Joulu.
Hohenkrähenillä vietetty ilta eli vielä joitakuita päiviä herttuattaren
muistissa. Häiritseviä, rikkonaisia säveliä sydän vaikeasti voi unohtaa
ja antaa anteeksi, varsinkaan sille, joka ne on synnyttänyt. Sen vuoksi
herttuatar istuikin muutamia päiviä varsin nyreällä mielellä salissaan.
Grammatiikka ja Virgilius saivat levätä. Praxediksen kanssa herttuatar
laski ahkerasti leikkiä Konstantinopoliksen koulumestareista. Ekkehard
ehdotti luentojen jatkamista. "Hammastani särkee!" sanoi Hadwig rouva.
"Se tulee raa'asta syysilmasta", arveli Ekkehard surkutellen.
Hän kyseli useita kertoja päivässä herttuattaren vointia, niin että
tämän sydän viimein heltyi. "Mikähän siihen on syynä", sanoi hän kerran
Praxedikselle, "että joku henkilö voi olla ihmiselle kalliimpi, kuin
minä hän itse osaa ulkonaisesti esiytyä."
"Hyvän käytöstavan puute", vastasi kreikatar. "Muissa maissa olen
huomannut asianlaidan olevan päinvastaisen, mutta täällä ovat ihmiset
liian hitaita jokaisella kädenliikkeellä, joka askeleella ja sanalla
ilmaisemaan: kas tällainen minä olen! He mieluummin ajattelevat
itsekseen niin ja vaativat, että koko maailman pitää osata lukea heidän
otsaltaan, mitä sen takana takoo ja liikkuu."
"Olemmehan me muuten kuitenkin niin ahkeria", virkkoi herttuatar
hyvänsävyisästi.
"Puhvelitkin puuhaavat pitkin päivää", oli tulla Praxediksen huulilta,
mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin tyytyi vain ajattelemaan niin.
Ekkehard oli lapsellisen suora luonteeltaan. Hänelle ei juolahtanut
mieleenkään, että hän oli vastannut herttuattarelle sopimattomasti. Hän
oli todella ajatellut Raamatun vertausta ja ollut tietämätön siitä, että
tunteen hiljaiseen ilmaukseen ei sovi vastata raamatunlauseella. Hän
kyllä ihaili herttuatarta, mutta enemmän ylevyyden ja maallisen
korkeuden ruumiillisentuneena käsitteenä kuin naisena. Että ylevyys
vaatii lemmekästä palvelusta, se ei ollut pitänyt hänelle päähän, vielä
vähemmän, että sen korkeinkin ilmaus usein tyytyy pelkkään
yksinkertaiseen rakkauteen. Hadwig rouvan huonon tuulen hän otti liian
vakavalta kannalta. Hän tyytyi pukemaan huomionsa tästä siihen yleiseen
lauselmaan, että seurustelu jonkun herttuattaren kanssa on vaikeampaa
kuin puhelu munkkiveljesten parissa P. Benediktuksen sääntöjen mukaan.
Vincentiuksen jälkeenjättämistä kirjoista hän varsinkin luki mielellään
apostoli Paavalin kirjeitä. Spazzo herra kulki tähän aikaan hänen
ohitsensa niska paljon jäykempänä kuin ennen.
Hadwig rouva huomasi, että viisainta oli palata entisille laduille.
"Olihan se kumminkin mahtava näky", sanoi hän eräänä päivänä
Ekkehardille, "kun korkealta Kräheniltä katselimme lumivuoria. Mutta
tokko vielä tunnette Hohentwielin ilmanennustajaakaan? Kun alpit oikein
kirkkaina ja läheisinä kuvastuvat taivasta vastaan, tulee säänmuutos.
Todella seurasikin huonoja ilmoja tuon päivän jälkeen. Ottakaamme
jälleen Virgilius esiin."
Silloin nouti Ekkehard tyytyväisenä raskaan metallilla silatun
Virgiliuksensa, ja opintoja ruvettiin jälleen jatkamaan. Hän tulkitsi
naisille Eneiidin toista kirjaa, kertoi ylpeän Troijan kukistuksesta,
puuhevosta, Sinonin petoksesta ja Laokoonin katkerasta kuolemasta,
yöllisestä taistelusta, Kassandran kohtalosta, Priamoon surmasta ja
Aeneaan paosta Ankhises-vanhuksen kera.
Huomattavalla liikutuksella herttuatar seurasi jännittävää esitystä.
Ainoastaan kertomukseen Aeneaksen puolison Kreusan katoamisesta hän ei
ollut oikein tyytyväinen. "Sitä ei miehen olisi tarvinnut noin laajasti
kertoa Dido kuningattarelle", lausui hän, "elävä ei varmaankaan
kernaasti kuunnellut, kuinka kauvan Aeneas juoksenteli kadonnutta
etsimässä. Kadotettu on aina kadotettu."
Tällä välin lähestyi talvi ripein askelin. Taivas kävi lyijynharmaaksi
ja surulliseksi, läpinäkemätön usva peitti etäiset vuoret; ensin
peittyivät kukkulat ja ylänkömaat valkoiseen lumivaippaan, sitte kedot
ja laaksot. Hennot jääkynttilät tutkivat katonreunoja, voisivatko
asettua niihin muutamien kuukausien ajaksi; vanha lehmus linnanpihalla
oli jo kauvan sitte -- kuten huolellinen perheenisä, joka käytetyt
vaatteet myy juutalaiselle -- heittänyt keltaiset lehtensä tuulen
vietäviksi, joka niitä pyryytti joka ilmansuuntaan. Sen oksille lensi
läheisistä metsistä rääkyen korppeja, jotka tulivat katsomaan, eikö
linnan keittiöstä heille joskus luita liikenisi. Tulipa kerran näiden
mustain veljesten parissa muuan korppi, jonka lento oli vaikeaa, sen
siipisulat kun olivat lyhennetyt; silloin sattui Ekkehard kulkemaan
linnanpihan poikki, mutta hänet nähtyään korppi pakeni kirkaisten
yläilmoihin -- se oli jo kerran ennen nähnyt munkinpuvun ja silloin
oppinut vihaamaan sitä.
Talviset yöt ovat pitkät ja pimeät. Silloin tällöin leimahtaa
revontulten kajastus taivaalle. Mutta kirkkaampana kuin revontulet
loistaa ihmisten mielissä se yö, jolloin enkelit ilmestyivät kedolla
laumaansa vartioiville paimenille ja toivat suloisen tervehdyksen:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä
tahto!"
Korkealla Twielillä varustauduttiin viettämään juhlaa joululahjojen
jakamisella. Vuosi on pitkä, ja siinä sattuu paljon päiviä, jolloin
ystävyyttään voi toisille osottaa; mutta saksalaisten mielenlaatu tahtoo
tätä varten vielä aivan erikoisen päivän, jonka vuoksi heillä
aikaisemmin kuin muilla kansoilla on lahjojen antamisen tapa tullut
käytäntöön. Hyvä sydän vaatii oman maanlakinsa.
Tähän aikaan oli Hadwig rouva jättänyt grammatiikan aivan syrjään.
Naistensalissa kudottiin ja ommeltiin aamusta iltaan, kultalankavyyhtejä
ja mustia silkkipalasia makasi kaikkialla; ja kun Ekkehard kerran
huomaamatta astui saliin, juoksi Praxedis häntä vastaan ja ajoi hänet
tiehensä, sill'aikaa kun herttuatar kiireesti työnsi alotetun
ompeluksensa neulomakoriin.
Silloin kävi Ekkehard tarkkaavaiseksi ja veti kaikesta täitä melkoisella
oikeudella sen johtopäätöksen, että hänellekin oli jokin lahja tulossa.
Sen vuoksi hän rupesi miettimään vastalahjaa ja päätti puolestaan
tarjota parasta, mitä hänen tietonsa ja taitonsa voisivat aikaansaada;
hän lähetti sanansaattajan ystävänsä ja opettajansa Folkardin luo Sankt
Galleniin pyytämään tältä pergamenttia ja värejä ja piirtimen ja
kallisarvoista mustetta. Nämä saapuivatkin, ja Ekkehard istui monet
pitkät yölliset hetket tornikammiossaan ja vaivasi päätään latinaisilla
värsyillä, jotka hän tahtoi herttuattarelle omistaa kaikella
kohteliaisuudella. Mutta se ei käynyt niinkään helposti päinsä.
Kerran hän oli alkanut esittää lyhyin piirtein ihmiskunnan historiaa
maailman luomisesta aina herttuatar Hadwigin hallitukseen
Schwaabinmaassa, mutta parilla sadalla kalliisti ostetulla
heksametri-säkeellä hän oli ennättänyt vasta kuningas Daavidiin, niin
että laulu näytti todennäköisesti valmistuvan vasta jouluksi kolme
vuotta eteenpäin. Toisen kerran hän tahtoi luetella runollisessa
järjestyksessä kaikki naiset, jotka voimallaan ja suloudellaan ovat
muodostavasti vaikuttaneet kansojen historiaan, alkaen Semiramis
kuningattaresta ja mainiten sotaisat amatsoonit, sankarillisen Judithin
ja suloisesti laulavan Sapphon; mutta murheekseen hän huomasi, että jos
hänen kynänsä kerran ennättäisi Hadwig rouvaan asti, olisi hänen aivan
mahdoton keksiä enää mitään uutta tämän ylistämiseksi. Silloin hän jätti
tämänkin aiheen ja kuleskeli sangen surullisena ja alakuloisena
ympärinsä.
"Oletteko nielaissut hämähäkin, te helmi kaikkien opettajien joukossa?"
kysyi häneltä kerran Praxedis, kun sattui kohtaamaan alakuloisen
kuleksijan.
"Hyvähän teidän on pilkata", vastasi Ekkehard murheellisesti, ja
vaitiolon ehdolla uskoi hän tytölle huolensa. Praxediksen täytyi
purskahtaa nauruun vasten tahtoaan.
"Konstantinopolin kirjaston 36,000 niteen nimessä!" hän sanoi -- "te
tahdotte kaataa kokonaisen metsän, kun on tarvis vain paria kukkaista
kimppuunne. Tehkää tehtävänne luonnollisesti, viisastelematta ja
kauniisti -- kuten lempimänne Virgilius olisi tehnyt!" Näin sanoen hän
juoksi ulos huoneesta.
Ekkehard istui jälleen työpöytänsä ääreen. "Kuten Virgilius --?" Mutta
koko Eneiidissä ei tullut esiin tällaista kohtaa. Hän luki siitä
joitakuita lauluja. Sitte istui hän pää käden varassa kattoon katsellen.
Silloin lensi hänen päähänsä valoisa ajatus. "Nythän minulla se on!"
huudahti hän, "kallis laulaja itse esittäköön tervehdyksensä!" Hän
kuvaili runossaan, miten Virgilius muka oli laskeutunut alas hänen
yksinäiseen tornikammioonsa lausumaan ilonsa siitä, että hänen laulunsa
vielä elivät Saksanmaalla ja kiittämään sitä korkeata rouvaa, joka niitä
siellä harjoitti. Muutamassa hetkessä runo oli valmis.
Runoelmansa Ekkehard tahtoi koristaa kauniilla maalauksella. Hän keksi
siihenkin aiheen: herttuatar istumassa kruunu päässä ja valtikka kädessä
korkealla valtaistuimella, ja hänen edessään valkopukuinen ja
laakeripäinen Virgilius kumartaen hänelle päätänsä, rinnallaan kainona
oppilaana Ekkehard, hänkin syvään herttuattarelle kumartaen.
Kelpo Folkardin ankaraan tyyliin hän suunnitteli piirustuksensa. Hän
muisteli tällöin muuatta psaltarin kuvaa, jossa nuori Daavid astuu
kuningas Abimelekin eteen. Samaan tapaan hänkin piirusti henkilönsä:
herttuattaren hän teki kahta sormenleveyttä korkeammaksi kuin
Virgiliuksen, itsensä jälleen melkoista pienemmäksi kuin pakanallisen
runoilijan; -- sellaista on aina alkava taide, se muiden ilmaisumuotojen
puutteessa esittää arvon ja ylevyyden aivan ulkonaisilla keinoilla.
Virgiliuksessa ei hänellä ollut suurta vaivaa. Sankt Gallenissa oltiin
maalauksissa aina uskollisesti noudatettu vanhalta ajalta säilyneitä
esikuvia ja saatu puvulle, asennolle ja kasvonpiirteille määrätty, alati
palautuva muoto. Yhtä hyvin hänelle onnistui oma kuvansa, joka esitti
munkinpukuista, tonsuripäistä miestä.
Mutta epätoivoon saattoi hänet ruhtinaallisen naisvartalon esittäminen,
sillä koko luostaritaiteeseen ei silloin vielä oltu päästetty ainoankaan
naisen kuvaa, ei edes pyhän jumalanäidin Mariankaan; Daavid ja Abimelek,
joiden totutut piirteet hän niin hyvin muisti, eivät tässä auttaneet
häntä vähääkään, sillä heillä päättyi kuninkaanviitta jo korkealla
polvien yläpuolella, eikä hän tiennyt, miten viitta naisella alempana
poimuttelee.
Silloin laskeutui murhan pilvi jälleen hänen otsalleen. "No, mikä nyt
on?" kysyi Praxedis häneltä eräänä päivänä.
"Laulu on valmis", sanoi Ekkehard, "mutta minulta puuttuu jotakin
muuta".
"Mitä sitte?"
"Tahtoisin tietää", virkkoi hän alakuloisesti, "miten naisten puku
kietoutuu heidän hennon vartalonsa ympäri."
"Nyt puhutte vallan kauheasti, te hyveitten valittu astia!" torui häntä
Praxedis. Mutta Ekkehard selitti hänelle huolensa tarkemmin. Silloin
teki kreikkalaistyttö kädellään liikkeen, ikäänkuin kohottaakseen
silmäluomet ylemmäksi. "Avatkaa toki silmänne", sanoi hän, "ja katsokaa
vähän elämää ympärillänne!" Neuvo oli yksinkertainen ja kumminkin uusi
sille, joka kaiken taitonsa on oppinut yksinäisessä kammiossa. Ekkehard
katseli neuvojaansa pitkään ja arvostelevasta "Ei siitä lähde apua",
lausui hän, "eihän teillä kuitenkaan ole päällänne kuninkaanviittaa".
Silloin armahti neitonen tuskastunutta taiteilijaa. "Odottakaapas",
sanoi hän, "herttuatar on alhaalla puistossa -- minä pukeudun hänen
loistoviittaansa, niin tulette te autetuksi". Hän kiiruhti pois ja
palasi lyhyen hetken perästä takaisin, raskas kultareunainen
purppuraviitta huolimattomasti viskattuna hartioilleen. Juhlallisin
askelin hän kulki huoneen poikki; pöydällä olevan vaskisen
kynttilänjalan hän otti valtikakseen ja astui sitte niska kenossa nuoren
munkin eteen.
Tämä oli varustautunut piirustimella ja pergamenttipalasella. "Kääntykää
vähän enemmän valoon päin", sanoi hän tytölle ja alkoi reippaasti
vedellä viivojaan.
Mutta joka kerta kun hän katsahti viehättävään malliinsa, loi tämä
häneen säkenöivän katseen. Hän rupesi piirustamaan hitaammin. Praxedis
sattui katsahtamaan akkunasta ulos... "Kun kilpailijattaremme
valtakunnan kruunusta", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "jo
näkyy lähtevän linnanpihalta ja uhkaa hyökätä päällemme, käskemme teitä
päänne menettämisen uhalla päättämään piirustuksenne tässä
silmänräpäyksessä".
"Minä kiitän teitä", sanoi Ekkehard, laskien piirustimen kädestään.
Praxedis astui hänen luokseen ja kumartui nähdäkseen piirustuksen. "Tämä
on häpeällinen petos", huudahti hän, "kuvaltahan puuttuu pää".
"Minä tarvitsen vain puvun poimuja", vastasi Ekkehard.
"Olette laiminlyönyt onnenne perustamisen", naljaili Praxedis edelleen,
"jos olisitte saanut onnistuneet kasvot syntymään, niin kukapa
tietää, vaikka armossa olisimme nimittänyt teidät patriarkaksi
Konstantinopoliin".
Kuului askelia käytävästä. Nopeasti tempasi Praxedis viitan olkapäiltään
käsivarrelleen. Jo seisoi herttuatar heidän edessään.
"Joko täällä taas kreikkaa opiskellaan?" sanoi hän, katsahtaen
moittivasti Ekkehardiin.
"Minä näytin hänelle vain jalon sardonyx-kiven valtiattareni viitan
olkasolessa", ehätti Praxedis sanomaan. "Siinä on niin hienotekoinen
pää, ja herra Ekkehard osaa panna arvoa vanhoille esineille..."
Myöskin Audifax varustautui joulunviettoon. Toivo löytää kätkettyjä
aarteita oli hänestä jo miltei tykkänään haihtunut. Nyt pysyi hän kiini
elävässä todellisuudessa. Usein hän lähti öisin alas Aceh-puron laksoon,
missä kehnon tien varrella kasvoi yksinäinen ontelo halava. Sen ääressä
vahti Audifax monet hetket, keihäs kohotettuna kädessä. Hän väijyi
saukkoa. Mutta millekään ajattelijalle ei kaikkeuden äärimmäisten
perustusten tutkiminen ole niin vaikeata kuin paimenpojalle oli
saukonpyyntinsä. Sillä ylävältä rannalta vei monta tietä alas puroon,
jotka saukko kyllä tunsi, mutta Audifax ei. Ja usein kun poika kylmästä
väristen sanoi itselleen: "Nyt sen täytyy tulla!" -- niin kuului purosta
mulskahdus: se oli hänen ystävänsä, joka siellä nosti turpansa vedestä
ilmaa hengittääkseen; ja kun Audifax hiljaa hiipi ääntä kohden, oli
saukko tällä aikaa paneutunut selälleen ja antoi virran mukavasti viedä
itseään...
Hohentwielin linnan keittiössä oli liikettä ja puuhaa aivan kuin
sotapäällikön majassa tappelupäivän aattona. Hadwig rouva seisoi siellä
itse piikainsa keskellä; hän ei kantanut täällä herttuattarenviittaansa,
vaan valkeata esiliinaa vyötäisillään, ja hän jakoi jauhoja ja hunajaa
ja johti kakkujen paistamista. Praxedis sekotti inkiväärää, pippuria ja
kanelia taikinanalustukseen.
"Mihin muotoon kakut paistamme?" kysyi hän. "Käärmekoristeisiksi
neliöiksikö?"
"Iso sydän on kauniimpi", vastasi Hadwig rouva. Siten paistettiin
joulukakut sydämmenmuotoisiksi, ja kauneimmille ripotti herttuatar
omakätisesti manteleja ja kartemummaa.
Eräänä aamuna Audifax tuli vallan paleltuneena keittiöön ja etsi
itselleen paikan lieden ääressä; hänen huulensa vapisivat kuin
kuumeessa, mutta muuten oli hän hyvällä tuulella ja iloinen.
"Varustappas itsesi, poikaseni," komensi Praxedis häntä, "lähtemään
iltapäivällä metsään, sillä sinun on tuotava kuusi meille!"
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Audifax kopeasti, "mutta jos
teette minulle mieliksi, niin saatanhan käydä siellä."
"Mitä herra vuohipaimen käskee?" kysyi Praxedis.
Audifax juoksi ulos ja palasi pian takaisin heiluttaen voitonriemuisena
tummanruskeata taljaa kädessään. Lyhyt, tiheä karva oli pehmeä ja
kiiltävä.
"Mistä sellainen turkis?"
"Itse sen pyysin!" sanoi Audifax, katsellen tyytyväisenä saalistaan.
"Teidän on siitä valmistettava nahkalakki Hadumothille".
Kreikkalaisneito piti pojasta ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Audifaxin tuoma joulukuusi koristettiin omenoilla ja pienillä
vahakynttilöillä ja nostettiin linnan isoon saliin. Muuan mies Steinistä
Reinin varrella toi linnaan liinakankaaseen neulotun korin. Hän sanoi
sen olevan lähetetyn Sankt Gallenista herra Ekkehardille. Herttuatar
antoi panna korin avaamatta muiden lahjojen joukkoon.
Pyhä ilta oli tullut. Linnan kaikki asukkaat kokoutuivat yhteen
juhlavaatteisiinsa pukeutuneina, eikä ollut mitään erotusta emännän ja
palvelusväen välillä. Ekkehard luki heille evankeliumin Vapahtajan
syntymästä; sitte astuivat he parittain isoon saliin, missä joulukuusi
helotti vastaan kimaltelevassa asussaan. Viimeisinä kulkivat Audifax ja
Hadumoth, ja kun edellinen huomasi kynnyksellä kiiltävän kultaliuskan,
kumartui hän ottamaan sen ylös; se oli kullatusta pähkinästä irtautunut
hiven ja särkyi hänen sormiensa välissä. "Se on pudonnut Kristuslapsen
siivestä", kuiskasi Hadumoth hänelle.
Isolla pöydällä oven suunsa olivat palvelijoille varatut joululahjat:
palanen liinakangasta tai kudottu huivi ynnä leivoksia. Hadumothin
osalle tuli aivan oikein komea nahkapäähine. Hän itki, kun Praxedis
ystävällisesti ilmaisi hänelle lahjoittajan. "Minulla ei ole mitään
sinulle antamista", sanoi hän Audifaxille. "Sen saat kultakruunun
sijasta", vastasi tämä. Rengit ja piiat kiittivät emäntäänsä lahjoistaan
ja menivät sitte alas väentupaan.
Hadwig rouva otti Ekkehardia kädestä kiini ja vei hänet erään pienen
pöydän luo. "Nämä tässä ovat teille", sanoi hän osottaen sillä olevia
lahjoja. Mantelikakun ja Sankt Gallenista tulleen korin ohessa oli siinä
kaunis samettinen papinlakki ja komea stola, jonka pohja ja hetaleet
olivat kultalankaa, tummat kohdat mustaa silkkiä ja helmillä koristetut;
se oli täysin arvollinen kapine piispallekin.
"Katsotaanpas miltä niissä näytätte", lausui Praxedis. Välittämättä
mitään kirkollisista määräyksistä hän pani lakin munkin päähän ja asetti
stolan hänen hartioilleen. Ekkehard loi katseensa maahan. "Mainiota!"
huusi kreikkalaisneito, "tästä saatte kiittää herttuatarta."
Mutta Ekkehard laski lahjansa takaisin pöydälle ja veti lavean kaapunsa
povesta pergamenttikääryn, jonka ujosti ojensi herttuattarelle. Hadwig
rouva ei sitä kuitenkaan vielä avannut. "Ensin katsottakoon mitä korissa
on!" sanoi hän ja lisäsi ystävällisesti pergamenttia osottaen: "paras
otettakoon viimeisenä esille."
Koria kattava kangas leikattiin auki; heiniin haudattuna ja talven
pakkaselta hyvin säilyneenä makasi siinä mahtava urosmetso. Kun Ekkehard
nosti sen ylös, oli siellä siipien väli miehenpituutta pitempi. Sen
kylkeen oli kirje kiinnitetty.
"Lukekaa se ääneen!" käski herttuatar uteliaana.
Ekkehard mursi hänelle oudon sinetin ja luki:
"Kunnianarvoiselle veljelle Ekkehardille Korkealla Twielillä
luostarioppilas Burkardin kautta Romeias, torninvartija.
Jos niitä olisi kaksi, niin olisi toinen teille. Mutta kun en ole
onnistunut saamaan muuta kuin yhden, niin ei se ole teille, vaan
teidän saapuu jälestäpäin. Lähetän sen teille, kun en tiedä hänen
nimeään. Mutta hän oli silloin herttuattaren mukana luostarissa ja
oli puettu viheriävarpusen karvaiseen hameeseen ja kantoi
palmikkoansa otsan ympäri käärittynä.
Hänelle lintu! Se muistuttakoon häntä edelleen ampujasta, joka sai
saattaa häntä erakkomajoille. Mutta se on hyvin keitettävä ennen
paistamista, muuten tulee siitä sitkeä; jos vieraita tulee sitä
syömään, niin ottakoon hän valkean lihan selkärangan luota
itselleen, sillä se on parasta, mutta ruskea liha maistuu pihkalta.
Sen lisäksi toivotan onnea ja siunausta. Myöskin teille,
kunnianarvoisa veli! Jos teillä linnassa satutaan tarvitsemaan
tornin-, portin- tai metsänvartijaa, niin suositelkaa
herttuattarelle Romeiasta, joka kyökkimestarin härnäysten ja sen
vanhan louhikäärmeen Wiboradin kantelujen vuoksi haluaa
paikanmuutosta. Harjautumisesta porttien vartioimiseen ja vierasten
sisäänlaskemiseen ja ulosviskaamiseen voin tuoda todistuksia.
Samaten mitä metsästystaitoon tulee. Ja minä katselen Korkeata
Twieliä kohden, kuin veisi minua jo pursi sinne. -- Kauvan eläkäätte
te ja rouva herttuatar. Voikaa hyvin!"
Iloinen nauru helähti lukemisen päätyttyä. Mutta Praxedis oli karahtanut
punaiseksi. "Huonostipa palkitsette minua", sanoi hän nyrpeästi
Ekkehardille, "kirjoittamalla kirjeitä vierasten henkilöiden nimessä ja
minua niillä loukkaamalla."
"Malttakaas", virkkoi tämä, "miksi ei kirje voisi olla oikea?"
"Eipä se olisi ensimmäine, jonka munkki on väärentänyt", vastasi
Praxedis edelleen yhtä terävästi. "Ja miksi pidätte pilaa tuon
karkeasukaisen metsästäjän kustannuksella? Ei hän sitä ollenkaan
ansaitse."
"Praxedis, olehan toki järkevä", lausui herttuatar. "Katseleppas metsoa,
onko se Hegaussa ammuttu, ja onhan Ekkehardin käsiala vallan
toisenlainen. Mutta otammeko kirjeen lähettäjän tornivartijaksemme!"
"Siihen minä panen vastalauseen!" kiirehti Praxedis vastaamaan. "Elköön
vain kukaan ajatelko, että..."
"No hyvä!" lausui Hadwig rouva katkaisten hänen puheensa. Hän avasi
Ekkehardin pergamenttikääryn. Alkukuva oli onnistunut jotenkuten; jos
sen henkilöt olivat katsojalle käsittämättömät, niin poistivat ainakin
päälle kirjoitetut nimet Hadwigis, Virgilius ja Ekkehard epävarmuuden
niistä. Rohkea alkukirjain kiemuraisine kultaisine haaroineen alotti
tekstin.
Herttuatar oli ylen ihastunut. Ekkehard ei tähän asti ollut millään
tapaa näyttänyt omaavansa senkaltaisia lahjoja. Praxedis katseli
varsinkin purppuraviittaa, jota herttuatar kuvassa kantoi, ja hymyili,
aivan kuin tietäisi jonkun salaisuuden.
Hadwig rouva viittasi Ekkehardia lukemaan ja tulkitsemaan sepitelmänsä.
Suomeksi se kuului näin:
"Kun yöllä äsken istuin huoneessain
Ja vanhaa kirjoitusta tulkitsin,
Niin valon äkkäsin mä edessäin
Niin aavemaisen. Kuust' ei tullut se,
Vaan haamu loistava mua läheni.
OI' jumalhymy hällä huulillaan
Ja kiharoiden vehmaudessa
Hän laakerseppelt' kantoi ylvästä.
Hän kirjaan edessäni viitaten
Näin mulle lausui: En mä henki oo,
Mi rauhaas häiritsisi! Tervehdys
Ja onnentoivotus vain viestin' on
Mit' tuossa luet kuollein kirjaimin,
Sen sydänverelläin _mä_ kirjoitin:
Siin' Troijan kadosta mä kertoilin,
Aeneaan retkistä ja Didosta,
Jumalten vihasta ja Rooman synnystä.
Jo tuhat vuotta siit' on kulunut;
Kuol' laulaja, ja kuoli kansanskin.
On hautain hiljainen. Vain joskus soi
Iloinen humu korjuujuhlasta
Ja laineen loiskina mun korvahain.
Mut äsken pohjatuuli herätti
Mun, kertomalla että kaukana
Siell' vierasmaalla mua luetaan:
Se muuan ruhtinatar jalo on
Mi lauluin saattaa uuteen pukuhun,
Maan kieleen saattaa käännetyiksi ne.
Luulimme kerran, että alppien
Lum'otsain juurella vain soita on,
Reinvirran synkät synnyt, kansakin,
Mi siellä asuu, raakalainen ois.
Nyt oma maan' mun unhottanut on, --
Luon' vierasten mä eloon virkoan.
Siit' tänään tullut oon mä kiittämään.
On jalon naisen, ylhäsyntyisen,
Tunnustus paras palkka laulajan.
Vie tervehdys nyt multa hänelle,
Joss' voima ynnä viisaus yhdistyy,
Mi on kuin Pallas pariss' jumalain,
Niin sotijatar haarniskoitu kuin
Turvaaja rauhan taitoin yleväin.
Viel' vuodet pitkät hälle suotakoon,
Ja kansallensa hyveet, väkevyys.
Ja konsa tuuli vieraan sävelen
Kuin harpunäänen tuopi korvaanne,
Niin muistakaa: Se Italian on
Ja minun, Virgiliuksen, tervehdys!
Näin haastoi hän ja nyökkäs, hävisi.
Mut minä hänen tervehdyksensä
Yöhetkenä viel' muistiin kirjoitin. --
Sen valtiattarelleen juhlana:
Ujoksi lahjaksi nyt tuopi Ekkehard."
Syntyi hetkisen äänettömyys, kun Ekkehard oli päättänyt lukemisensa.
Sitte astui herttuatar hänen luokseen ja ojentaen hälle kätensä lausui:
"Ekkehard, minä kiitän teitä!" Samat sanat hän oli lausunut aikaisemmin
hänelle Sankt Gallenin luostarin pihalla, mutta ääni, jolla ne nyt
lausuttiin, oli paljon lempeämpi kuin silloin, ja hänen katseensa loisti
ja hymynsä oli ihmeellinen kuin sen salaperäisen haltiattaren, jonka
jälille satu kertoo satavan hehkuvia ruusuja.
Sitte hän kääntyi Praxediksen puoleen: "Ja sinut minun pitäisi tuomita
polvillasi pyytämään häneltä anteeksi, koska äskettäin puhuit niin
halveksivasti hengellisten miesten opista." Mutta kreikatar katseli
kumpiakin veitikkamaisesti hymyillen, sillä hän tiesi, että ujo munkki
ilman hänen neuvottaan ja avuttaan tuskin olisi saanut sepitelmäänsä
valmiiksi.
"Vast'edes tulen aina osottamaan hänen ansioilleen tarpeellista
kunnioitusta", lausui hän. "Kiedonpa hänelle seppeleenkin, jos niin
tahdotte."
Ekkehardin mentyä tornikammioonsa ja keskiyön hiljaisuuden lähetessä
istuivat naiset vielä yhdessä. Ja kreikkalaisneito toi maljallisen
vettä, vähän tinaa ja metallisen valukauhan. "Viimevuotinen valamisemme
onnistui hyvästi", virkkoi hän. "Silloin emme vielä osanneet selittää
jäähtyneen tinan muotoa, mutta nyt muistelen yhä varmemmin sen
muistuttaneen munkinpäähinettä, josta vähitellen kasvoi koko meidän
linnamme."
Mutta herttuatar oli vaipunut mietteisiinsä. Hän kuunteli, eikö
Ekkehardia ehkä kuuluisi palaavaksi...
"Onhan se kumminkin vain joutavaa leikkiä", sanoi hän.
"Jollei se miellytä valtiatartani", sanoi kreikatar, "niin pyytäkäämme
opettajaltamme jotakin parempaa neuvoksi. Hänen Virgiliuksensa on kyllä
luotettavampi oraakkeli kuin meidän tinamme, jos se vihittynä yönä
avataan rukoillen ja siunauksia lukien. Olenpa utelias tietämään,
minkälaisen runon kohtalo ennustaa hänen tulevana vuonna lahjoittavan
meille..."
"Ole vaiti!" käski herttuatar. "Hänhän puhui äsken niin ankarasti
taikomisesta; hän varmaan nauraisi meille..."
"Sitte pysymme kiini vanhassa", sanoi Praxedis ja piti valinkauhaa
lampun yli. Tina suli ja rupesi väreillen liikkumaan; silloin nousi hän
seisaalleen ja muutamia ymmärtämättömiä sanoja mutisten kaasi hän sen
vesimaljaan. Sihisten poksahti sula metalli veteen.
Hadwig katseli tätä näennäisesti välinpitämättömänä. Praxedis nosti
maljaa valoa vastaan; sen sijaan että olisi hajonnut ihmeellisiksi
muodostumiksi, oli tina pysynyt yhtenäisenä pitkähkönä herneenä.
Himmeästi loisti se Hadwig rouvan kädellä.
"Jälleen arvoitus, joka kaipaa selitystä", pilaili Praxedis.
"Tulevaisuus on tällä kertaa männynkävyn muotoinen."
"Pikemmin kyyneleen!" virkkoi herttuatar vakavasti ja nojasi päänsä
oikeaan käteensä.
Linnan maakerroksesta kuuluva äänekäs melu keskeytti enemmät
ennustelemiset. Piikain nauruntyrskettä ja kirkunaa, miesäänten karkeaa
murinaa ja kimakkata harpunsoittoa kajahti sekavana hälinänä yhä
lähempää käytävästä. Pelokkaana ja apua pyytäin säntäsi palvelijattarien
parvi salin kynnykselle; pitkä Friderun tukahutti vaivoin äänekkään
kirouksen, pieni Hadumoth itki; heidän perässään kompuroi saliin
kahdella jalalla vaivaloisesti kulkeva olento, joka oli puettu
karhuntaljaan ja kantoi kasvoillaan maalattua ja mahtavalla kärsällä
varustettua puunaamiota. Se murisi ja mörisi kuin saalista vainuava
mesikämmen ja iski silloin tällöin vallattomasti harppunsa kieliä, joka
punaisessa nauhassa riippui sen karvaiselta olkapäältä. Mutta kun
juhlasalin ovi avautui ja kuului kahinaa herttuattaren hameesta, kääntyi
yöllinen kummitus äkkiä ympäri ja kompuroi hitaasti kajahtelevaa
käytävää pitkin, tiehensä.
Ijäkäs emäntäpiika puhkesi ensinnä sanoiksi ja kanteli herttuattarelle,
että heidän alhaalla yhdessä istuessa ja joululahjoistaan iloitessa oli
tuo mörkö hyökännyt sisään ja ensin soitettuaan harpullaan sievää
tanssia oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja uhannut säikähtyneitä
tyttöjä syleilyillä ja suuteloilla ja pitänyt pimeässä sellaista elämää,
että heidän kaikkien oli ollut pakko lähteä pakoon; karhun karkeasta
naurunröhötyksestä päättäen voi sen taljassa arvella herra Spazzon
piilevän, sillä hyvän humalan otettuaan voi tämä olla saanut päähänsä
tällä tavalla lopettaa jouluilot.
Hadwig rouva rauhoitti pelästyneet tytöt ja käski heidän menemään maata.
Mutta ulkoa pihalta kuului vielä kerran ihmetyksen huuto; kaikki
seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat värähtämättä ylös torniin,
sillä kauhea karhu oli noussut sinne ja käveli nyt tornin harjalla ja
kurotti karvaisen päänsä tähtiin päin, ikäänkuin olisi tahtonut nyökätä
kaimalleen siellä, Isolle Karhulle, tervehdyksen yläisiin ilmoihin.[20]
Sen hämärä haamu kuvastui vallan selvästi pilvetöntä taivasta vasten, ja
sen mörinä kajahti aavemaisesti hiljaisessa yössä. Muttei ole kukaan
kuolevainen saanut tietää, niitä kiiluvat tähdet silloin ilmaisivat
Spazzo herran viinistä raskaalle mielelle...
Juuri samana keskiyön hetkenä oli Ekkehard polvillaan linnankappelin
alttarin edessä ja lauloi hiljaa hymnejä jouluyön kunniaksi, niinkuin
kirkon tapa vaati.