Heribald ja hänen vieraansa.
Reichenaussa oli hiljaista ja autiota, sen jälkeen kun luostarin
asukkaat olivat lähteneet sieltä. Heikkopäinen Heribald oli nyt herra ja
mestari saarella. Yksinäisyytensä miellytti häntä. Tuntikausia istui hän
järven rannalla ja viskeli piikiviä selälle, niin että ne hilpeästi
hyppelivät pintaa pitkin. Jos ne jo heti alussa vajosivat pohjaan, torui
hän niitä.
Kanatarhan asukkaiden kanssa hän piti ahkeraan puhetta ja ruokki niitä
säännöllisesti. "Jos pysytte siivolla", sanoi hän kerta niille, "eivätkä
veljet palaja takaisin, niin pitää Heribald teille saarnan." Luostarissa
hän monella tavoin huvitti itseään; yksinäisyydessä pistää päähän
kaikenlaisia hyödyllisiä aatteita. -- Taloudenhoitaja oli suututtanut
häntä kieltämällä häneltä nahkaa kenkien paikkaamiseen; sen vuoksi meni
Heribald taloudenhoitajan tyhjäksi jääneeseen kammioon, löi hänen ison
kivisen vesiruukkunsa sirpaleiksi ja samaten hänen kolme kukkaruukkuaan
ja repi hänen olkipatjansa kahtia ja täytti sen lastuilla ja muulla
roskalla. Sitte koetti hän itse, miltä tuntuisi näin täytetyllä patjalla
maata; kun kova täyte oli kylläkin tuntuva, naurahti Heribald
tyytyväisesti ja meni sen jälkeen apotti Vazmannin huoneisiin.
Myöskin apottiin hän oli harmistunut, koska tämä oli monesti antanut
rangaista häntä. Mutta apotin suojista kaikki tavarat olivat viedyt
mukaan tai pannut lukon taakse, ei hänelle jäänyt muuta kostonnautintoa,
kuin että potkaisi apotin nahkaselkäiseltä nojatuolilta jalan poikki.
Sitte liitti hän sen taidokkaasti jälleen yhteen, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. "Rusahtaapa se aika somasti kokoon, kun apotti palaa
ja tahtoo heittäytyä mukavasti vanhaan nojatuoliinsa. Lihaasi on sinun
kurittaminen, sanoo Pyhä Benediktuskin. Mutta Heribald ei suinkaan ole
tuolia rikkonut, sen ovat hunnit tehneet..." Hän rukoili, veisasi virsiä
ja harjoitti hartauttaan, niinkuin veljeskunnan säännöt määräsivät.
Säädetyt seitsemän hetkeä päivässä hän pysyi tuskallisen tarkasti
kopissaan, aivan kuin olisi se hänelle ollut määrätty rangaistukseksi
jonkun laiminlyömisen takia, ja keskiyön aikaan laskeutui hän hartauteen
alas luostarikirkkoon.
Samaan aikaan, jolloin Heribaldin munkkitoverit istuivat herttuattaren
linnassa mässäämässä yhdessä Sankt Gallenilaisten veljiensä kanssa,
seisoi tämä alhaalla kuorissa. Pelottavan mustana hiipi yö holvia myöten
hänen ympärilleen, ikuinen lamppu tuikutti hämärästi, mutta hän viritti
pelottomasti ja heleällä äänellä sisäänkäymisvirren: "Herra, astu minun
avukseni! Herra, riennä tuekseni!" ja lauloi sitte kolmannen psalmin,
jota Daavid kerran oli laulanut paetessaan poikansa Absalomin tieltä.
Saavuttuaan siihen kohtaan, jossa toisen kuoron oli määrä vastata
vastasäkeistöllä, pysähtyi hän vanhan tavan mukaan ja odotti vastausta;
mutta kun hiljaisessa kirkossa ei kuulunut hiiskaustakaan, löi hän
kädellä otsaansa. "Niin, niin", mutisi hän, "he ovat kaikki poissa ja
Heribald on itsekseen..." Sitte tahtoi hän laulaa myöskin
neljännenkolmatta psalmin, kuten yöllisen hartaushetken sääntö määräsi;
mutta silloin sammui ikuinen lamppu, muuan yölepakko oli siivellään
sivuuttanut siihen. Ulkona riehui myrsky ja vettä satoi ankarasti;
raskaita pisaroita putoili kirkon katolle ja rapisi ikkunoihin. Silloin
alkoi hänestä jo viimein tuntua kamalalta. "Pyhä Benediktus", huusi hän
korkealla äänellä, "ota armollisesti huomioon, ettei se ole Heribaldin
syy, jotta vastasäkeistöä ei lauleta!" Hän kompuroi pimeässä ulos
kuorista; tiukka tuulenhenki tulla vihelsi sisään hautakuorin akkunasta,
niin että syntyi kamalasti vinkuva ääni. Käytävässä repi toinen
tuulenpuuska kaapua hänen päältään. "Joko taas olet täällä, kiusaaja
helvetistä", huusi hän, "joko taas minun täytyy tapella kanssasi?"
Yhtään pelkäämättä hän palasi alttarin luo ja tarttui puiseen ristiin,
jonka apotti oli jättänyt jälelle. "Pyhän Kolminaisuuden nimessä, astu
vain tänne, sinä mato saatana, Heribald odottaa sinua!" Rohkeana seisoi
hän alttarin portailla, tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta perkelettä ei
kuulunut... "Se sai jo kylläkseen viime kerralla!" virkkoi Heribald
hymyillen tyytyväisesti. Vuosi takaperin oli paha vihollinen ilmestynyt
hänelle ison vahtikoiran hahmossa ja oli haukkunut häntä; mutta Heribald
oli varustautunut vahvalla seipäällä ja iskenyt pirua niin urhokkaasti,
että seiväs oli katkennut...
Sitte huusi Heribald vielä valikoidun joukon solvaussanoja sinne päin,
mistä ilmavirta kävi; mutta kun ketään ei saapunut häntä häiritsemään,
asetti hän ristin jälleen alttarille ja "Kyrie eleisonia" mutisten
palasi kammioonsa. Aina kirkkaaseen päivään asti nukkui hän siellä
vanhurskaan unta.
Aurinko helotti korkealla taivaalla, kun Heribald asteli hilpein mielin
edestakaisin luostarin edustalla. Sittekun hän koulunpenkillä istuessaan
oli nauttinut loma-ajan riemuista, ei hänelle oltu juuri suotu aikaa
levähtämiseen. "Lepo on sielun pahin vihollinen!" oli P. Benediktus
sanonut, ja sen vuoksi olikin hänen oppilaittensa säädetty tarkasti
käyttämään ne hetket päivästä, jotka eivät menneet hartauteen, ahkeraan
käsityöhön. Heribald ei ollut oppinut minkäänlaista ammattia, jonka
vuoksi häntä oli käytetty halkojenhakkaamiseen ja muuhun karkeaan
työhön. Mutta nyt hän astui kädet ristissä rinnalla kallistuvien
halkopinojen ohitse ja katseli naureskellen ylös erääseen luostarin
akkunaan. "No, tulehan toki alas, isä Rudimann", huusi hän, "ja komenna
Heribaldia halonhakkuuseen! Sinähän pidit niin hyvää huolta, että veljet
tekivät tehtävänsä ja moitit Heribaldia huonoksi Jumalan rengiksi, kun
hän katseli taivaalla liiteleviä pilviä, -- miksi et nyt täytä
virkaasi?"
Mikään kaiku ei antanut vastausta heikkopäisen löpinälle. Silloin veti
hän halkopinosta pari alimmaista puuta pois, niin että koko läjä romahti
kokoon. "Kaadu vain", jatkoi hän keskustelua, "Heribald pitää tänään
vapaapäivää eikä rupea sinua pystyyn pinomaan. Apotti on pötkinyt
tiehensä, veljet ovat pötkineet tiehensä, niin että heille tapahtuu
vallan oikein, kun täällä kaikki romahtaa maahan."
Näin ansiokkaan työn tehtyään Heribald palasi luostarin puutarhaan.
Vallan toisenlaiset mietteet pyörivät nyt hänen aivoissaan: hän ajatteli
leikata kimpun kaikkein paraita vihanneksia päivällisateriakseen ja
valmistaa ne hienommin kuin isä kyökkimestari konsanaan. Hän herkutteli
mielessään ajattelemalla, miten hän säälittä käyttäisi hyväkseen
öljyruukun sisällystä ja sipuleista valitsisi kaikkein suurimmat ... kun
valkeahiekkaisella rannalla äkkiä kohosi tomupilvi ilmaan ja ratsumiehiä
näyttäytyi...
"Joko olette siellä?" huusi munkki ja teki ristinmerkin ja hänen
huulensa hymisivät hätäistä rukousta; mutta pian laskeutui totuttu
tyytyväinen hymy jälleen hänen huulilleen.
"Muukalaisille matkamiehille ja pyhiinvaeltajille annettakoon
herranhuoneen ovella aina kristillinen tervehdys", mutisi hän, "minä
menen heitä vastaanottamaan."
Mutta jälleen uusi ajatus välähti hänen aivojensa halki; hän löi kädellä
otsaansa ja sanoi: "Enkö ole luostarikoulussa istuessani lukenut
vanhanajan historiaa ja kuullut kerrottavan, miten Rooman senaattorit
odottivat senoonisia gallialaisia? Viittoihinsa kääriytyneinä,
norsunluinen valtikka kädessään, istuivat vanhukset tuoleillaan, kasvot
liikkumattomina kuin vaskisilla jumalakuvilla. Latinanopettajamme ei
meille turhia jaaritellut; se mahtoi olla todella arvokas vastaanotto!
Heribald myöskin osaa sen!"
... Lievä heikkopäisyys saattaa joskus olla kadehdittavakin osa elämässä:
mikä muille näyttää mustalta, se on sellaisella varustetulle viherjäistä
tai sinistä; mutkitteleva on hänen polkunsa, mutta hän ei huomaa
käärmeitä jotka ruohokossa väjyvät; ja kuilun ylitse, johon viisas päätä
pahkaa syöksyy, hoipertelee hän vaaraa aavistamattakaan...
Kuruulista tuolia ei siihen aikaan sattunut luostarissa olemaan.
Heribald vieritti mahtavan tammipölkyn luostaripihaan johtavalle
portille. "Mihin tarpeeseen sitte olisimmekaan lukeneet maallista
historiaa, jollemme siitä saa ammennetuksi hyviä neuvoja?" virkkoi hän
ja istui tyytyväisenä pölkylleen odottelemaan mitä tuleman piti.
Järven toisella rannalla liikkui parvi ratsumiehiä; ohjakset käsivarren
ympärille käärittynä ja nuoli jousenjänteellä olivat he vakoillen
hiipineet luostarin läheisyyteen, hunnilaisjoukon etuvartijoina. Kun
rannan viidakoissa eivät tavanneet mitään väjyksiä, seisottivat he
hevosensa hetkeksi huo'ahtamaan; nuoli paiskattiin takaisin viineen,
käyrä miekka pistettiin hampaitten väliin, kannukset ratsun kupeisiin --
ja niin viskauduttiin suoraan järveen. Ripeästi uivat oivat hevoset
laineitten halki ... jo oli etummainen mies toisella rannalla, hyppäsi
ratsultaan ja pudisteli itseään kolmasti kuin koira, joka nousee
kylmästä kylvystä. Kimakasti kiljaisten päästivät he sitten sisään
äänettömään Reichenauhun.
Kuin kivikuva istui Heribald portilla, katsellen pelottomasti
oudonnäköisiä tulijoita. Miettimällä inhimillisen kauneuden
täydellisyyttä ei hän koskaan ollut hankkinut itselleen levotonta yötä,
mutta näky, joka häntä nyt kohtasi, oli niin vallan kamala, että hän ei
voinut pidättäytyä supisemasta itsekseen: "Armahda meitä, Herra,
laupeutesi jälkeen!"
Satulaan syvään kumartuneina istuivat oudot vieraat ratsuillaan; heidän
laihat, hinterät ruumiinsa olivat puetut eläintennahkoihin, takkuisina
suortuvina riippui heidän tukkansa alas kuhmuiselta päälaelta, törkeä
naama oli keltainen kuin olisi se talilla rasvattu; -- etummaisista oli
muuan tahallaan leikannut suu-aukkoaan väljemmäksi, niin että se ulottui
aina korviin saakka; syvältä kuopistaan katselivat heidän pienet
silmänsä epäluuloisesti ulos maailmaan. "Yhtähyvin voisi hunnin sijasta
puristella savipalloa käsissään neliskulmaiseksi möhkäleeksi, paiskata
siihen jotakin nenän tapaista ja jotain leuvaksi", ajatteli Heribald
itsekseen; -- mutta siinäpä ne seisoivatkin jo hänen edessään. Hän ei
ymmärtänyt heidän sihisevää puhettaan, vaan hymyili rauhallisesti, aivan
kuin koko roistojoukko ei häntä ollenkaan liikuttaisi. Tulijat
katselivat hetken ihmeissään narrimaista miestä, niinkuin arvostelijat
uutta runoilijaa, josta eivät vielä tiedä onko hän lintu vai kala. Sitte
tirkisteli yksi heistä paljaaksi ajettua paikkaa Heribaldin päälaella ja
osotti käyräsapelillaan sitä tovereilleen, jotka remahtivat irvinauruun.
Mutta kun toinen vielä pani nuolen jänteelleen ja härnäsi sillä munkkia,
kuohahti Heribaldin mielessä germaanilainen ylpeys moista
raakalaisjoukkoa vastaan. "Pyhän Benediktuksen tonsurin nimessä!"
huudahti hän kavahtaen pystyyn, "pääni kruunua ei mikään pakanakoira saa
saastuttaa!" Ja hän hyökkäsi lähinnä olevan ohjiin käsiksi, tempasi
käyrän miekan hänen kupeeltaan ja tahtoi uljaasti puolustaa itseään...
Mutta salamaa nopeammin oli muuan hunneista viskannut paulanuoran hänen
kaulaansa ja temmaissut hänet kumoon; he hyökkäsivät kaikki hänen
päällensä, sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja jo heilutettiin
turmaa tuovia miekkoja hänen päänsä päällä... Silloin kuului etäältä
kopinaa ja humisevaa ääntä niinkuin lähestyvästä mahtavasta
ratsuparvesta. Se veti hunnit pois mielipuolen kimpusta, he viskasivat
hänet kuin hervottoman säkin tammipölkylle ja ajoivat täyttä nelistä
takaisin järvenrannalle.
Koko hunnien pääjoukko oli tällä välin saapunut toiselle rannalle;
etuvartiat antoivat kimeällä vihellyksellä tovereilleen tiedoksi, että
kaikki oli turvallista ja osottivat saaren toisessa päässä matalan
kaalamon ylitse tulla. Pian saapuikin hurja joukko saarelle; heitä oli
useampia satoja ratsureja. Augsburgin valleilla ja piispa Uodalrikin
rukouksen voimasta oli heidän suuri joukkonsa hajonnut; nyt kulkivat he
parvittain halki maata. Vartaloltaan, kasvoiltaan ja ryhdiltään he
kaikki muistuttivat toisiaan, niinkuin raa'oilla kansoilla kaikkien
kasvojenpiirteet ovat kuin samaan kaavaan valetut -- heillä ei yksilön
tehtävä olekaan kohota ylöspäin joukon seasta, vaan sulautua siihen.
Tällöin kiiltelivät hunnilaisjoukon oudot aseet ensi kertaa saaren
hedelmäpuistoissa ja viljakentillä, missä ennen munkit vaeltelivat
rukouskirja kädessään; käärmeen tavoin kiemurteli heidän pitkä jononsa
kapeata polkua pitkin. Meluisa soitto, kymbaalin lyöntiä ja viulun ääntä
muistuttava, kulki heidän matkassaan; se kaikui terävästi ja kimakasti,
sillä hunneilla oli suuret, vaikka epähienot korvat, ja soittajina
käytettiin vain niitä, jotka eivät kyenneet ratsastamaan.
Korkealla joukon päällä hulmusi heidän sotalippunsa, johon oli kuvattu
vihreä kissa punaisella pohjalla. Lipun luona ratsastivat jotkut
johtajista; muiden etunenässä kohosivat Ellakin ja Hornebogin huomiota
herättävät vartalot.
Ellakilla oli terävä nenä, jommoista muilla hunneilla ei nähty; hänen
äitinsä olikin ollut muuan sirkassilaisneitonen, jota hän sai kiittää
kalpeista, miltei ajattelijan tavalla älykkäistä kasvoistaan ja
läpitunkevasta katseestaan. Hän oli joukon johtava äly; vanha maailma
oli tulella ja miekalla kynnettävä uudenmuotoiseksi, se oli hänen
elämänvakaumuksensa, ja että silloin oli parempi olla kyntäjänä kuin
kynnettävänä nevana. Hornebog oli laiha ja hinterä mies, hänen musta
tukkansa oli palmikoitu kummallekin ohimolle kahdeksi suureksi
yksinäiseksi palmikoksi, ja päässä oli leveillä kotkansiivillä
koristettu kypärä. Hän oli hunnilaisen ratsastajan esikuva; satula oli
hänen kotinsa, telttansa ja palatsinpa; ampuipa hän myös linnun lennosta
ja ohi ratsastaessaan erotti sapeliniskulla ihmiseltä pään rungosta.
Huotrassa riippui hänellä kuusisyinen palmikoitu ruoska, korkeimman
päällikkövallan paljonsanova merkki.
Päämiesten ratsujen selkiä peittivät kallisarvoiset koruommellut
kankaat, joillakuilla messupukukin -- puhuva todistus siitä, että he jo
ennenkin olivat luostareissa vierailleet. Muutamissa vaunuissa joukon
jälkijatkossa kuletettiin suuri sotasaalis.
Muulien vetämillä rattailla vaskisten kenttäkattiloiden ja muiden
keittoastioiden vieressä istui kyyryisenä vanha ryppyinen akka. Hän
varjosti kädellään silmiään ja tähysteli vasten aurinkoa; siellä
kohosivat Hegaun kukkulat taivasta kohden, hän ne hyvin tunsi ... akka
oli metsänrouva. Ekkehardin kodistaan karkottamana hän oli samonnut
vieraisiin maihin, ja koston ajatus kyti hänen mielessään hänen aamuin
herätessään ja illoin maata pannessaan. Siten saapui hän harhailevalla
vaellusmatkallaan Augsburgiin; sen vuoren juurella, missä
schwaabilais-jumalattarella Zisalla muinoin oli ollut puinen
temppelinsä, paloivat nyt hunnien leirivalkeat; hän liittyi heihin.
Komealla mustalla juoksijalla ratsasti metsänrouvan vierellä nuori
neitonen, hameet korkealle käärittyinä. Hän oli reippaan
ratsastajaelämän koko muhkeassa täyteläisyydessä; pystynenän alla
väreili viekotteleva huulipari, tummat silmät säkenöivät, tukka oli
kiedottu hölläksi palmikoksi, jota kiinnittävä punainen nauha lepatteli
ilmassa kuin laivan lippu; väljän miehustan yli riippui jousi ja
nuolikontti. Tämä ratsuaan tanssittava hunnilainen Artemis oli Erica,
kanervakukkanen. Hän ei ollut hunnien heimoa, vaan olivat nämä Pannonian
aroilla ratsastaessaan löytäneet hänet yksikseen jätettynä, itkevänä
pienenä lapsena ja olivat ottaneet hänet mukaansa, ja heidän leirissään
hän oli varttunut suureksi. Kuka häntä miellytti, sitä hän hyväili, jos
joku häntä suututti, sitä puri hän käteen. Botund, hunnien vanha
majoitusmestari, oli häntä rakastanut; Irkund, nuori sankari, oli
surmannut hänet kanervakukkasen takia; mutta kun Irkund tahtoi nauttia
tytön lempeä, tuli Zobolfu ja teki terävällä keihäällään hänelle saman
palveluksen, jonka tämä itse pyytämättä oli osottanut Botundille; --
niin moninaiset olivat Erican elämänvaiheet: aina uusia teitä, uusia
maita ja uusia lemmensuhteita. Mutta hunnilaisjoukkoon hän oli kasvanut
kiini, oli ikäänkuin sen hyvä hengetär, ja nämä raa'at soturit
kohtelivatkin häntä taikauskoisella kunnioituksella. "Niin kauvan kuin
kanervakukkanen kukoistaa keskellämme", sanoivat he, "voitamme me
maailman. Eteenpäin!"
Heribald virui sidottuna luostarin portilla. Hänen ajatuksensa olivat
murheelliset; iso paarma surisi hänen päänsä ympärillä, eikä hän voinut
selän taakse köytetyillä käsillään hätistää sitä kimpustaan. "Heribald
käyttäytyi sangen arvokkaasti", puheli hän itselleen, "kuten vanha
roomalainen istui hän odottamassa vihollista; nyt makaa hän köytettynä
pihakivityksellä ja paarma istuu julkeasti hänen nenälleen; semmoinen on
arvokkaisuuden palkka! Heribald ei enää iki maailmassa tule osottamaan
arvokkaisuutta! Piikkisikojen kesken on semmoinen ominaisuus aivan
tarpeeton!"
Niinkuin metsäpuro, jolta sulku on poistettu, vyöryi nyt hunnilaisparvi
luostarin pihaan.
Silloin tuntui Heribald raukasta vasta oikein kamalalta. "Oi
taloudenhoitaja!" jatkoi hän mietteitään, "vaikka sinä seuraavalla
kerralla kieltäisitkin minulta nahan lisäksi vielä paidan ja kaapun,
niin pakenenpa totta vie täältä vallan alastonna!"
Vakoojat astuivat Ellakin luo ja ilmoittavat löytäneensä ainoastaan
yhden yksinäisen munkin. Hän viittasi heitä tuomaan tämän lähemmäksi; he
avasivat silloin Heribaldin siteet, panivat hänet seisomaan pihalle ja
osottivat nyrkiniskuilla ja potkuilla minne päin hänen piti astua.
Hitaasti kulki poloinen eteenpäin muristen tyytymättömästi itsekseen.
Sanomattoman ylenkatseellinen väre lennähti hunnilaispäällikön huulille,
kun hän näki tämän kurjan olennon edessään; huolettomasti viskasi hän
ohjakset hevon kaulalle ja kääntyi satulassaan taaksepäin.
"Katsohan millaiselta saksalaisen taiteen ja tieteen edustaja näyttää!"
huusi hän Ericalle. -- Monilla rosvoretkillään Saksan halki oli Ellak
oppinut hiukan saksankieltä. "Missä ovat saaren asukkaat?" kysyi hän
käskeväisesti Heribaldilta.
Tämä viittasi kaukaiseen Hegauhun päin.
"Asestettuinako?" tutki Ellak edelleen.
"Jumalan palvelijat ovat aina asestetut, sillä Herra on heidän aseensa
ja kilpensä."
"Hyvin sanottu!" nauroi Ellak, "miksi sinä sitte olet jäänyt jälelle?"
Heribald kävi hämille. Rikkinäisiä kenkiään ei hän kehdannut mainita
jäämisensä syyksi. "Heribald on utelias", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä,
miltä pirun pojat oikeastaan näyttävät..."
Ellak tulkitsi seurueelleen munkin kohteliaat sanat. Hirnuva
naurunhohotus kajahti miesten riveistä.
"Minä annan lyödä sinut kuoliaaksi", virkkoi Ellak välinpitämättömästi.
"Se on minulle oikein", sanoi Heribald, "miksi jäinkään tänne muista
jälelle!"
Ellak tähysteli juroa veitikkaa tutkivin katsein, ja toinen ajatus
välähti hänen päähänsä. Hän viittasi lipunkantajaa luokseen. Tämä tuli
liehuttaen viheriällä kissalla koristettua sotalippua käsissään. Kissa
oli kerran ilmestynyt hunnilaiskuninkaalle Etzelille hänen
nuoruudessaan; hän oli unelmoiden istunut enonsa Rugilaan teltassa ja
miettinyt, ruvetako ehkä kristityksi ja palvella Jumalaa ja tieteitä;
silloin tuli kissa. Rugilaan aarteista oli tämä löytänyt Byzantiumista
ryöstetyn kultaisen valtaomenan ja leikitteli sillä, viskellen
käpälillään sitä edestakaisin. Ja Etzel kuuli äänen lausuvan itsessään:
"Munkkia sinusta ei tule, vaan olet sinä leikkivä maanpallolla niinkuin
tämä kissa valtaomenalla!" Ja hän huomasi, että hunnilaisten jumala
Kutka oli ilmestynyt hänelle, ja hän meni ja heilutti miekkaansa kautta
neljän maanpiirin, antoi kyntensä kasvaa pitkiksi ja tuli, miksi hänen
pitikin tulla, _Attilaksi_, hunnien kuninkaaksi, Jumalan vitsaksi!...
"Lankea polvillesi!" huusi Ellak ratsultaan, "sitä, joka lippuun on
kuvattu, sinun pitää kumartaen palvella!"
Mutta Heribald seisoi kuin juurtuneena maahan.
"En tunne sitä!" sanoi hän naurahtaen höperösti.
"Hunnien jumalaa!" huusi päällikkö suuttuen. "Polvillesi, kaapuniekka,
tahi..." hän löi käyrää miekkaansa.
Mutta Heribald naurahti uudelleen ja vei etusormen otsalleen.
"Huonostipa tunnette Heribaldin", lausui hän, "jos luulette hänen
antavan taivuttaa itseänsä tuommoiseen. Kirjoitettu on: 'Kun Jumala oli
luonut taivaan ja maan ja pimeys oli syvyyden päällä, sanoi hän: Tulkoon
valkeus!' Jos Jumala olisi kissa, ei hän olisi sanonut: 'Tulkoon
valkeus!' Heribald ei lankea polvilleen tuommoisen jumalan eteen!..."
Muuan hunnilainen ratsastaja astui huomaamatta hänen luokseen, nykäsi
häntä kaavunliepeestä ja supisi hiljaa hyvällä schwaabin murteella hänen
korvaansa: "Maanmieheni, minä sinun sijassasi polvistuisin, sillä nämä
ovat hirvittävää väkeä". Varottaja oli nimeltään Snewelin ja kotoisin
Riessgaun Ellwangenista, hyvä schwaabi siis syntyperältään, mutta
aikojen kuluessa muuttunut hunniksi, joiden keskuudessa hän hyvin
viihtyi. Ja hän puhui hiukan suhuuttavalla äänellä, sillä häneltä oli
poissa neljä etuhammasta ja myöskin joitakuita takahampaita; tämäpä
seikka olikin oikeastaan syy, miksi hänestä oli tullut hunni. Nuorina
päivinään nimittäin, ollessaan silloin vielä rauhallinen ajuri
Salvatorin pikku luostarissa kotiseudullaan, oli hänet lähetetty viemään
joku määrä kimaltelevaa Neckarinviiniä keisarillisen turvakirjeen ja
hyvän suojelusjoukon turvissa Magdeburgin isoille markkinoille. Sinne
tuli pakanallisia pappeja Pommerista ja Wendeinmaalta ostamaan
uhriviiniä, ja hän teki hyviä ansioita kaupatessaan tavaransa
kolmipäisen Trigloff-jumalan valkopartaiselle ylipapille Stettinin
isosta temppelistä. Mutta sitte jäi hän pitämään valkopartaisen
pakanapapin kanssa viininmaistajaisia, ja tälle maistui schwaabilainen
nektari niin hyvältä, että hän tuli innostuneeksi ja rupesi kristitylle
ylistämään kotimaansa ihanuutta, sanoen että vasta siellä Oderin ja
Spreen välillä maailma alkaakin, ja tahtoi kääntää hänet väkisin
kolmipäisen Trigloffin ja mustan-valkean kirjavan auringonjumalan
Radegastin ja suloisten ajatusten jumalattaren Radomyslin palvelijaksi.
Mutta tämä oli jo liikaa hyvälle Ellwangenin miehelle. "Tepä olette
vasta inhottava wendiläinen suupaltti!" huusi hän ja viskasi juomapöydän
kumoon ja karkasi pakanan kimppuun, niinkuin nuori jättiläinen Siegfried
pitkäpartaisen peikon Alberichin kimppuun, ja kiskasi käsikahakassa
suuren tukon hänen harmaasta parrastaan. Mutta ylipappi huusi
kolmipäistä Trigloffia avukseen ja antoi raudoitetulla uhrisauvallaan
hänelle sellaisen iskun, että hänen leukapieltensä kauneus iki ajoiksi
meni. Ja ennenkun hampaaton schwaabilainen oli jälleen tullut
tajuihinsa, oli hänen valkopartainen vihamiehensä paennut tiehensä, eikä
hänelle enää tullut tilaisuutta kostaa; mutta ajaessaan ulos Magdeburgin
portista pui hän nyrkkiään pohjoiseen päin ja kirskui: "Me vielä kerran
tapaamme toisemme!" Ja kun kotiseudulla vielä pahasti naurettiin hänen
hampaattomuudelleen, meni hän vimmastuneena hunnien joukkoon ja ajatteli
itsekseen, että kun hän näiden mukana kerran ratsastaa pohjoiseen,
kostaa hän verisesti kolmipäiselle Trigloffille ja kaikille sen
palvelijoille...
Mutta Heribald ei totellut tätä omituista ratsastajaa. Metsänrouva oli
hypähtänyt vaunuistaan ja osotti pahasti irvistellen Ellakille munkkia.
"Olen tähdistä lukenut", lausui hän, "että keropäät miehet tulevat
tekemään meille turmiota. Teidän pitää pahan poistamiseksi hirttää tämä
kurja luostarin porttiin, kasvot kohti vuoristoa!"
"Vetäkää se ruoja hirteen!" huusivat monet joukosta, jotka olivat
ymmärtäneet metsänrouvan eleet.
Ellak oli uudelleen kääntynyt Erican puoleen. "Tällä hirtehisellä on
periaatteitakin", lausui hän pilkallisesti. "Kysymys on hänen
hengestään, ja hän kieltäytyy notkistamasta polviaan. Mitä teemme,
kanervakukkanen, ripustammeko hänet hirteen?"
Heribaldin henki heilui hennossa langassa. Hän näki ympärillään
pelottavia kasvoja, hänen rohkeutensa alkoi mennä, itku oli jo lähellä;
mutta oikea neuvo juolahtaa vaaran hetkenä mielipuolenkin päähän: --
tähden tavoin loistivat hänen edessään kanervakukkasen kukoistavat
kasvot, ja hän hypähti tuskallisin askelin Erican luo. Tämän eteen ei
hänen ollut vaikea polvistua, sillä tytön sulous sytytti hänessä
luottamusta, ja kohotetuin käsin rukoili hän tältä turvaa.
"Katsokaas, katsokaas!" huusi kanervakukkanen. "Saaren mies ei olekaan
niin tyhmä, miltä hän näyttää. Hän taivuttaa polvensa mieluummin
Ericalle kuin punavihreälle kissalle." Hän katseli armollisesti kurjaa
raukkaa, hypähti alas ratsultaan ja hyväili munkkia rajusti kuin
puolivilli eläin. "Elä pelkää", sanoi hän, "sinä saat pitää henkesi,
vanha mustakaapu!" Ja Heribald luki hänen silmistään, että tyttö
tarkotti täyttä totta vakuutuksellaan. Hän osotti vielä sormellaan
metsänrouvaa, joka häntä enimmän oli pelottanut; mutta Erica pudisti
päätään: "Se ei sinulle mitään tee!" Silloin hypähti Heribald hyvillä
mielin muurille, millä kukki metsäruusuja ja syreenejä; hän taittoi
niistä moniaan oksan ja ojensi ne hunnilaiskaunottarelle. Meluisa riemu
kajahti luostarin pihassa. "Kanervakukkanen eläköön!" huusivat
ratsumiehet ja kalistivat aseitaan. "Huuda sinä mukana!" kuiskasi
Ellwangenin mies pelastetulle. Nyt kohotti Heribaldkin äänensä ja huusi
hartaasti: "Eläköön!" Kyyneleitä välkkyi hänen silmissään.
Hunnilaiset laskeutuivat alas satuloistaan.
Koiraparven lailla, joka illalla kärsimättömänä odottaa metsästysretken
alkamista, jolloin saarrettu hirvi joutuu sen saaliiksi, vartosivat
hunnit ahnaasti luostarin portilla, kunnes Ellak antoi merkin
ryöstämiseen. Hurjassa vauhdissa syöksyivät he sisään, pitkin käytäviä,
portaita ylös ja alas ja viimein kirkkoon kävi tämä meluava kulku.
Kiihkeän odotuksen ja pettyneitten toiveiden huudahduksia kuului
sekasin; munkkien kammiot tutkittiin läpikotasin, mutta vain vähän
taloustarpeita niistä löydettiin.
"Näytä meille aarrekammio!" sanoivat he Heribaldille. Tämä kernaasti
noudattikin heidän tahtoaan, sillä hän tiesi kalleimmat aarteista
viedyiksi pois. Ainoastaan hopeoituja kynttiläjalkoja ja iso lasinen
smaragdi olivat saatavissa. "Huono luostari!" huusi hunneista joku,
"lemmon kerjäläisiä!" ja tallasi raudoitetulla korollaan väärää
jalokiveä, niin että suuri pala irtautui siitä. Heribaldia he
palkitsivat nyrkiniskuilla, niin että hän surullisena hiipi matkoihinsa.
Ristikäytävässä tuli hunni Snewelin häntä vastaan. "Maanmieheni",
huusi tämä, "minä olen vanha viininkulettaja, sanoppa missä
täällä on viinikellari?" Heribald johdatti hänet alas, naurahtaen
tyytyväisesti nähdessään kiinimuuratun pääoven ja nyökkäsi tuoreelle
kalkkirappaukselle tuttavallisesti päätään, yksin tietäen sen
salaisuuden. Ellwangenin mies ei jälelle jätettyjen viiniammeiden luo
päästyään kauvan siekaillut, vaan mursi sinetin, työnsi hanan reikään ja
laski kypärinsä viiniä täyteen. Pitkän pitkä oli hänen siemauksensa.
"Voi kukonharja ja pakanainluola!" virkkoi hän pyristellen ruumistaan
kuin kuumeessa, "tämän juoman takia ei minun olisi tarvinnut lähteä
huimien joukkoon!" -- Hän kutsui toverejaan hinaamaan ammeet ylös, mutta
huolestuneena astui Heribald esiin ja pudisti muuatta ryöväreistä
vaatteenliepeestä. "Elä hyvä mies", sanoi hän surkeannäköisenä, "mitäs
minulle sitte jää juotavaksi, kun te olette lähteneet matkaanne?"
Nauraen selitti Snewelin hunneille munkin surun. "Narri saakoon myöskin
osansa!" sanoivat nämä ja jättivät pienimmän kolmesta ammeesta
koskemattomana jälelle; vallan liikutettuna sellaisesta
kohteliaisuudesta puristi Heribald lujasti heidän käsiään.
Ylhäällä pihalla nousi ankara melu. Jotkut hunneista olivat tutkineet
kirkonkin ja kohottaneet siellä erään haudan kannen; sieltä irvisteli
heitä vastaan luurangon naama mustan kaavun sisästä, ja se säikähdytti
hunnejakin. Kaksi muuta kiipesi kirkontorniin, jonka huipussa
tavallisuuden mukaan kullattu kukko osotti tuulensuuntaa. He lienevät
pitäneet sitä joko jonakin luostarin suojelusjumalana tai ehkä oikeana
kultana; rohkeasti kapusivat he ylös sen juureen ja pistelivät sitä
keihäillään... Silloin valtasi heidät äkkiä huimaus, kohotetut
käsivarret vaipuivat alas -- he horjahtivat -- kamala huuto kuului
heidän kurkuistaan, ja perätysten putosivat he alas luostarinpihaan
taittaen niskansa.
"Pahoja enteitä!" arveli Ellak itsekseen. Hunnit päästivät kauhunhuudon,
mutta pian oli onnettomuus unhotettu; miekka oli jo niin monta heidän
tovereistaan kaatanut, että mitä merkitsi enää kahden henki?
He kantoivat ruumiit luostarin puutarhaan. Heribaldin aamulla kumoomasta
halkopinosta ladottiin rovio; luostarin kirjastosta tuotiin harvat
jälelle jätetyt kirjat, joilla rovio saatiin sytytetyksi.
Ellak ja Hornebog astuivat joukon halki rovion luo. Ahdattuna halkojen
väliin näkyi muuan sirosti piirretty käsikirjoitus; kultaiset
alkukirjaimet loistivat sen taitetuilla lehdillä. Silloin veti Hornebog
käyrän miekkansa tupesta ja lävisti sillä pergamentin; kohottaen sitä
miekan käressä kysäsi hän toveriltaan: "Mitä tietävät nuo piirut ja
variksen varpaat, veli?"
Ellak otti lävistetyn kirjan ja selaili sen lehtiä; hän oli saanut niin
paljon sivistystä, että osasi latinaakin.
"Länsimaitten viisautta!" vastasi hän. "Muuan Boëthius on kirjoittanut
siihen kauniita juttuja filosofian lohdutuksista."
"Fifo -- sofia, veljeni", sanoi Hornebog, "mikä se semmoinen lohduttaja
on?"
"Kaunis nainen se ei ole eikä myöskään mikään viinilaji", vastasi Ellak.
"Sitä on vaikea hunninkielellä selittää... Kun joku ei tiedä, mitä
varten hän on maailmassa, ja paneutuu päälleen seisomaan saadakseen
siitä selvää, sitä likimittäin on länsimaalaisten filosofia. Ja se, joka
tällä tavalla lohdutti itseään Pavian vesitornissa, lyötiin sen vuoksi
nuijilla kuoliaaksi..."
"Pitäköön hyvänään", sanoi Hornebog. "Kenellä on miekka kädessä ja ratsu
säärien välissä, se tietää kyllä mitä varten hän maailmassa on. Ja
jollemme sitä paremmin tietäisi kuin ne, jotka tuommoisia
variksenvarpaita riipustelevat aasinnahalle, niin olisivat ne vuorostaan
meidän niskassamme Tonavan varsilla, emmekä me juottaisi ratsujamme
schwaabilaismerestä."
"Mutta arvaatteko mikä onni se kuitenkin on, että tuollaista maailmassa
valmistetaan?" kysyi Ellak ja viskasi Boëthiuksen takaisin rovioon.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että käsi, joka on tottunut pitelemään kynänvartta, ei koskaan
kelpaa kalpaa heiluttelemaan, ja jos mielettömyys, joka yksityisiä päitä
sekottaa, pääsee kirjan muotoon, turmelee se vielä satoja muita päitä.
Sata sellaista pölkkypäätä enemmän, se on sata kelpo ratsastajaa
vähemmän; tämä se on meidän eduksemme, kun kulemme yli rajan. Niin
kauvan kuin länsimaissa kirjoja kirjoitetaan ja synoodeja pidetään,
saavat lapsemme huoletta siirtää leiriään yhä lännemmäksi, niin ennusti
jo suuri Attila jälkeläisistään."
"Ylistetty olkoon suuri Attila!" lausui Hornebog kunnioittavaisesti.
Silloin huusi ääni heidän takanansa: "Antakaa kuolleiden levätä!" Ja
tanssivin askelin tulla sipsutti Erica molempien miesten luo. Hän oli
ollut tarkastamassa luostarisaalista; muuan punasilkkinen alttarivaate
oli löytänyt armon hänen silmissään ja hän oli poimutellut sen vaipan
tapaisesti hartioilleen.
"Kelpaanko täten teille?" kysyi hän keikauttaen tyytyväisesti päätänsä.
"Kanervakukkanen ei tarvitse mitään schwaabilaisten
epäjumalanpalvelijain koruja kelvataksensa meille!" sanoi Ellak
synkeästi. Silloin hypähti tyttönen hänen luokseen, silitti kädellään
hänen takkuista mustaa tukkaansa ja huusi: "Eteenpäin! Ateria on
valmis!"
He astuivat pihaan. Luostarin koko heinävaraston olivat hunnit
hajottaneet permannolle ja maaten heinissä söivät he ateriaansa.
Heribald seisoi käsivarret ristissä rinnalla katselemassa tätä menoa.
"Nuo pirun pojat eivät edes osaa istuakaan jokapäiväisen leipänsä
ääressä, niinkuin kristityn ihmisen tulee", ajatteli hän, mutta varoi
sitä ääneen lausumasta, sillä tiheät iskut olivat opettaneet hänet
varovaiseksi.
"Heittäydy sinäkin pitkäksesi, kaapuniekka, saat syödä muiden mukana",
huusi Erica viitaten häntä noudattamaan muiden esimerkkiä. Hän katsahti
Ellwangenin mieheen; tämä virui heinillä polvet koukussa, niinkuin ei
eläessään muuhun asentoon olisi tottunutkaan syödessään. Heribaldkin
yritti tehdä samoin, mutta nousi hetkisen perästä seisaalleen, sillä
makaaminen syödessä tuntui hänestä kristitylle arvottomalta. Hän nouti
luostarista tuolin ja istui sille.
Kokonainen härkä oli paistettu vartaassa hunneille päivälliseksi. Ja
mitä luostarinkeittiö muuta tarjosi, se katosi nopeasti hunnien
nälkäisiin vatsoihin. Lyhyellä miekalla oli liha leikelty palasiksi ja
sormet tekivät veitsen ja haarukan virkaa. Keskellä pihaa seisoi iso
viinitynnyri pystyssä, ja jokainen ammensi siitä mielensä mukaan; siellä
täällä kierteli taidetekoinen ehtoollismalja juoma-astiana.
Heribaldillekin tarjottiin viljalta viiniä, mutta hänen hiljalleen ja
tyytyväisenä sitä ryyppäillessään lensi puoleksi kaluttu luu hänen
päähänsä. Tuskasta parahtaen katsahti hän ylös, mutta näki silloin, että
moni muukin syöjistä jakoi hänen kanssaan saman kohtalon; luiden
viskaaminen toisten päälle oli hunnilaisten tapa aterian jälkeen.
Viinin tulistuttamina alkoivat he raa'asti laulaa. Pari nuoremmista
ratsureista esitti erään vanhan laulun kuningas Attilan kunniaksi; siinä
kerrottiin, miten hän voitti ei ainoastaan miekalla, vaan myöskin
rakastettavaisuudellaan, ja mainittiin muutamilla pilkallisilla säkeillä
roomalaisen keisarin sisaresta, joka jo etäältä tarjosi kätensä ja
sydämmensä hunnilaiskuninkaalle, ilman että tämä otti niitä vastaan.[26]
Huuhkajien huudolta ja konnien kurnuttamiselta kaikui hunnien laulu: kun
he olivat päässeet sen loppuun, astuivat jotkut Heribaldin luo ja
merkeillä ja eleillä tekivät hänelle ymmärrettäväksi, että häneltäkin
odotettiin laulua. Hän yritti vastustella, mutta se ei auttanut mitään.
Silloin viritti hän totisena ja miltei itkusuin vastasäkeistön pyhän
ristin kunniaksi, joka alkaa sanoilla: _Sanctifica nos!_ Kummastellen
kuuntelivat juopuneet raakalaiset vanhan kirkkolaulun pitkiä koko-ääniä,
jotka kaikuivat heidän korviinsa kuin äänet erämaasta. Suuttuen kuunteli
sitä myöskin metsänrouva vaskikattilansa äärestä; viimein tämä ei enää
voinut pidättää itseänsä, vaan hiipi veitsi kädessä Heribaldin luo,
tarttui hänen tukkaansa ja yritti leikata häneltä niskasuortuvat --
pahin häväistys, minkä hengellisen miehen pyhitetylle päälle voi tehdä.
Mutta Heribald työnsi eukon pois kimpustaan ja jatkoi säikähtämättä
lauluaan. Se oli hunnien mieleen, he nostivat meluavia suosionhuutoja,
symbaali ja viulu rupesivat säestämään laulua, ja Erica, josta munkin
laulu alkoi tuntua ikävältä, tuli hänen luokseen ja tarttui häneen
sääliväisen kujeilevasti. "Laulun perästä tulee tanssi!" huusi hän ja
veti munkin mukaansa huumaavaan yhteiskarkeloon. Heribald ei enää
tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kanervakukkasen povi aaltoili lähellä
hänen omaansa. "Tanssipa Heribald taikka ei, se on vain pieni rengas
tässä kauhistuksen ketjussa" -- ajatteli hän itsekseen ja nosteli
sandaalin verhoamaa jalkaansa urheasti tanssin tahdissa; kaapu liehui
hänen ympärillään, yhä lujemmin puristi hän hunnilais-impeä povelleen,
ja kuka tiesi mitä vielä olisi tapahtunut, jollei neitonen viimein
punottavin poskin olisi ryöstäytynyt irti tanssittajansa sylistä ja
lyöden häntä keveästi kasvoihin juossut päälliköiden luo, jotka
totisesti katselivat teuhaavaa joukkoa.
Leikki oli lopussa ja viinin höyryt hälvenneet humalaisten miesten
päästä; silloin antoi Ellak käskyn haudata kuolleet. Silmänräpäyksessä
istui koko joukko satulassa ja ratsasti rivittäin polttorovion luo.
Vanhin hunneista pisti vainajain hevoset kuoliaaksi ja ne laskettiin
isäntiensä ruumiiden ääreen; vanha hunni huusi hirvittävän manauksen
kokoutuneiden yli, heilutti sitte soihtuaan ilmassa ja sytytti rovion;
-- Boëthiuksen "Filosofian lohdutus", pihkaiset halot, käsikirjoitukset
ja kuolleiden ruumiit kilpailivat räiskämisessä ja säkenien
lennättämisessä, ja mahtava savupatsas kohosi taivaalle.
Paininheitolla, aseleikeillä ja kilpajuoksulla vietettiin vainajien
peijaisia. Aurinko teki laskuaan. Hunnilaisparvi jäi luostariin
yöksi. --
-- Tämä tapahtui pääsiäisen edellisenä torstaina Reichenaun saarella.
Tieto hunnien hyökkäyksestä saapui pian Radolfszellin ympärillä oleviin
kalastajamajoihin. Kun Moengal, sen paikan pastori, toimitti kirkossa
aamujumalanpalvelusta, laski hän kuulijansa vielä kuudeksi; iltapäivällä
seurakunnan luku oli supistunut kolmeen, hän itse mukaan luettuna.
Vihapäissään istui hän tuvassaan, jossa hän kerran oli Ekkehardia
vierasvaraisesti kestinnyt. Silloin nousi savupilvi hunnien
kuolinroviosta taivaalle; hän astui akkunaan... Taivas loimotti aivan
kuin koko luostari olisi ollut liekeissä, ja kirvelevää katkua tuli
järven yli. "Hiihaa-hoi!" huusi Moengal, "iam proximus ardet Ucalegon!
jopa palaa naapuri Ukalegonin luona! Sittepä on minunkin pantava taloni
kuntoon. Nyt ulos, vanha Cambutta!"
Cambutta ei ollut mikään palvelus-impi, vaan iiriläiseen tapaan
veistetty jättiläismäinen nuija, Moengalin mielisota-ase.
Hän pani messukalkin ja öylättilautasen hirvennahkaiseen
jahtilaukkuunsa; -- muutapa kultaa ja aarretta ei hänellä ollutkaan.
Sitte hän kokosi koiransa ja haikaranmetsästykseen opetetut
jahtihaukkansa ja viskasi niiden eteen kaiken lihan ja kalan mitä hänen
aitassaan oli. "Syökää itsenne kylläisiksi, lapseni, jottei noille
Jumalan kiroamille maanvaivoille jää mitään jälelle!"
Sitte meni hän kellariin ja halkaisi viiniammeen kahtia, niin että
kimalteleva neste virtasi lattialle. "Elköön pisaraakaan järviviiniä
jääkö noiden pirujen varaksi Moengalin pappilassa!" Vain etikkaruukun
hän jätti koskematta.
Kristallikirkkaan voin päälle puunelikossa hän ripotti tuhkakerroksen.
Vielä hän hautasi onkensa ja metsästystarpeensa, särki sitte akkunat ja
ripotti lasipalaset huolellisesti lattialle ja kynnykselle, terävät
käret ylöspäin; -- kaiken tämän hän teki tervetuliaisiksi hunneille.
Haukat hän laski vapauteen. "Voikaa hyvin!" huusi hän niille, "ja
pysytelkää läheisyydessä, kohta saatte hunnien raatoja kalutaksenne!"
Täten oli talo asetettu "tarpeelliseen kuntoon". Laukku yhdellä ja
nahkainen metsäpullo toisella kupeellaan, kaksi keihästä kädessä ja
Cambutta selässä: siten varustettuna lähti Moengal-vanhus monivuotisesta
pappilastaan, Herran totisena sotijana.
Jonkun matkaa oli hän jo kulkenut, taivaan ollessa liekkien ja savun
tummentamana; -- "Seis!" huudahti hän, "olenpa unohtanut jotakin!"
Hän palasi takaisin majalleen. "Tuliaistervehdyksen ansaitsee tuo
keltanaamainen lemmonjoukkio toki saada!" Hän otti laukustaan palasen
punaliitua ja kirjoitti iiriIäisillä kirjaimilla pari sanaa pappilan
hietakiviseen portikkoon. Rajusateet ovat niitä sittemmin kuluttaneet,
eikä kukaan ole osannut niitä tulkita, mutta varmasti oli se voimakas
manaus, jonka Moengal-vanhus puki iiriläisiin riimuihin.
Sitte alkoi hän astua tanakasti korkeaa Twieliä kohti.