Hunnien tulo.
"Vanhus on oikeassa", sanoi Hadwig rouva, Ekkehardin esitettyä hänelle
käyntinsä tulokset. "Jos vihollinen uhkaa, on meidän varustautuminen,
jos se hyökkää kimppuumme, on meidän iskettävä vastaan; menetelmä on
niin yksinkertainen, ettei oikeastaan olisi tarvinnut sen suhteen
keneltäkään neuvoa kysyä. Luulenpa melkein, että se on paha
vihollisemme, joka on kylvänyt tämän paljon miettimisen ja aprikoimisen
kuin minkäkin rikkaruohon Saksanmaahan. Ken horjuu, se on lähellä
lankeemistaan, ja ken tahtoo olla liian älykäs, se itse kaivaa itselleen
hautansa; -- me varustaudumme!"
Tämä kiihottunut ja piakkoin vaarallinen asiaintila saattoi
herttuattaren iloiseksi ja hyvälle päälle; samaten viihtyy lohenmullokin
mainiosti kohisevassa vuoripurossa, joka vaahdoten hyppelee kallioiden
yli, mutta tyynessä vedessä se menehtyy. Eikä ylhäisten osottama luja
päättäväisyys koskaan jää vaikuttamatta vallanalaisiin. Vihollisen
tuimaan vastaanottamiseen varustauduttiin pontevasti. Korkean Twielin
tornista hulmusi sotalippu kauvas yli lähiseudun; kautta metsien ja
vainioiden kuuluivat sotatorven töräykset kutsuen syrjäisintenkin
laaksojen miespuoliset asujat aseihin; vain köyhyys vapautti
sotapalveluksesta. Kellä oli enemmän kuin kaksi mitanalaa omaa maata, se
oli velvoitettu heti ensi kutsunnalla saapumaan asustettuna korkealle
Twielille, jonka luonto itse oli määrännyt kokouspaikaksi. Lähetit
risteilivät halki Hegaun. Maa alkoi nousta liikkeeseen; syvällä jylhässä
hongistossa olivat miilunpolttajat kokoutuneet yhteen ja yksi niistä
heilutti raskasta puoshakaa päänsä päällä aivan kuin iskeäkseen ja
sanoi: "Käypä se vielä laatuun; minä lähden myös mukaan!"
Pappien, vanhusten ja vaivaisten oville koputettiin myös: "Ken ei itse
voi lähteä sotaan, se rukoilkoon muiden puolesta!" Kaikille rannoille
kävi tämä sanoma, aina etäiseen Sankt Galleniin asti.
Reichenaun rauhalliselle saarelle lähetettiin Ekkehard sanaa viemään,
herttuatar niin käski. Matka olisi hänestä maistunut happamelta, jos
muunlaisista asioista olisi puhe ollut. Hänen oli määrä tarjota
luostarin asukkaille turvapaikka Hohentwielillä vaaran aikana.
Siellä olivat jo kaikki liikkeessä. Luostarin puistossa sijaitsevan
suihkulähteen luo olivat veljet kokoutuneet. Oli lienteä keväinen päivä,
mutta kukaan ei joutunut taivaan kirkasta sineä ihailemaan; he puhuivat
huonoista ajoista ja pitivät neuvoa keskenään. Heidän oli vaikea
ajatella eroamista rakkaaksi käyneestä hiljaisuudesta luostarinmuurien
sisäpuolella.
"Pyhä Markus", sanoi muuan, "on suojeleva omiansa ja lyövä vihollisen
sokeudella, niin että se ratsastaa ohitsemme, tai on hän nostattava
Bodenjärven yli reunojensa, niin että se nielee hunnit niinkuin Punainen
meri Egyptin joukot."
Mutta vanha Simon Bardo virkkoi: "Tuo lasku ei ole aivan varma; ja
jollei joku paikka ole täydellisesti ympäröity muureilla ja torneilla,
on parasta lähteä siitä. Mutta missä äyrinkään verran on saalista
saatava, siitä ei hunni koskaan ratsasta ohitse; vaikka kuolleen
haudalle panisitte kultakolikon, kasvaisi sen käsi maan lävitse sitä
siepatakseen."
"Pyhä Pirminius!" valitti puutarhuri-veli, "kuka sitte hoitaa yrtti- ja
kasvitarhaamme, jos meidän pois on lähteminen?" -- "Entä kanat?" sanoi
toinen, jonka suloisin huvi oli kanatarhan hoito. "Sitäkö varten olemme
ostaneet kolme tusinaa italialaisia kanoja, jotta ne vihollisen suuhun
joutuisivat?"
"Entäpä jos kirjoittaisi niille pontevan kirjeen", ehdotti kolmas.
"Eiväthän ne sentään liene sellaisia epattoja, että tahtoisivat loukata
Jumalaa ja hänen pyhiään."
Simon Bardo hymyili. "Mene lammaspaimeneksi", sanoi hän sääliväisesti,
"ja juo kamomillahaudosta, sinä joka tahdot hunneille kirjoittaa
pontevia kirjeitä. Oi, etten tuonut vanhaa ylitulitusmestariani
Kedrenosta mukanani Alppien yli! Silloinpa olisimme päästäneet
vihollista vastaan valkean, paljon kirkkaamman kuin se puutarhaan
paistava kuutamo, josta autuas apotti Valafrid vainaja sielunsa
ystävättärelle niin kauniita säkeitä sepitti.[24] Tuonne niemekkeen luo
upottaisimme pari alusta, tänne satamaan samaten ja rantoja kiertämään
panisimme pitkät polttoputket -- hei, miten hunnit lentäisivät
hajalleen, kun ilmaan leimahtaisi tulinen käärme, joka heidän päälleen
suihkuttaisi naftaliekkejään. Mutta mitäpä te tiedätte kreikkalaisesta
tulesta! Oi Kedrenos, ylitulittajani Kedrenos!"
Ekkehard oli saapunut luostariin ja kysyi apottia. Muuan palveleva veli
vei hänet tämän suojiin. Mutta siellä ei hän ollut tavattavissa eikä
muuallakaan.
"Varuskamarista hänet löydämme", sanoi muuan ohikulkeva veli. Ekkehard
vietiin varuskammioon, joka sijaitsi luostarin päätornissa. Sinne oli
koottu paljon aseita ja haarniskoita, joilla luostari varusti
asemiehensä taisteluun. Siellä viimeinkin tavattiin apotti Wazmann; hän
oli tykkänään tomupilven peittämä, sillä hän oli koetellut seinillä
riippuvia aseita ja varuksia. Ruoste ja tomu niiden pinnalla todisti
niiden kauvan rauhassa levänneen. Apotti oli juuri panemassa
rengaspanssaria päälleen erään vaaleatukkaisen luostarikoululaisen
avulla; hän ojenteli käsivarsiaan koetellakseen sopiko rautapaita
mukavasti hänen päälleen.
"Astukaa vain lähemmäksi", huusi hän Ekkehardille, "nyt ovat toiset ajat
ja toisenlainen vastaanotto!"
Ekkehard ilmoitti hänelle herttuattaren sanoman. "Olisin itsekin
pyrkinyt Hohentwielille, jollette te olisi tullut kutsumaan", lausui
apotti. Hän tarttui raskaaseen kalpaan ja iski sillä ilmaan, niin että
Ekkehardin täytyi hypähtää muutamia askelia syrjään; terävästä
suhinasta, joka huimausta seurasi, voi kyllä arvata, ettei apotti
Wazmann nyt vasta ensi kertaa kalpaa käytellyt.
"Tästä tulee täysi tosi", sanoi hän. "Altdorfiin Schussenthalissa ne
ovat jo saapuneet, niin että pian näemme liekkien leimahtelevan
Lindausta. Tahdotteko tekin valita itsellenne haarniskan? Tuo tuolla,
joka on varustettu miekankannattimella, suojelee kyllä ihonne vaikka
minkälaisilta iskuilta."
Ekkehard kiitti. Apotti laskeutui hänen kanssaan alas varuskammiosta.
Rengaspanssari miellytti häntä, niin että hän piti sen yllänsä ja
viskasi vain ruskean kaavun sen päälle; niin astui hän kinastelevien
veljien joukkoon kuin Herran jättiläinen, sanoo hänestä Ekkehardin
kronikka.
"Pyhä Markus ilmestyi viime yönä vuoteeni ääreen", huusi apotti, "ja hän
lausui viitaten korkealle Twielille: 'Sinne tahtovat minun luuni, jottei
minkään pakanan käsi niitä saisi saastuttaa.' Nouskaa ja sonnustakaa
itsenne taisteluun! Rukoillen ja Jumalaan turvaten on sielunne tähän
asti kamppaillut pahaa vihollistamme vastaan, nyt. on teidän
nyrkkiennekin todistettava, että olette kunnon sotijoita. Sillä jotka
nyt teitä uhkaavat, ne ovat perkeleen poikia, syöjätärten ja pahojen
henkien sikiöitä ne ovat Aasian aroilta, perkeleen palvelemista ovat
kaikki heidän tekonsa, ja helvettiin he jälleen palaavat, kun heidän
aikansa on tullut!"
Silloin kävi huolettomimmallekin veljistä selväksi, että vakava vaara
todella uhkasi. Hyväksyvä mutina kuului heidän riveistään; tieteitten
harjoittaminen ei vielä ollut heitä niin veltostuttanut, ettei sotaretki
olisi tarjonnut hauskaa vaihetusta.
Muutamaan omenapuuhun nojaten seisoi veli Rudimann, kellarimestari, ja
hänen otsansa oli vetäytynyt syviin ryppyihin. Ekkehard näki hänet ja
astui hänen luoksensa tahtoen syleillä häntä merkiksi siitä, että
yhteinen hätä sovittaa vanhat vihat. Mutta Rudimann viittasi hänelle
kieltävästi sanoen: "Minä tiedän mitä tahdotte!" Kaapunsa poimusta hän
veti karkean karvalangan, viskasi sen maahan ja polki sitä jalallaan.
"Niin kauvan kun hunnilaisen hevosen kavio tallaa Saksanmaata", lausui
hän, "olkoon kaikki kauna tempaistu irti sydämmestäni niinkuin tämä lanka
vaatteestani; mutta jos jäämme vielä eloon sodan loputtua, niin
kudottakoon taas kaikki entiselleen niinkuin olikin!"
Hän käänsi selkänsä Ekkehardille ja meni alas kellariinsa tärkeälle
toimelle. Rivittäin seisoi tässä korkeakaarisessa suojassa tynnyreitä
tynnyrin vieressä, eikä yksikään kumissut tyhjältä, kun niihin koputti.
Rudimann oli kutsunut paikalle muutamia muurareja; näillä hän teetätti
kellarintapaisen holvin, johon viinikellarin varoista sijoitettiin kolme
tynnyriä. "Jollei vihollinen löydä oikeata kellaria, niin käy se käsiksi
tähän", ajatteli kellarimestari itsekseen, "ja jos karvas
sipplingiläinen, jonka heille jätän alttiiksi, tekee tehtävänsä, ei
monikaan hunneista kykene kunnolla seuraamaan joukon mukana."
Työmiesten asetettua ne kivet paikalleen, joilla sisempi kellarinovi
muurattiin umpeen, meni Rudimann vielä kerta sinne sisälle. Eräästä
yksikseen jätetystä tynnyristä hän täytti ruukkunsa ja tyhjensi sen;
sitte risti hän kätensä aivan kuin rukoillakseen. "Jää Jumalan haltuun,
punainen Meersburgerviini!" lausui hän. Ja kyynel vierähti hänen
silmästään...
Kiire ja kuhina kävi joka haaralla luostarissa. Varuskammiossa jaettiin
aseet munkkien kesken, mutta niitä oli liian vähän jokaisen saada.
Samaten oli nahkalakeissa ja panssareissa paljon korjailtavaa.
Aarrekammiossa sälytettiin luostarin kalleudet mukaan matkalle:
kultainen risti, jossa oli pisara pyhää verta, valkoinen
marmorimalja, josta kerran häävieraat Kananeassa ammensivat viiniä,
pyhimysjäännöslippaita, apotinsauva, ehtoollisastia -- kaikki
sijoitettiin raskaisiin arkkuihin ja vietiin alas laivoihin; myöskin
yritettiin hinata mukaan raskas läpinäkyväinen vihreä smaragdi, joka
painoi kahdeksankolmatta naulaa. "Jättäkää se vain jälelle", sanoi
apotti.
"Mitä? Suuren Kaarle keisarin vieraslahjako, luostarimme kallein aarre,
jonka vertaista ei enää mistään vuoresta tavata?" kysyi palveleva veli
ihmeissään.
"Tunnenpa erään lasinleikkaajan Veneziassa, joka osaa tehdä toisen
samanlaisen, jos hunnit tämän laahaavat mukaansa", vastasi apotti
ajattelemattomasti.