Hunnilaistaistelu.
Pitkänperjantain aamu oli tullut. Vapahtajamme kuoleman muistoa ei
tänäpäivänä vietetty korkealla Twielillä sillä hiljaisella tavalla,
millä kirkko sen määrää vietettäväksi. Vanhan Moengalin tulo oli
hälventänyt kaikki epäilykset vihollisen lähestymisestä; vielä yömyöhään
oli linnassa pidetty sotaneuvottelu ja tultu siihen yksimieliseen
päätökseen, että oli rynnättävä vihollista vastaan ja tarjottava sille
taistelu avoimella kentällä.
Himmeänä oli noussut keväinen aurinko, ja pian oli se jälleen pilvien
peittämä. Myrskytuuli kohisi maan yli ja painoi pilviröykkiöt alas
kaukaisen Bodenjärven pintaan, niin että näytti siltä kuin yhtyisivät
toisiinsa ilma ja vesi. Silloin tällöin pääsi auringonsäde pilkistämään
pilvien lomitse; se oli alkavan kevään vielä päättymätöntä taistelua
talven valtoja vastaan. Miehet olivat nousseet sijoiltaan ja
varustelivat itseään päivän vakavaan työhön.
Tornikammiossaan asteli Ekkehard vaitonaisena edestakaisin, kädet
ristittyinä rukoukseen. Kunnioittava tehtävä oli hänelle uskottu. Hänen
oli määrä pitää kokoutuneelle sotajoukolle saarna ennen tappeluun menoa;
sen vuoksi rukoili hän voimaa ja ajatusten rohkeata lentoa, jotta hänen
sanansa tulisivat säkenöitseviksi kipinöiksi, sytyttämään kaikkien
sydämmissä taistelunhalun kuuman liekin.
Äkkiä avautui hänen kammionsa ovi. Sisään astui herttuatar ilman
Praxedista; hän oli heittänyt monipoimuisen vaipan aamupukunsa yli
suojatakseen itseään aamukylmältä, kenties myöskin pysyäkseen
tuntemattomana astuessaan vieraiden keskitse torniin. Keveä punerrus
lennähti hänen poskilleen, kun hän seisoi yksinään nuoren opettajansa
edessä.
"Lähdettekö tänään toisten mukana taisteluun?" kysyi hän.
"Minä lähden", vastasi Ekkehard.
"Halveksisinpa teitä, jos olisitte toisin vastannut", sanoi korkea
rouva, "ja te lienette ennakolta arvannut ettei ole tarpeen pyytää lupaa
minulta lähteäksenne sellaiselle matkalle. Ettekö edes ole ajatellut
ottaa minulta jäähyväisiä?" jatkoi hän hiukan nuhdellen.
Ekkehard seisoi hämillään. "Tänään lähtee linnastanne ulos jalompia
ja parempia miehiä", sanoi hän; "apotit ja ylimykset tulevat
olemaan ympärillänne; kuinka voisin minä silloin ajatellakaan
jäähyväisten-ottoa, vaikkapa..." Hänen äänensä sortui kurkkuun.
Herttuatar katseli häntä pitkään. Molemmat vaikenivat.
"Minä tuon teille jotakin, josta tulee olemaan teille apua taistelun
tuoksinassa", lausui herttuatar hetkisen kuluttua. Hän otti vaippansa
alta esiin kallisarvoisen miekan kalliine kantimineen; maidonvalkea
akaattikivi loisti sen kahvassa. "Se on herra Burkhardin, autuaan
miesvainajani, kalpa. Kaikista aseistaan piti hän tätä suurimmassa
arvossa. 'Sillä kalvalla voi halkoa vaikka kallioita, eikä se säry eikä
murru', sanoi hän usein. Teidän on tehtävä sille kunniaa!"
Hän ojensi aseen Ekkehardille, joka otti sen ääneti vastaan. Ennaltaan
kantoi hän jo rautapaitaa kaapunsa alla, nyt vyötti hän miekankantimen
ympärilleen ja löi kädellään kahvaa, ikäänkuin seisoisi vihollinen jo
hänen edessään.
"Ja vielä jotakin", virkkoi Hadwig rouva.
Silkkinauhassa riippui hänen kaulassaan kultaan juotettu pyhimysjäännös,
hän veti sen povestaan esiin; se oli kristalli, jonka sisällä piili
miltei näkymätön lastunen. "Jollei minun rukoukseni ole kylläksi,
tulkoon tämä pyhä jäännös turvaksenne. Se on lastu pyhästä rististä,
jonka keisarinna Helena kerran oli löytänyt. Missä ikinä tämä pyhyys on
läsnä, sinne on rauha palautuva ja omaisuuden kasvaminen ja
terveellinen, hyötyisä ilma, niin luettiin kirjeessä, jolla
kreikkalainen patriarkka vahvisti sen oikeaksi. Tuottakoon se sodassakin
siunausta!"
Hän kumartui ripustaakseen kalliin esineen munkin kaulaan. Tämä notkisti
polvensa; jo oli kalleus kauvan riippunut hänen kaulassaan, mutta yhä
oli hän polvillaan. Herttuatar silitti kädellään keveästi hänen
kiharaista tukkaansa, lempeä ja alakuloinen piirre kirkasti hänen
ankaria kasvojaan... Ekkehard oli notkistanut polvensa pyhän ristin
nimen kuullessaan, mutta nyt tuntui hänestä, että hänen piti vielä
uudelleen polvistua sen ylvään rouvan edessä, joka niin armollisesti
muisti häntä. Syntyvä lempi vaatii aikaa päästäkseen itsestään selville,
eikä Ekkehard rakkauden asioissa ollut oppinut laskemaan niinkuin
Virgiliuksen runomitoissa; muuten olisi hän voinut sanoa itselleen, että
ken kerran rouva Hadwigin tavalla oli temmannut hänet luostarin
hiljaisuudesta luokseen, seisonut hänen kanssaan tuona iltana
Hohenkrähenin huipulla ja nyt hyvästeli häntä taistelun koitteessa, se
hyvin voi odottaa häneltä sydämmen syvyydestä nousevaa sanaa tai kenties
jotakin enempääkin.
Hänen ajatuksensa ajoivat toisiaan hurjassa vauhdissa, kaikki suonet
sykkivät rajusti...
Jos aikaisemmin jotakin lemmen tapaista oli liikkunut hänen povessaan,
oli kunnioitus korkeaa valtiatarta kohtaan heti astunut karkoittamaan
sen, kuten myrskytuuli, joka akkunaan arasti kavunneen lapsen pakottaa
kiiruusti vetämään nenänsä sisälle. Mutta nyt ei hän tuntenut mitään
pelonsekaista kunnioitusta, pikemminkin muisteli hän sitä hetkeä,
jolloin hän reippain käsivarsin oli kantanut herttuattaren
luostarinpihan poikki. Munkkilupaustansakaan hän ei ajatellut; hänessä
kuohui hämäränä, polttavana ajatus lentää ihanan naisen syliin ja
puristaa hänet riemuiten povelleen... Burkhard herran miekka poltti
hänen kupeellaan. Heitä pelkosi, maailma kuuluu uljaalle! Eikö tämä
kehotus ollut selvästi luettavana Hadwig rouvan silmissä?
Hän nousi seisaalleen, väkevänä, suurena, vapaana -- sellaisena ei
herttuatar koskaan ollut häntä nähnyt... Mutta tätä kesti vain
silmänräpäyksen ajan; vielä ei ollut hiiskaustakaan hänen sydämmensä
myrskystä lennähtänyt hänen huultensa yli, kun hänen silmäyksensä sattui
mustaan eebenpuiseen ristiinnaulitun kuvaan, jonka hurskas Vincentius
herra kerran oli ripustanut tornikammionsa seinälle. -- "Tänään on
Herran päivä ja sinun on saarnattava kansalle!" Muisto velvollisuudesta
löi kaikki muut tunteet maahan...
Tulipa kerran halla sunnuntaiaamuna, ja oljet ja lehdet ja kukat
seisoivat mustina, ennenkun aurinko oli ennättänyt tulla näkyviin...
Arasti kuten ennenkin tarttui hän Hadwig rouvan käteen.
"Miten tulee minun kiittää valtiatartani?" kysyi hän murtuneella
äänellä.
Herttuatar katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. Hento piirre oli
paennut hänen kasvoiltaan, totuttu ankaruus laskeusi jälleen hänen
otsalleen, aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: Jollette itse sitä
tiedä, en minäkään sitä teille ilmoita! -- mutta hän vaikeni. Yhä vielä
piti Ekkehard hänen oikeaa kättään omassaan. Hän veti sen takaisin.
"Olkaa hurskas ja urhoollinen!" lausui hän lähtien huoneesta. Se kaikui
pilkalta...
Tuskin kauvempaa kuin tarvitaan Isämeidän lukemiseen, oli herttuatar
viipynyt Ekkehardin luona, mutta sen kuluessa oli tapahtunut enemmän
kuin viimemainittu saattoi aavistaakaan.
Hän asteli jälleen edestakaisin tornikammiossaan. "Sinun pitää kieltää
itsesi ja seurata Herraa!" -- niin kuului muuan määräys P. Benediktuksen
säätämien hyvien töiden luettelossa. Hän tahtoi mielessään olla ylpeä
voitostaan oman itsensä ylitse; mutta Hadwig rouva oli loukatuin tuntein
astunut alas kierreportaiden rappusia, ja missä ylväs mieli luulee
tulleensa halveksituksi, sinne koettavat kovat päivät.
Oli aamun seitsemäs hetki, kun Hohentwielin linnanpihassa pidettiin
jumalanpalvelus ennen taisteluun menoa. Lehmusten alle oli pystytetty
alttari, jolle oli ladottu mukana tuodut pyhät esineet uskovaisten
lohdutukseksi. Piha täyttyi aseellisista miehistä; kiinteästi kylki
kylessä seisoivat ruodut, niinkuin Simon Bardo ne oli järjestänyt.
Kumean ukkosjyminän tavoin kaikui munkkien laulu. Reichenaun apotti,
valkoisella ristillä koristettu musta messukaapu hartioillaan, johti
jumalanpalvelusta.
Tämän jälkeen astui Ekkehard alttarin portaille. Täynnä liikutusta kulki
hänen katseensa kokoutuneen joukon päiden yli; vielä kerran juohtui
hänen mieleensä muisto siitä, miten hän äskettäin yksinäisessä
kammiossaan oli vastustanut kiusausta -- sitte luki hän evankeliumin
Vapahtajan kärsimisestä ja kuolemasta. Vähitellen tuli hänen äänensä
selväksi ja kirkkaaksi, hän suuteli pyhää kirjaa ja antoi sen
diakoonille, jotta tämä laskisi sen silkkityynylle; sitte kohotti hän
katseensa taivaalle ja alotti saarnansa.
Hiiskumatta kuunteli häntä joukko.
"Liki tuhannen vuotta on kulunut siitä", huusi hän, "jolloin Jumalan
poika kallisti päänsä ristille ja lausui: 'Se on täytetty! Mutta me emme
ole pelastukselle valmistaneet tilaa mielissämme, synneissä olemme
vaeltaneet ja kiukkuisia sanoja olemme sydämmiemme kovuudessa huutaneet
taivaalle.
"Sen vuoksi on koittanut ahdistuksen aika, paljaat miekat säihkyvät
jälleen vastaamme, pakanalliset hirviöt ovat hyökänneet kristittyyn
maahan.
"Mutta sen sijaan että suuttuen kysyisi: Miten suuri on Herran
pitkämielisyys, että hän jättää armaan isänmaamme alttiiksi moisille
hirviöille? -- lyököön jokainen rintaansa ja sanokoon: Meidän
turmeluksemme tähden ovat ne lähetetyt. Ja jos tahdotte tulla heistä
vapahdetuiksi, niin ajatelkaa Vapahtajan rohkeata kuolemaa. Tarttukaat
miekkojenne kahvoihin, niinkuin hän kerran tarttui ristiinsä ja kantoi
sen Pääkallonpaikalle, katsokaat ylös ja etsikäät tekin itsellenne
Golgathanne!!..."
Hän viittasi järven toiselle puolelle. Sitte jatkui hänen puheensa virta
lohdutuksen ja lupauksen sanoilla, vahvana kuin jalopeuran kiljuna
korvessa.
"Ajat täyttyvät, joista kirjoitettu on: 'Ja koska tuhannen vuotta
kuluneet ovat, niin Saatana päästetään vankeudestansa. Ja hän menee ulos
pakanoita viettelemään, jotka neljällä maankulmalla ovat, Gog ja Magog,
että hän heitä sotaan kokois, joidenka luku on kuin meren santa. Ja he
astuivat maan avaruuden päälle ja piirittivät pyhäin leirit ja rakkaan
kaupungin; ja tuli lankesi taivaasta ja kulutti heidät. Ja se Perkele,
joka heitä vietteli, heitettiin tuliseen ja tulikiviseen järveen, jossa
se peto ja se väärä profeetta olivat; ja ne pitää vaivattaman yötä ja
päivää iankaikkisesta iankaikkiseen'.
"Ja mitä Patmon näkijä aavistuksena on ilmoittanut, se on meille takeena
ja turvana voitosta, niin että synneistämme puhdistuneina lähdemme
taisteluun. Antakaa heidän hyökätä kimppuumme nopeilla ratsuillaan, mitä
se meitä säikähyttää? Helvetin pojiksi on Herra heidät leimannut, sen
vuoksi ovat heidän kasvonsa vain irvikuva ihmiskasvoista; peltojemme
sadon voivat he polkea ja häväistä kirkkojemme alttarit, mutta Jumalaan
luottavaisten miesten käsivartta he eivät voi kestää.
"Ja muistakaatte myöskin, että meidän schwaabilaisten on aina täytynyt
taistella ensi rivissä, missä valtakunnan kohtalosta on kalpaa
käytelty;[27] vaikka muina aikoina olisi kauhistus Herran edessä
pukeutua sotisopaan hänen juhlapäivänään, siunaa hän tänään aseemme
ja lähettää pyhänsä avuksemme ja sotii itse kanssamme, _hän_,
sotajoukkojen Herra, joka käskee salaman sinkoamaan kaikki musertaen
taivaalta ja avaa syvyyden ammottavat kuilut kun pelastuksen hetki
on tullut."
Valituilla esimerkeillä kunniakkaista taisteluista sytytti Ekkehard
kuulijainsa mielet, ja moni nyrkki puristui keihään ympärillä ja moni
jalka kohosi kärsimättömästi lähtöön hänen puhuessaan. Joosuan
sotaretkestä, kun hän Herran tukemana löi yksineljättä kuningasta
Jordanin takana olevilla maanäärillä, -- ja Gideonista, joka pasuunain
kaikuessa ryntäsi midianilaisten leiriin ja ajoi heidät aina Bethsedaan
ja Tebbathiin saakka, -- ja Bethulian miesten hyökkäyksestä, jotka
Judithin kunniakkaan työn jälkeen löivät assyyrialaiset miekan terällä.
Mutta lopuksi huusi hän kuulijoilleen sen kehotuksen, jonka Juudas
Makkabeus oli huutanut kansalleen, kun he asettivat Emmaonin luona
leirinsä vastapäätä Antiokuksen sotajoukkoa: "Hankkikaat ja älkäät
hämmästykö, että te huomeneksi valmiit olisitte sotimaan pakanoita
vastaan, jotka meidät ja meidän pyhämme aikoivat maahan lyödä. Sillä se
on meille parempi, että me kuolemme sodassa, kuin että me näemme
senkaltaista kurjuutta, joka on tullut meidän kansamme ja jumalan
palveluksemme päälle -- Amen!"
Hänen päätettyään vallitsi hetkisen äänettömyyttä; mutta sitte nousi
huumaava meteli ja kilinä, soturit löivät miekoillaan kilpiinsä,
kohottivat keihäitään korkealle ja heiluttivat lippujaan, -- vanha
merkki ystävällisestä suostumuksesta puhujan sanoihin. "Amen!" kaikui
jylisten heidän riveistään, sitte notkistivat kaikki polvensa ja
jumalanpalvelus oli päättynyt; kamalalta kuului puisten kolistinten ääni
totutun juhlallisen kellojensoiton asemasta. Ken ei vielä
pääsiäisjumalanpalveluksessa ollut vahvistanut itseään Herran ruumiilla,
astui nyt alttarin luo sitä saamaan. Silloin kuului tornista huuto:
"Aseihin! Aseihin! Vihollisia! Järven puolelta tulee mustanaan
ratsastajia! Aseihin!" Nyt ei enää kestänyt lepoa, sotijat syöksyivät
portille kuin hengen ajamina; tuskin ennätti apotti Wazmann lausua
siunauksen heidän ylitsensä.
Hehkuen taistelunhalua ryntäsi joukko ulos portista, jokaisen sydän
paisuvan jännityksen valtaamana, kukin tuntien rientävänsä suurta
silmänräpäystä kohti. Ja oli Sankt Gallenin munkkeja neljäseitsemättä,
Reichenaun munkkeja yhdeksänkymmentä ja linnan alustalaisia yli
viisisataa. Sankt Gallenin sotamerkin vieressä astui Ekkehard; mainittu
merkki oli harsoon kääritty ristiinnaulitun kuva, josta liehui mustia
nauhoja, sillä luostarin varsinainen lippu oli jäänyt jälelle. Linnan
balkonilla seisoi herttuatar liehuttaen valkoista huivia jäähyväiseksi
lähteville; Ekkehard kääntyi katsomaan taaksensa, mutta Hadwig rouvan
katse vältti hänen silmäystään, eikä hänen jäähyväistervehdyksensä ollut
tarkoitettu nuorelle opettajalle.
Alemman linnanportin luo olivat palvelevat veljet kantaneet P. Markuksen
luita sisältävän arkun. Kukin ohikulkeva kosketti miekallaan ja
keihäänkärellään sitä ja astui sitte raskain askelin linnantietä
alaspäin.
Laajalla tasangolla, joka ulottuu järvelle päin, järjesti Simon Bardo
sotaväkensä. Hei, miten herttaiselta tuntuikaan vanhasta päälliköstä,
kun totuttu panssari jälleen munkinkaavun asemesta verhosi arpien
peittämää rintaa! Hänen leveä jalokivillä koristettu vyönsä ja miekan
kultainen kahva muistuttivat entisestä joukkojen johdattajasta.
"Te luette vanhoja kirjailijoita grammatiikan vuoksi", oli hän lausunut
molemmille apoteille, jotka ratsastivat hänen sivullaan, "minä olen
heiltä oppinut käsityöni. Frontinuksen ja Vegetiuksen hyviä neuvoja voi
vielä tänäkin päivänä seurata. Aluksi koetettakoon roomalaisten
legioonain taistelujärjestystä, sillä silloin paraiten huomaa, millainen
vihollinen on edessämme. Voimme sitte vielä aina tehdä miten vain
haluttaa, tätä leikkiä ei puolessa tunnissa loppuun leikitellä."
Hän komensi kevyt-aseiset joukot -- linkoojat ja jousimiehet --
ryntäämään muiden edellä; niiden piti miehittää metsänreuna, ollen
tiheän männikön kautta suojatut ratsastajain hyökkäystä vastaan.
"Tähdätkää alas!" huusi hän näille, "vaikka miehen asemesta osuisittekin
ratsuun, on se aina jotakin!"
Torvien soidessa riensi tämä parvi määräpaikalleen, mutta ei ollut vielä
mitään vihollista näkyvissä.
Linnan alustalaiset hän jakoi kahteen osastoon; tiheissä riveissä,
keihäät tanassa ja hitain askelin kulkivat nämä eteenpäin; kummankin
osaston väliä oli joku jalka. Randeggin ja Fridingenin herrat
johdattivat niitä.
Munkit hän komensi liittymään yhdeksi joukkioksi ja asetti sen
jälkijoukoksi.
"Miksi näin?" kysyi apotti Wazmann; häntä loukkasi se, ettei heille
myönnetty ensi hyökkäyksen kunniaa.
Vanha soturi hymähti. "Ne ovat minun _triarii_sotilaitani", sanoi hän,
"ei sen vuoksi, että olisivat muita kokeneemmat aseiden käyttelyssä,
vaan koska he taistelevat palaamisen vuoksi lämpimään pesään. Ken on
karkoitettu kodistaan ja konnustaan ja vuoteestaan, sen isku on raskain
ja pisto syvin. Elkää huolehtiko, tappelun vimma kohtaa vielä kylliksi
aikaisin Pyhän Benediktuksen joukkoakin!"
Hunnit olivat aamun sarastaessa lähteneet Reichenaun luostarista.
Ruokavarat olivat kalutut loppuun, viinit juotu, kirkko ryöstetty, -- he
olivat kunnollisesti suorittaneet päivätyönsä. Heribaldin otsalta silisi
moni ryppy, kun hunneista viimeinen katosi portista. Hän heitti heidän
jälkeensä kultakolikon, jonka Ellwangenin mies oli kaikessa
salaisuudessa ojentanut hänelle. "Maamieheni", oli Snewelin sanonut,
"jos kuulet onnettomuuden kohdanneen minua, niin lueta tusina messuja
sieluparkani hyväksi. Minä olen aina ajatellut hyvää teistä ja teidän
opistanne, ja että jouduin pakanain joukkoon, se tapahtui tavalla, jota
en itsekään ymmärrä. Ellwangenin maa on valitettavasti liian karu, jotta
sillä pyhimyksiä kasvaisi."
Mutta Heribald ei tahtonut hänestä mitään tietää. Puutarhassa kokosi hän
poltettujen ruumiiden tuhan ja sirotti ne järveen, hunnien vielä
ratsastaessa sillä rannalla. "Elköön pakanoista jääkö tomunhiukkastakaan
jälelle saarellemme", puheli hän. Sitte hän meni luostarinpihaan ja
tirkisteli syvämietteisesti sitä paikkaa, jolla hän eilispäivänä oli
ollut pakotettu tanssimaan.
Hunnit ratsastivat synkeän petäjikön halki korkeata Twieliä kohti. Mutta
heidän huoletonna ratsastaessaan karahti siellä täällä ratsu pystyyn;
nuolia ja linkokiviä singahti näkymättömien käsien ampumina tiheään
heidän joukkoonsa. "Mitäpä välitätte itikoiden pistoista!" huusi Ellak
ja kannusti ratsuaan. "Eteenpäin, tasanko on ratsastajataistelua
varten!" Tusinan miehistään hän käski jäämään kuormaston kanssa
jälemmäksi kurittamaan metsästä ampujoita. Maa tärisi eteenpäin kiitävän
joukon kaviontöminästä; tasaiselle kentälle tultua hajosivat rivit ja
ulvoen syöksyivät hunnit vastaantulevaa kristittyä sotajoukkoa vastaan.
Kaukana muiden etunenässä ratsasti Ellak hunnien lipunkantajan keralla,
joka heilutti punavihreää lippua hänen päänsä päällä; vihollisen
kohdalle tultua kohosi hän korkealle satulassaan, kiljasi hurjasti ja
ampui itse ensimmäisen nuolen, siten vanhan tavan mukaan julistaakseen
taistelun alkaneeksi.[28] Sitte alkoi murhaaminen. Mutta vähän hyödytti
schwaabilaisia sotureja, että he seisoivat järkähtämättä paikallaan
törröttävänä keihäsmetsänä; kun ratsumiesten hyökkäys oli torjuttu,
tuli heidän päälleen etäältä tiheä nuolisade; puoleksi seisoaltaan
satulassaan ratsun ravatessa täyttä vauhtia ampuivat hunnit nuoliaan,
jotka harvoin erehtyivät maalistaan.
Toiset ryntäilivät sivuilta päin, -- ja voi niitä kaatuneita, joita
eivät veljensä kiirehtäneet korjaamaan keskeensä!
Silloin mielivät metsässä piileskelevät kevytaseiset tehdä rynnäkön
takaapäin hunnien selkään. Torven ääni kutsui heidät kokoon, he
ryntäsivät eteenpäin; -- mutta ajatuksen nopeudella olivat hunnit
kääntäneet ratsunsa ja nuolisade singahti ryntääjiä vastaan; he
hämmästyivät, jotkut harvat astuivat vielä eteenpäin, mutta he
viskattiin maahan; ainoastaan Audifax kulki edelleen nuolien suhistessa
ympärillään, hän ei katsonut ylös eikä taakseen, vaan puhalsi yhä vain
rynnäkkömarssia niinkuin hänen virkansa oli; siten joutui hän keskelle
vihollisparvea.
Silloin vaikeni hänen pillinsä ääni; eteenpäin karatessaan oli muuan
hunneista nakannut paulan hänen kaulaansa ja tempoi häntä mukanaan;
vastustellen katseli Audifax ympärilleen, mutta ketään hänen vähäisestä
joukostaan ei ollut näkyvissä. "Oi Hadumoth!..." huusi hän
murheellisena. Ratsurin kävi sääli urheata vaaleatukkaista poikaa, ja
sen sijaan että olisi leikannut häneltä kaulan poikki, nosti hän pojan
satulaansa ja karahutti hänen kanssaan pois. Muutaman kunnaan suojassa
odotteli hunnien kuormasto. Korkealla vaunuissaan seisoi metsänrouva ja
katseli taistelun vilinää; hän oli hoidellut ensimmäisiä haavoittuneita
ja laulanut voimakkaita taikoja juoksevan veren tyrehdyttämiseksi.
"Tässä tuon teille erään, joka voi pestä kattiloitanne!" huusi hunni ja
viskasi paimenpojan alas ratsultaan, niin että tämä lennähti eukon
jalkoihin vaunujen ruovoista palmikoituun koppaan.
"Ähä, tervetultua, sinä myrkyllinen sammakko!" huusi noita-akka julmasti
naurahtaen, "saatpa nyt palkkasi siitä hyvästä, ettäs johdatit
kaapuniekan kalliolleni!" Hän oli tuntenut pojan ja sitoi hänet nyt
paulanuorasta vaununreunaan kiini.
Audifax ei vastannut sanaakaan. Mutta karvaat kyyneleet vuotivat nyt
pitkin hänen poskiaan; hän ei itkenyt vangiksi joutumistaan, vaan koska
uudelleen oli pettynyt toiveissaan. "Oi Hadumoth!" ... huokasi hän
toistamiseen. -- Edellisenä keski-yönä oli hän istunut paimentyttösen
kanssa liekehtivän nuotion ääressä. "Sinun pitää tulla vahvaksi", oli
Hadumoth sanonut, "karaistuksi iskuja ja pistoja vastaan!" Hän oli
keittänyt kattilassa ruskeaa käärmeen ja voidellut sen rasvalla pojan
otsan, hartiat ja rinnan. "Huomenillalla odotan sinua tässä samassa
paikassa, ja sinä palajat tervennä luokseni. Ei mikään miekka pysty
käärmeenrasvaan!"
Ja Audifax oli ojentanut hänelle kätensä ja oli sitte hilpeänä
mieleltään lähtenyt säkkipillineen mukaan taisteluun. Ja nyt!...
Vielä riehui kamppailu laakson uomassa. Jo horjuivat schwaabien rivit,
väsyneinä oudosta tappelusta. Arvelevaisesti katseli Simon Bardo
sinnepäin ja pudisti päätään. "Kauneinkin sotataito", murisi hän,
"kimmoutuu takaisin näistä kentaureista, -- ne pirut laukkaavat
edestakaisin ja ampuvat kaukaa, ikäänkuin minun kolmenkertaista
taistelujärjestystäni ei olisi olemassakaan; olisipa todella tarpeen,
että keisari Leon kirjaan sotataidosta liitettäisiin erityinen luku
hunnilaisten hyökkäyssuunnitelmasta!"
Hän ratsasti munkkien luo ja jakoi ne jälleen kahteen osastoon;
Reichenaulaisten piti liittyä schwaabilaisten sotarintaman oikeaan ja
Sankt Gallenilaisten sen vasempaan sivustaan ja sitte kummankin kääntyä,
niin että vihollinen tulisi kaarretuksi laajan puoliympyrän sisään,
metsä takanaan. "Jolleivät ne vain murtaudu läpi, eivät ne voi pitää
puoliaan", huusi hän heiluttaen leveätä miekkaansa; "ylös siis ja kukin
paikoilleen!"
Hurja tuli loisti kaikkien silmistä. Rivit seisoivat valmiina
marssimaan. Vielä lankesivat kaikki polvilleen, ottivat maasta multaa
kouraansa ja viskasivat sen päänsä päälle, siten pyhittäen ja karkaisten
itsensä isänmaan mullalla; -- sitte lähdettiin taisteluun.
Sankt Gallenilaiset virittivät hurskaan sotalaulunsa _media vita_'n.
Notker änkyttäjä oli kerran kulkenut luostarin läheisen Martin-rotkon
kuilujen ja kallioiden yli, jotka kaareutuivat silloiksi huimaavien
syvyyksien yli; silloin esiytyi hänen sielussaan samallainen kuva siitä,
miten elämämme jokaisen silmänräpäyksen alla ammottaa kuoleman
kauhistuttava kuilu, ja siinä mielentilassa ollen hän sepitti laulunsa.
Nyt oli se hänen veljilleen loihtulaulu, suojaava kilpi omalle elämälle
ja turmio viholliselle.
Synkeästi kaikuivat hyökkäävien munkkien riveistä keskellä
hunnilaistaistelua sen säveleet:
"Ah, puoli eloa on elämämme,
On kuolon varjot aina edessämme!
Me ketä auttajaksi rukoilemme,
Kuin Sua, Herra, tuomar' rikostemme?
Pyhä Jumala!"
Ja toisella sivustalla vastasivat Reichenaun munkit tähän:
"Sua isämme jo hartaast' ikävöivät
Sun kauttas vihamiehensä he löivät,
Sun puolees puhuivat he kyyneleillä,
Et hyljännyt sä heitä murheen teillä.
Väkevä Jumala!"
Ja oikealta ja vasemmalta kaikui sitte yhdessä -- miekkojen jo
kilistessä toisiaan vastaan ja haavoittuneiden raskaasti kaatuessa:
"Nyt meitäkään, o Herra, elä heitä,
Kun uhkaa pakanat, meit' voimallasi peitä;
O, elä hylkää meitä kuolemalle,
Suur' Jumala, sä apu uskovalle!
Pyhä Jumala, pyhä väkevä Jumala!
Pyhä vanhurskas Jumala, armahda meitä!"[29]
Siten olivat molemmat vihollisjoukot joutuneet jo käsikahakkaan
keskenään. Ällistyneinä olivat hunnit katselleet lähestyviä synkkiä
joukkoja; ulvonta ja pirullinen huuto: "Hui! Hui!" oli heidän
vastauksensa _media vitaan_. Myöskin Ellak oli järjestänyt joukkonsa
hyökkäykseen, ja ympäri kenttää kohisi taistelu. Hunnien kannustamisesta
vimmastuneet ratsut mursivat Sankt Gallenilaisten heikon rintaman, ja
kiukkuinen ottelu mies miestä vastaan alkoi, -- voima taisteli nopsuutta
vastaan, germaanilainen järkähtämättömyys hunnilaista viekkautta
vastaan.
Silloin joi Hegaun maa monen hurskaan miehen verta. Väkevä Tutilo makasi
kuolleena kentällä; hän oli juossut muutaman hunnin hevosen alle,
temmaissut ratsastajan sääristä alas satulasta ja heiluttaen
irvinaamaista hirviötä ilmassa murskannut sen pään kiveä vastaan; --
mutta silloin lensi nuoli harmautuneen taitoniekan ohimon läpi, hänen
haavoitetuissa aivoissaan kajahti ikäänkuin taivaallisten sotajoukkojen
riemulaulu, sitte vaipui hän kuolleen vihollisen päälle. Ilkeä Sindolt
sovitti rintaansa saamallaan haavalla monet ilkityönsä tovereitaan
kohtaan; ja vähän auttoi skotlantilaista Dubslania hänen lupauksensa P.
Minavaloiukselle matkata paljain jaloin Roomaan, jos tämä pyhimys
suojelisi häntä taistelussa, -- läpiammuttuna kannettiin hänet
taistelusta.
Kun iskuja rapisi kypärälle niinkuin rakeita liuskakivikatolle, veti
Moengalvanhus munkinpäähineen päänsä yli, niin ettei hän voinut katsoa
oikealle eikä vasemmalle. Hänen keihäänsä olivat jo viskatut. "Ulos nyt,
vanha Cambutta!" huusi hän kiukkuisesti ja tempasi käteensä nuijan, jota
hän oli kantanut selkäänsä kiinnitettynä, ja pian seisoi vanhus keskellä
mellakkaa kuin puimamies lyhteitten keskellä. Jo kauvan oli muuan
ratsastaja häärinyt hänen ympärillään. "Kyrie eleison!" lauloi Moengal
ja löi nuijallaan sen hevosen kallon kahtia; mutta keveästi hypähti
ratsastaja kaatuvan ratsun selästä maahan ja haavoitti käyräsapelillaan
lievästi vanhuksen käsivartta. "Hoihoo!" huusi tämä, "huhtikuu onkin
sopiva aika suonta lyödä; mutta katsohan eteesi, lääkäri pikkuinen!" ja
hänen nuijansa suhahti mahtavasti ilmassa, aivan kuin olisi hän tahtonut
vajottaa vihollisensa sillä maan sisään näkymättömiin. Mutta hunni
vältti iskun hypähtämällä syrjään; silloin putosi häneltä kypärä päästä:
kukoistavat kasvot hymyilivät nuijanheiluttajaa vastaan ja muhkeat
kiharat lainehtivat niiden ympärillä, löysästi sidottuina punaisella
nauhalla. Ja ennenkun Moengal ennätti iskeä toisen kerran, hypähti
olento hänen luokseen notkeana kuin metsäkissa, nuoret kasvot lähenivät
hänen partaisia kasvojaan ikäänkuin tarjotakseen hänelle vielä vanhoilla
päivillään suutelon herkkua, mutta muiskun sijasta tunsikin ukko kipeän
pureman poskessaan; hän tarttui molemmin käsin kiini hyökkääjään --
tällä oli naisen lanteet. "Väisty luotani, kummitus!" huusi hän,
"sylkeekö helvetti tänne kiusaksemme vielä naispirujakin?" -- mutta
silloin istui hänen toisellakin poskellaan korea arpi, siten palauttaen
hävitetyn sopusuhtaisuuden. Moengal kavahti taaksepäin, amatsooni nauroi
hänelle; joutilas hevonen sattui juoksemaan ohitse, -- ja ennenkun
vanhus oli ennättänyt uudelleen kohottaa nuijaansa, istui Erica
satulassa ja ratsasti pois kuin yön unelma kukon ensi kerran
kiekuessa...
Muuatta linnanväen ruotua keskellä taistelurintamaa johti kamariherra
Spazzo. Hidas eteenpäinmarssiminen oli häntä miellyttänyt, mutta kun
taistelu ei ottanut loppuakseen ja kaikki olivat sekasin toistensa
kimpussa, niinkuin koirat ja hirvet ajometsästyksellä, oli se hänelle jo
liikaa. Idyllinen tunnelma valtasi hänet keskellä kuolemaa ja hävitystä;
vasta kun muuan hunni ohi ratsastaessaan tempasi hänen päästään kypärän
voitonmerkiksi, heräsi Spazzo herra mietteistään, ja kun vihollinen
tahtoi vielä kerran uudistaa rohkean kaappauksensa riistämällä häneltä
kauhtanankin, huusi hän kärsimättömästi: "Eikö siinä vielä ollut
kylliksi sinulle, sinä pirun tarkk'ampuja?" -- ja hän suuntasi niin
onnistuneen miekaniskun hunnin perään, että tämä tuli naulituksi
kupeestaan kiini hevosensa selkään. Nyt tahtoi Spazzo herra antaa
kurjalle pirulle kuoliniskun, mutta nähtyään hänen kasvonsa, jotka
olivat vallan hirvittävän rumat, päätti hän viedä hänet valtiattarelleen
elävänä muistona päivän tapahtumista. Hän teki siis haavoitetun hunnin
vangikseen; sen nimi oli Cappan, ja hän työnsi päänsä Spazzo herran
kainaloon, merkiksi antautumisestaan, ja irvisteli valkeilla hampaillaan
osottaakseen tyytyväisyyttään henkensä säästämisestä.
Reichenaun munkkeja vastaan vei Hornebog joukkonsa. Siellä niitti tuoni
runsaan sadon. Luostarin muurit loistivat etäältä järveltä päin,
ikäänkuin kehottaen sotijoita murtautumaan vihollisparven läpi sinne
takaisin päästäkseen, ja hunneista moni, joka joutui heidän miekkojensa
tielle, sai huomata seisovansa schwaabilaisella mantereella, missä
iskuja kasvaa yhtä tiheään kuin mansikoita metsässä. Kuitenkin
harvenivat veljienkin rivit arveluttavasti; tuolla makasi Quirinus,
kaunokirjuri, jonka kirjoituskrampista hunnilaiskeihäs oli ijäksi tehnyt
lopun, tuolla vaipui tähtientutkija Wiprecht ja Herimold, lohien taitava
pyytäjä, ja rakennusmestari Wittigow -- ja kukapa tunteekaan kaikki ne
nimettömät, jotka siellä kuolivat hilpeän kuoleman.
Yhdelle ainoastaan toi hunnien nuoli parannuksen; se oli veli Pilgeram.
Kölnissä Reinin varrella oli hän syntynyt ja oli tuonut tiedonjanonsa ja
mahtavan kasvannaisen kaulassaan Pirminiuksen saarelle; mutta siellä
hänen kasvannaisensa vain yhä kasvoi ja Aristoteleen Siveysoppi oli
tehnyt hänestä sellaisen mietiskelijän, että Heribald oli usein
sääliväisesti sanonut hänelle: "Pilgeram, minä surkuttelen sinua!" Nyt
leikkasi hunnilaisnuoli hänen kasvannaisensa halki. "Jää hyvästi,
nuoruuteni ystävä!" huusi hän ja vaipui maahan. Mutta haava ei ollut
mikään vaarallinen, ja kun hän jälleen toipui, tuntui sekä kaulassa että
päässä keveältä, ja Aristoteleen löi hän ikipäiviksi mielestään.
Sankt Gallenilaisten sotamerkin ympärille oli kokoutunut pienoinen parvi
valituita sotijoita. Vielä lepattelivat ristiinnaulitunkuvasta riippuvat
mustat nauhat, mutta taistelu sen ympärillä oli tuima. Sanoilla ja
teoilla innosti Ekkehard tovereitaan vastarintaan; sepä olikin Ellak
itse, joka heitä ahdisti. Miesten ja hevosten ruumiita makasi
röykkiöttäin hurjassa sekasorrossa; ken jäi elämään, se oli vain tehnyt
velvollisuutensa, ja missä kaikki ovat kelpo miehiä, siellä ei tarvitse
poimia mitään yksityisiä urhotekoja jälkeläisten ylistettäväksi.
Burkhard herran kalpa oli Ekkehardin heiluttamana saanut uuden
verikasteen, mutta turhaan oli tämä tunkeutunut hunnilaispäällikön
Ellakin luo; heidän muutamia iskuja vaihdettuaan erotti heidät taistelun
laine. Ja jo horjui korkea risti, lukemattomien nuolten suhistessa sen
ympärillä; -- silloin kuului halki rivien hämmästyksen huuto:
kukkulalta, joka kannattaa huipullaan Hohenfridingenin tornia, laskeutui
alas täyttä ravia kaksi ratsastajaa, outoja hahmoltaan ja varuksiltaan.
Raskaana ja mahtavaruumiisena istui toinen satulassaan; hänen kilpensä
ja haarniskansa olivat vanhentunutta muotoa, mutta niiden vaalistuneet
kultaukset todistivat ratsastajan olevan ylhäistä säätyä. Kultainen
virve kaarsi kypärää, jonka huipussa hulmusi punainen höyhentöyhtö.
Tuulen liehuttaessa vaippaansa ja keihäs tanassa ratsasti tämä outo
haamu taistelukentälle, kuvana menneistä ajoista, muistuttaen kuningas
Saulia mestari Folkardin virsikirjassa, jossa tämä oli kuvattu
ratsastavana Daavidia vastaan. Huolellisesti hänen kupeellaan ratsasti
toinen, aseista ja vaatetuksesta päättäen edellisen uskollinen
palvelija.
"Arkkienkeli Mikael!" huudettiin kristittyjen joukosta, ja he kohosivat
uusilla voimilla vihollista vastaan. Aurinko välkkyi vieraan ratsastajan
varuksilla aivan kuin taivaan lupauksena voitosta, -- nyt olivat
kumpikin jo keskellä mellakkaa, ikäänkuin etsisi kultavaruksineen
itselleen arvokasta vastustajaa. Sitä hänen ei tarvinnutkaan kauvan
odottaa. Heti kun hunnilaispäällikön terävä silmä oli tulijan äkännyt,
oli hän kääntänyt hevosensa häntä vastaan; oudon ritarin keihäs suhahti
harhaan hänen ohitsensa, ja jo kohotti Ellak miekkansa kuolettavaan
iskuun. Mutta palvelija viskautui väliin, ja kun hän leveällä
iskumiekallaan satutti vain hunnin hevoseen, taivutti hän päänsä
eteenpäin ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu hänen herralleen;
kaulaan satutettuna kaatui uskollinen asemies kuoliaana ratsultaan.
Varustensa kilistessä vaipui myöskin Ellakin hevonen maahan; mutta
ennenkun kaiku siitä vielä oli ennättänyt hälvetä, seisoi hunni jälleen
pystyssä ja taistelukelpoisena. Outo sankari heilutti tapparaansa
musertaakseen hänen päänsä, mutta Ellak, nojaten vasemman jalkansa
kaatuneeseen ratsuunsa, tarttui jäntevästi hänen käsivarteensa pidättäen
turmaa tuottavan iskun ja koetti vetää häntä alas satulasta. Rinta
rintaa vastaan syntyi painiskelu molempain mahtavien urosten välillä;
oman kamppauksensa unohtaen kokoutuivat muut sotijat ympärille tavatonta
ottelua katsomaan.
Jo oli Ellakin onnistunut sukkelasti siepata käteensä lyhyt
pistomiekkansa, jota hän hunnien tapaan kantoi oikealla kupeellaan;
mutta kun hän varustelihe uuteen iskuun, laskeutui vastustajan tappara
hitaasti ja raskaasti hänen päähänsä; -- vielä ennätti isketty suorittaa
pistonsa, mutta vei sitte käden otsalleen, josta purskahti verivirta, ja
sotaratsunsa ruumiille kaatui hunnilaispäällikkö, huoahtaen kiukkuisesti
viimeisen henkäyksensä.
"Täällä Herran ja Pyhän Mikaelin miekka;" kaikui kohisten munkkien ja
linnan väen riveistä; viimeiseen epätoivoiseen hyökkäykseen juoksivat
he, kultavaruksinen sankari yhä etunenässä. Päällikkönsä kaatuminen löi
hunnit huumaavalla kauhulla; he kääntyivät takaperin hurjassa paossa.
Jo oli metsänrouva älynnyt taistelun ratkaisun, ja vaunuhevoset
seisoivat valmiiksi valjastettuina; hän loi viimeisen vihaa suitsuvan
katseen lähestyviin munkkeihin ja entiselle kotikalliolleen, sitte
pakeni hän kuormaston kera vinhaa vauhtia Reinille päin. "Reinille!"
kaikui huuto pakenevien ratsastajien keskuudessa; viimeisenä ja
vastahakoisesti käänsi Hornebog miehineen selkänsä taistelukentälle ja
korkealle Twielille. "Hyvästi nyt -- vuoden taa!" huusi hän
pilkallisesti Reichenaun miehille.
Voitto oli saavutettu. Mutta se, jota he kutsuivat arkkienkeliksi,
nojasi raskaan päänsä ratsunsa selkään, ohjakset ja tappara putosivat
hänen käsistään; oliko se hunnilaispäällikön viimeisestä pistosta vaiko
tukahtumisesta taistelun kuumuudesta: kuolleena nostettiin hänet
satulasta. Kypärän silmäverhon avattua nähtiin iloinen hymy hänen
ryppyisillä mahtavilla kasvoillaan ... tästä hetkestä alkaen loppui
pakanaluolan vanhukselta päänpakotus. Kunniallisella ritariskuolemalla
hän oli sovittanut menneitten aikojen vian, sen vuoksi oli hänen
kuolemansa iloinen.
Suuri musta koira juoksenteli etsien jotakin taistelukentällä;
löydettyään vanhuksen ruumiin nuoleksi se haikeasti ulvoen sen otsaa;
Ekkehard seisoi vierellä kyynelsilmin ja luki rukouksen vainajan sielun
puolesta...
Männynoksilla koristivat voittajat kypäränsä ja palasivat
vuorilinnaansa. Munkeista jätettiin kaksitoista pitämään kuolinvartiota
sotakentällä; ja oli taistelussa kaatunut hunneja sata ja
neljäyhdeksättä, schwaabilaisia sotureja kuusisadatta, Reichenaun
munkkeja kahdeksantoista ja Sankt Gallenilaisia kaksikymmentä -- sitä
paitsi sankarivanhus ja hänen asemiehensä Rauching.
Haavoitetuin poskin kulki Moengal kentän poikki, tukien nuijallaan
askeleitaan. Hän tarkasteli kuolleita. "Oletko hunnien joukossa tavannut
erästä, joka oikeastaan on naissukua?" kysyi hän eräältä vartioitsevalta
veljeltä.
"En!" oli vastaus.
"Silloin voin palata kotiin!" sanoi Moengal.