja heitti sitte
ensimmäisen lapiollisen multaa ruumiille; sen jälkeen heitti herttuatar
ja kaikki muut vuoronsa jälkeen. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus.
Veljien haudalta tahtoivat nyt hajota kukin, haaralleen ne, jotka eilen
yhdessä olivat sotineet; monet järeät kasvot värähtelivät silloin
liikutuksesta, suudelmia ja kättenpuristuksia vaihdettiin; sitte
lähtivät ensinnä Reichenaun miehet kotimatkalle luostariinsa. He
kantoivat mukanaan paareilla kuolleitten munkkien ruumiit; veljet
astuivat niiden rinnalla palavat kynttilät käsissä ja virsiä laulaen;
myöskin pakanaluolan vanhuksen rauvenneen ruumiin veivät he mukanaan;
pää nuuduksissa ja mustalla verholla peitettynä astui tuntemattoman
sankarin ratsu isäntänsä ruumiin jälessä -- synkkä oli tämä näky, kun
kuolinsaatto hitaasti hävisi metsän hämäryyteen.
Sitte ottivat linnan alustalaiset jäähyväiset herttuattarelta. Laiha
Fridinger, käsi siteessä, johdatti yhtä parvea maalle päin; vain
Randeggin herran piti vähäisen joukon kanssa jäädä korkean Twielin
turvaksi.
Liikutetuin mielin katseli Hadwig rouva poislähtevien jälkeen. Sitte
ratsasti hän verkalleen taistelukentän poikki. Hän oli eilen seisonut
linnan tornissa ja jännitettynä katsellut taistelun menoa. Nyt piti
Spazzo herran selittää hänelle monta seikkaa. Tämä ei suinkaan säästänyt
liioittelua, mutta herttuatar oli kertomukseen tyytyväinen. Ekkehardin
kanssa hän ei vaihtanut sanaakaan.
... Kun hekin olivat ratsastaneet kotiin; kävi kedolla kaikki jälleen
hiljaiseksi ja autioksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vain
kavioiden polkema nurmi, verestä kostea maa ja molemmat isot hautakummut
olivat sen sadon todistajat, minkä kuolema edellisenä päivänä täällä oli
niittänyt. Eipä kestä kauvan, ennenkun veri on kuivunut ja ruoho
uudelleen kasvanut, vainajien kumpujen päälle on sammal levinnyt, linnut
ja tuuli tuovat siemeniä ja pensaat ja puut rupeavat vireästi
rehottamaan niillä -- kuolleitten leposijoilla kasvullisuus paraiten
menestyy. Mutta heikentymättömänä elää muisto hunnilaistaistelusta
jälkipolvien mielissä, "Pakanakummuksi" kutsuu Hegaun asujan sitä
kumpua, jolla suunnaton kivilohkare seisoo, eikä pitkänperjantain-yönä
kenkään uskalla käydä laakson poikki. Siellä kuuluu maa ja ilma
vainajille; ne nousevat vanhoista haudoistaan, täällä ryntäävät jälleen
pienet ratsut eteenpäin, tuolla marssivat sotijat kiilamaisessa
taistelujärjestyksessä ja panssari välkkyy lahonneen munkinpuvun alta,
aseidenkilinä ja hurjat sotahuudot täyttävät taasen ilman, myrskyten
kohoaa henkientaistelu ylös ilmoihin; silloin tulee äkkiä saarelta
selälliseltä mustalla ratsulla ritari kultaisissa varuksissa, joka ajaa
aaveet viileään lepoonsa, -- vielä yrittää hunnilaispäällikkö torjua
häntä kimpustaan heiluttaen vimmaisesti käyrää miekkaansa, mutta silloin
suhahtaa sotatappara kiivaasti hänen päähänsä, ja hänenkin on painuttava
alas ... ja kaikki on jälleen hiljaista kuin ennen, vain koivujen nuoret
lehdet värisevät tuulessa.
Pääsiäissunnuntai kului korkealla Twielillä hitaasti ja ikävästi.
Illalla istui Hadwig rouva salissaan Ekkehardin, Spazzo herran ja
Randeggin parissa. Voi arvata, mistä asioista he juttelivat. Viime
päivien suuri historia palasi kaikkien puheissa yhä uudestaan esiin
niinkuin kaiku Loreley-kallion kohdalla; kun tämä on kajahtanut yhdestä
kallioseinästä, kuuluu vastapäisestä kumeaa jyryä, ja etäisessä solassa
uudistuu tämä edelleen eikä loppua tahdo tullakaan.
Reichenaun apotti oli lähettänyt sanan, että he olivat tavanneet
luostarin kyllä melkoisessa määrässä raiskattuna, mutta kuitenkin
tulelta säästyneenä, ja että he olivat, vihityllä vedellä ja pyhimysten
luiden ympärikulettamisella poistaneet siitä hunnilaisen saastutuksen
sekä juhlallisesti haudanneet kuolleensa.
"Entä jälelle jäänyt veli?" kysyi herttuatar.
"Sille on Herra Jumala osottanut, että hänen kaikkivaltansa sodan ja
vihollishävityksen aikana ei unhota yksinkertaisiakaan sieluja.
Palatessamme seisoi veli Heribald kynnyksellä niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. 'Miten hunnit sinua miellyttivät?' huusi hänelle joku.
Silloin vastasi hän vanhaan tapaansa hymyillen: 'Oo-jaa, sangen suuresti
ne minua miellyttivät. Koskaan en ole nähnyt hyvätuulisempaa väkeä, ja
ruokaa ja juomaa antoivat ne minulle vallan ihmisellisesti -- isä
kellarimestari on aina antanut janoni pysyä janona, mutta nämä
tarjosivat minulle viiniä yltäkylläisesti -- ja mitä ne minua
nyrkiniskuilla ja korvapuusteilla vahingoittivat, sen viinillä jälleen
hyvittivät, -- ja sitä ei kenkään teistä tekisi. Vain kuria näytti
niiltä tykkänään puuttuvan, eivätkä ne olleet oppineet kirkossakaan
oikein hiljaa pysymään...' Hän tiesi vielä paljon muutakin outojen
vierasten ylistykseksi, mutta sanoi vasta rippituolissa voivansa kaikki
kertoa..."
Hadwig rouvaa ei iloisuus vielä oikein miellyttänyt. Armollisesti päästi
hän sanantuojan jälleen palaamaan. Kaatuneen hunnilaispäällikön
rengaspaidan ja kilven antoi hän myöskin tälle ripustettaviksi luostarin
kirkkoon ikuiseksi muistomerkiksi. Hänelle nimittäin annettu
päättämisvalta saaliin jaossa.
Spazzo herra, jonka kieli tästä lähtien ei väsynyt hänen urhotekojaan
ylistellessään -- ja hänen kuoliaaksilyömiensä lukumäärä kasvoi aikaa
myöten kuin lumivyöry -- lausui arvokkaasti: "Minullakin on vielä muuan
voittosaalis esiintuotavana, ja se on määrätty armolliselle
valtiattarelleni."
Hän astui alas linnan kellariin; siellä makasi hänen vankinsa Cappan
olilla, hänen haavansa oli sidottu eikä se ollut vaarallista laatua.
"Ylös siitä, sinä pirun poika!" huusi Spazzo herra potkaisten ruojaa
tuimasti. Hunni nousi seisoalleen ja irvisti epäilevästi, sillä hän
luuli elonlankansa tulevan varsin lyhyeksi; kainalosauvan nojalla
liikkasi hän eteenpäin kamariherran edellä, joka johdatti hänet ylös
saliin. "Seis!" huusi Spazzo tänne tultua. Kurja raukka seisahtui ja
ällisteli ihmeissään ympärilleen. Surkutellen katseli Hadwig rouva
oudonnäköistä ihmislasta. Myöskin Praxedis oli saapunut paikalle.
"Kaunis ei teidän saaliinne ole", virkkoi hän kamariherralle, "mutta
sangen merkillinen." Herttuatar pani kätensä ristiin; "Ja tuommoisen
kansan edessä on koko Saksanmaa vapissut!" huudahti hän.
"Heidän paljoutensa ja koossapysymisensä synnytti pelkoa", sanoi
Randeggin herra; "mutta takaisin eivät he koskaan tänne palaja!"
"Oletteko siitä niin varma?" kysyi herttuatar terävästi.
Hunni ei ymmärtänyt suuriakaan keskustelusta. Hänen haavoitettua
jalkaansa pakotti, mutta hän ei uskaltanut istahtaa. Praxedis puhutteli
häntä kreikankielellä, mutta hän pysyi vaitonaisena ja pudisteli vain
päätään. Neitonen alkoi merkeillä ja eleillä saada keskinäistä
ymmärrystä syntymään -- hunni pysyi jäykkänä kaikelle. "Sallikaas minun
koettaa", lausui Praxedis herttuattarelle, "tiedänpä vielä yhden keinon
herättää hänessä elonmerkkiä; Konstantinopoliksessa kuulin kerrottavan
siitä." Hän hypähti pois salista ja ilmestyi pian sinne takaisin,
kädessään malja, jonka hän pilkallisesti kumartaen tarjosi mykälle
vangille.
Se oli väkevätä nestettä, poltettua kirsikoista ja luumuista; Herrassa
nukkunut linnankappalainen Vincentius oli eläessään valmistanut monta
laatua sellaisia aineita. Silloin kirkastuivat hunnin kasvot, hänen
tylppä nenänsä imi ahnaasti nesteen tuoksua sisäänsä, ja hän tyhjensi
maljan, jota hän lienee katsonut jonkunmoiseksi rauhanpikariksi. Sitte
pani hän käsivarret ristiin rinnalleen ja heittäytyi polvilleen
Praxediksen eteen suudellen hänen kenkiään.
Neito antoi hänelle merkin, että osottaisi kunnioitustaan
herttuattarelle; hunni tahtoi suudella tämänkin jalkaa, mutta Hadwig
rouva väistyi taaksepäin ja viittasi kamariherran viemään miehensä pois
salista.
"Teillä on hulluja päähänpistoja!" sanoi hän Spazzo herralle tämän
palattua. "Kuitenkin oli teiltä kohteliasta, että taistelun tuoksinassa
minua ajattelitte."
Ekkehard oli edellisen kestäessä istunut akkunan ääressä ja katsellut
kaukaisuuteen. Spazzo herran tapa loukkasi häntä. Praxediskin oli
käytöksellään pahottanut hänen mieltään. "Meitä nöyryyttääkseen on Herra
lähettänyt erämaan lapset", ajatteli hän itsekseen, "opiksi ja
kehotukseksi menemään itseemme ja kääntymään katoavaisuuden
vähäarvoisista asioista iankaikkisiin; vielä on maa tuores kaatuneiden
hautojen päällä, ja jo harjottaa kansa jälleen kujeitaan, ikäänkuin
kaikki olisi ollut vain vaahtoa ja unelmaa..."
Praxedis oli astunut hänen luokseen. "Miksi ette myöskin te tuonut
meille maistoa tappelusta, arvoisa koulumestarimme?" kysyi hän
veitikkamaisesti. "Joukossa kuuluu riehuneen ihmeellinen hunnilainen
amatsooni; jos sen olisitte vanginnut, olisi meillä nyt sievä pari
tässä."
"Ekkehardilla on korkeampia asioita ajateltavana kuin hunnilaisnaiset",
virkkoi herttuatar katkerasti, "ja hän osaa vaieta kuten ainakin
lupauksen tehnyt. Mitä tarvitsee meidän udella, miten hänelle
taistelussa kävi?"
Tämä pistelevä puhe loukkasi totista miestä. -- Pila sopimattomaan
aikaan vaikuttaa kuin etikka hunajassa. Hän meni äänetönnä ulos, toi
Burkhard herran miekan, veti sen huotrasta ja viskasi sen harmistuneena
pöydälle Hadwig rouvan eteen. Vielä tuoreita punaisia täpliä loisti
kelpo terällä ja vallan vereksiä naarmuja näkyi sen reunoissa. "Kävelikö
koulumestari siellä joutilaana", sanoi hän, "siitä tuo todistakoon! Minä
en ole tehnyt kieltäni urhotekojeni airueeksi."
Tämä koski herttuattareen kipeästi. Hän kantoi vielä katkeruutta
sydämmessään, hänessä kuohui halu päästää suuttumustaan ilmoille, --
mutta Burkhard herran miekka herätti vaihtelevia ajatuksia; hän nieli
harminsa ja ojensi Ekkehardille kätensä.
"En tahtonut teitä loukata!" virkkoi hän.
Hänen äänensä lempeä sointu kaikui Ekkehardin korvissa kuin lievä nuhde;
hän hidasteli tarttumasta tarjottuun käteen. Kernaasti olisi hän
pyytänyt anteeksi tylyä käytöstään, mutta sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa; -- silloin aukeni salin ovi, ja häneltä säästyi nöyryytys.
Hadumoth, paimentyttönen, astui sisään. Arkana seisahti hän kynnykselle,
hänen kasvonsa näyttivät valveutuneilta ja itkeytyneiltä; hän ei
uskaltanut aluksi lausua luotua sanaakaan.
"Mikä sinulla on, lapsiparka?" huusi herttuatar hänelle. "Tulehan
lähemmäksi!"
Silloin sai tyttönen rohkeutta astua peremmälle. Hän suuteli
herttuattaren kättä. Nähtyään Ekkehardin, jonka papillinen puku herätti
hänessä arkaa kunnioitusta, meni hän tämänkin luo suutelemaan hänen
kättään; sitte yritti hän puhua, mutta nyyhkytys tukahutti häneltä
äänen.
"Elä pelkää!" sanoi herttuatar lohduttavasti. Silloin vasta sai hän
sanoja suuhunsa.
"En minä voi hanhia enää paimentaa", lausui hän, "minun täytyy lähteä
pois täältä. Sinun pitää antaa minulle kultaraha, niin iso kuin sinulla
vain on. Tultuani takaisin teen siitä edestä sinulle työtä koko ikäni.
En voi sille mitään, mutta pois minun täältä on lähdettävä."
"No, miksi tahdot sitte pois?" kysyi herttuatar. "Onko joku täällä
pahoittanut mieltäsi?"
"Hän ei ole palannut takaisin."
"Niitä on paljon, jotka eivät ole palanneet; sen vuoksi ei sinun
tarvitse pois lähteä. Ne jotka ovat jääneet jälelle, ne ovat nyt Jumalan
luona taivaassa ja asuvat kauniissa puistossa siellä ja heidän on paljon
parempi olla kuin meidän täällä alhaalla."
Mutta paimentyttönen pudisti vain päätään. "Audifax ei ole Jumalan
luona", sanoi hän. "hän on hunnien luona. Minä olen katsellut häntä
kentällä, mutta häntä ei löytynyt kuolleiden joukossa, ja
miilunpolttajan poika Hohenstoffelnista, joka myös oli jousimiesten
mukana, sanoi nähneensä miten häntä vietiin pois... Minun täytyy hakea
hänet sieltä, muuten ei minulla ole enää rauhaa."
"Mistä sitte tahdot hakea hänet?"
"Sitä en tiedä. Tahdon mennä, minne muut ovat ratsastaneet; maailma on
laaja, ja lopuksi löydän hänet kuitenkin, siitä olen varma. Kultarahan,
jonka sinun pitää lahjoittaa minulle, tahdon antaa hunnille ja sanoa:
Päästäkää Audifaxini vapaaksi! ja kun hän on minulla, palaamme molemmat
kotiin."
Hadwigia miellytti kaikki mikä poikkesi tavallisuudesta. "Tästä lapsesta
on meillä kaikilla opittavaa!" sanoi hän, nosti arastelevan Hadumothin
syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Sinun kanssasi on Jumala, sen vuoksi
ovat ajatuksesi suuret ja rohkeat, ilman että itse tiedät siitä. Kellä
teistä sattuu olemaan kultakolikko käsillä?"
Randegg kaivoi taskustaan yhden esiin. Se oli iso kultataaleri ja oli
siihen kuvattu Kaarle keisari julmanaamaisena ja suurisilmäisenä, ja
toisella puolella nähtiin kruunupäisen naisen kuva ynnä kirjoitus. "Se
on viimeiseni!" sanoi Randegg nauraen Praxedikselle. Herttuatar antoi
sen lapselle lausuen: "Lähde nyt Herran nimessä, se on kohtalon
määräämää."
Kaikkien mielet kävivät juhlallisiksi, ja Ekkehard laski kätensä
siunaten Hadumothin pään päälle.
"Minä kiitän teitä!" sanoi tämä ja yritti mennä. Mutta vielä kerran
kääntyi hän ympäri ja sanoi: "Mutta jos ne eivät annakaan minulle
Audifaxia yhdestä kultarahasta?"
"Sitte lahjoitan sinulle toisen", lupasi herttuatar.
Silloin lähti lapsi luottavaisesti salista.
Ja Hadumoth kulki ulos tuntemattomaan maailmaan, kultaraha neulottuna
liivinvuoriin ja paimenlaukku leivällä täytettynä; sauvan oli Audifax
kerran veistänyt hänelle tummanvihreästä rautatammesta. Vaikka polut ja
tiet olivat hänelle outoja, ja vaikka ravinnon ja yösijan saanti olivat
epätietoisia, ei hän joutanut niistä huolehtimaan. "Hunnit ovat
kulkeneet auringonlaskua kohti ja vieneet ystäväni mukanaan", -- se oli
hänen ainoa ajatuksensa; Reinin juoksu ja auringonlaskun suunta olivat
hänen tienoppaansa, Audifax hänen päämääränsä.
Vähitellen kävivät seudut hänelle vieraiksi. Yhä kaukaisempana ja
kapeampana kimalteli Bodenjärvi hänen silmäänsä, uusia vuorijonoja
kiipesi taivasta kohti ja peitti häneltä kotikallion tutun, ylpeän
hahmon; silloin katseli hän useasti taaksensa. Vielä kerran haimensi
korkean Twielin kukkula muurineen ja tornineen sinisen ilman läpi
hänelle, -- sitte katosi tämä viimeinenkin jäännös kotiseudusta.
Tuntematon laakso aukeni hänen eteensä, avaroita mustia havumetsiä
leveni laaksossa, mataloita majoja syvälle alas ulottuvine
olkikattoineen piileskeli metsien pimennoissa; -- mutta pelkäämättä
astui Hadumoth tietänsä ja viittasi kädellään viimeisen tervehdyksen
Hegaun vuorille.
Auringon laskettua lepoonsa metsien taakse pysähtyi hänkin hetkiseksi.
"Nyt siellä kotona soitetaan iltasiunausta", sanoi hän itsekseen, "myös
minä tahdon rukoilla." Ja hän polvistui vuoriston yksinäisyydessä ja
rukoili, ensin Audifaxin, sitte herttuattaren, sitte itsensä puolesta,
-- ja hänen ympärillään oli kaikki hiljaista. Hän kuuli vain oman
rajusti sykkivän sydämmensä lyönnit.
"Kuinkahan hanhilleni nyt käynee?" ajatteli hän noustessaan jälleen
seisaalleen, "nyt on juuri niiden kotia-ajamisen aika." Sitte astui
Audifaxin kuva taas hänen sielunsa eteen -- hänen kanssaanhan
paimentyttönen niin usein oli yhdessä kotiin palannut. Hän astui
edelleen eteenpäin.
Laakson maalaistaloissa ei liikkunut niin luotua sielua. Vain muuan
vanha mummo istui erään olkikattoisen majan edessä. "Sinun pitää antaa
minun olla tämä yö kattosi alla, iso-äiti!" sanoi Hadumoth tälle
tuttavallisesti. Mummo oli kuuro ja vastasi vain viittauksella; hän oli
yksinään jäänyt kotimieheksi, miesten mennessä vuoristoon hunneja
vastaan.
Mutta ennen aamunkoittoa oli Hadumoth taas taipaleella. Ja hän kulki
halki pitkien metsien, joissa hongat ja männyt eivät tahtoneet
loppuakaan; jo huomasi kevään ensimmäistä hiljaista virkoamista,
ensimmäiset kukkaset nostelivat päitään sammalikosta, ensimmäiset
hyönteiset lentelivät hiljaa suristen niiden päällä, ja pihkan tuoksu,
voimakas ja miellyttävä, levisi vienon tuulenhengen mukana kaikkialle,
suitsutuksena jonka petäjät uhrasivat auringolle kaikesta siitä hyvästä,
mistä ne tätä saivat kiittää.
Mutta paimentyttöstä tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. "Täällä on liian
kaunista", sanoi hän, "täällä eivät hunnit voi olla."
Hän laskeusi alas vuoristosta ja tuli eräälle paikalle, missä metsä oli
harvaa ja laski laajoja näköaloja lomitsensa. Syvällä alhaalla etäisessä
uomassaan kiemurteli Rein käärmeen tavoin; kahden virranhaaran väliin
ahdettuna makasi siinä muuan saari, jolla kohosi paljon uhkeita muuria;
ne näyttivät kirkoilta ja luostareilta, mutta paimentytön terävä silmä
huomasi, että ne olivat mustuneet eikä niillä enää ollut kattoja.
Sininen savupilvi lepäsi liikahtamatta niiden päällä.
"Mikä tämä seutu on nimeltään?" kysyi hän eräältä metsästä tulevalta
mieheltä.
"Schwarzwald!" sanoi mies.
"Entä tuo paikka tuolla etäällä?"
"Rheinau." "Ovatko hunnit käyneet sielläkin?"
"Toispäivänä."
"Ja missä he nyt ovat?"
Mies nojautui sauvaansa ja katseli lasta terävästi. Hän osotti Reiniä
alaspäin. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Minä tahdon mennä heidän luoksensa." -- Mies kohotti jälleen sauvansa
ja jatkoi matkaansa. "Pyhä Fintan, rukoile puolestamme!" mutisi hän
poismennessään.
Ja jälleen astui Hadumoth pelottomana eteenpäin. Hän oli vuorelta
nähnyt, että Rein teki suuren kaaren juoksussaan; sen vuoksi hän oikasi
suoraan vuoriston poikki päästäkseen hunnien edelle ja vietti kaksi
päivää matkalla -- yöt nukkuen metsän sammalikossa -- eikä tavannut
ainoatakaan ihmistä. Mutta paljon synkkiä kuiluja ja laaksoja tapasi hän
tiellään ja kohisevia puroja ja myrskyn kaatamia vanhoja puunrunkoja,
jotka lahonneina loistivat aavemaisesti illan pimeydessä. Mutta
rohkeuttaan hän ei siltä kadottanut.
Vuoristo kävi loivemmaksi ja lakeusi laajaksi, yläväksi tasangoksi,
jonka pintaa usein kolea tuuli pyyhkäsi, ja laaksojen pohjista paistoi
lunta. Mutta hän astui edelleen tuntematonta tietänsä.
Viimeinenkin leipäpala oli jo huvennut hänen laukustaan; silloin tuli
hän vuorenselänteille ja näki Reinin taasen kimaltelevan etäisyydessä.
Nyt hän tahtoi kulkea sitä kohti, mutta kuin repeämänä maassa avautui
hänen edessään vuoren tällä puolen jyrkkä kuilu, jonka pohjassa raju
vuoripuro vaahtoisna kohisi. Piikkiset pensaat ja tiheä viidakko
estelivät häntä laskeutumasta alas purolle, mutta hän raivasi itselleen
tien niiden lävitse. Paljon vaivaa ja hikeä se maksoi, aurinko oli jo
korkealla taivaalla ja oksat repivät hänen vaatteensa. Kun jalka
seisahtui haluttomana enempään rynnäkköön, lausui hän itselleen hiljaa:
"Audifax!" ja tämä nimi antoi hänelle uutta uskallusta.
Nyt hän oli alhaalla, mustien kallioseinämäin juurella: Vuorelta tuleva
puro oli raivannut itselleen uran niiden lomitse ja syöksyi vinhana
virtana tiehensä; kirkkaat vesihelmet pärskyivät jylhille rantapaasille,
joita punertava sammal reunusti kuin kultakehys; koski heitti vaahtoaan
miltei hänen silmilleen ja kohisi rajussa menossaan hänen ohitseen,
hänen istuessaan sen vihertävän veden partaalla niinkuin väsynyt mies,
joka tahtoo selvästi tarkastella itseään ja menneen elämänsä monia
turhuuksia. Mahtavata isolehtistä kasvullisuutta rehotti rannoilla,
kastehelmien kimallellessa niiden lehdillä kuin välkkyvät jalokivet.
Sinerväsiipisiä sudenkorentoja lenteli edestakaisin niiden päällä -- ne
olivat kuin kuolleitten vesikeijuisten henkiä.
Uneksivana kohisi yksinäisen puron lorina nälkäisen lapsen sydämmeen.
Puron juoksua tahtoi hän seurata saavuttaakseen viimeinkin Reinvirran.
Kaikkialla oli täällä laaksossa kasvullisuus villiä, aivan kuin ei
ihmisjalka koskaan olisi sinne astunut ... mutta tuollapa hymyili
hänelle aukea, vihertävä palanen -- sille hän laskeutui pitkäkseen.
Vesi kohisi niin viillyttävästi ja tasaisesti, se lauloi hänet uneen.
Pää nojattuna oikeata käsivartta vastaan makasi hän siinä, ja hymy
päilyi hänen väsyneillä piirteillään. Hän uneksi. Kenestä? -- siniset
veden neitoset eivät ole sitä kellekään kielineet...
Kevyt pärskäys vettä avoimesta kourasta herätti hänet unestaan. Kun hän
verkalleen avasi silmänsä, näki hän edessään pitkäpartaisen miehen;
tällä oli jaloissa karkeat poluskengät, mutta muuten olivat sääret
paljaat aina polvien yläpuolelle. Muutamia onkia, verkko ja puinen
sanko, missä uiskenteli sinihohtoisia lohenmulloja, oli hänellä
vieressään ruohikossa. Hän oli kauvan katsellut nukkuvaa tyttöä.
Epätietoisena siitä oliko tämä ollenkaan ihmislapsi, meni hän purolle ja
toi kourassaan vettä, millä herätti hänet.
"Missä minä olen?" kysyi Hadumoth, tuntematta ollenkaan pelkoa.
"Wieladingenin suihkun luona!" lausui kalastaja. "Vedessä on kelpo lohia
ja se laskee Reiniin. Mutta miten sinä olet tullut tänne metsään, tyttö?
Oletko pudonnut suoraan taivaasta?"
"Tulen kaukaa! Meillä kasvavat vuoret toisin, ne kohoavat kukin
yksinäisinä ja jyrkkinä ylös tasangosta, -- ja lohet uivat siellä
järvissä ja ovat paljon isompia. Hegauksi kutsutaan sitä puolta."
Kalastaja puisteli päätään. "Sen paikan täytyy olla kaukana", sanoi hän.
"Ja minne nyt aijot?"
"Sinne missä hunnit ovat", sanoi Hadumoth ja jutteli hänelle
avosydämmisesti, minkä vuoksi oli lähtenyt matkaan ja ketä etsi.
Silloin pudisti kalastaja päätään vielä arvelevammin kuin äsken. "Äitini
muiston nimessä!" sanoi hän, "sepä on tukala kulku!" Mutta Hadumoth pani
kätensä ristiin ja rukoili: "Kalastaja, sinun täytyy näyttää minulle tie
heidän luokseen."
Silloin heltyi parrakas mies. "Jos minun _täytyy_", murisi hän, "niin
olkoon menneeksi; vallan kaukana ne eivät ole. Tule kanssani!"
Hän pani kalastustarpeensa kokoon ja lähti paimentytön keralla kulkemaan
puronviertä pitkin. Kun pensaat tulivat liian tiheiksi tai kalliopaadet
röykkiöiksi kohoten sulkivat heiltä tien, nosti kalastaja tyttösen
käsivarrelleen ja kahlasi vaahtoavan puron yli. Sitte poikettuaan
laakso-uomasta vasemmalle tulivat kulkijat eräälle niistä kukkuloista,
jotka laskeutuvat alas Reinille päin. "Katsohan tuonne, lapsi", lausui
mies osottaen kohti Reiniä, missä lakea ja tylppä vuorijono eteni,
"tuolta päästään Frick-laaksoon ja Bötzbergille. Sinne ne ovat leirinsä
pystyttäneet. Eilen polttivat ne Laufenburgin linnan poroksi... Mutta
etemmäksi eivät ne murhapolttajat täältä enää laukkaa!" jatkoi hän
julmistuneena.
Heidän kulettua vielä kappaleen matkaa, seisahtui Hadumothin seuraaja
muutaman kallionkielekkeen luo. Hän käski tytön odottamaan ja laahasi
sitte muutamia kuivia tervasrimoja kokoon, rakensi niistä rovion, panipa
vielä havuja ja tuohia runsaasti puiden väliin, roviota kuitenkaan
sytyttämättä. Saman tempun hän teki vielä useassa kohdassa. Hadumoth
katseli hänen tointansa käsittämättä ollenkaan sen tarkoitusta.
Sitte he laskeutuivat alas Reinin rannalle.
"Oikein toden teollako aijot hunnien luo?" kysyi kalastaja vielä kerran
tytöltä. "Niin!" vastasi tämä. Silloin irrotti mies pensaikkoon kätketyn
veneen ja souti Hadumothin sillä virran ylitse. Toinen ranta kasvoi
tiheää metsää; kalastaja kulki kappaleen matkaa metsän sisään ja
tähysteli tarkasti ympärilleen. Sinnekin oli halkokasa pinottuna ja
viereen kätkettynä tervassoihtuja vihreäin oksien alle. Hän nyykäytti
tyytyväisenä päätään ja palasi Hadumothin luo. "Edemmäksi en kanssasi
käy; tuolla on Frick-laakso ja hunnien leiri. Koeta saada nulikkasi
heidän käsistään, ja kernaammin tänään kuin huomenna, sillä muuten voisi
se käydä liian myöhäiseksi. Jumala olkoon mukanasi, sinä olet rohkea
lapsi!"
"Kiitän sinua", sanoi Hadumoth, puristaen miehen ryppyistä kättä.
"Mikset tule kanssani?"
"Minä tulen myöhemmin!" virkkoi kalastaja merkitsevästi ja nousi
ruuheensa.
Laakson suuhun oli hunnien leiri rakettuna; siinä oli muutamia harvoja
telttejä ja joitakuita pajusta ja ruohosta kyhättyjä isoja majoja;
hevoset olivat majoitetut hirsistä salvettuihin talleihin. Leirin
taustalla oli vuorenrinne, edessä oli suojaksi hauta kaivettu, ja
sisimpänä oli pajukudoksesta, maahan isketyistä paaluista ja
kalliokappaleista hunnilaiseen tapaan rakennettu suojamuuri. Lavealta
leirin edustalla ratsasti etuvartioita edestakaisin. Osittain
levätäkseen kestettyjen taistelujen jälkeen, osittain ahdistaakseen
vastapäisellä rannalla olevaa P. Fridolinin luostaria, viruivat hunnit
kauvemman aikaa yhdessä paikassa. Muuan osasto rakensi aluksia ja
lauttoja Reinin rannalla.
Teltissään makasi Hornebog, joka Ellakin kuoleman jälkeen oli hunnien
johtaja. Vaikka oli peitteisiin ja patjoihin haudattu, ei hänellä ollut
oikeata lepoa eikä rauhaa. Erica, kanervakukkanen, istui hänen luonaan
leikitellen kultakoristeella, joka silkkinauhassa riippui hänen
rinnallaan.
"En tiedä mikä siihen syynä on", sanoi päällikkö tytölle, "että elämä on
käynyt niin sietämättömäksi. Nuo saaren kaljupäät tekevät liian
raivoisia hyökkäyksiä miestemme kimppuun. Meidän on tyynemmin
meneteltävä. Täälläkään en viihdy; täällä on liian levollista, ja lepo
käy myrskyn edellä. Sinustakaan ei Ellakin kaaduttua ole mitään hupia.
Sinun pitäisi nyt lempiä minua kuten ennen häntä, kun hän oli joukon
ensimmäinen -- mutta olet kuin loppuun hehkunut nuotiovalkea."
Erica viskasi korun kauvaksi nauhassaan, niin että se kilahtaen kimposi
takaisin hänen rinnalleen, ja hyräili jotakin hunnilaista laulunpätkää.
Silloin astui muuan vartioitseva soturi telttiin taluttaen Hadumothia
kädestä ja Ellwangenin mies Snewelin tulkkina mukanaan. Lapsi oli
tunkeutunut leiriin ja etuvartioita ja vartiohuutoja säikkymättä astunut
eteenpäin, kunnes hänet otettiin kiini. Snewelin esitti tytön pyynnön
vangitun pojan vapauttamisesta; hän oli itse käynyt mieleltään lempeäksi
ja sääliväiseksi, ikäänkuin olisi hän vielä kotimaassaan ja alkaisi
juuri paastoviikkoa, sillä hän oli tänään laskenut muistissaan kaikki
hunnilais-elämänsä aikana tekemänsä pahat työt, ja poltettujen
luostarien luku oli alkanut raskaasti painaa hänen omaatuntoaan.
"Sano hänelle myöskin, että voin suorittaa lunnaat", lausui Hadumoth
irrottaen liivinsä neuloksesta kiinineulotun kultataalerin. Hän ojensi
sen hunnilaispäällikölle. Tämä purskahti nauruun, ja kanervakukkanenkin
nauroi.
"Kummallinen maa tämä!" lausui Hornebog. "Miehet keritsevät päänsä, ja
lapset tekevät sankarien töitä. Olisipa tämän tytön sijasta aseellinen
joukko tullut virran yli kimppuumme, niin olisi meille saattanut käydä
hullusti."
Hän katseli lasta epäluuloisesti. "Entäpä jos tuo on tullut
vakoilemaan!..." huusi hän. Mutta Erica hypähti väliin ja hyväili
Hadumothin otsaa. "Sinun pitää jäädä minun luokseni", sanoi hän, "minä
tarvitsen jonkun leikkitoverikseni, sittekun musta ratsuni kuoli ja
Ellakini kaatui..."
"Viekää tuo luntus näkyvistäni!" huusi Hornebog suuttuneena. "Olemmeko
tulleet Reinille lasten kanssa leikkiäksemme?!"
Silloin huomasi Erica myrskyn heräävän päällikössä; hän tarttui lapsen
käteen ja meni hänen kanssaan ulos.
Leirin vuorenpuoleiselle taholle oli päällekkäin kasattujen
kiviharkkojen väliin hunnien keittiö sijoitettu. Sieltä kuului
metsänrouvan kiivasta torumista. Audifax oli polvistunut suurimman
kattilan ääreen ja puhalsi valkeaan, jonka päällä illalliskeitto porisi.
Äkkiä kavahti hän jalkeilleen ja huudahti kovasti: hän oli nähnyt pienen
ystävänsä. Mutta silloin nosti metsänrouva päänsä esiin toisen kattilan
takaa, ja se oli Audifaxille enemmän kuin varotushuuto; hän jäi
seisomaan liikahtamatta, tarttui muutamaan paljaaksi kuorittuun oksaan
ja alkoi sillä hämmentää keitosta, niinkuin hänelle määrätty oli. Hän
oli kalpea ja laihtunut, äänettömän epätoivon kuva, silmät sumuiset
kyyneleistä, jotka eivät olleet kenenkään mieltä herkyttäneet.
"Varokaa tekemästä näille lapsille mitään pahaa, muuten saatte minun
kanssani tekemistä, te vanha merikissa!" huusi Erica metsänrouvalle.
Silloin astui Hadumoth toverinsa luo. Paimenpoika pudotti
kömpelötekoisen kauhansa ja ojensi tytölle kätensä sanaakaan
hiiskumatta, mutta hänen syvistä, tummista silmistään loisti tätä
vastaan pitkä historia vankeudesta, sanomattomista kärsimyksistä ja
vapautuksen orastavasta toiveesta. Hadumothkin seisoi liikahtamatta
hänen edessään; hän oli matkalla miettinyt paljon liikuttavia asioita
jälleennäkemisen riemullisuudesta; mutta kaikki nämä katosivat nyt hänen
mielestään -- suurin riemu laulaa kiitoksensa ihmisten kuulematta
taivasta kohti. "Anna minulle kauhallinen keittoasi Audifax", sanoi hän,
"minun on niin nälkä!"
Metsänrouva salli pojan ojentaa ystävälleen puukauhallisen kattilan
sisällöstä. Nälkäinen lapsi vahvisti sillä itsensä ja tuli rohkeammaksi
eikä säikähtänyt illalliselle saapuvien hunnilaissoturien hurjia
kasvoja. Sitte istahti hän aivan Audifaxin viereen. Tämä oli äänetön ja
pidättyväinen; vasta illan pimetessä ja kiusahengen mentyä pois
irtautuivat hänen kielensä kannat. "Oi, minä tiedän paljon, Hadumoth!"
sanoi hän hiljaa katsahtaen arasti ympärilleen -- "minä tiedän hunnien
aarteen! Se on metsänrouvan säilössä, kahdessa arkussa hänen vuoteensa
alla; olen itse kurkistanut niihin sisään ja nähnyt siellä kimaltelevan
solkia ja esiripunkannattimia ja kultakoruja. Myöskin hopeainen kana
hopeisine munineen on joukossa, jonka he toivat Lombardian maasta, ja
paljo muuta ihanuutta..."
Hän kohotti nahkaista lakkiaan, hänen oikea korvansa oli puoleksi
leikattu irti.
"... Metsänrouva tuli kotiin, ennenkun ennätin lyödä arkunkannen kiinni.
'Kas tuossa palkkasi!' huusi hän ja leikkasi keritsimillään korvani. Se
teki julman kipeää, Hadumoth. Mutta minä sen vielä maksan hänelle
takasin!"
"Minä autan sinua siinä!" lausui tyttönen.
Vielä kauvan kuiskailivat molemmat keskenään, -- uni vältti näiden
onnellisten silmiä. Melu leirissä hiljeni. 'Synkkiä varjoja levisi
laakson yli. Silloin sanoi Hadumoth: "Minun täytyy aina ajatella sitä
yötä, jolloin tähdet putosivat maahan."
Audifax huokasi. "Voitanpa kuitenkin aarteeni", lausui hän, "olen varma
siitä!"
Ja taasen istuivat he äänettöminä hetken aikaa; silloin vavahti Audifax
äkkiä, ja Hadumoth tunsi hänen kätensä värisevän omassaan. -- Reinin
takaisella tummalla vuorenkukkulalla leimahti tulinen merkki; se oli
kuin soihtu, jota joku heiluttaa kädessään kaaressa ja sinkauttaa sitten
ilmaan.
"Nyt se sammui jo!" sanoi Audifax hiljaa.
"Mutta katsohan tuonne!" kuiskasi Hadumoth säikähtyneenä ja osotti
vastaiselle haaralle.
Bötzbergin huipulta hulmusi liekki korkeuteen ja kaarsi taivaalla
tulisena ja säkeniä suitsuten. Se oli sama merkki. Ja ylhäällä
Schwarzwaldilla kohosi samalta paikalta, missä soihtua oli heilutettu,
korkea loimu taivasta kohden ja valaisi tähdettömän yön. Laaksossa
kävelevä vahti päästi kimakan vihellyksen. Leirissä alkoi syntyä
liikettä. Metsänrouva tuli lasten luo. "Mitäs siinä tollotat nullikka!"
huusi hän uhkaavasti Audifaxille, "valjasta pian hevonen vaunujemme
eteen!"
Audifax totteli äänetönnä!
Vaunu oli varustettu matkaan ja vetohevonen seisoi sidottuna
ohjaksistaan kiini paaluun; varovasti hiipi eukko sen luo ja ripusti sen
selkään kaksi koria, joihin sovitti kaksi arkkua peittäen ne heinillä.
Hän tähysteli nenällään ilmaa nuuskien ympärilleen. Oli jälleen käynyt
aivan hiljaiseksi. Frick-laakson viini oli vaivuttanut hunnit sikeään
uneen.
"Se ei ollutkaan mitään!" murisi metsänrouva, "saamme viedä hevoset
uudelleen lepäämään". Mutta silloin hypähti hän seisaalleen kuin salaman
satuttamana. Vuori, jonka juurelle leiri oli rakennettu, oli äkkiä
käynyt eläväksi, sillä suitsi ja säkenöi monia satoja tulisoihtuja, ja
vähä väliä jylisi siltä raivokkaita sotahuutoja -- Reiniltä päin syöksyi
virran aaltojen tavoin tummia joukkoja, ja kaikilta kukkuloilta leimusi
tulia taivasta kohden. -- "Ylös, nukkujat!..." Mutta se oli jo liian
myöhäistä -- jo lensi kirkas palo hunnilaisleiriin -- ratsujen
valittavaa ähkymistä kuului -- iso talli leimahti liekkeihin -- tummia
haamuja murtautuu leiriin, säkenöivien soihtujen seuraamana tulee sinne
tänään kuolema; -- se on vanha Irminger, Frickgaun herra, joka sen tuo,
-- kuuden vahvan pojan vahva isä, joka yhtä vähän kuin pappi Matathias
makkabealaisineen voi enää sietäen katsella kansansa kurjuutta; -- ja
heidän johtamanaan tulevat Hornussenin ja Herznachin miehet ja soturit
Aar-laaksosta ja Bruggista ja Badenin kuumilta lähteiltä ja Khamasta ja
kaukaisesta Giselatluehista. Turvallisessa metsänkätkössä olivat he
maanneet, kunnes ylhäältä Eggbergiltä oli leimahtanut sodan soihtu
ilmoittaen Schwarzwaldin naapurien tulevan apuun -- silloin käytiin
rynnäkköön.
Kamalasti kaikui unessaan yllätettyjen hunnien parunta ryntääjien
sotahuutojen keskeltä. Pää verissä nelisti Snewelin ratsullaan ohitse;
hyvin tähdätty pikisoihtu oli, tarttunut kiini hänen vaatteisiinsa ja
palaa loimotti edelleen,' niin että hän näytti tuliselta kummitukselta.
"Maailmanloppu on käsissä!" huusi hän, "tuhatvuotinen valtakunta on
tulossa! Herra, armahda sieluparkaani!"
"Hukassa, kaikki hukassa!" mutisi metsänrouva itsekseen ja siveli
miettiväisesti otsaansa. Sitte irrotti hän vetohevosen irti
valjastaakseen sen vaunujen eteen. Pimeyden verhoomana seisoi
läheisyydessä Audifax kiristäen yhteen hampaitaan, jottei purskahtaisi
riemuhuutoon yöllisen hyökkäyksen johdosta; liekitsevän tulen loimo
leikitteli hänen kasvoillaan, ja hänen sydämessään kiehui raivoisia
ajatuksia. Hetkisen hän tuijotteli jäykästi taistelun tuoksinaan, --
sitte kuiskasi hän Hadumothille: "Nytpä tiedän keinon!" Hän sieppasi
maasta yhden nuotiokivistä ja kissan nopeudella paiskasi sen
metsänrouvaa kohti, niin että tämä äänetönnä suistui maahan; hevosen hän
tempasi mukaansa ja nosti miehen voimalla maahan polvistuneen Hadumothin
sen selkään. "Pidä lujasti kiini satulannupista!" huusi hän tytölle ja
kavahti itsekin satulaan tarttuen tanakasti ohjaksiin; hepo tunsi oudot
ratsastajat selässään, ja tulipalon ja metelin hurjentamana laukkasi se
minkä kavioista kerkisi yön pimeyteen. -- Audifax seuralaisensa kanssa
ei horjahtanut satulasta, hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, hän sulki
silmänsä tukehuttavan savun takia -- yli kaatuneitten taistelijain ja
halki keskenään kamppailevien joukkojen kävi kulku... Jo kaikui
taistelun melu kaukaisempana, ratsu hiljensi väsyneenä vauhtiaan ja
kantoi taakkansa Reiniä kohden -- lapset olivat pelastetut.
Ja he ratsastivat halki pitkän, hirvittävän yön katsahtamatta kertaakaan
taaksensa. Audifax piteli sanattomana ohjaksia, -- hänestä usein tuntui,
kuin olisi kaikki tämä vain unta; hän kietoi vasemman kätensä Hadumothin
kaulalle ja naputti oikean käden sormilla korissa olevia lippaita --
niistä kilahti metallin ääni, ja silloin vasta tiesi hän unelmansa
olevan todellisuutta. Ja ratsu oli pirteä ja kantoi nuoret ratsastajansa
mielellään selässään, yli ketojen ja nummien kävi kulku ja halki mustien
metsien, alati kohti kohisevaa Reiniä.
Kun he olivat jättäneet matkaa pitkältä jälkeensä, lehahti heitä vastaan
kylmä tuulenhenki, joka pani heidät värisemään; se oli airut, joka
aamunkoittoa ennusti. Hadumoth avasi silmänsä. "Missä olemme?" kysyi
hän. "En tiedä!" vastasi Audifax.
Nyt he kuulivat edeltään kohinaa ja pauhinaa kuin etäisestä ukonilmasta,
mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; taivas seestyi ja tähdet kalpenivat
ja katosivat. Pauhina kasvoi ja tuntui lähenevän; he ratsastivat erään
linnoituksen ohitse, joka ylpeänä katseli aliansa oleviin syviin vesiin;
sitte kaarsi heidän tiensä muutaman vuorenselänteen taitse, -- ja jo
kohisi heitä vastaan Rein vuolaana ja vaahtoisna, syösten jyminällä ja
pauhulla yli mustan ja kalutun kallion; vesihelmiä säihkyi heidän
päälleen ja maisema verhoutui kosteaan usvaan... Ratsu pysähtyi aivan
kuin tarkkaavasti katsellakseen valtavaa näköalaa, Audifax hypähti sen
selästä ja auttoi uupuneen kumppaninsakin alas, nosti aarre-arkut maahan
ja päästi kelpo eläimen syömään mehevää ruohoa.
Ja lapset astuivat putouksen reunalle, Hadumoth pidellen kiini ystävänsä
kädestä, ja katselivat sanattomina alas valtaviin tyrskyihin. Ja aurinko
loi ensimmäiset säteensä virran vesiin, usvahelmet nielaisivat ne
itseensä ja kuvastuivat monivärisenä sateenkaarena väreilevää valoa
vastaan...
Mutta nyt meni Audifax arkkujen luo ja avasi yhden niistä -- siinä oli
pelkkää kultaa ja jaloja koruja; -- aarre, kauvan kaivattu, oli nyt
hänen omansa, ei taikasanojen eikä yöllisten manausten voimalla, vaan
rivakan toimen ja älykkään harkinnan tuloksena. Hän katseli kullan
välkyntää. Se ei saattanut häntä hämille, sillä tiesihän hän jo kauvan
sitte, että se oli hänelle sallittu. Kutakin laatua hän otti yhden,
maljoista yhden, sormuksista yhden, rahoista ja rannerenkaista yhden, ja
kantoi ne putouksen reunalle.
"Hadumoth", lausui hän, "tässä täytyy Jumalan olla, sillä hänen kaarensa
väikkyy veden yli. Minä tahdon antaa hänelle kiitosuhrin."
Hän astui muutamalle ulkonevalle kallionkielekkeelle ja heitti
voimakkaasti valio-aarteen Reinvirtaan -- sitte polvistui hän maahan ja
Hadumoth polvistui hänen viereensä ja he rukoilivat kauvan ja kiittivät
Jumalaa...