Ei ollut vielä ilta, kun kaikki olivat valmiit lähtemään. Apotti kutsui
veljekset kokoon luostarinpihaan; kaikki tulivat paitsi yhtä. "Missä
Heribald on?" kysyi hän.
Heribald oli muuan hurskas veli, jonka pelkkä ulkonäkö jo saattoi
vakavuuden monen otsalla vaihtumaan hilpeydeksi. Nuorina päivinään oli
hänen imettäjänsä pudottanut hänet pihakivitykselle, niin että hän siitä
oli ijäkseen käynyt vähän pehmeäpäiseksi; mutta hänen sydämmensä oli
oikeata lajia ja hän iloitsi Jumalan ihanasta luonnosta yhtä paljon kuin
joku muu suuresta viisaudestaan ylistetty mies.
Jotkut veljistä lähtivät etsimään Heribaldia.
Hän oli kopissaan. Keltaisen ruskea luostarikissa oli varmaankin
raapaissut häntä, sillä hän oli sitonut nuoran sen ruumiin ympärille ja
ripustanut sen naulaan seinälleen; vanha eläin riippui ilmassa ja sylki
ja naukui vimmatusti, mutta sen noloa tilaa säälimättä heilutti
mielipuoli sitä lempeästi edestakaisin ja puheli sille latinaa.
"Matkaan, Heribald!" huusivat toverit, "meidän on jättäminen saaremme."
"Paetkoon ken tahtoo", vastasi tämä, "Heribald ei lähde minnekään!"
"Tulehan järkiisi, Heribald, ja seuraa meitä! Apotti on niin käskenyt."
Silloin otti Heribald toisen kenkänsä jalastaan ja näytti sitä veljille.
"Kenkä meni rikki jo viime vuonna", lausui hän. "Silloin Heribald meni
taloudenhoitajan tykö: 'Anna minulle vuotuinen nahankappaleeni', sanoi
Heribald, 'jotta valmistaisin itselleni uudet kengät!' Mutta silloin
sanoi taloudenhoitaja: 'Elä sinä astu kenkiäsi länttään, niin ne eivät
mene rikki' -- ja jätti nahan antamatta; ja kun Heribald sitte valitti
taloudenhoitajan käytöksestä apotille, sanoi tämä: 'Sinun tapaisesi
narri juoskoon paljain jaloin!' Nyt ei Heribaldilla ole kelvollisia
kenkiä, ja rikkinäisillä hän ei lähde vieraisiin ihmisiin..."
Sellaisille syille ei käynyt mitään kumoavaa keksiminen. Silloin
tarttuivat veljet häneen kiini vahvoin kourin kantaakseen hänet
mukanaan; mutta käytävässä hän riistäytyi heidän käsistään ja pakeni
tuulen nopeudella alas kirkkoon ja sieltä niitä portaita ylöspäin, jotka
johtivat kirkon torniin. Sinne päästyään istahti hän ylimmälle huipulle
ja veti tikaportaat luokseen ylös, niin että oli mahdotonta tavottaa
enää häntä.
Kiiniottajat kertoivat onnistumattomasta yrityksestään apotille.
"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi tämä, "lapsilla ja hulluilla on oma
suojelusenkelinsä."
Kaksi suurta purjealusta odotti rannassa lähtijöitä. Pienempiin
veneisiin otti sijansa luostarin palvelusväki ja mitä muita asui
Reichenaussa; se oli aika kirjava lauma.
Muuan pursi täynnä palvelustyttöjä oli jo Kerhildiksen johdolla lähtenyt
matkaan; he eivät itsekään tienneet mihin pyrkivät, mutta pelko heissä
oli tällä kertaa suurempi kuin uteliaisuus saada nähdä outoja
viiksiniekkoja ratsureja.
Nyt saapuivat jo munkitkin rantaan; se oli merkillinen näky: useimmat
olivat aseilla varustetut ja astuivat tietään virsiä laulaen, toiset
kantoivat P. Markuksen ruumisarkkua, ja perässä kävivät apotti, Ekkehard
ja luostariteinit. He loivat vielä viimeisen murheellisen katsahduksen
monivuotiseen kotiinsa ja astuivat sitte laivoihin.
Mutta kun he olivat päässeet selälle, rupesivat luostarin kaikki kellot
soimaan: se oli mielipuoli Heribald, joka viritti heille
jäähyväissoiton. Sitte ilmestyi hän kirkontornin uloimmalle reunalle ja
huusi korkealla äänellä heille hyvästiksi: "Dominus vobiscum!" -- johon
laivoista jotkut totuttuun tapaan vastasivat: "Et cum spiritu tuo!"
Väkevä tuuli väreilytti järven aaltoja. Selkä oli vasta äskettäin
päässyt vapaaksi, niin että sillä vielä uiskenteli suuria jääkappaleita,
joiden välistä munkkien oli varsin työläs poimutella eteenpäin.
Allapäin istuivat ne munkeista, jotka suojelivat P. Markuksen
ruumisarkkua; joskus löi laine laidan ylitse heidän päällensä. Mutta
suorana ja uljaana kohosi apotti Wazmannin korkea vartalo esiin
joukosta, ja hänen vaippansa liehui ylpeästi tuulessa.
"Herra käy edellämme", lausui hän, "niinkuin hän tulipatsaassa kävi
Israelin lasten edellä; hän on kanssamme paetessamme, ja hän on oleva
myöskin mukanamme iloisella paluumatkallamme!..."
Heleänä kuutamoyönä nousi Reichenaun munkkisaattue ylös korkealle
Twielille. Elatuksesta oli täällä huolta pidetty. Pyhimyksen arkku
sijoitettiin linnan kappeliin, missä veljistä kuusi piti sen ympärillä
rukouksia yötä ja päivää.
Hohentwielin linna muuttui seuraavina päivinä hilpeäksi sotaleiriksi.
Aseihin kutsuttuja alustalaisia oli jo saapunut muutamia satoja, ja
Reichenaun munkkien tultua lisäksi kasvoi joukko yhdeksälläkymmenellä
sotakuntoisella miehellä. Joutuun hankittiin kaikkea, mitä lähestyvä
taistelu vaati. Jo kauvan ennen auringonnousua herätti ahkera
vasarainpauke nukkuvat. Nuolia ja keihäänkärkiä valmistettiin tukuttain;
kaivon luona seisoi suuri tahko, jolla ruostuneet miekat terotettiin.
Vanha vasuntekijä Weiterdingenistä oli poikineen hankittu linnaan; he
istuivat lehmuksen alla ja kutoivat lautalevyjen päälle sitkeän
pajukudoksen, tämän päälle jälleen naulattiin parkittu nahka, ja niin
oli kilpi valmis. Toiset istuivat iloisesti liekitsevän lieden ääressä
ja valoivat lyijystä heittokoneen kuulia; tomuttuneita nuijia ja
tapparoita karkaistiin valkeassa uuteen kuntoon. "Jos tuo kolahtaa
jonkun pakanan kalloon", sanoi Rudimann heiluttaen raskasta
piikkiruoskaa päänsä yli, "niin uran se siihen uurtaa!"
Ketkä aikaisemmin olivat olleet sodassa mukana, ne kokoutuivat vanhan
soturin Simon Bardon ympärille. "Teidän luoksenne Saksaan sen on
tultava, ken tahtoo vanhuutensa päivät levossa viettää", oli hän
leikillään sanonut herttuattarelle. Mutta aseidenkilinä virkisti hänen
mieltänsä kuin vanha Reininviini; terävin silmin ja sanoin hän harjoitti
kokemattomia aseidenkäyttöön, ja linnanpiha kaikui munkkien raskaista
askelista, kun ne hänen johdollaan opettelivat keihäshyökkäystä suletuin
rivin. "Muurejakin teillä kaadattaisi", virkkoi vanhus nyökäten
tyytyväisesti päätään, "kunhan vain kerran on saanut teidät
lämpenemään."
Nuoremmista valittiin ne, joilla oli tarkka silmä ja notkeat jäsenet,
jousimiehiksi. Ahkerasti nämä harjoittelivat taitoaan. Raikas riemu
kuului kerran pihan toisesta päästä keihäsmiesten korviin; joutilas väki
oli valmistanut olista miehenkuvaisen, jolla oli kruunu pöllönsulista
päässä, kuusisyinen ruoska kädessä ja punainen sydämmenmuotoinen
kangaspala rinnalla. Se oli jousimiehille maalitauluna.
"Se on hunnilaiskuningas Attila", huusivat he, "ken osaa sitä
sydämmeen?"
"Pilkatkaa te vain mitä pilkkaatte", lausui Hadwig rouva balkoniltaan,
mistä katseli menoa. "Hän kyllä hääyönään sai ilkeän lopun, mutta hänen
henkensä kulkee yhä edelleen mahtavana kautta maailman; ja
jälkeentulevaisemme saavat vielä vannoa hänen nimeensä."
"Kunpa ne vain yhtä tarkasti osaisivat häneen kuin nuo tuolla alhaalla!"
sanoi Praxedis. Sillä samassa kajahti eläköönhuuto pihalta, olkimies
huojui ja viimein kaatui maahan väpättävä nuoli sydämmessään.
Ekkehard tuli saliin. Hän oli urhoollisesti marssinut muiden mukana,
hänen kasvonsa hehkuivat ja outo kypärä oli tehnyt hänen otsaansa
punaisen viirun. Kiihottuneena unohti hän jättää keihäänsäkin ulos oven
viereen. Tyytyväisesti hymyillen katseli Hadwig rouva häntä; hänelläpä
ei ollutkaan enää hidas grammatiikan opettaja edessään... Ekkehard
kumarsi syvään valtiattarelleen. "Virkaveljeni Reichenausta", lausui
hän, "antavat minun ilmoittaa janon hiipineen heidän riveihinsä."
Hadwig rouva naurahti. "Tuottakaa tynnyri kylmää olutta linnanpihalle;
siksi kunnes hunnit ovat verissäpäin työnnetyt takaisin, elköön
kellarimestarimme valittako tynnyriensä katoamisesta!"
Ja viitaten myrskyiseen puuhaan, joka kävi alhaalla linnan pihalla,
lisäsi hän: "Elämä tarjoaa sentään moninaisempia kuvia kuin kaikki
runoilijat yhteensä; tuollaista asiaintilaa vastaanottamaan ette
suinkaan ollut valmistunut?"
Mutta Ekkehard ei sallinut tässäkään astuttavan rakkaan Virgiliuksensa
varpaille.
"Anteeksi", sanoi hän nojautuen keihääseensä, "kaikki tämä on sanasta
sanaan luettavana Eneiidissä, aivan kuin ei olisi mitään uutta auringon
alla! Elkää luulkokaan, että Virgilius itse olisi seissyt ikkunassaan ja
tyytynyt katselemaan alas joukkoon silloin kuin hän laulaa
latinalaissodan puhkeamisesta seuraavin sanoin:
"Valmistetaan tukevat päänsuojat -- tuollapa kilvet
Kiedotaan viidoista raidan -- vaskesta panssarit tehdään,
Suojukset säärten hohtavat tehdähän tuoll' hopeasta.
Vannahan täällä ja sirpin kunnia, tuoll' koko rakkaus
Aurahan sammui -- karkaistaan joka paikassa kalvat.
Kuuluvi toitotus nyt, jopa kaikuvi taistelun merkki."
"Se kyllä hyvin sopii tähän tilaisuuteen", myönsi herttuatar. "Voitteko
ehkä myöskin ennustaa taistelun menon sankarilaulustanne?" yritti hän
vielä kysyä, mutta sekasorron kestäessä ei juuri ole aikaa puhella
runoudesta. Kyökkimestari oli astunut sisään ja hän ilmoitti lihan
loppuneen joka sirun, niin että oli varmaankin teurastettava lisäksi
pari härkää...
Muutamien päivien perästä oli Simon Bardon sotavoima siinä määrässä
harjautunut aseiden käyttöön, että se voi antaa näytteen herttuattaren
edessä. Ja jopa olikin aika käydä vakavaan toimeen, sillä edellisenä
yönä oli väki herätetty sen vuoksi, että taivaalla nähtiin kirkas
punainen loimo, joka tulisen pilven tavoin helotti kaukaa järven takaa;
jostakin Helveetsian paikasta se lienee kohonnut. Munkit kiistelivät
keskenään ilmiön johdosta; jotkut sanoivat sen olevan merkin taivaasta,
lähetetyn kristikunnalle varotukseksi, toiset arvelivat talojen palavan
Reininlaaksossa, jopa muuan, joka oli varustettu tavallista hienommalla
vainulla, oli tuntevinaan palonkäryä. Vasta myöhään aamu-yöllä sammui
punerrus.
Vuoren eteläisellä rinteellä oli tarpeeksi avara lakea kenttä, jolla
ensimmäiset kevätkukkaset kohottivat päitään lumen vielä paistaessa
laaksopaikoista; siellä piti asenäytteen tapahtuman. Hadwig rouva istui
ylväästi ratsunsa selässä, ympärillään kunniavahtina muutamia hampaisiin
asti varustettuja aatelisherroja, kuten Randeggin ja Hoewenin herrat ja
laiha Fridinger; Reichenaun apotti istui muhkeana tasa-astujallaan kuten
ainakin Herralle otollinen sankari, ja Spazzo herra koetti matkia hänen
ryhtiään ja liikkeitään, sillä ne olivat näöltään sangen ylhäiset ja
ritarilliset. Myöskin Ekkehardin olisi ollut määrä pysytellä
herttuattaren läheisyydessä ja oli hänellekin tarjottu hevonen, mutta
hän kieltäytyi ratsastamasta, jottei herättäisi muiden munkkien
kateutta.
Jo avautui ulompi linnanportti naristen saranoillaan ja joukot
tulvasivat ulos. Etummaisina kulkivat jousimiehet suletuissa riveissä ja
helisevin soitoin; vallan tärkeännäköisenä astui Audifaxkin
säkkipillineen torvensoittajain parvessa. Yht'äkkiä puhallutti Simon
Bardo merkin, ja rivit hajautuivat kuin mehiläisparvi ja miehittivät
pensaikot ja viidakot.
Sitte tuli munkkien sankka joukko tukevin askelin; kukin heistä oli
varustettu kypärällä ja haarniskalla, jonka päälle tumma kaapu oli
viskattu, kilpi heillä oli selässä ja keihäs tanassa; -- se oli sotaisan
näköinen joukko, ja korkealla liehui heidän lippunsa, jossa oli punainen
risti valkealla pohjalla. Heidän marssinsa oli täsmällistä, aivan kuin
olisi se ollut heidän jokapäiväisenä toimenaan vuosien mittaan;
voimakkaille henkilöille on henkinenkin kuri hyvä harjoitus
aseidenkäyttelyyn. Ainoastaan yksi soturi vasemmalla sivustalla ei
jaksanut astua yhtä jalkaa muiden kanssa, ja hänen peitsensäkin viplotti
alaspäin muiden tasaisesta keihäsrivistä. "Se ei ole hänen syynsä",
sanoi apotti Wazmann herttuattarelle, "hän on kuuden viikon kuluessa
kopioinut kokonaisen messukirjan, ja siitä halvautuivat hänen sormensa."
Ekkehard astui oikealla sivustalla; kun hän kulki herttuattaren ohitse,
sinkosi tämän loistavista silmistä häneen katse, jommoista koko
sotavoima ei ollut osakseen saanut.
Kolmessa osastossa seurasivat sitte Hohentwielin palvelusväki ja
alustalaiset; kunkin edellä puhallettiin mahtaviin häränsarviin.
Merkillisiä varuksia nähtiin tällä joukolla; monikin ase oli saanut
verikasteensa jo Kaarle Suuren sotaretkillä, ja jotkut heistä kantoivat
olallaan valtavaa nuijaa eikä mitään muuta.
Spazzo herra oli tällä välin katsellut terävästi alas laakson pohjaan.
"Onpa hyvä, että nyt juuri olemme kaikki koossa, sillä luulenpa tässä
työn jo alkavan!" sanoi hän ja viittasi alas syvyyteen, missä
Hilzingenin pienoisen kylän katot kohosivat kunnaitten takaa. Tumma
juova läheni siellä... Silloin pidätti vanha herra Simon Bardo joukkonsa
ja tähysti osotettuun suuntaan. "Eivät nuo hunneja ole", sanoi hän,
"nehän tulevat jalkaisin." Varmuuden vuoksi komensi hän kuitenkin
jousimiehet miehittämään vuoren reunan.
Mutta oudon saaton tullessa lähemmäksi älyttiin siinä P. Benediktuksen
veljeskunnan pukuja, kultainen risti kimalteli keihään nenässä heidän
lippunaan, ja "_Kyrie eleison!_" kajahti heidän riveistään... "Minun
veljiäni!" huusi Ekkehard. Silloin hajautuivat Reichenaun munkkien rivit
ja he juoksivat riemuiten ja meluten vuorenrinnettä alas... Yhteen
tultua syleilivät naapuriluostarien munkit toisiaan; -- jälleennäkeminen
vaaran hetkenä riemastuttaa sydämmiä voimakkaammin kuin muussa
tilaisuudessa.
Käsi kädessä astuivat Reichenaun miehet vierasten tulijain kanssa
takaisin vuorelle, näitten apotti Cralo muiden etunenässä; kömpelöillä
härkävaunuilla kuletettiin taempana sokeata Thieto vanhusta mukana.
"Jumalan terveeksi, jalo serkku rouva!" lausui apotti Cralo kumartaen
herttuattarelle. "Kukapa olisi puoli vuotta sitte aavistanut, että minä
koko luostarinväkeni kanssa tulen vastaamaan käyntiinne? Mutta Israelin
Jumala sanoo: Ulos vaeltakoon minun kansani, että se minulle uskollisena
pysyisi!"
Hadwig rouva ojensi liikutettuna hänelle kätensä ratsultaan.
"Koettelemuksen ajat!" sanoi hän. "Olkaa tervetulleet!"
Uuden tulokasparven vahvistamana palasi Hohentwielin sotavoima takasin
linnan suojelevien muurien sisälle. Praxedis oli tullut vastaan
linnanpihalle. Lehmusta vastaan nojaten katseli hän sisääntulevia
miehiä; jo olivat kaikki Sankt Gallenilaiset saapuneet sisään, vaan yhä
seisoi hän siinä ja katseli portille; mutta se, jota hän odotti, ei
ollutkaan tulevien joukossa...
Linnassa varustauduttiin vieraiden majoitukseen ja ylläpitoon. Tila kävi
jo niukaksi. Pyöreässä päätornissa oli tilava tupa; sinne laitettiin
tulokkaille makuusijat, olkia alle pehmitteeksi. "Jos tätä menoa
jatkuu", nurisi kyökkimestari, joka ei kohta enää tiennyt minne päin
hänellä pää seisoi, "niin on meillä kohta koko maailman pappisjoukko
elätettävänämme."
Keittiö ja kellari antoivat kaikkensa.
Alhaalla väentuvassa istuivat munkit ja sotilaat ja söivät meluten
päivällistään. Hadwig rouva oli kutsunut molemmat apotit ja jalosukuiset
vieraansa luoksensa saliin; siinä oli paljon kyselemistä ja paljon
vastaamista.
Silloin kertoi apotti Cralo luostarinsa kohtalon.
"Tällä kertaa", sanoi hän, "oli vaara niellä meidät suoraan suuhunsa.
Tuskin oli hunneista sana saatu, kun maa tärisi niiden hevosten
kavionkopinasta. Nyt oli pikainen toimi välttämätön. Luostarioppilaat
lähetin Wasserburgin vahvaan linnoitukseen, missä Aristokles ja Cicero
saavat nyt hetken aikaa tomuttua ja pojat onkia kaloja Bodenjärvestä,
jolleivät opettajansa anna heille tuimempaa työtä. Itsellemme olimme
varustaneet erään toisen vahvan linnoituksen pakopaikaksi: missä
Sitter-puro kohisee petäjiä kasvavan kapean laakson halki, siellä oli
meillä mainio paikka, jylhän metsän erottama muusta maailmasta, niin
ettei terävinkään pakanallinen vainunokka olisi voinut haistaa
jälkiämme; sinne rakensimme lujan varustuksen tornineen ja muureineen ja
vihimme sen Pyhälle Kolminaisuudelle -- se meitä siitä hyvästä suojelisi
vihollisiltamme.
"Mutta rakennuksemme ei ollut vielä vesikatossa, kun järveltä tuli
sanantuojia, ja 'Paetkaa Jumalan tähden!' oli heidän sanomansa. Taivas
punersi murhapoltoista ja vartiovalkeista, ilma kajahteli pakenevien
valituksista ja ohi kiirehtävien kuormarattaiden kolinasta. Silloin
lähdimme mekin matkaamme. Kullat ja kalleudet, Pyhän Galluksen ja Pyhän
Othmarin luut arkkuineen, koko luostarin aarre oli jo saatettu varmaan
turvapaikkaan, kirjat oli lähetetty teinien mukana Wasserburgiin; mutta
ruokaa ja juomaa ei oltu ennätetty juuri ollenkaan ajattelemaan, vain
niukasti oli niitä varustettu metsälinnoitukseemme; mutta sinne oli
sittekin niine hyvineen paettava. Vasta matkalla huomasivat veljet
unohtaneensa sokean Thieton vanhusten soppeen, muttei kukaan kääntynyt
takaisin häntä noutamaan, niin poltti maa jalkain alla. Sitte istuimme
joitakuita päiviä piilopirtissämme, usein yölläkin karaten aseihin
luullessamme puron kohinaa ja hongikon tohinaa hunnien hevosten
polkemiseksi. Mutta kerran kuului joku heleällä äänellä pyytävän päästä
sisälle. Arkana ja miltei hengettömänä nääntymyksestä tuli
luostarioppilas Burkard. Ystävyydestä Romeiasta, portinvartijaa, kohtaan
oli hän jäänyt tämän kumppaniksi luostariin, ilman että me sitä
älysimme. Hän toi huonoja sanomia; pelosta, jota oli tuntenut, oli hän
yhdessä yössä saanut joitakuita harmaita karvoja nuoreen päähänsä."
Apotin ääni värisi. Hän keskeytti kertomuksensa ja joi kulauksen viiniä.
"Herra olkoon kaikille kristillisille vainajille armollinen", jatkoi hän
sitte liikutettuna, "hänen valkeutensa valistakoon heitä ja antakoon hän
heille iankaikkisen elämän!"
"Amen!" lisäsivät pöytäkumppanit.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herttuatar. Praxedis oli hypähtänyt seisomaan
ja astui emäntänsä istuimen taakse; hän kiinnitti kiihkeästi kyselevän
katseen kertojaan.
"Vasta kun joku on kuollut, huomaavat jälkeenjääneet hänen todellisen
arvonsa", lausui Cralo ja jatkoi jälleen kertomustaan seuraavaan tapaan:
Romeias, tuo uskollisin kaikista vartioista, ei ollut lähtenyt muiden
mukaan. Hän oli sanonut tahtovansa säilyttää vartiapaikkansa viimeiseen
asti; hän oli sulkenut luostarin sisäänkäytävät, pannut varmaan talteen
kaikki arvokkaan irtaimiston ja tehnyt vartiokävelyä muureilla, teini
Burkard mukanaan; sitte oli hän istunut asestettuna pitämään vahtia
tornikammiossaan. Silloin tulla karautti hurja joukko hunnilaisia
ratsureja muurien alle, tähystäen varovaisesti joka taholle; Romeias
törähytti tavalliset vartiatoitotukset ja juoksi sitte suojelusmuurin
toiseen päähän törähyttäen siellä uudelleen, aivan kuin olisi
luostarissa kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa ja varustuksessa.
Sitte sanoi hän teinille: "Nyt on aika lähteä tiehensä!" Kiinnitettyään
vanhan kuihtuneen kukkakimpun rautalakkiinsa meni hän nuorukaisen kanssa
alas sokean Thieton luo; tämä ei mitenkään tahtonut jättää rakasta
soppeansa, mutta he laskivat hänet kahden keihään päälle ja kantoivat
hänet siten mukanaan paeten takaportista Schwarza-laaksoon päin.
Jo olivat hunnit nousseet ratsuiltaan ja kiivenneet muureille, ja kun
luostarista ei kuulunut hiiskahdustakaan, tulvivat ne sisään kuin
muurahaiset mesikakulle; mutta Romeias kulki tällä välin vakavin askelin
vuorenrinnettä ylöspäin harmajapäisen kannettavansa kanssa. "Elköön
kukaan sanoko luostarin torninvartijasta, että hän pakanakoirien edellä
olisi hypyksi pistänyt" -- näin rohkaisi hän nuorta toveriansa. Mutta
pian olivat hunnit hänen kintereillään, ja niiden hurjat huudot saivat
laakson kajahtelemaan; vielä palasen matkaa kulettua suhahtelivat niiden
nuolet jo pakolaisten ympärillä. Siten saapuivat nämä naiserakoiden
majoille asti. Mutta siellä oli itse Romeiaskin saanut ällistyä. Aivan
kuin olisi rauha ollut maassa, niin humisi Wiboradin kimakka veisuu
heille vastaan. Taivaallisessa ilmestyksessä oli hänelle ilmoitettu
lähestyvä kuolemansa; senpä vuoksi ei hurskas rippi-isä Waldramikaan
ollut saanut taivutetuksi häntä pakenemaan. "Mökkini on minun
taistelutantereeni, missä olen kamppaillut sielun pahaa vihollista
vastaan; ja Jumalan uljas soturi Pyhä Martinus suojelee minua
ruumiillansa", niin puheli hän ja jäi istumaan majaansa kaikkien muiden
paetessa.
Kun metsälinnoitukseen oli mahdoton ennättää, valitsi Romeias
syrjimmäisen erakkomajan. Kalliolla seisoen laski hän Thieto-vanhuksen
katon kautta sisään mökkiin, suudeltuaan häntä viimeisen kerran; sitte
käski hän teinin paeta matkaansa sanoen: "Minulle voi tapahtua jotakin
inhimillistä, mene sinä ja sano metsälinnassa oleville, että kävisivät
sokeata katsomassa." Turhaan oli Burkard pyydellyt ja rukoillut häntä
seuraamaan viitaten Nisuksen ja Euryaluksen esimerkkiin, jotka myöskin
pakenivat metsän hämärään volskilaisten ylivoiman tieltä. "Minun pitäisi
silloin juosta liian nopeaan", oli Romeias vastannut, "kuumentuminen on
epäterveellistä ja tekee rinnan kipeäksi; minä tahdon vaihtaa pari sanaa
noiden perkeleen poikien kanssa."
Hän meni Wiboradin majalle ja koputti luukulle. "Ojennahan tänne kätesi,
vanha louhikäärme", huusi hän sisään, "tehkäämme sovinto keskenämme!" Ja
Wiborad oli todella ojentanut hänelle kuihtuneen kätensä... Sitte
vieritti Romeias muutamia kallionlohkareita jyrkän polun suulle, niin
että pääsy Schwarza-laaksosta tuli suletuksi, otti kilven selästään ja
heilutteli keihästään; liehuvin hiuksin seisoi hän tuulessa ja puhalsi
vielä kerran isoon vartiatorveensa, ensin äkäisesti ja taisteluun
vaativasti, sitte hiljaa ja pehmeästi, kunnes nuoli tuli metsästä ja
tärähti torven kupuun. Sen perästä valahti kokonainen nuolisade hänen
päällensä, mutta hän vangitsi nuolet kilpeensä ja pudisti ne sitte
maahan; joskus yritti hunneista joku hiipiä kallioita myöten hänen
selkänsä taakse, mutta Romeiaksen keihäs karisti ne alas. Hyökkäykset
kävivät yhä tuimemmiksi, yhä kiihkeämmäksi taistelun tuoksina, mutta
pelottomasta lauloi Wiborad virttään:
"Hävitä heidät, Herra, vihassasi, hävitä heidät, ettei heitä enää ole,
jotta he tuntisivat, että Jumala hallitsee Israelia aina maan ääriin
saakka. Sela..."
Näin kauvan oli Burkard katsellut tappelun menoa; sitte oli hän
kääntynyt pakoon. Silloin oli metsälinnoituksessa käyty levottomiksi ja
lähetetty vielä samana yönä muutamia veljiä tutkimaan sokean Thieton
tilaa. Erakkojen kummulla oli hiljaista näiden lähestyessä; kuu valaisi
surmattujen hunnien ruumiita, ja siellä löysivät veljet...
Äänekäs itku keskeytti kertojaa. Praxedis piteli vaivoin itseään
pystyssä nojaten herttuattaren nojatuoliin ja itki katkerasti.
"... Siellä löysivät veljet", jatkoi apotti, "Romeiaan silvotun ruumiin;
hänen päänsä olivat hunnit hakanneet irti ja vieneet voitonmerkikseen;
hän makasi kilvellään, pidellen yhä vielä kuihtunutta kukkakimppua,
kypärikoristettaan nyrkitetyssä kourassaan. Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen: 'Ken elämänsä alhaalla uskolla päättää, sille
Jumala taivaassa autuuden säätää!' Wiboradin mökin ovelle he saivat
turhaan koputtaa; sen katolla olivat tiiliskivet rikotut. Silloin nousi
yksi heistä katolle ja katsoi sisään: pienen alttarinsa edessä virui
eukkoparka verissään, kolme ammottavaa miekanhaavaa päälaessaan; Herra
on suonut hänelle marttyyrikruunun pakanain iskuista."
Läsnäolijat pysyivät liikutettuina äänettöminä. Hadwig rouvakin oli
liikutettu.
"Toin mukanani tänne hurskaan vaimon hunnun", virkkoi Cralo, "se on
pesty ja pyhitetty hänen verellään; ripustakaa se linnan kappeliin.
Ainoastaan sokea Thieto vanhus jäi vahingoittumatta; piilossa
vihollisilta nukkui hän syrjäisessä mökissään kalliolla. 'Näin unessa,
että ijäinen rauha oli tullut maailmaan', oli hän sanonut veljille, kun
nämä herättivät hänet.
"Mutta kaukaisessa Sitter-laaksossakaan ei rauhaa kauvan kestänyt. Hunnit
keksivät jälkemme, ja siitä alkoi tuoksina ja meteli sellainen, ettei
siinä hongikossa ennen ole moista kuultu. Muurimme olivat vankat ja
rohkeutemme luja, mutta nälkäisistä miehistä tuntuu piiritettynäolo
ikävältä; toissapäivänä olivat vähäiset ruokavaramme jo loppuun syödyt.
Illan hämärtäessä näimme savupatsaita kohoavan palavasta luostaristamme,
-- silloin mursimme yöllisenä hetkenä itsellemme tien vihollisen
lävitse; Herra oli kanssamme ja auttoi meidät onnellisesti hädästä ja
omat miekkammekin tekivät osansa; ja nyt olemme tulleet tänne teidän
luoksenne..."