Metsänrouva.
Audifax ja Hadumoth olivat palanneet Twielin linnaan. Heidän yöllistä
poissaoloaan ei oltu huomattu. He eivät puhuneet kellekään näkemästään,
eivät edes keskenäänkään. Audifaxilla oli kovin paljon ajateltavaa.
Vuohiaan hän paimensi huolimattomasti. Eräänäkin päivänä juoksi yksi
näistä eksyksiin niillä matalilla kunnailla, jotka ympäröivät Reinvirran
lähtöä Bodenjärvestä. Audifax meni sitä etsimään ja viipyi kokonaisen
päivän ulkona, mutta palasi sitte karkulainen mukanaan.
Hadumoth iloitsi ystävänsä menestyksestä, joka vapahti tämän
selkäsaunasta. -- Talvi vähitellen läheni, eläimet pysyivät tarhoissaan.
Eräänä päivänä istuivat molemmat lapset väentuvassa takkavalkean
ääressä. He olivat aivan yksinään.
"Sinä vain yhä ajattelet aarrettasi ja manausta?" sanoi Hadumoth.
Silloin veti Audifax hänet salaperäisen näköisenä likelle itseään.
"Pyhällä miehellä on sittekin oikea jumala!" virkkoi hän.
"Mitenkä niin?" kysyi Hadumoth.
Poika meni makuusuojaansa; sinne vuoteensa olkiin hän oli koonnut
kaikenlaisia kiviä, joista hän otti yhden ja toi tytölle. "Katsoppas
tätä!" sanoi hän. Se oli kiiltävän harmaa liuskakiven kappale, jossa
näkyi jonkun kalalajin jäännöksiä, pään, kidusten ja luitten piirteet.
"Sen otin mukaani Schiener-vuorelta, kun olin vuohta etsimässä. Sen
täytyy olla peräisin siitä virrasta, jonka isä Vincentius kertoi taivaan
ja maan Jumalan lähettäneen tulvimaan maailman yli, silloin kun hän
käski Noakin rakentamaan ison laivansa; siitä ei metsänrouva tiedä
mitään."
Hadumoth kävi miettiväiseksi. "Silloin on se metsänrouvan syy", sanoi
hän, "etteivät tähdet pudonneet syliimme. Siitä käymme valittamassa
pyhälle miehelle."
Molemmat lähtivät Ekkehardin luokse ja kertoivat hänelle, mitä tuona
yönä olivat nähneet Hohenkrähenillä. Hän kuunteli heitä ystävällisesti.
Samana iltana hän kertoi siitä herttuattarelle. Tämä hymähti.
"Niillä on omituinen maku, näillä minun uskollisilla alamaisillani",
sanoi hän hymyillen. "Joka paikassa on heille rakennettu kauniita
kirkkoja, Jumalan sanaa saarnataan heille lempeästi ja sydämmeen
käyvästi, tarjotaan juhlallista laulua, suuria juhlia, rukoussaattoja
ristin ja lippujen kera lainehtivien peltojen ja kenttien poikki, -- ja
kuitenkaan ei se ole kylläksi. Heidän pitää vielä sen lisäksi istua
kylminä öinä vuortenhuipuilla, eivätkä edes itse tiedä mitä siellä
tekevät, paitsi että juovat lujasti olutta. Sen kyllä tunnemme. Mitä te
siitä asiasta arvelette, hurskas Ekkehard?"
"Se on taikauskoa", vastasi tämä, "jota paha vihollinen yhä vielä kylvää
epäuskoisiin mieliin. Kirjoistamme olen lukenut pakanain menoista, miten
ne metsien syvyyksissä, yksinäisissä tienristeyksissä ja lähteillä,
vieläpä vainajain haudoillakin harjoittavat taikatemppujaan."
"Nämä eivät ole enää pakanoita", virkkoi Hadwig rouva. "Jokainen on
kastettu ja saanut pappinsa. Mutta heissä elää vielä jälellä palanen
vanhaa muistoa, jossa ei tosin enää ole mitään järkeä, mutta joka
kuitenkin yhä edelleen käy heidän ajattelemisensa ja tekemisensä läpi,
kuten Rein talvisaikaan syvällä Bodenjärven jääpeiton alla hiljalleen
jatkaa matkaansa. Mitähän te heille tekisitte?"
"Hävittäisin heidät perinjuurin!" sanoi Ekkehard. "Joka rikkoo
kristinuskoa vastaan ja pettää kasteensa lupauksen, se menköön ikuiseen
kadotukseen."
"Malttakaas, nuori kiivastelija," lausui Hadwig. "Hegaulaisiltani ette
toki saa sen vuoksi päätä lyhentää, että he lokakuun ensimmäisenä yönä
mieluummin istuvat pakkasessa Hohenkrähenillä, kuin nukkuisivat
olkivuoteillaan. He tekevät kuitenkin sen, minkä katsovat
velvollisuudekseen; ja jo suuren Kaarle keisarin sotajoukossa he
aikoinaan tappelivat niin urheasti pakanallisia saksilaisia vastaan,
kuin olisi jokainen heistä vihitty kirkon valituksi sota-aseeksi."
"Perkeleen kanssa ei saa olla mitään rauhaa!" huusi Ekkehard pystyyn
kavahtaen. "Käyttekö te hitaaksi uskossanne, valtiattareni?"
"Maakuntaa hallitessaan", vastasi tämä hienosti ivaten, "oppii paljon
semmoista, jota ei teidän kirjoissanne ole. Tiedättekö te myöskin, että
heikko helpommin lyödään omalla heikkoudellaan kuin miekanterällä? Kun
Pyhä Gallus kerran saapui Bregenzan raunioille, oli Pyhän Aurelian
alttari siellä hävitetty ja kolme vaskista epäjumalankuvaa pystytetty
sijaan; ja kansa istui juomassa suurten olutkattilain ääressä, jotka
eivät saa koskaan puuttua, niin kauvan kuin tässä maassa tahdotaan olla
hurskaita vanhaan tapaan. Pyhimys ei tehnyt kellekään heistä pahaa,
mutta särki kyllä heidän kuvansa palasiksi ja sinkautti palaset järven
siniseen aaltoon, ja olutkattiloihin hän hakkasi reikiä ja saarnasi
heille evankeliumia samalla paikalla; taivaasta ei langennut tulta häntä
kuluttamaan, ja sen nähdessään pakanat huomasivat uskonsa olevan turhan
ja kääntyivät. Jos on ymmärtäväinen, ei siltä suinkaan tarvitse olla
hidas uskossaan..."
"Se oli silloin..." alkoi Ekkehard.
"Ja nyt", keskeytti hänet Hadwig rouva, "nyt on Kirkko rakennettu
Reinistä aina Pohjanmereen asti, lujempana kuin roomalaisten
linnoitukset kulkee luostarien ketju maiden halki uskon vahvana muurina,
aina Schwarzwaldinkin pimennoihin on kristinuskon tunnustajain sana
tunkeutunut ... miksi siis tahdotte käyttää niin ankaroita aseita
vanhojen aikojen jälkeläisiä vastaan?"
"Niinpä palkitkaa heitä sitte!" lausui Ekkehard katkerasti.
"Palkitako?" sanoi herttuatar. "Matkalla ehdosta 'joko' ehtoon 'tahi'
kulkee monta välitietä. Meidän täytyy esimerkiksi astua vastustamaan
noita yöllisiä menoja. Minkä tähden? Sen tähden, että mikään valtakunta
ei voi pysyä pystyssä, jos siinä vallitsee kaksi uskontoa; se saattaa
mielet kuohuksiin toisiansa vastaan aikana, jolloin ulkopuolellakin
kyllä väjyy vihollisia. Maan laki on heiltä kieltänyt tuon hullun tavan;
heidän on huomattava, etteivät käskymme ja kieltomme ole vain tuuleen
puhutut."
Ekkehardia ei tämä viisaus tuntunut tyydyttävän. Epäilyn ilme näkyi
hänen kasvoillaan.
"Kuulkaapas", jatkoi herttuatar, "mikä on teidän ajatuksenne noituudesta
ylimalkaan?"
"Noituus", sanoi Ekkehard totisesti ja hengittäen raskaasti niinkuin
mies, joka alkaa pitkää puhetta, "noituus on kadotukseen johtava taito,
jolla ihminen tekee pahat henget, jotka kaikkialla luonnossa vallitsevat
ja mellastavat, itselleen palvelijoiksi. Elottomaankin on kätkettynä
elollista; me emme sitä kuule emmekä näe, mutta kuitenkin viekoittelee
se valvomatonta mieltä kokemaan ja tekemään enemmän kuin uskolliselle
Jumalan palvelijalle on mahdollista. Se on käärmeen ja pimeyden valtain
vanhaa petosta; ken antautuu niiden omaksi, voi saada hiukan niiden
valtaa itselleen, mutta hän hallitsee perkeleitä niiden ylimmäisen
kautta ja joutuu tämän omaksi, kun hänen aikansa on kulunut. Sen vuoksi
on noituus yhtä vanhaa kuin synti, ja sen sijaan että yksi ainoa totinen
usko vallitseisi maailmassa ja tapojen pyhyys ilmeneisi kolmiyhteisen
Jumalan palvelemisessa, kulkevat täällä vielä ennustajat ja
unientulkitsijat ja tietäjät ja loihtijat ja arvoitustenselittäjät;
mutta ennen kaikkea voi sellaisten taitojen uskojia ja harjoittajia
löytää Eevan tyttärien joukosta..."
"Tepä käytte kohteliaaksi", keskeytti häntä Hadwig rouva.
"Sillä naisten mieli", jatkoi Ekkehard säikähtymättä, "on aina kääntynyt
uteliaaseen tiedonhaluun ja kiellettyjen asiain harjoittamiseen. Kun
pääsemme edemmäksi Virgiliuksessa, tulette näkemään noituuden kuvattuna
ruumiillisesti Kirke nimisen naisen hahmossa, joka laulaen asuu
luoksepääsemättömässä vuoristossa; suloisesti tuoksuvat setrisoihdut
valaisevat hänen hämäriä huoneitaan, missä hänen ahkera sukkulansa kutoo
paljon kauniita kankaita; mutta ulkoa pihalta kuuluu jalopeurojen ja
susien huokaava murina ja sikojen röhkinä, jotka hän on taikajuomallaan
muuttanut ihmisistä eläimiksi..."
"Tehän puhutte kuin kirjasta", sanoi herttuatar nyrpeästi. "Teidän pitää
saada edelleen kehittää tiedettänne noituudesta. Ratsastakaa siis
Hohenkrähenille ja tutkikaa, onko sikäläinen metsänrouva joku Kirke, ja
hallitkaa siellä meidän niinessämme; olemme utelias kuulemaan, mitä
viisaudessanne olette säätänyt."
"Ei ole minun tiedettäni", lausui munkki välttelevästi, "hallita kansoja
ja mahtisanallaan ratkaista maailman asioita."
"Kyllä siitä selviytyy", virkkoi Hadwig, "harvoin on se ketään pulaan
saattanut, kaikkein vähimmin ketäkään kirkon poikaa."
Ekkehard mukautui käskyyn. Olihan tämä toimi todistus herttuattaren
luottamuksesta häneen. Seuraavana aamuna hän lähti ratsastamaan
Hohenkrähenille. Audifaxin hän otti mukaansa tienoppaaksi. "Onnea
matkalle, herra valtiokansleri!" huusi joku naurusuin hänen jälkeensä.
Se oli Praxedis.
Pian he saapuivat metsänrouvan asunnolle. Eräällä kallionkielekkeellä,
vuoren puolikorkeudessa seisoi hänen kivimajansa mahtavien tammien ja
pyökkien varjossa, jotka lehvillään salasivat Hohenkrähenin huipun
tulijoilta. Kolme portaiksi kasattua kaikukivipaatta johti sisään. Se
oli korkea ja pimeä pirtti. Lattialle oli kasattu kuivattuja
metsäyrttejä, joista väkevä lemu tuoksahti heille vastaan. Kolme
vaiennutta hevosenkalloa irvisti aaveentapaisesti seiniä tukevilta
pylväiltä; seinillä oli sitäpaitsi hirvensarviryhmiä. Puisiin
ovenkamanoihin oli leikattu kiemuraisia kuusikannan merkkejä. Kesy tikka
ja siipileikko korppi hyppelivät edestakaisin tuvassa.
Mökin asukas istui liekehtivän hiilloksen edessä ja neuloi jotakin
vaatetta. Korkea, hakattu ja puoleksi jo murentunut kivi seisoi hänen
vieressään. Vähän päästä hän aina kumartui lieden yli lämmitellen
laihoja käsiään valkean päällä. Ulkona olikin kova marraskuun pakkanen.
Vanhan pyökin oksat tunkivat miltei ikkunasta sisään; tuulen niitä
hiljaa liikutellessa irtautui kuivia kellastuneita lehtiä kannoistaan ja
putosi ilmassa väreillen tuvan lattialle. Ja metsänrouva oli vanha ja
yksinäinen ja kärsi vilua. "Siinä nyt makaatte ylenkatsottuina ja
kuivina ja kuolleina", puheli hän lehdille, "ja minä olen aivan kuin
te." Harvinainen väre lennähti hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän
muisteli menneitä aikoja, jolloin hänkin oli ollut nuori ja vetreä ja
saanut lemmestä nauttia; -- mutta lemmityn oli kohtalo tempaissut
kauvaksi kotimaan metsistä. Ryöstelevät normannit, jotka kerran polttaen
ja hävittäen olivat purjehtineet Reiniä alaspäin, olivat vieneet hänet
ja paljon muita urheita sotureja vankeina mukanaan; ja ollessaan yli
vuoden ajan heidän luonaan oli hän oppinut merimiesammattia ja käynyt
yhtä hurjaksi ja hillittömäksi luonteeltaan kuin hekin, niin että kun
hän jälleen pääsi vapaaksi ja palasi takaisin Schwaabin metsiin, kyti
hänen povessaan palava kaiho pohjolaan, eivätkä kotoiset kasvot häntä
enää miellyttäneet, kaikkein vähimmän munkkien ja pappien; ja paha onni
satuttikin hänen tielleen kerran vaeltavan munkin, joka morkkasi häntä,
-- sen hän löi kuoliaaksi, ja silloin oli hänen jälleen lähdettävä pois
maasta.
Metsänrouvan ajatukset viipyivät aina kauvan erojaishetkessä. Rakastetun
miehen olivat oikeudenpalvelijat siepanneet kiini hänen majansa ovelta
ja vieneet Weiterdingenin metsään, jossa pyhä Fehm-oikeus oli tuominnut
hänen maksamaan kuudensadan killingin sovitussakon kuolleesta, Silloin
hän luovutti niille kotinsa ja kontunsa ja vannoi kahdentoista vieraan
miehen kuullen, ettei hän tästälähtien enää omistanut mitään maan alla
eikä maan päällä. Sitte hän meni kotiinsa, otti kourallisen maata ja
viskasi sen vasemmalla kädellään olkansa yli setänsä päälle merkiksi
siitä, että hänen vihansa tällä tapaa siirtyi hänen ainoalle
veriheimolaiselleen. Mutta itse hän otti sauvan käteensä ja hyppäsi
liinaiseen paitaan puettuna ja ilman vyötä ja kenkiä pihansa aidan
ylitse; siten hän täytti _Chrene chruda_-lain[18] määräyksen ja oli sen
jälkeen linnunvapaa mies ja lähti takaisin Tanskaan normanniensa luo,
koskaan palaamatta kotimaahansa. Hämärä taru kertoo hänen purjehtineen
näiden kanssa uutta uskoa ja uutta herruutta pakoon Islantiin, missä
nämä urheat merenkulkijat lumen ja jäiden sekaan perustivat itselleen
turvapaikan.
Siitä oli jo kauvan, sangen kauvan, mutta metsänrouvasta tuntui, kuin
näkisi hän vielä edessään Fridunhelminsä, kun tämä karkasi
metsänpimentoon; hän itse oli silloin ripustanut Weiterdingenin kirkkoon
rautalehtiseppeleen ja vuodattanut viljalta kyyneleitä, eikä kukaan
toinen mies ollut karkottanut maanpakolaisen pilttuan kuvaa hänen
sydämmestään... Ikävä vuodenaika johdatti hänen mieleensä vanhan
normannilaislaulun, jonka hän kerta oli oppinut; sitä hän nyt hyräili
itsekseen:
"On ilta, tuuli on syksyinen,
Härm' oksien hohtavi päältä.
Voi ristit ja palvehet munkkien --
Pois täytyvi meidän täältä.
Tää seutu on synkkä ja autio,
Pyhät lähtehet meiltä maatuu;
Koti henkien, vihreä lehto, jo
Pian pappien kirveestä kaatuu.
Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; --
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!
Oi nouse! Sa vastahan ottanet kait,
Kun rantojas käärmelaivoin
Nyt jumalat vanhat ja vanhat lait,
Väki pohjolan etsivi vaivoin!
Tulilaava miss' uhkuvi vuorista
Ja rannat on vaahtoisna vöinä,
Siell' äärellä maailman korskalla
Unelmoimme me talvisin' öinä."
Ekkehard oli tällävälin noussut alas ratsultaan ja sitonut sen kiini
petäjään. Sitte hän astui kynnyksen yli sisään, Audifax arkana
kintereillään. Metsänrouva viskasi neulottavansa kivelle, pani kätensä
ristiin syliinsä ja tuijotti jäykästi sisäänastuvaa munkkia.
"Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" toivotti Ekkehard tervehdykseksi ja
äskeisen manauksen torjumiseksi. Tahtomattaan hän sulki oikean käden
peukalon käden sisään, siten vastustaakseen "pahan silmän" salaista
mahtia; Audifax oli tiennyt kertoa, että noita-akka yhdellä ainoalla
katseellaan voi kuivettaa kokonaisen ruohokentän.
Metsänrouva ei vastannut tervehdykseen.
"Mitä hyvää siinä teette?" kysyi Ekkehard puheen aluksi.
"Hametta korjaan", vastasi vanhus, "joka on käynyt repaleiseksi".
"Ettekö te myöskin etsi yrttejä?"
"Kyllä etsin. Oletteko lääkemies? Tuossa lattialla niitä on paljonkin,
mitä laatua vain haluatte."
"En ole mikään lääkemies", sanoi Ekkehard. "Mitä te yrteillä teette?"
"Tarvitseeko teidän kysyä mihin yrttejä käytetään? Tietäähän jokainen
teikäläisistäkin sen. Huonostipa kävisi sairaiden ihmisten ja eläinten
ja huonosti turmaa torjuttaisiin ja lempeä lääkittäisiin, jollei yrttejä
olisi."
"Ja te olette kastettu ihminen?" kysyi Ekkehard kärsimättömästi.
"Lieneväthän minut joskus kastaneetkin..."
"Ja jos kerran olette kastettu", huusi munkki ääntänsä korottaen, "ja
luopunut perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, niin mitä sitte tuo
merkitsee?" Hän osotti sauvallaan seinään kiinnitettyä hevosenkalloa ja
kolhasi sitä niin lujasti, että se putosi alas ja särkyi palasiksi;
valkoiset hampaat irtautuivat leuvoista ja juoksivat ympäri lattiata.
"Se on hevosenkallo, jonka nyt olette särkenyt", vastasi eukko
huolettomasti. "Se oli nuori eläin, niinkuin vielä voitte nähdä
hampaista."
"Ja hevosenliha maistuu teille?" kysyi Ekkehard.
"Eihän hevonen ole mikään saastainen eläin", sanoi metsänrouva, "eikä
sen lihaa ole kielletty syömästä."
"Vaimo!" huusi Ekkehard ja astui aivan hänen eteensä, "sinä harjoitat
velhoutta ja noitavehkeitä!"
Silloin nousi vanhus seisaalleen. Hänen otsansa vetäytyi syviin
ryppyihin, ja kamalasti loistivat hänen harmaat silmänsä. "Te kannatte
hengellisen miehen pukua," sanoi hän "ja sen vuoksi voitte minulle noin
puhua. Teitä vastaan ei vanha metsänrouva saa mitään oikeutta. Muuten
sanotaan sen olevan suuren solvauksen, minkä nyt sinkositte minulle
vasten kasvoja, ja maanlaki tuomitsee solvaisijan..." Audifax oli tällä
aikaa pelokkaana seissut ovella. Nyt hyppeli metsänrouvan korppi hänen
luokseen, niin että hän säikähtyneenä juoksi Ekkehardin turviin. Lieden
luona hän äkkäsi hakatun kiven. Sitä tutkimasta ei kaksikaankymmentä
korppia olisi voinut häntä estää. Hän nosti vaatetta, jonka metsänrouva
oli sille viskannut. Kuluneita kuvioita tuli siinä näkyviin.
Ekkehardkin suuntasi katseensa siihen. Se oli vanha roomalainen alttari.
Kaukaa Aasian hekumallisista leiripaikoista Bodenjärven vieraanvarasta
köyhille seuduille lähetetyt kohortit lienevät sen aikoinaan
pystyttäneet näille kummuille; siihen oli kuvattu liehuvaan viittaan ja
frygialaiseen päähineeseen puettu nuorukainen polvistuneeksi maahan
kaadetun härän niskoille: se oli persialainen valonjumala Mithras, jonka
vaipuva roomalaisusko oli kohottanut itselleen uudeksi jumalaksi, kun
oli entisiin kyllästynyt.
Mitään kirjoitusta ei voinut kivessä keksiä. Kauvan katseli Ekkehard
sitä. Paitsi erästä Rapperswylin luona turvesuosta löydettyä
Vespasianuksen kultarahaa, joka oli jätetty luostariin, ja joitakuita
sen aartehistossa säilytettyjä hiottuja kiviä, ei hän ollut nähnyt
mitään muuta muistomerkkiä vanhalta ajalta; mutta hänen silmänsä aavisti
kiven muodosta ja kuvioituksesta sen olevan mykän todistajan jostakin
kadonneesta maailmasta.
"Mistä tuon kiven olette saanut?" kysyi hän. "Jo olette tarpeeksi
minulta kysellyt", vastasi eukko uhkamielisesti, "ottakaa itse siitä
selvää."
Kivi olisikin voinut kertoa yhtä ja toista, jos sille olisi
puheenlahja ollut suotu. Sellaiseen kuluneeseen kuvaan liittyy hyvä
palanen historiaa. Mitä se opettaa? Sitä, että ihmissuvut tulevat ja
katoavat kuin lehdet, jotka kevät tuo ja syksy lakastuttaa, ja että
niiden ajatteleminen ja puuhaaminen vie kehitystä vain vaaksan verran
eteenpäin; sitte tulee toisia, jotka puhuvat toisilla kielillä ja luovat
toisia muotoja; entiset pyhyydet joutuvat pilkanalaisiksi ja
päinvastoin, uudet jumalat istuvat valtaistuimille ... hyvä vain niille,
jos istuimensa eivät ole pystytetyt kovin monien uhrien päälle...
Mutta Ekkehard tulkitsi kiven merkityksen omalla tavallaan.
"Tuota härän päälle polvistuvaa miestä te palvelette!" huusi hän
kiivaasti.
Metsänrouva otti sauvansa ja leikkasi siihen veitsellään kaksi viivaa.
"Se on jo toinen solvaus minkä minulle syydätte!" lausui hän synkästi.
"Mitä minulla olisi kivikuvan kanssa tekemistä?"
"No sanokaahan sitte, mistä tuo kivi on tullut mökkiinne!"
"Koska meidän on käynyt sääliksi sitä", sanoi metsänrouva.
"Sitä te keropäät ette ymmärrä. Kivi seisoi ennen tuolla ulkona
kallionkielekkeellä omalla paikallaan, ja moni lienee ennen vanhaan
polvistunut sen juurella; mutta nyt siitä ei kukaan enää välitä, metsän
asujat ovat kuivanneet sillä puuomenia ja kiskoneet päreitä sen päällä
milloin sattui, ja sade huuhtoi aikain kuluessa sen kuvia. 'Tuo kivi käy
säälikseni', sanoi äiti-vanha, 'se oli ennen muinoin pyhä esine; mutta
niiden luut, jotka siihen kuvattua miestä palvelivat, ovat jo kauvan
sitte vaienneet, -- ja liehuvaviittaista itseään varmaankin palelee'. Ja
me otimme kiven mökkiimme ja asetimme sen tähän lieden ääreen, eikä
meillä ole siitä ollut mitään vastusta. -- Tiedämmehän millä mielellä
vanhat jumalat nykyään ovat, eiväthän meidänkään jumalamme kelpaa enää
mihinkään. Jättäkää kivi rauhaan!"
"Teidän jumalanne?" matki Ekkehard -- "mitä ne ovat?"
"Sen kyllä tiedätte", sanoi eukko. "Tehän olette karkottaneet ne järven
syvyyteen. Sinne alhaalle aaltojen alle kaikki on haudattuna, vanhan
ajan aarteet ja vanhat jumalat; me emme näe niitä enää ja tiedämme vain
paikat missä niitä ennen palveltiin, ennenkun frankki tuli maahan
keropäät mukanaan. Mutta kun tuuli pudistaa vanhan tammen latvaa tuolla
ulkona, kuuluu kuin ääniä ilmassa: se on niiden valitusta, -- ja
tuulisina öinä kohisee metsä kummasti ja käy valkoiseksi, käärmeet
kipuavat puihin, ja vuorten yli käy henkien kulkue, jotka epätoivoisina
katselevat muinaista kotiansa..."
Ekkehard teki ristinmerkin.
"Minä sanon minkä tiedän", lausui metsänrouva. "En tahdo loukata teidän
Vapahtajaanne; mutta onhan hän tullut maahamme muukalaisena, ja te
palvelette häntä oudolla kielellä, jota me emme ymmärrä. Jos hän olisi
kasvanut meidän mannullamme, voisimme mekin hänelle puhua ja häntä
palvella, ja ehkäpä olisivatkin silloin olot Alemanniassa aivan toisin."
"Vaimo!" huusi Ekkehard suuttuen, "me poltamme sinut..."
"Jos kirjoissanne luetaan", vastasi vanhus tyynesti, "että puut metsässä
ovat luodut vanhojen eukkojen polttorovioiksi, niin olen minä jo
tarpeeksi elänyt. Salama kävi äskettäin metsänrouvan mökissä" -- hän
osotti palanutta juovaa seinällä -- "mutta salama säästi metsänrouvaa."
Hän lyykistyi jälleen lieden ääreen ja jäi istumaan jäykkänä ja
liikkumattomana. Hehkuvat hiilet loivat väkeviä heijastuksia hänen
ryppyisille piirteilleen.
"Hyvä on!" sanoi Ekkehard ja lähti tuvasta. Audifax oli iloissaan, kun
jälleen näki sinisen taivaan päällänsä. "Tuolla ne istuivat", sanoi hän
osottaen kallion huippua. "Minä käyn siellä katsomassa", lausui
Ekkehard. "Sinä palaat Hohentwielille ja pyydät kaksi renkiä tulemaan
tänne kirveineen ynnä lukkari Otfriedin, joka ottakoon laulukirjan ja
stolan[19] mukaansa."
Audifax juoksi tiehensä. Ekkehard nousi ylös korkealle Krähenille.
Linnassa Hohentwielillä oli herttuatar tällä välin syönyt päivällistään.
Hän oli sen kuluessa alituisesti vilkuillut ympärilleen, aivan kuin
puuttuisi häneltä jotakin. Pian hän nousikin pöydästä. Jäätyään yksin
Praxediksen kanssa hän kysyi tältä:
"Miten sinua uusi opettajamme miellyttää, Praxedis?"
Kreikatar hymyili.
"Puhu!" lausui herttuatar käskevästä.
"Konstantinopolissa ennätin jo nähdä monta koulumestaria," vastasi
Praxedis vältellen.
Hadwig rouva heristi sormeaan. "Minä ajan sinut luotani halveksivan
puheesi tähden", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on pilkata
koulumestareja?"
"Anteeksi, ei se ollut niin pahasti tarkoitettu. Mutta nähdessäni
tuollaisen kirjatoukan, joka aina kulkee mietteisiinsä vaipuneena ja
vaivaa itseään kaivamalla kirjoistaan esiin sellaista, jonka me melkein
muutenkin arvaamme tapahtuvaksi, joka on kasvanut kiini
pergamentteihinsa ja silmäyksellään kunnioittaa vain kirjaimia eikä
ympärillään olevia ihmisiä, -- niin täytyy minun nauraa. Kun en tiedä,
onko sääli siinä paikallaan, niin nauran. Ja sääliä hän ei tarvitsekaan,
onhan hän viisaampi kuin me."
"Opettajan pitää olla totinen", virkkoi herttuatar, "se kuuluu hänelle
niinkuin lumi alpeillemme."
"Totinen, aivan niin!" matki neitonen. "Tässä maassa, missä lumi peittää
vuorenhuiput, pitää kaikkien olla totisia. Mutta olisinpa minä yhtä
oppinut kuin herra Ekkehard, niin lausuisin teille ajatukseni. Minusta
pitäisi leikistäkin jotakin oppia, naurusuin ja ilman raskaan työn
nostamia hikikarpaloita otsalla; mikä on kaunista, sen pitää yhtaikaa
miellyttää ja olla totta. Minun mielestäni on tieto hunajaa, jota moni
voi koota omalla tavallaan; mehiläinen surisee kukankuvussa ja löytää
sitä, mutta tällainen saksalainen tietoviisas on minusta kuin karhu,
joka kömpelösti käy käsiksi mehiläispesään ja kourallaan ahmii hunajaa,
-- ja karhut eivät minua miellytä."
"Sinä olet kevytmielinen hupakko", sanoi Hadwig rouva, "ja haluton
oppimaan. Miten sinua Ekkehard muuten miellyttää -- tarkoitan, onko hän
sinusta kaunis?"
Praxedis vilkaisi syrjästä rouvaansa: "Enpä tähän asti ole katsellut
munkkeja heidän kauneutensa takia."
"Miksi et?"
"Olen pitänyt sitä tarpeettomana."
"Sinäpä annat tänään merkillisiä vastauksia", lausui Hadwig rouva ja
astui akkunan luo. Tumman petäjikön takaa hän näki Hohenkrähenin kolkon
kalliohuipun.
"Paimenpoika oli äsken täällä ja kertoi herra Ekkehardin pyytäneen väkeä
sinne", mainitsi Praxedis.
"Koska ilta on kaunis ja päivänpaisteinen", sanoi herttuatar, "niin
käske satuloimaan hevoset; käymme katsomassa mitä puuhaa he siellä
pitävät. Taikka -- unohdin sinun tullessamme Gallenin luostarista
valittaneen, että satulassa istuminen sinua rasittaa -- taidanpa sen
vuoksi ratsastaa sinne yksinäni..."
Ekkehard oli Hohenkrähenillä tarkastellut yöllisen juomingin
pitopaikkaa. Vähä oli siitä jälkiä jäänyt. Maaperä ja tammenrunko olivat
värjäytyneet paikottain punertaviksi; hiilet ja tuhka näyttivät
tulisijan paikan. Ihmetystä hänessä herätti tammen oksiin ripustetut
pienet vahamukailut ihmisen eri ruumiinosista ja hevosen ja lehmän
kuvat; ne olivat kiitosuhreja ihmisten ja eläinten parantumisesta.
Taikauskoinen talonpoika silloin vielä toi antimensa mieluummin vanhalle
isienpuulle kuin laaksossa olevaan kirkkoon.
Kaksi miestä lähestyi kirveet olallaan. "Meidät on lähetetty tänne",
sanoivat he. "Hohentwieliltäkö?" kysyi Ekkehard. "Me olemme linnan
työmiehiä; työpaikkamme on tuolla ylhäällä Hohenhöwenillä, missä savu
kohoaa miiluhaudasta."
"Hyvä", sanoi Ekkehard, "minä kutsutin teidät tänne kaatamaan tuon
tammen". Miehet katselivat hänen hämillään. "Joutukaa!" huusi hän,
"ennen yön tuloa pitää sen olla kaadettuna."
Miehet astuivat kirveineen tammen juurelle. Suut ammollaan he katselivat
ylvästä puuta. Toinen pudotti kirveensä maahan.
"Eikö paikka tunnu sinusta tutulta, Chomuli?" kysyi hän kumppaniltaan.
"Kuinka niin, Woveli?"
Miilunpolttaja viittasi auringonlaskuun päin, pani sitte nyrkitetyn
kätensä suulleen ikäänkuin juodakseen siitä ja sanoi: "Joko ymmärrät?"
Silloin katsahti toinen Ekkehardiin ja virkkoi silmää vilkuttaen: "Me
emme tiedä mistään mitään, Woveli!" "Mutta hän sen kyllä saa tietää,
Chomuli", sanoi ensimmäinen. "Odotetaan, Woveli", sanoi toinen.
"Se on synti ja häpeä", jatkoi hänen toverinsa, "pitääkö meidän kaataa
puu, joka jo kaksisataa vuotta on seissut tuossa ja juurellaan nähnyt
monta hupaista helavalkeata. Minun sydämmeni ei myönnä sitä, Chomuli."
"Elä ole hullu", lohdutti toinen ja suuntasi ensimmäisen iskun puuhun,
"meidän on pakko tehdä se. Mitä tuimemmin iskemme tammeen, sitä vähemmän
aavistaa tuo kaapuniekka meidän olleen yöllisissä juomingeissa sen
juurella. Ja entä sakkokillinki?! ... Ihmisen pitää olla viisas, Woveli!"
Silloin välähti toisenkin aivoissa valo. "Niinpä niin, Chomuli, viisas
pitää ihmisen olla!" sanoi hän ja iski jumalienpuuta oikein olan takaa,
huolimatta siitä, että kymmenen päivää sitte oli ripustanut siihen
vahakuvan kiitosuhriksi lehmänsä paranemisesta. -- Lastut lentelivät
ympärinsä, ja kumeasti kaikui metsä molempien hartevista iskuista.
Lukkarikin oli jo saapunut, stola ja laulukirja mukanaan. Ekkehard
viittasi häntä seuraamaan itseään metsänrouvan mökkiin. Tämä istui yhä
vielä jäykkänä lietensä ääressä. Äkäinen tuulenhenki lehahti tulijain
kanssa ovesta sisään ja sammutti valkean.
"Metsänrouva!" huusi Ekkehard käskevästi, "pankaa tavaranne kuntoon,
sillä teidän on lähteminen täältä."
Vanhus tarttui sauvaansa ja leikkasi siihen kolmannen rastin. "Kuka se
on, joka minua jo kolmannesti häväisee", kysyi hän kumealla äänellä, "ja
tahtoo ajaa minut pois äitini kodista kuin isännättömän koiran?"
"Schwaabin herttuattaren nimessä", jatkoi Ekkehard juhlallisesti,
"tuomitsen minä teidät pakanallisen taikauskon ja yöllisen
epäjumalanpalveluksen harjoittamisen takia menettämään kotinne ja
kontunne ja kaiken olosijanne tällä maanäärellä. Teidän tuolinne olkoon
aina teidän ovenne edessä, kulkea teidän pitää rauhattomana ilman
vakinaista asuinsijaa niin kauvan kuin taivas pysyy sinisenä, niin
kauvan kuin kristityt käyvät kirkossa, niin kauvan kuin haukka lentää
kevätpäivinä, kun ilma kantaa sen molempia siipiä. Ja elköön mikään
ystävällinen ovi teille avautuko, mikään liesi teitä lämmittäkö elköönkä
mikään lähde teille vettänsä tarjotko, siksi kunnes olette puhdistanut
itsenne saastastanne ja hankkinut itsellenne rauhan kolmiyhteisen
Jumalan, elävien ja kuolleitten tuomarin kanssa."
Metsänrouva oli kuunnellut häntä osottamatta vähintäkään liikutuksen
merkkiä. "Voideltu mies häväisee sinua kolmasti oman kattosi alla",
mutisi hän itsekseen, "jonka sinä sauvaasi merkitset, ja samaan sauvaan
nojautuen saat lähteä kulkemaan perikatoasi kohden, sillä he eivät anna
sinulle paikkaa, mihin pääsi kallistaisit. Oi äiti, äiti!..."
Hän sitasi ryysynsä mytyksi, tarttui sauvaansa ja varusti itsensä
pitkälle matkalleen. Lukkarin kävi sääliksi häntä. "Rukoilkaa Jumalalta
hänen palvelijainsa kautta anteeksi", sanoi hän, "ja tehkää kristillinen
katumus, niin saatte armon ja vapahduksen synneistänne."
"Siihen on metsänrouva liian vanha", vastasi eukko ja houkutteli
luokseen kottaraisensa, joka istahti hänen olkapäälleen, korpin
hypellessä hätäisenä hänen kantapäillään. Vielä heitti hän viimeisen
silmäyksen tuttuihin seiniin, yrttikasoihin lattialla ja
hevosenkalloihin pylväissä, ja sysäten sauvallaan kynnykseen, niin että
sen paadet kilahtivat, huusi hän jälkeenjääville: "Olkaa kirotut, te
koirat!" Sitte kulki hän lintuineen metsään ja katosi näkyvistä.
"Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; --
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!"
kuului hänen murheellinen hyräilynsä yhä heiketen lehdettömien puiden
runkojen välistä.
Mutta Ekkehard antoi lukkarin vyöttää stolan yllensä, ja pitäen
laulukirjaa kädessään hän kulki ympäriinsä tuvassa ja kamarissa ja teki
ristinmerkkejä seinille, jotta pahat henget kaikkoisivat ikipäiviksi;
sitte lausui hän koko mökin ylitse kovimman manauksen paholaista
vastaan.
Hurskas toimitus kesti aika kauvan. Lukkarilla kiilsi tuskanhiki otsalla
hänen ottaessaan kaapua Ekkehardin hartioilta, sillä niin kovia sanoja
hän ei ollut koskaan kuullut. Nyt kuului kavionkopinaa metsän halki.
Se oli herttuatar, joka ratsasti paikalle yhden ainoan palvelijan
seuraamana. Ekkehard astui häntä vastaan; lukkari oikasi toista tietä
kotiin.
"Viivyitte niin kauvan", lausui herttuatar armollisesti, "että oli
itseni tultava katsomaan, miten täällä olette toiminut ja tuominnut".
Molemmat miilunpolttajat olivat tällä välin lopettaneet työnsä ja
hiipivät nyt vuoren takasivua pois, sillä he pelkäsivät herttuatarta.
Ekkehard kertoi hänelle metsänrouvan pakanallisista menoista ja miten
hän oli ajanut tämän tiehensä.
"Kovinpa olitte ankara!" sanoi Hadwig rouva.
"Luulin olleeni lempeä", vastasi Ekkehard.
"Me hyväksymme mitä olette päättänyt", lausui herttuatar. "Mitä aijotte
tehdä tyhjäksi jääneellä majalla?" Hän katsahti pikaisesti pitkin
kivisiä seiniä.
"Pahojen henkien valta on täältä manauksella ijäksi lopetettu", sanoi
Ekkehard. "Minä tahdon vihkiä tämän majan kappeliksi Pyhälle
Hadwigille."
Herttuatar katsahti häneen ystävällisesti. "Mistä johduitte siihen
ajatukseen?" kysyi hän.
"Se vain juolahti päähäni... Tammen minä annoin kaataa."
"Käykäämme katsomaan uhripaikkaa", sanoi herttuatar. "Luulenpa voivani
hyväksyä tammenkin kaadon."
Hän nousi Ekkehardin kanssa kivikoista polkua ylös korkean Krähenin
huipulle. Ylhäällä makasi kaadettu tammi, jonka mahtavat oksat sulkivat
heiltä tien. Vain muutaman askeleen pituinen ja levyinen tasainen
kivilaatta päätti tämän omituisesti muodostuneen kallion huipun. Sille
he nousivat seisomaan. Jyrkkinä karkasivat kallioseinät heidän allaan
syvyyteen; ei ollut kiveä tai puuta heillä tukena tässä huimaavassa
korkeudessa; sinistä ilmaa vasten kumotti nuo kaksi olentoa,
tummakaapuinen munkki ja heleänvaaleaan monipoimuiseen vaippaan puettu
herttuatar. Vaitonaisina he katselivat aliansa aukeavaa mahtavan laajaa
maisemaa. Syvällä alhaalla levisi tasanko; käärmeentapaisesti kiemurteli
Aach-joki vihreiden niittyjen halki; väräjävän etäisinä ja vähäisinä
siintivät laakson asumusten katot ja päädyt kuin pisteet kartalla; ja
tummana taustana kohosi perällä Hohentwielin tuttu uljas huippu, jonka
takana loppumattomana muurina eteni sinertävä vuoriketju, salaten
katsojalta Reinin lähdön Bodenjärvestä. Kimaltelevana loisti sitävastoin
silmään järven alapää, jossa ui vihertävä Reichenaun saari, ja vienosti,
ikäänkuin hengähdyksenä, hohti takimmaisten vuoriryhmäin
jättiläissarja... Ne tulivat yhä selvemmiksi, kirkkaina viiruina
välkkyivät niiden rajapiirteet, sillä aurinko teki laskuaan. Hiukeavassa
valaistuksessa sädehti koko maisema...
Hadwig rouvan mieli oli liikutettu. Tällainen palanen suurta, avaraa
luontoa viritti hänen ylevän sydämmensä samaan sopusointuun. Hento
hengähdys kävi hänen korskean mielensä lävitse; hänen katseensa kääntyi
alppien lumisista huipuista Ekkehardiin. "Tahdon vihkiä kappelin Pyhälle
Hadwigille!..." kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan.
Hän astui askeleen takaperin, ikäänkuin olisi pelännyt äkillistä
huimausta, laski oikean käsivartensa Ekkehardin olkapäälle ja nojautui
kiinteästi häneen. Hänen silmänsä paloivat aivan lähellä Ekkehardin
kasvoja. "Mitä ystäväni nyt ajattelee?" kuiskasi hän vienolla äänellä.
Ekkehard oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Miltei säikähtyneenä hän
hytkähti.
"En koskaan ole ollut näin korkealla", sanoi hän. "Tällaisen näön
nähdessäni tulee mieleeni Raamatun sanat: 'Taas vei hänen perkele sangen
korkealle vuorelle ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja
niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos
sinä lankeet maahan ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene
pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalatas pitää sinun
kumartaman ja häntä ainoata palveleman'."
Jäykkänä vetäysi herttuatar takaisin. Tuli hänen silmissään muuttui
toisenlaiseksi; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sysätä munkin alas
syvyyteen.
"Ekkehard!" huusi hän, "te olette lapsi -- tai järjiltänne!"
Hän käänsi tälle selkänsä ja laskeutui nopein, vihaisin askelin
kukkulalta. Alas tultuaan hän ratsasti pyrynä takaisin Twielilleen;
palvelija voi vain vaivoin häntä seurata.
Ekkehard oli kuin puulla päähän lyöty. Hän sipasi kädellään silmiään,
aivan kuin tuntisi niissä suomukset.
Kun hän hiljaisena yönä istui tornikammiossaan Hohentwielillä, leimahti
etäällä valkeankajastus. Hän tirkisti ulos. Korkean Krähenin petäjien
yli löi kirkas tulenlieska.
Metsänrouva oli käynyt ottamassa viimeiset jäähyväiset P. Hadwigin
tulevalta kappelilta.