Pakanaluolan vanhus.
Lopputalvi kului HohentwielilIä yksitoikkoisesti, mutta siltä nopeaan.
Siellä rukoiltiin ja työskenneltiin, luettiin Virgiliusta ja tutkittiin
grammatiikkaa, miten aina sattui. Hadwig rouva ei tehnyt enää mitään
turhia kysymyksiä.
Laskiaisen aikaan tulivat lähiseudun aateliset tervehtimään
herttuatarta, Nellenburgin ja Veringenin herrat, Argengaun vanha kreivi
tyttärineen, Ravensburgin seitsemän Welfiä järven takaa ja monia muita.
Silloin syötiin linnassa vankasti ja juotiin vielä vankemmasti.
Mutta sitte kävi siellä yhtä yksinäiseksi kuin ennenkin.
Maaliskuu tuli, rajut myrskyt kohisivat maan yli; ensimmäisenä
tähtikirkkaana yönä nähtiin taivaalla pyrstötähti, ja haikara, joka
viikon päivät oli linnan katonharjalla tyytyväisenä asustanut, lähti
uudelleen pois näiltä seuduilta. Ihmiset pudistivat päätään näille
oudoille merkeille; muuan paimen kertoi nähneensä vitjamadon, ja se
merkitsee sotaa.
Ilkeä aavistus valtasi mielet. Kuten uhkaavan maantäristyksen tuntee jo
kaukaa tulevaksi milloin lähteen kuivumisesta, milloin linnun
hätäytyneestä lennosta, niin voi sotaakin ennustaa eräistä enteistä.
Spazzo herra, joka helmikuussa vielä oli urhoollisesti otellut
viinitynnyrien takana, kulki nyt syviin mietteisiin vaipuneena
ympäriinsä. "Tehkääpä minulle pieni palvelus", virkkoi hän eräänä iltana
Ekkehardille. "Unessa näin kuolleen kalan, joka ui selällään. Tahdon
tehdä testamenttini. Maailma on tullut vanhaksi ja seisoo enää vain
toisella jalallaan; kohta se romahtaa kokoon. Hyvää yötä, rakas vanha
viini! Tuhatvuotiseen valtakuntaan ei sitäpaitsi enää olekaan pitkältä;
ollaan vietetty hauskaa elämää, ehkäpä lasketaan viimeiset vuodet sen
takia kaksinkertaisiksi.
"Sen pitemmälle ei ihmiskunta enää jaksakaan mennä. Sivistys on edistynyt
niin pitkälle, että Hohentwielin veroisessa linnassa on kasattu
toistensa päälle enemmän kuin puoli tusinaa kirjoja; ja jos joku on
lyöty verille asti, juoksee hän Gaukäräjille ja valittaa siitä, sen
sijaan että kuten ennen pistäisi tulen vihamiehensä talon nurkkaan.
Sitte menee maailma jo itsestään nurin."
Augsburgista tuli Reichenauhun muuan mies, joka toi ikävän sanoman.
Ulrik piispa oli luvannut luostarille kallisarvoisen lahjan, P.
Theopontuksen oikean käsivarren, hopealla ja jalokivillä runsaasti
silattuna. Maata uhkaa vaara, antoi hän ilmoittaa, sen vuoksi hän ei
uskalla lähettää aarretta.
Apotti käski sanansaattajan menemään ja kertomaan tästä herttuattarelle.
"Mitä hyvää tuotte?" kysyi tämä mieheltä.
"En paljo hyvää, mielelläni ottaisin täältä jotain hyvää mukaani,
nimittäin Schwaabin sotavoiman, jos vain sen keihäät ja kilvet tätä
nykyä joutavat seinällä riippumaan. Ne ovat jälleen tulossa Tonavan ja
Reinin välillä..."
"Ketkä?"
"Ne vanhat ystävämme itämailta: nuo pienikokoiset miehet, joilla on
syvällä istuvat silmät ja litteät nenät. Tänä vuonna tullaan taas
hautomaan paljon lihaa mureaksi satulan alla."
Hän veti povestaan esiin omituisen muotoisen, korkeakantaisen
hevosenkengän, sanoen: "Tunnetteko tätä merkkiä? 'Hepo pieni, kavio
pieni, miekka käyrä ja nuoli terävä, sukkela kuin salama ja satulassa
vankka: Varjele vakainen Luoja tämänlaisesta rutosta!"
"_Hunnitko?_"[21] kysyi herttuatar hämmästyneenä.
"Jos kutsutte niitä kernaammin unkarilaisiksi tai hunkarilaisiksi, niin
on se minusta yhtä oikein", vastasi lähetti. "Piispa Pilgrim Passaussa
ilmoitti siitä Freisingiin, ja sieltä tuli meille sana. Tonavan yli ne
jo ovat tulleet ja hyökkäävät nyt kuin heinäsirkkaparvet Saksanmaahan,
ja nopeita ne ovat kuin pirut, niin että ennen vangitset tuulen
lakeudelta ja linnun ilmasta kuin niitä, se on vanha sanan parsi. Virma
ja hengenahdistus niiden periköön pienet ratsut!... Minua kauhistuttaa
vain sisarenityttären, kauniin Berthan kohtalo siellä Passaussa..."
"Se ei ole mahdollista!" sanoi Hadwig rouva. "Ovatko ne jo unhottaneet
sen sanan, jonka kamaripalvelijat Erchanger ja Berchtold niille
saattoivat, että meillä on kyllin rautaa ja miekkoja ja viisi sormea
joka nyrkissä? Taistelussa Junin luona se heille selvästi kirjoitettiin
päänahkaankin..."
"Juuri sen vuoksi", sanoi mies. "Ken kerran kunnollisesti saa selkäänsä,
se tulee mielellään toisen kerran antamaan itse selkään. Ja nyt ovat
toiset ajat. Kamaripalvelijoilta laskettiin myöhemmin palkinnoksi
urhoollisuudestaan päät jalkojen juureen -- kenpä vielä uskaltaisi astua
hunnien eteen?"
"Myöskin me tunnemme tien, jota myöten edeltäjämme ovat ratsastaneet
vihollista vastaan", lausui herttuatar ylpeästi.
Hän lähetti Augsburgin miehen lahjalla varustettuna matkaansa. Sitte
kutsutti hän Ekkehardin tykönsä.
"Virgilius saa hetkeksi jäädä rauhaan", sanoi hän tälle ja ilmoitti
hänelle sanoman hunnilaisvaarasta.
Asiantila ei ollut erittäin ilahuttava.
Valtakunnan mahtavat ylimykset olivat pitkissä sisällisissä sodissa
unhottaneet yhteisten polkujen astumisen; keisari, joka oli saksilaista
heimoa eikä suuresti rakastanut schwaabeja, taisteli paraikaa kaukana
Italiassa; tie Bodenjärvelle oli avoinna vihatuille vieraille. Heidän
nimeäänkin oli totuttu kauhulla ajattelemaan. Jo pitkiä vuosia olivat
heidän parvensa risteilleet virvatulten tavoin valtiollisesti repaleisen
maan halki, joksi sen Kaarle Suuren kunnottomat seuraajat olivat
saattaneet; alkaen Pohjanmeren rannoilta, missä Bremenin rauniot
todistivat heidän käynnistään, aina Kalabrian eteläniemeen saakka, missä
maan asukkaat miestä myöten suorittivat heille lunnaita päänsä
päästimeksi, merkitsivät poltetut ja hävitetyt paikat heidän
jälkiänsä...
"Jollei hurskas Ulrik piispa vain ole nähnyt kummituksia", sanoi
herttuatar, "niin tulevat ne meitäkin tervehtimään; mitä nyt siis on
tehtävä? Varustautuako taisteluun? Urhoollisuuskin on hulluutta, jos
vihollinen on ylivoimainen. Ostaako rahalla ja verolla itselleen rauhan
ja ärsyttää ne naapurien rajoille? Toiset ovat kyllä niin tehneet;
meillä on kunniasta ja kunniattomuudesta toisenlainen käsitys.
"Sulkeutuako Twielimme turviin ja jättää maa alttiiksi? Siinä asuvat
alamaisemme, joille olemme luvanneet herttuallista suojelustamme.
Neuvokaa nyt minua!"
"Minun tietoni eivät ole varustetut sellaista tapausta varten", virkkoi
Ekkehard surullisesti.
Herttuatar oli kiihottunut. "Oi koulumestari", huusi hän moittivasti,
"miksi taivas ei ole tehnyt teistä sotilasta? Silloin olisi moni asia
paremmin päin!"
Silloin tahtoi Ekkehard loukkaantuneena lähteä tiehensä. Herttuattaren
sana oli sattunut hänen sydämmensä sisimpään kuin nuoli ja istui siellä
syvällä. Moitteessa oli hiukkasen perää, sen vuoksi se häntä niin
surettikin.
"Ekkehard!" huusi Hadwig rouva hänen jälkeensä, "te ette saa mennä!
Teidän on tiedoillanne palveltava kotiseutuanne, ja mitä ette vielä
tiedä, se on teidän opittava. Minä lähetän teidät erään luo, joka osaa
antaa neuvoa tällaisissa asioissa, jos hän vielä elää. Tahdotteko
toimittaa asiani?"
Ekkehard oli kääntynyt takaisin. "En vielä koskaan ole hidastellut
täyttäessäni valtiattareni käskyä", virkkoi hän.
"Mutta ette saa säikähtyä, vaikka tuo henkilö teistä tuntuisikin tylyltä
ja järeältä; hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä menneiltä
sukupolvilta; nykyiset eivät häntä enää tunnekaan. Elkää myöskään siitä
pelästykö, jos hän teistä näyttää kovin vanhalta ja lihavalta."