"Se ei tee mitään", lausui herttuatar. "Teidän on huomenna lähdettävä
Sipplingeniin järven taa ja sieltä edelleen Überlingen-järvelle; missä
sen rannalla kallio äkkijyrkästi suistuu alas aaltoon, siinä on vanhoina
aikoina hakattu kiveen kaikenlaisia luolia ihmisasunnoiksi. Jos näette
nuotiosavun nousevan vuoren sisästä, niin menkää sinne sisälle. Siellä
löydätte sen, ketä tarkoitan. Hänelle puhukaa minun puolestani
hunneista..."
"Kenen luokse valtiattareni minut lähettää?" kysyi Ekkehard
jännityksellä.
"Pakanaluolan vanhuksen luo," sanoi Hadwig. "Tällä seudulla ei häntä
tunneta millään muulla nimellä. Mutta odottakaapas!" jatkoi hän, "minun
on annettava teille tunnussana siltä varalta, ettei teitä muuten
laskettaisi sisään." Hän astui arkulleen ja kaiveli kauvan korujensa ja
muiden esineiden seassa; viimein toi hän siitä liuskakivitaulun, johon
oli piirretty muutamia sanoja. "Tämä kirjoitus lausukaa hänelle ynnä
minun tervehdykseni."
Ekkehard luki. Tauluun oli kirjoitettu kaksi hämäräsisältöistä
latinalaista sanaa: _neque enim!_ -- ei mitään muuta. "Tässähän ei ole
mitään järkeä", virkkoi hän.
"Ei tee mitään", sanoi Hadwig rouva, "vanhus kyllä tietää, mitä se
merkitsee..."
Ennenkun kukko seuraavana päivänä aamua kutsui, oli Ekkehard jo
ratsastanut ulos Hohentwielin linnan portista. Kylmä aamuilma hiveli
hänen kasvojaan, hän veti kaapun tiiviimmäksi ympärilleen. "Miksei
taivas teistä tehnyt sotamiestä? Silloin olisi moni asia paremmin!"
Herttuattaren pilkalliset sanat seurasivat häntä kuin varjo. Ne
kiihottivat häntä miehekkäisiin päätöksiin. "Annappa vaaran tulla",
ajatteli hän, "silloin ei hän ole näkevä koulumestaria kirjojensa
takana!"
Hänen ratsunsa kulki hyvää ravia eteenpäin. Muutamassa hetkessä hän
ratsasti niiden metsäisten kunnaiden yli, jotka erottavat Alajärven
Überlingenistä. Herttuattaren verotilan Sermatingenin kohdalla häntä jo
tervehti hymyilyllään järven sininen aalto; hän jätti hevosensa isännän
haltuun ja astui polkua pitkin alas järven rantaan.
Muutamalla kallionkielekkeellä hän viivähti hetkisen lavean näköalan
houkuttelemana. Hänen katseensa lensi vapaasti vedenpinnan ylitse aina
Rhätiläisille alpeille asti, jotka kristallikirkkaana muurina
rajoittavat maisemata taivasta vastaan.
Missä hietakivikalliot äkkijyrkkinä nousivat järven sylistä, sieltä
kohosi poimutteleva polku ylöspäin. Kallioon hakatut portaat helpottivat
kulkua; kallioseinän helakasta vaaleudesta silmiinpistävät tummat
luola-ikkunat osoittivat kulkijalle paikan, missä Rooman vallan aikoma
tuntemattomat miehet olivat valmistaneet itselleen katakombien tapaisen
turvapaikan.
Nousu oli Ekkehardille vaikeata. Viimein seisoi hän tasaisella
neliömäisellä paikalla, joka ruohoa kasvaen ulkoni kallioseinästä
muutaman jalan laveudelta pitkin ja poikin. Hänen edessään avautui
miehenkorkuinen sisäänkäytävä vuoreen. Sieltä töytäsi häntä vastaan
haukkuen ja ikenet irvissä suunnaton musta koira, joka karsaasti katseli
munkkia; jos tämä astui askeleenkaan eteenpäin, olisi peto käynyt hänen
kurkkuunsa. Asema ei ollut kadehdittava: takaisin ei voinut ajatellakaan
mennä, eikä Ekkehardilla ollut mitään asetta, niinpä jäi hän seisomaan
paikalleen jäykästi tuijottaen vastustajaansa. Viimein näkyi
ovenviereisestä ikkuna-aukeamasta pörhöinen harmaja tukka, palavat
silmät ja punertava parta.
"Kutsukaa toki koiranne takaisin!" huusi Ekkehard.
Ei kulunut montaa hetkeä, ennenkun harmajapää ilmestyi sisäänkäytävälle.
Hän oli keihäällä varustettu.
"Takaisin, Mummolin!" huusi hän.
Vastahakoisesti totteli iso eläin. Vasta kun vanhus heristi sitä
keihäällä, vetäytyi se muristen takaisin.
"Teidän koiranne olisi lyötävä kuoliaaksi ja ripustettava yhdeksän jalan
korkeuteen ovenne yläpuolelle, kunnes se märkänisi ja kappaleina
tippuisi päällenne", virkkoi Ekkehard suuttuneena. "Vähällä piti, ettei
se syössyt minua veteen." Hän katsahti taakseen: huimaavassa syvyydessä
loiski järvi suoraan hänen allansa.
"Pakanaluolille eivät teidän lakinne ulotu!" vastasi harmajapää
tuikeasti. "Meidän lakimme on: Kaksi miehenpituutta minusta, tai lyön
kallosi sisään."
Ekkehard yritti käydä eteenpäin.
"Malttakaas!" huusi vanhus ja laski keihäänsä poikittain käytävän eteen,
"niin helposti ei se käy päinsä. Minne matka?"
"Pakanaluolan vanhuksen luo", sanoi Ekkehard.
"Pakanaluolan vanhuksen!" matki toinen, "eikö teillä ole sen
kunnioittavampaa nimeä sen asujalle, te keltanokkainen kaapuniekka?"
"En tiedä muuta", vastasi Ekkehard hämillään. "Minun tervehdykseni
kuuluu: neque enim!"
"No, se kuuluu paremmalta", virkkoi harmajapää jo ystävällisemmin ja
tarjosi hänelle kättä.
"Mistä tulette?"
"Korkealta Twieliltä. Minun pitäisi teille..."
"Seis! Minä en ole se, jota etsitte, olen vain hänen palvelijansa
Rauching. Menen ilmoittamaan teidät."
Karuihin kallioseiniin ja mustaan koiraan katsoen tuntui tuollainen
muodollisuus oudolta. Ekkehard jäi ulos odottamaan, ja kesti jotenkin
kauvan -- aivan kuin olisi ensin tehty valmistuksia vieraan
vastaanottamiseksi -- ennenkun Rauching uudelleen ilmestyi näkyviin
lausuen: "Suvaitkaa käydä sisään!" He kulkivat pimeää käytävää pitkin,
kunnes tulivat luolaan, jota ihmiskäsi oli muodostellut huoneen
tapaiseksi, korkeaksi, avaraksi ja kaarikattoiseksi suojaksi;
karkeatekoinen koristevyöhyt kulki pitkin seiniä, joihin oli avattu isot
ikkuna-aukot. Kuin tumman kehyksen sisästä kimalsi palanen järven
sinistä selkää ja vastapäistä vuoristoa sisään, ja väräjäviä
auringonsäteitä lankesi kimppunen sen mukana hämärään suojaan. Siellä
täällä seinävierillä näkyi jäännöksiä kivipenkeistä, ja lähellä ikkunaa
seisoi piispantuolin tapainen korkea, nahalla päällystetty kivi-istuin;
siinä istui joku. Se oli oudonnäköinen haamu, mahtavan kookas
muodoiltaan; jykevien hartioiden välillä istui jykevä pää, hiukan
valkoisia hiuskiharoita ohimoillaan, suu oli melkein hampaaton, -- tuon
miehen piti olla vanha kuin ikivuori itse! Vaippa määräämätöntä väriä
riippui alas äijän hartioilta, osottaen saumoissaan merkkiä muinaisista
koruompeluista. Hänen jalkansa olivat pistetyt karkeatekoisiin
saappaisiin, tomuttunut vanha ketunnahkalakki makasi vieressä lattialla.
Muutamassa ikkunasyvennyksessä oli sakkilauta norsunluisine kuvioineen;
niillä näytti juuri pelatun, sillä vielä seisoi kuningas "mattina"
tornin ja kahden juoksijan keskellä...
"Ken tulee unhotetun luo?" kysyi äijä ohuella äänellään. Silloin kumarsi
Ekkehard hänelle ja mainitsi nimensä ja mistä oli.
"Te toitte pahan tunnussanan. Vieläkö ihmiset siellä kertovat Luitward
von Vercellistä?"
"Jonka sielun Jumala kadotukseen tuomitkoon!" täydensi Rauching
isäntäänsä.
"En ole hänestä mitään kuullut", vastasi Ekkehard.
"Sano hänelle, Rauching, kuka tuo Luitward oli, sillä vahinko olisi, jos
hänen muistonsa sammuisi ihmissuvusta."
"Se oli suurin konna, minkä päälle Jumalan päivä koskaan on paistanut",
oli Rauchingin vastaus.
"Sano hänelle myöskin, mitä neque enim merkitsee."
"Ei löydy mitään kiitollisuutta tässä maailmassa, ja keisarin ystävistä
on paraskin pettäjä!"
"Paraskin on pettäjä!" kertoi äijä miettiväisenä. Hänen katseensa sattui
sakkilautaan. "Niinpä niin", mutisi hän itsekseen, "keisari tuli
'matiksi', 'matiksi' juoksijain ja pettäjäin kautta..." Hän pui
nyrkkiään aivan kuin olisi tahtonut karata pystyyn; sitte valitti hän
ääneen ja sipasi otsaansa kuihtuneella kädellään ja nojasi raskaan
päänsä siihen.
"Päänkipu!" virkkoi hän ... "taas tuo kirottu päänkipu!"
"Mummolin!" huusi Rauching.
Pitkin harppauksin juoksi iso musta koira käytävästä sisään; kun se
huomasi vanhuksen pitelevää päätänsä, hiipi se hyväillen luokse ja nuoli
hänen otsaansa. "Hyvä on", sanoi äijä hetkisen kuluttua ja ojentautui
jälleen suoraksi.
"Oletteko sairas?" kysyi Ekkehard osaaottavasti.
"Sairasko?" sanoi vanhus -- "sairautta se mahtaa olla! Olen siitä
kärsinyt niin kauvan, että se jo tuntuu vanhalta tuttavalta. Oletteko te
koskaan kärsinyt päänkipua? Neuvonpa teitä, ettette koskaan lähde
taisteluun, jos teitä päänkipu ahdistaa, elkää myöskään päättäkö rauhaa,
sillä se voi teille maksaa valtakunnan, tämä päänkipu..."
"Eikö mikään lääkäri voisi..." tahtoi Ekkehard kysyä.
"Siihen ei riitä lääkärien viisaus. Hyväähän ne kyllä ovat minulle
tarkottaneet."
Hän osotti otsaansa, jossa kaksi vanhaa arpea kävi ristikkäin.
"Katsokaas tänne! Jos ne teille tällaista tahtovat määrätä, niin elkää
ruvetko siihen otteluun! Jaloistani ne ripustivat minut nuorina
päivinäni riippumaan, sitte leikkasivat päätäni -- hiukkasen verta ja
hiukkasen järkeä laskivat minusta ulos -- ei mikään auttanut!
"Cremonassa -- Zedekias lie ollut se juutalainen oppinut nimeltään --
kyselivät ne tähdiltä neuvoa ja asettivat minut yöhämärän aikaan
seisomaan metsäviikunapuun alle; olihan se aika pitkä manaus, jolla ne
koettivat ajaa päänkipua minusta puuhun, mutta ei mikään auttanut!
"Saksassa sekottivat kravunsilmäjauheeseen hiukan tomua Pyhän Markuksen
haudasta ja määräsivät sitä minulle; ei siitäkään apua tullut. Nyt olen
siihen jo tottunut. Kovimman kivistyksen nuolee Mummolinin karkea kieli
pois. Tulehan tänne, kelpo Mummolin, sinä joka vielä et ole minua
pettänyt..."
Hän vaikeni hengästyneenä ja silitti koiraa.
"Sanomani..." alotti Ekkehard.
Mutta äijä viittasi hänelle: "Malttakaahan mieltänne, tyhjällä vatsalla
ei ole hyvä puhua. Lienette jo hyvin nälkäinen. Mikään ei ole halvempaa
ja pyhempää kuin nälkäisenä olo, kuten se dekaani sanoi, jolta vieraansa
kuudesta lohimullosta söi viisi ja jätti hänelle pienimmän. Joka siellä
ulkona maailmassa on liikkunut, se ei hevillä sitä sanaa unhota.
Rauching, laitappa meille ruokaa!"
Palvelijavanhus meni viereiseen luolakomeroon, josta oli tehty keittiö,
ja pian kiemurteli savureijästä valkoinen pilvi siniseen avaruuteen.
Pöydän virkaa teki suuri kivilaaka. Aterian pääosana oli keitetty hauki,
joka ijässä kilpaili molempien isäntien kanssa, sillä sen liha oli
sitkeätä kuin nahka. Myöskin ruukullisen viiniä kantoi Rauching
pöydälle, mutta se viini oli kasvanut Sipplingenin kunnailla, jotka
munkki Leumundin sanojen mukaan voivat kerskata happamimmasta viinistä,
mitä Bodenjärven ympärillä saadaan. Rauching tarjoili ruokaa eikä
istunut mukaan syömään.
"No mitä hyvää tuotte minulle?" kysyi vanhus, kun hoikka ateria oli
päättynyt.
"Ei hyviä, vaan huonoja uutisia; hunnit ovat tunkeutuneet valtakuntaan,
ja pian kopisevat niiden hevosten kaviot Schwaabin mantereella.
"Oikein!" sanoi ukko, "se on teille omiaan. Ovatko ehkä normannitkin
jälleen kulussa?"
"Puhuttepa omituisesti", virkkoi Ekkehard.
Vanhuksen silmät alkoivat loistaa. "Ja vaikka vihollisia kasvaisi teille
kuin sieniä sateen jälkeen, niin olette ne ansainneet, te ja teidän
herranne. Rauching, täytä lasisi, hunnit tulevat ... neque enim! Nyt saa
teille se keitos maistua, jonka herranne ovat suolanneet. Suuri ja ylpeä
valtakunta oli rakennettu Ebrosta aina Raabiin ja tanskalaismuuriin
asti, johon ei rottakaan olisi päässyt hiipimään sisälle ilman että
hyvät vartijat sen olisivat nitistäneet -- niin kiinteästi oli suuri
keisari Kaarle..."
"Jota Jumala siunatkoon!" huusi Rauching väliin.
"... sen muurannut kokoon heimoista, jotka kerran yhdessä olivat
roomalaisille opettaneet mistä viisi hirttä on poikki; silloin pysyivät
hunnit arkoina tiloillaan Tonavan varsilla, silloin ei niille puhaltanut
sovelias tuuli, ja jos ne uskalsivat liikahtaakaan, ei niiden puisesta
leirikaupungista Pannonian sydämmessä jäänyt lastuakaan jälelle, niin
niitä frankkilaisten joukot pitelivät... Mutta omille mahtaville kävi se
tukalaksi, ettei kukin heistä saanut olla maailman herra; silloin piti
oteltaman omien kynnysten sisäpuolella... Kapina, sisällinen sota ja
valtionkavallus, ne maistuivat paremmalta, ja viimeisen Kaarlen heimoa
he syöksivät valtaistuimelta -- valtakunnan yhteyden ylläpitäjästä on
tullut kerjäläinen, jonka täytyy syödä maustamatonta vesivelliä. No
niin, ja nyt ovat teidän herranne, joille äpärä Arnulf ja oma
vallattomuutensa olivat mieluisemmat, saaneet hunnit niskoilleen, ja
vanhat ajat jälleen uudistuvat semmoisina miksi kuningas Attila ne
kuvasi. Tunnetteko tuon kuvan Milanon palatsissa?
"Sinne oli maalattu Rooman keisari valtaistuimellaan istuvana ja
skyyttalaiset ruhtinaat jalkojensa juuressa viruen; tulipa silloin sinne
Attila kuningas ratsullaan ja katseli kuvaa kauvan ja nauroi ja sanoi:
'Aivan oikein, pieni muutos vain!' Ja hän antoi maalata valtaistuimella
istuvalle omat piirteensä, ja ne, jotka hänen edessään polvistuivat ja
tyhjensivät verokultia säkeistään, olivat roomalaisia cæsareita...
"Kuva on siellä vielä tänäkin päivänä..."
"Vanhoja asioita muistelette", sanoi Ekkehard.
"Vanhoja asioita!" huusi ukko, "minulle eivät viimeiset neljäkymmentä
vuotta ole antaneet muuta kuin hätää ja kurjuutta. Vanhoja asioita! Ne
tekevät hyvää sille, joka ne tuntee, sillä niistä näkee, miten isien
synnit kostetaan lapsille ja lastenlapsille. Tiedättekö, mistä syystä
Kaarle Suuri itki ainoan kerran elämässään? 'Niin kauvan kuin minä elän,
ovat ne vain lastenleikkiä', sanoi hän, kun hänelle ilmoitettiin
normannilaisten merirosvojen tulosta, 'mutta minua säälittää
jälkeentulevaiseni!'"
"Mutta onhan meille vielä yksi keisari ja yksi valtakunta", lausui
Ekkehard.
"Onko teillä vielä?" virkkoi vanhus ja joi kulauksen hapanta
sipplingiläistään ja pudisti itseään. "Toivon hänelle onnea. Kulmakivet
ovat hajoitetut ja rakennus on mätä. Kun herrat käyvät omavaltaisiksi,
ei mikään valtakunta voi pysyä pystyssä; joiden pitäisi totella, ne
hallitsevat, ja jonka pitäisi hallita, sen täytyy imarrella niitä, joita
hänellä on valta käskeä. Kuulinpa kerrottavan eräästä, jolle uskolliset
alamaisensa lähettivät piikiviä verorahojen asemasta, ja kreiviltä, joka
oli veroa lähetetty kokoamaan, oli pää pantu samaan säkkiin. Kuka
hänetkään on kostanut?"
"Keisari", sanoi Ekkehard, "taistelee Italiassa ja hankkii maalle
sotakunniaa."
"Oi Italia, Italia!" jatkoi vanhus, "siinä tulee vielä paha pistin
Saksan ruumiiseen. Tuon ainoan kerran antoi suuri Kaarle..."
"Jota Jumala siunatkoon!" pisti Rauching väliin.
"... puhaltaa savua silmiinsä. Se oli paha päivä, jolloin ne Roomassa
panivat kruunun hänen päähänsä, eikä silloin kukaan niin nauranut
partaansa kuin se Pietarin istuimella istuva. Hän kyllä tarvitsi meitä
-- mutta mitä on meillä Italian kanssa tekemistä? Katsokaa ulos:
suottako ylenee tuo vuoristoseinä taivasta kohti? Maat sen takana
kuuluvat Byzantiumin hallitsijoille, ja oikeudella; kreikkalainen
viekkaus saa siellä enemmän toimeen kuin saksalainen voima; mutta Kaarle
Suuren seuraajat eivät ole tehneet muuta kuin ikuisesti uudistaneet
hänen erehdyksensä. Mitä hän näytti heille järjellisiä tehtäviä, sen
ovat he tallanneet jalkainsa alle; pohjassa ja idässä oli yllin kyllin
tekemistä, mutta Italiaan piti heidän juosta kuin olisi siellä Rooman
takana vetämässä iso magneettikivi. Olen usein mietiskellyt, mikähän se
oikeastaan vie meitä tälle väärälle uralle; -- jollei se ole piru itse,
niin voi se olla vain niiden hyvä viini."
Ekkehardia oli vanhuksen puhe surettanut. Tämä näytti huomaavan sen.
"Elkää antako sen painaa mieltänne, mitä tällainen haudattu ukko puhuu",
sanoi hän, "täällä pakanaluolassa me emme muuta osaakaan puhua; mutta
totuus on usein ottanut majansa luoliin, kun hulluus ulkona maata
kiertää."
"Haudattuko?" kysyi Ekkehard ihmeissään.
"Voitte kumminkin siitä huolimatta juoda kanssani", sanoi vanhus leikkiä
laskein. "Oli tarpeellista, että kuolin maailmalta, kun päänkipu ja nuo
konnat saattoivat minut häpeään. Elkää sentään minua noilla silmillä
katselko, munkkiseni. Istukaahan tuohon kivipenkille, tahdon kertoa
teille kauniin tarinan -- voitte tehdä siitä laulun luutan
säestyksellä...
"Olipa kerran keisari, jolla oli perin vähän hauskoja päiviä, sillä hänen
valtakuntansa oli suuri ja hän itse paksu ja vahva ja päänkipu ahdisti
häntä aina siitä saakka, jolloin hän valtaistuimelle nousi. Sen vuoksi
hän otti itselleen valtiokanslerin, jolla oli terävä pää ja joka osasi
ajatella paremmin kuin herransa, sillä hän oli hoikkanen ja laiha kuin
humalasalko eikä hänen tarvinnut kärsiä päänkipua. Keisari oli nostanut
hänet loasta kunniaan, sillä hän oli hevosenkengittäjän poika, ja osotti
hänelle paljon hyvyyttä ja teki kaikki mitä ikinä hän neuvoi, tekipä
häpeällisen rauhankin normannien kanssa, sillä kansleri sanoi hänelle:
'Se on pikkuseikka ja oli hänellä tärkeämpiäkin asioita suoritettavana
kuin riidellä parin kurjan merirosvon kanssa!' Sillä kansleri kävi
siihen aikaan keisarin puolison luona ja pani tämän heikon pään pyörälle
harpunsoitollaan ja vietteli yhtä rinnan jaloimpia alemannilaisneitoja
ja teki liiton keisarinsa vihamiesten kanssa. Ja kun tämä viimein kutsui
kokoon valtiopäivät saadakseen hädässään veroa, seisoi hänen laiha
kanslerinsa siellä ensimmäisenä niiden joukossa, jotka häntä vastaan
puhuivat; sanoilla 'neque enim' alotti hän puheensa ja vaati häntä
erotettavaksi valtaistuimelta ja puhui niin myrkyllisesti ja viekkaasti
normannien kanssa solmittua rauhaa vastaan, että kaikki luopuivat
laillisesta herrastaan, niinkuin lehdet, jotka tuuli hajoittaa. Ja he
huusivat, että nyt oli paksun miehen valta ohitse ja erottivat hänet
keisariudesta; kolminkertainen kruunu päässään oli tämä ratsastanut
Triburiin, mutta kun hän sieltä palasi, ei hänellä ollut muuta mitä
omaksensa nimittää kuin vaatteet päällänsä, ja istuessaan Mainzissa
piispanpalatsin oven edessä oli hän iloinen, kun akkunasta ojennettiin
hänelle lautasellinen keittoa ravinnoksi.
"Luitward von Vercelli oli tuo kelpo kansleri nimeltään -- Jumala
palkitkoon hänelle ansionsa mukaan ja keisarinna Richardikselle ja koko
joukolle!
"Mutta kun schwaabilaiset armahtivat tuota kaikkien hylkäämää miestä ja
antoivat hänelle pienoisen maatalon henkensä pitämiseksi ja ajattelivat
lähteä sotavoimalla kostamaan hänen loukkaajilleen, silloin lähetti
Luitward vielä murhaajiakin hänen kimppuunsa. Oli muuan ihana yö hänen
maatilallaan Neidengenissä, myrsky taittoi puunoksia metsässä ja
kolisutti akkunanluukkuja; erotettu keisari ei päänkivultaan saanut
nukutuksi, vaan oli noussut katolle jotta myrsky hänen tuskiaan
lieventäisi; silloin murtautuivat murhaajat sisään ja etsivät ja
vainusivat häntä joka sopesta. Olipa se miellyttävä tunnelma, vakuutan
teille, istua pakottavin päin kylmänä yönä katonharjalla ja kuulla
kuinka ne roistot siellä alhaalla ulisivat, kun eivät saaneet uhriaan
kuristetuksi ja heitetyksi kaivoon...
"Joka kerran sellaista on kokenut, sen on parasta jo kuolla.
"Ja Neidingenin paksu Meginhart oli juuri sattumoiksi pudonnut puusta ja
taittanut niskansa, niin että hänet voi asettaa paarille ja kuuluuttaa
koko maassa, että virasta erotettu keisari viimeinkin oli kuollut. Ja
lienee se ollut kaunis ruumissaatto, kun hänet kannettiin Reichenauhun;
taivas selkeni pilvistä ja valonsäde lankesi arkulle ja he pitivät
liikuttavan ruumispuheen haudatessaan hänet alttarin oikealle puolelle,
-- että häneltä oli riistetty arvonsa ja valtakuntansa, se oli taivaan
sallimus hänelle koettelemukseksi ja opetukseksi, ja kun hän sitä
kärsivällisesti oli kantanut, voi toivoa että Herra hänet palkitsi
iankaikkisuuden kruunulla sen sijasta, jonka hän täällä alhaalla oli
menettänyt... Näin he jaarittelivat eivätkä tienneet, että se, jota he
luulivat hautaavansa, samana hetkenä kiluineen ja kaluineen vetäytyi
maailmaa kiroten pakanaluolan yksinäisyyteen."
Ukko naurahti: "Täällä on turvallista ja rauhallista muistella vanhoja
historioita; maljanne, veikkoseni: kuolleet eläkööt! Ja Luitward se
lopulta kuitenkin tuli petetyksi; vaikka hänen keisarinsa kantaakin
tänäpäivänä vanhaa hattureuhkaa kultavirvan asemasta ja juo
sipplingiläistä kultaisen Reininviinin sijasta, niin elää hän kuitenkin
yhä vielä, sen sijaan kun koko laihojen suku on jo hautaan astunut. Ja
tähdet ne sittekin ovat oikeassa, kun hänen syntyessään ennustivat hänen
saavan loppunsa ritaris-ottelun tuoksinassa. Hunnit tulevat ... tule
sinäkin pian, hilpeä kuolema!"
Ekkehard oli kuunnellut jännityksellä. "Herra, miten ihmeelliset
ovatkaan sinun tiesi!" huusi hän ja tahtoi langeta polvilleen ja suudella
vanhuksen kättä, mutta tämä ei sallinut. "Sillä ei enää ole mitään
merkitystä", sanoi hän, "ottakaa tekin tästä esimerkki..."
"Saksanmaa on teille ja teidän heimollenne tehnyt suurta vääryyttä..."
yritti Ekkehard lohduttaa.
"Saksanmaa!" lausui vanhus, "sille en vihaa pidä; edistyköön se ja
kukoistakoon ja nauttikoon rauhaa ja saakoon hallitsijan, joka vie sen
voittoon ja kunniaan ja ei kärsi päänkipua, kun normannit jälleen
saapuvat, ja jolla ei ole kanslerinaan ketään Luitward Vercelli nimistä.
Ne vaan, jotka ovat hänen vaatteensa keskenään jakaneet ja niistä
heittäneet arpaa..."
"Niiden päälle satakoon taivaasta tulta ja tulikiveä!" jyrisi Rauching
luolan perältä.
"Minkä vastauksen saan viedä teiltä valtiattarelleni?" kysyi Ekkehard,
tyhjennettyään pikarinsa.
"Hunnienko suhteen?" sanoi ukko. "Minusta juttu on hyvin yksinkertainen.
Sanokaa herttuattarellenne, että menköön hän metsään ja katsokoon miten
siili tekee, kun viholliset sitä ahdistavat. Se vetäytyy keräksi ja
nostaa piikkinsä pystyyn, joka siihen koskee, se pistää sormiinsa.
Schwaabinmaalla on kylliksi keihäitä. Tehkää te siilin tavoin! Eikä
teille munkeillekaan olisi haitaksi, vaikka tarttuisitte keihääseen.
"Ja jos valtiattarenne tahtoo vielä jotain muuta tietää, niin sanokaa
hänelle tunnussana, joka avaa tien pakanaluolaan. Rauching, miten se
kuuluukaan?"
"Kaksi miehenpituutta ruumiista, taikka lyön kallonne sisään!" vastasi
kysytty.
"Ja jos rauhasta puhe tulee, niin sanokaa hänelle että pakanaluolan
vanhus kerran teki huonon rauhan, muttei enää toista sellaista solmisi
vaikka pääkipu hänellä nyt on yhtä ankara kuin silloinkin; hän tahtoisi
nyt mieluummin itse satuloida ratsunsa kun sotatorvet kutsuvat --
lukekaa messu hänen sielunsa puolesta, jos elätte tämän hänen viimeisen
ratsastuksensa jälkeen."
Vanhus oli haastanut harvinaisen vilkkaasti. Äkkiä puuttui ääni hänen
kurkkuunsa, hengitys kävi vaikeaksi ja hän kallisti päänsä. "Se alkaa
taas!" sanoi hän.
Rauching, tuo vanha palvelija, kiiruhti hänen luokseen ja tarjosi
hänelle vettä juotavaksi. Hengenahdistus ei siitä heltynyt.
"Meidän on toisia keinoja käyttäminen", sanoi Rauching. Hän vyörytti
luolan perältä esiin raskaan kiviharkon; se oli miehenkorkuinen ja oli
siinä jälkiä muinaisista veistoksista. Sen asetti hän pystyyn seinää
vasten, niin että se näytti ihmisenhaamulta, jolla oli piispan hiippa
päässä. Rauching tarttui valtavaan puukarahkaan, antoi isännälleen
toisen samanlaisen ja alkoi sitte pieksää kivikuvaa lausua jonottaen
samalla hitaasti ja totisesti kuin litaniaa seuraavaa manausta:
"Luitward von Vercelli, valtionkavaltaja, avionrikkoja, neque enim!
Nunnanryöstäjä, vallananastaja, neque enim!..." Tiheään satelivat iskut,
kunnes vanhuksen kuihtuneille kasvoille ilmestyi viimein hymy; hän nousi
vaivoin pystyyn ja alkoi hänkin piestä kivikuvaa heikoilla voimillaan.
"Kirjoitettu on: piispan täytyy olla nuhteeton", lausui hän Rauchingin
tapaan, "tuossa sinulle normannilaisrauhasta! Tuossa keisarinna
Richardiksen viettelemisestä, neque enim! Tuossa Triburin valtiopäivistä
ja tuossa Arnulfin keisarinvaalista! Neque enim!"
Luola kajahteli jykevistä iskuista; vanhuksen mieli kävi yhä
hilpeämmäksi, hän takoi itsensä kuumaksi vanhalla vihallaan.
Ekkehard ei oikein ymmärtänyt tällaista sodankäyntiä. Hänestä rupesi
tuntumaan kamalalta. Hän otti jäähyväiset ja lähti luolasta.
"Hauskaako oli teillä tuon vanhan narrin luona?" kysyi Sermatingenin
isäntä häneltä satuloidessaan hänen hevostaan. "Vieläkö hän yhä puhelee
menettäneensä kruunun ja valtakunnan? Ha ha!"[22]
Ekkehard ratsasti tiehensä. Pyökkimetsässä ennusti heleä oras kevään
tuloa. Muuan nuori munkki Reichenausta ratsasti samaa tietä. Hilpeästi
kuin aseittenkilinä kaikui hänen laulunsa metsän hiljaisuudessa:
"Oi uljas, reipas nuoriso, nyt hetkes on!
Jo huudot kutsuu kautta maan sun taistohon!
Ja porttis, tornis vartioi sä visusti,
On kavala, ken lähestyy nyt vastaasi.
Ja vartiohuudot kaikukoon ain valleilta,
Ja kaiku sille vastatkoon: _eja vigila_!"[23]
Se oli laulu, jota Mutinan yövartijat lauloivat, kun hunnit piirittivät
tätä italialaista piispankaupunkia. Munkki oli itse kolme vuotta
aikaisemmin ollut siellä vartiana P. Geminiuksen kirkon ovella ja tunsi
hyvin hunnien nuolien suhinan; kun aavistus uusista taisteluista käy
ilman kautta, muistuvat vanhat sotalaulut jälleen mieleen.