Audifax.
Siihen aikaan eli korkealla Twielillä poikanen nimeltä Audifax. Hänen
vanhempansa olivat olleet herttuan orjia, mutta he olivat kuolleet pojan
vielä pienenä pilttinä ollessa; niinpä hän oli sitte kasvanut aivan
itsekseen jätettynä, kenenkään hänestä suuria välittämättä, ja hän
kuului linnaan aivan kuin katolla kasvava leinikkö tai kuin seiniä
kiertelevä muratti. Hänen tehtäväkseen oli annettu linnan vuohien
paimentaminen. Ne hän tunnollisesti ajoikin aina aamuisin tarhasta ulos
ja iltaisin jälleen sisään, ja oli alati yhtä hiljainen ja ihmisarka.
Hänellä oli kalpeat kasvot ja lyhyeksi leikattu vaalea tukka, sillä
ainoastaan vapaasyntyiset henkilöt saivat silloin pitää pitkää tukkaa.
Keväisin, kun nurmi lykkäsi uutta orasta ja puut koristautuivat
hiirenkorvilla, istui Audifax tyytyväisenä ulkona ja veisti nuoresta
puusta itselleen pillin, johon puhalteli; siitä lähti yksinäinen,
alakuloinen ääni, jota Hadwig rouva kerran oli jäänyt alttaanilleen
kuuntelemaan -- varmaankin sen vuoksi, että hänen oma mielialansa
silloin muistutti pillin säveltä. Ja kun Audifax illalla toi vuohensa
sisään tarhaan, sanoi herttuatar hänelle: "Pyydä minulta jokin
armonosotus!" Silloin pyysi paimen häneltä tiukua lemmikkivuohensa
Mustajalan kaulaan. Mustajalka sai tiukunsa, eikä sen jälkeen ollut
mitään erinomaisempaa sattunut Audifaxin elämässä. Mutta hän kävi
huomattavasti entistä aremmaksi, olipa viime kevännä lakannut
pilliäänkin soittamasta.
Nyt oli muuan päivänpaisteinen loppusyksyn päivä, ja hän ajoi vuohensa
vuoren uloimmalle kalliokielekkeelle, istui itse paadelle ja katseli
kauvas avaran maiseman yli; tumman petäjikön takana kimalteli
Bodenjärven kirkas juova, etualalla loisti metsä syksyn kirjavissa
väreissä, ja tuuli riipi kuivia punaisia lehtiä puista. Mutta Audifax
istui ja itki katkerasti.
Samaan aikaan paimensi linnan siipikarjaa Hadumoth niminen tyttönen;
tämä oli erään vanhan palvelijattaren tytär eikä ollut isäänsä koskaan
nähnytkään. Hadumoth oli reipas ja kelpo lapsi, punaposkinen ja
sinisilmäinen ja piti tukkaansa kahteen palmikkoon sidottuna. Hanhensa
hän piti kurissa ja hyvässä järjestyksessä; ne kyllä muille ojentelivat
kaulaansa ja rääkättivät kuin äkäiset eukot, mutta paimenelleen ei
yksikään niistä uskaltanut olla ilkeä; kun hän heilutti sauvaansa,
kulkivat ne siveästi ja säädyllisesti eteenpäin eivätkä pitäneet
yhtäkään melua. Usein ne kulkivat kedolla Audifaxin vuohilaumaan
sekaantuneena, sillä kerotukkainen vuohipaimen ei ollut tytölle
vastenmielinen; istuipa hän usein tämän vieressä ja katseli yhdessä
hänen kanssaan siniseen ilmaan -- ja kun eläimet huomasivat millä
kannalla niiden kaitsijain välit olivat, sopivat nekin keskenään hyvin
yhteen. Tänään ajoi Hadumoth hanhensa alas kallionkielekkeelle, ja kun
hän kuuli siellä vuohentiuvun ääntä, etsi hän silmillään paimenta. Ja
nähdessään tämän istuvan ja itkevän, meni hän hänen luokseen, istahti
hänen viereensä ja sanoi: "Audifax, miksi sinä itket?" -- Ei kuulunut
vastausta. Silloin kääri Hadumoth käsivartensa hänen kaulansa ympäri,
painoi pojan kiharattoman pään puoleensa ja sanoi suruissaan: "Audifax,
jos sinä itket, tahdon minäkin itkeä kanssasi."
Mutta Audifax yritti kuivata kyyneleitään. "Ei sinun tarvitse itkeä",
hän sanoi, "mutta minun täytyy. Minussa on jotakin, joka pakottaa minun
itkemään."
"Mikä se sinussa on, joka sinun itkemään pakottaa?" kysyi tyttö. Silloin
Audifax otti kiven, joita oli viljalta Twielin kallioilla, ja viskasi
sen toisia kiviä vastaan. Kivi oli ohut ja kilahti.
"Kuulitko sinä?"
"Kyllähän sen kuulin", sanoi Hadumoth, "se kilahti kuin kivi aina."
"Mutta ymmärsitkö myöskin kilauksen?"
"En."
"Vaan minä sen ymmärsin, ja sen vuoksi pitää minun itkeä", virkkoi
Audifax. "Siitä on jo useita viikkoja sitten; istuessani kerran tuolla
laaksossa kivellä tunsin jonkun vetävän itseäni. En tiedä miten se
tapahtui, mutta syvyydestä sen täytyi olla tullut; ja nyt tuntuu minusta
usein, kuin kävisivät silmäni ja korvani toisenlaisiksi, ja käsissäni
hehkuu kuin kimaltelevia kipinöitä; kedon poikki kulkeissani kuulen
lorinaa jalkojeni alta, ikäänkuin juoksisi siellä maanalainen puro;
kalliolla seisoissani näen kiven lävitse, näen siellä monenlaisia suonia
kulkevan, ja syvältä kuuluu takomista ja kolinaa; niiden täytyy olla
kääpiöitä, joista vaari on kertonut, ja aivan alimmasta syvyydestä
lieskaa punertava tuli... Hadumoth, minun on määrä löytää suuri aarre,
ja kun en tiedä mistä sen löydän, täytyy minun itkeä."
Hadumoth teki ristinmerkin, "Sinä olet lumottu", hän sanoi. "Sinä olet
auringonlaskun aikaan nukkunut paljaalla maalla; silloin ovat
maanalaiset mahdit saaneet vallan ylitsesi... Odotahan, tiedänpä sinulle
parempaakin tekemistä kuin itkemisen."
Hän juoksi ylös vuorta pitkin, ja pian tuli hän takaisin tuoden mukanaan
vesiruukun, olkia ja pienen saippuapalan, jonka Praxedis kerran oli
hänelle lahjoittanut. Ja hän teki saippuasta kirkasta vaahtoa ja antoi
Audifaxille oljenkorren sanoen: "Puhaltakaamme jälleen saippuakuplia
kuten ennen. Muistatko vielä, miten istuimme yhdessä ja kilpaa
puhalsimme niitä, ja viimein opimme siihen niin, että kuplamme lensivät
suurina ja värikkäinä laakson yli ja välkkyivät kuin sateenkaari, niin
että aivan teki mieli itkeä kun ne särkyivät..."
Audifax oli äänetönnä ottanut vastaan oljen, jonka päässä vaahtohelmi
riippui kirkkaana kuin kastepisara; hän piti sitä ilmaa kohti, ja
päivänsäteet sattuivat siihen. "Muistatko myöskin, Audifax", jatkoi
paimentyttönen, "mitä kerran sanoit, kun olimme puhaltaneet vaahtomme
loppuun ja oli tullut ilta ja yö ja tähdet syttyivät taivaalle? 'Nekin
ovat saippuakuplia', sanoit sinä, 'rakas Jumala istuu korkealla vuorella
ja hän niitä puhaltaa ja osaa paljon paremmin kuin me'..."
"En enää sitä muista", sanoi Audifax. Hän laski päänsä alas rinnalleen
ja alkoi uudelleen itkeä. "Miten pitää minun alkaa, jotta voittaisin
aarteen?" valitti hän.
"Olehan toki järkevä", torui Hadumoth, "mitä tekisit aarteella, jos sen
kerran löytäisit?"
"Silloin lunastaisin itseni vapaaksi", virkkoi poika innostuneesti, "ja
sinut myös, ja herttuattarelta ostaisin hänen herttuakuntansa ja vuoren
kaikkineen mitä sillä on, ja sinulle teettäisin kultakruunun ja
jokaiselle vuohelle kultatiuvun ja itselleni säkkipillin mustasta puusta
ja sulasta kullasta..."
"Sulasta kullasta..." matki Hadumoth leikillisesti, "tiedätkö edes miltä
kulta näyttää?"
Silloin laski Audifax sormen suulleen: "Osaatko pitää suusi kiini?"
Tyttö nyökkäsi myöntäen. "Annahan minulle kätesi!" Hadumoth teki niin.
"Sittepä tahdon näyttää sinulle minkälaista kulta on", sanoi paimenpoika
ja veti povitaskustaan esiin metallipalasen; se oli ison rahan kokoinen,
mutta keskeltä pyöristynyt kuin simpukka, ja näkyi siinä joitakuita
kuluneita, ymmärtämättömiksi käyneitä merkkejä. Se kiilsi ja kimalteli
ja oli todella kultaa. Hadumoth punnitsi palaa etusormellaan.
"Löysin sen kaukaa tuolta kedolta, kerran ukkosilman jälkeen", sanoi
Audifax. "Kun sateenkaari laskeutuu hohtavana maan päälle, ilmestyy
kaksi enkeliä sinne, missä sen sakarat maahan ulottuvat, ja ne laskevat
kultaisen maljan alle, jottei sen tarvitsisi koskea märkään ja rumaan
multaan -- ja kun se on loppuun välkkynyt, jättävät enkelit kultamaljat
maahan, sillä sateenkaari pahastuisi, jos kahdesti samoja astioita
käytettäisiin..."
Hadumoth alkoi jo uskoa leikkitoverinsa kutsumukseen aarteenlöytäjänä.
"Audifax", sanoi hän antaen tälle sateenkaarimaljasen takaisin, "siitä
ei sinulle ole mitään hyötyä. Ken tahtoo löytää aarteen, sen on sanat
tiedettävä... Syvällä maan sisässä kätketään meiltä kaikki aarteet,
eivätkä peikot luovu niistä ennenkun ne pakotetaan siihen."
"Niin, taikasanat", virkkoi Audifax kyynelsilmin, "kukapa ne
tietäisi..."
"Oletko jo nähnyt pyhää miestä?" kysyi Hadumoth.
"En."
"Jo neljä päivää on linnassa ollut pyhä mies, joka osaa kaikki
taikasanat. Hän toi mukanaan ison kirjan, josta hän lukee
herttuattarellemme, ja siihen on kirjoitettuna kaikki taijat, miten
ilman henget saadaan tottelemaan ja maan ja veden ja tulen henget. Pitkä
Friderun siitä kertoi rengeille, ja herttuatar kuuluu käskeneen tietäjän
taikomaan hänen linnansa suuremmaksi ja lujemmaksi ja hänelle itselleen
ikuista nuoruutta ja kauneutta..."
"Minä menen sen pyhän miehen luo," sanoi Audifax.
"Siitä tulet saamaan selkääsi", varotti Hadumoth.
"Enpä tulekaan", vastasi poika, "minäpä tiedän jotakin, jota tarjoan
hänelle, jos hän minulle taijan opettaa..."
Oli tullut ilta. Lapset nousivat kivisiltä sijoiltaan, vuohet ja hanhet
huudettiin kokoon, ja hyvässä järjestyksessä kuin sotajoukko lähdettiin
kulkemaan linnaa kohti.
Sinä iltana Ekkehard luki herttuattarelle lopun Aeneidin ensimmäisestä
kirjasta, jonka Spazzo herra edellisenä päivänä oli keskeyttänyt: miten
sidonilainen Dido hämmästyneenä sankarin ulkonäöstä kutsuu hänet
seuralaisineen hänen vierasvaraansa nauttimaan; ja hyväksyvästi nyökkäsi
Hadwig rouva päätään Didon sanoille:
"Onhan tuo sama kohtalo mullakin itsellä ollut,
Vaivoja koin useoita ma, kunnes suotuisa onni
Maan tään kärsinehellen auvoks' soi lepolaksi.
Kärsinyt itsekin, toki kärsineit' ymmärrän auttaa."
Sitte lähettää Aeneas Akhateksen laivoille ilmoittamaan ilosanomaa
Askaniukselle, sillä pojalleen on isän hellivä huolenpito kokonaan
omistettu. Mutta Venuksen povessa liikkuu uusi juoni: Didon sydämmessä
on lemmenliekki sytytettävä, ja sen vuoksi hän tempaa Askaniuksen kauvas
Idalian lehtoon, missä muuttaa lemmenjumalan Askaniuksen hahmoon; siipiä
vailla ja ryhdin ja käytöksen puolesta aivan nuorukaisen näköisenä
liittyy tämä troijalaisten joukkoon Karthagon kuningaslinnassa ja
kiiruhtaa kuningattaren luo...
Tääpä nyt silmillään, sydämellään
Riippui tuoss', sylihins' hänet painoi, aavistamatta
Millainen jumal' onnetont' uhkasi. Äitiään muistain
Tääpä jo puolisovainaat' haihduttaan rupes Didon
Mielestä, lempeä taas sytytellen kiivasta tuossa
Rinnass', aikoja sitten lemmestä vierautuneessa.
"Pysähtykääpäs", sanoi Hadwig rouva. "Sepä oli jälleen kovin heikosti
mietitty kohta."
"Heikostiko?" kysyi Ekkehard.
"Tarvittiinko siihen nyt itse Amor jumalan apua", sanoi herttuatar.
"Eikö voi niinkin käydä, että ensimmäisen puolison muisto voi hälvetä
lesken rinnasta ilman mitään kavaluutta ja petosta ja ilman hänen
sekautumistaankin?"
"Jos itse jumala on pannut onnettomuuden alkuun", sanoi Ekkehard, "niin
voi Didolle antaa anteeksi, jopa puolustaakin hänen menettelyään -- se
lienee tässä runoilijan ajatus..."
Ekkehard luuli tässä lausuneensa erittäin hienon huomautuksen. Mutta
Hadwig rouva nousi istuimeltaan. "Se on jotakin toista", sanoi hän
terävästi, "hän siis tarvitsi anteeksiantoa! Sitä en minä tullut
ajatelleeksi. Hyvää yötä!"
Ylpeästi astui hän salin halki, ja nuhtelevasti kahisivat hänen pitkän
hameensa helmat. "Merkillistä", ajatteli Ekkehard, "käypä vaikeaksi
lukea kallista Virgiliusta täällä." Sen pitemmälle eivät hänen
ajatuksensa menneet...
Kun hän seuraavana päivänä kulki linnanpihan poikki, astui paimenpoika
Audifax hänen luokseen, kohotti hänen vaatteensa helmaa huulilleen ja
katsoi häneen kysyvästi.
"Mikä sinulla on?" kysyi Ekkehard.
"Minun olisi saatava taikasana", sanoi poika ujosti.
"Minkälainen taikasana?"
"Jolla voi nostaa aarteen syvyydestä."
"Sellainenpa minunkin olisi saatava", sanoi Ekkehard nauraen.
"Oi, teillä on sellainen, pyhä mies", sanoi poika. "Eikö teillä ole se
iso kirja, josta luette herttuattarellemme joka ilta?"
Ekkehard katseli häntä terävästi. Hän kävi epäluuloiseksi ja muisteli
millä tavalla hänet oli tuotu korkealle Twielille. "Onko joku opettanut
sinua tällä tavoin puhuttelemaan minua?" kysyi hän.
"On!"
"Kuka sitte?"
Silloin pillahti poika itkuun. "Hadumoth!" vastasi hän. Ekkehard ei
häntä ymmärtänyt.
"Kuka Hadumoth on?"
"Hanhipaimen", vastasi poika nyyhkyttäen.
"Sinä puhut tyhmyyksiä, mene tiehesi..."
Mutta Audifax ei mennyt.
"Teidän ei tarvitse ilmaiseksi antaa sitä", virkkoi hän, "minäpä näytän
teille jotain kaunista. Vuoressa täytyy löytyä paljon aarteita; minä
tiedän yhden, mutta se ei ole se oikea. Oikean minä tahtoisin saada."
Ekkehard kävi tarkkaavaiseksi. "Näytäpäs minulle mitä sinä tiedät!"
sanoi hän. Audifax viittasi kädellään vuorenrinteelle päin. Silloin
lähti Ekkehard hänen mukanaan ulos linnanpihasta ja he laskeutuivat
vuoripolkua alaspäin; vuoren taustalle tultua, missä silmä voi nähdä
korkean Stoffelnin metsäisen huipun ja korkean Höwenin, poikkesi Audifax
tieltä. He kulkivat viidakon halki, kunnes edemmä pääsyn heiltä sulki
paljas, harmaa, äkkijyrkästi korkeuteen kohoova kallioseinä.
Audifax taivutti muutaman pensaan syrjään ja repi sammalta irti;
harmaassa kaikukivessä, joka on vuoren ydin, tuli näkyviin kellertävä
suoni, joka sormen paksuna kulki kallion halki. -- Audifax irroitti
yhden kappaleen; kuin kivettyneet pisarat kimalteli täten uurrettu rako
suonessa, loistavana, kullankeltaisena.
Arvostelevasti katseli Ekkehard irroitettua palasta. Kivilaji oli
hänelle outo. Jalokiveä se ei ollut; myöhemmän ajan oppineet ovat
nimittäneet sen natroliitiksi.
"Nyt näette, että minä jotakin tiedän!" kehasi Audifax.
"Mitä minä tällä teen?" kysyi Ekkehard.
"Sen tiedätte itse paremmin kuin minä. Voittehan leikata sen liuskoiksi
ja koristaa niillä isoja kirjojanne. Annatteko nyt minulle taikasanan?"
Ekkehardin täytyi nauraa pojan itsepäisyydelle.
"Sinusta pitää tulla vuorimies", virkkoi hän ja yritti lähteä pois.
Mutta Audifax piti häntä kiini vaatteenliepeestä. "Teidän täytyy opettaa
minulle isosta kirjastanne!" "Mitä sitte?"
"Tehokkaimman taijan..."
Leikillinen ilme välähti Ekkehardin totisille kasvoille. "No, tulehan
sitte kanssani", sanoi hän, "sinun pitää saada se tehokkain taika."
Iloiten seurasi Audifax häntä. Nauraen lausui Ekkehard hänelle seuraavan
Virgiliuksen säkeen:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?..."[17]
ja rautaisella kärsivällisyydellä toisti Audifax näitä outoja sanoja,
kunnes ne pysyväisesti painuivat hänen mieleensä.
"Kirjoittakaa se minulle, jotta voisin kantaa sitä ruumiillani", pyysi
hän vielä.
Ekkehardin oli jatkettava pilaa loppuun asti ja kirjoitettava hänelle
sanat ohuelle pergamenttikaistaleelle. Poika kätki sen poveensa ja
suuteli uudelleen Ekkehardin vaatteenlievettä; -- hänen sydämmensä sykki
kovasti, ja hypyillä, joita mikään vuohi ei olisi osannut matkia, katosi
hän kartanolta.
"Tälle lapselle on Virgilius suuriarvoisempi kuin herttuattarelle",
ajatteli Ekkehard.
Puolipäivän aikaan istui Audifax jälleen paadellaan. Mutta tällä kertaa
hänen arat silmänsä eivät olleet kyynelten himmentämät; pitkistä ajoista
oli vanha pilli jälleen päässyt mukaan paimeneen, ja tuuli kantoi sen
säveleet kauvas laaksoon. Tyytyväisenä tuli Hadumoth hänen luokseen
kalliolle. "Emmekö taas puhalla saippuakuplia?" hän kysyi.
"En enää koskaan puhalla saippuakuplia!" virkkoi Audifax ja puhalteli
edelleen pilliinsä. Sitte hän nousi seisaalleen, katseli tarkkaavasti
ympärilleen ja säteilevin silmin painoi Hadumothin rintaansa vastaan,
kuiskaten kiihkeästi hänen korvaansa: "Minä olen ollut sen pyhän miehen
puheilla, ja tänä yönä me nostamme aarteen! Sinä tulet mukaani!"
Hadumoth lupasi tulla.
Palvelusväki lopetti illallisensa väentuvassa; yht'aikaa nousivat kaikki
lavitsoilta ja asettuivat riviin. Audifax ja Hadumoth olivat istuneet
alimpana pöydässä; paimentyttösen oli määrä lukea näille
karkeapintaisille ihmisille pöytärukous, mutta tänään vapisi hänen
äänensä...
Ennenkun pöytä vielä oli siivottu illallisen jätteistä, hiipi kaksi
varjoa ulos linnanportista: ne olivat Audifax ja Hadumoth. "Tänä yönä
tulee kylmä", oli poika sanonut seuralaiselleen ja viskannut vuohennahan
hänen hartioilleen. Missä vuori alkaa vähitellen laskeutua eteläänpäin,
sinne oli aikoinaan kaivettu vallihauta; siellä seisattui Audifax
syystuulelta suojaan. Hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin sanoen:
"Luulen että sen tästä täytyy löytyä! Meidän on vielä kauvan varrottava,
aina puoliyöhön asti."
Hadumoth ei vastannut. Molemmat istuivat aivan lähelle toisiaan. Kuu oli
noussut, sen valo väreili kevyiden hattarain läpi. Linnasta paistoi
joistakuista akkunoista valkea: siellä istuttiin jälleen Virgiliusta
lukemassa... Vuorella oli aivan hiljaista, joskus vain lensi tornipöllö
käheästi huutain lasten ylitse. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi
Hadumoth arasti: "Miten se tapahtuu, Audifax?"
"En tiedä", kuului vastaus. "Joku ehkä nousee ylös tuomaan aarteen, tai
maa avautuu ja me astumme alas syvyyteen, taikka..."
"Vaikene jo", sanoi Hadumoth, "minua pelottaa!"
Ja jälleen kului pitkä äänetön hetki; Hadumoth oli laskenut päänsä
Audifaxin rinnalle ja nukahtanut, mutta poika hieroi unen silmistään ja
pudisti toveriaan. "Hadumoth", hän sanoi, "yö on pitkä, kerro minulle
jotakin!"
"Mieleeni muistuu jotakin ilkeää", virkkoi tämä. "Oli kerran mies, joka
meni aamun koittaessa kyntämään peltoaan; silloin nousi vaosta
kultatonttu, joka irvisteli miehelle ystävällisesti ja sanoi: 'Ota minut
mukaasi! Joka ei etsi meitä, sen omia me olemme, mutta joka meitä etsii,
sen me kuristamme' ... Audifax, minua niin pelottaa!"
"Annahan minulle kätesi", virkkoi Audifax, "jotta pysyisit rohkeana."
Valot linnassa olivat sammuneet. Vartijan kumea toitotus tornista
kuulutti keskiyötä. Silloin polvistui Audifax, ja Hadumoth polvistui
hänen viereensä; poika oli riisunut oikeasta jalastaan puukengän, jotta
seisoisi paljaalla jalalla maaperällä; pergamenttikaistaletta hän piti
kädessään ja luki lujalla äänellä taikasanat, joiden merkitys hänelle
oli outo:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?..."
Ne olivat hyvin painuneet hänen muistiinsa. Ja molemmat jäivät
polvilleen odottaen mitä tapahtuman piti... Muttei tullut paikalle
mitään peikkoa eikä mitään jättiläistä, eikä maakaan avautunut heidän
jalkojensa juuressa; tähdet kimaltelivat heidän päittensä päällä kylminä
ja kaukaisina, ja viileästi hiveli öinen ilma heidän poskiaan... Mutta
kun usko on niin luja ja syvä kuin noiden molempain lasten, ei sille saa
nauraa, vaikkei sillä vuoria siirrettäisikään eikä aarteitakaan
löydettäisi.
Nyt kohosi taivaalle väräjävä valo, tähtilento kiiri alas jättäen
jälkeensä kimaltelevan valoviirun, ja paljon muita samanlaisia
seurasi... "Se tuleekin ylhäältä", kuiskutti Audifax puristaen
paimentyttöstä kiihkeästi povelleen. "Auri sacra fames..." huusi hän
vielä kerran yöhön. Loistavina juovina risteilivät meteoorit toisiaan;
ensimmäinen, toinen, kolmas sammui -- taivaalla oli jälleen sama tyyni
rauha kuin ennenkin...
Kauvan ja tarkkaan katseli Audifax ympärilleen. Sitte nousi hän
murheellisena seisoalleen. "Emme saaneet mitään", lausui hän vapisevalla
äänellä, "ne putosivat kaikki järveen. Ne eivät suo meille mitään.
Meidän on alati jääminen paimeniksi."
"Lausuitkohan pyhän miehen sanat oikein?" kysyi Hadumoth.
"Niinkuin hän ne minulle opetti."
"Sitte hän ei ole sinulle oikeita sanoja lausunutkaan. Hän tahtoi itse
nostaa aarteen. Ehkä on hän laskenut verkon sinne, mihin tähdet
putosivat."
"Sitä en usko", väitti Audifax. "Hänen kasvonsa ovat lempeät ja hyvät,
eivätkä hänen huulensa puhu vilppiä."
Hadumoth oli vaipunut ajatuksiin.
"Ehkäpä hän ei itsekään osaa oikeata manausta", sanoi hän viimein.
"Miksi ei?"
"Koska hänellä ei ole oikeata jumalata. Hänellä on se uusi Jumala.
Vanhatkin jumalat olivat voimallisia".
Audifax pani sormensa toverinsa suulle. "Ole vaiti!" varotti hän.
"En pelkää enää ollenkaan", virkkoi Hadumoth. "Tiedänpä erään toisenkin,
joka ymmärtää manauksia."
"Kenen sitte?"
Hadumoth viittasi ylöspäin, missä tumma keilanmuotoinen vuorenhuippu
äkkijyrkästi kohosi ylöspäin pitkähköstä mäntymetsää kasvavasta
harjanteesta. "Metsänrouvan!" hän kuiskasi.
"Metsänrouvanko?" huusi Audifax pelästyneenä. "Senkö, joka nostattaa
suuret ukonilmat, jolloin sataa kyyhkysenmunan kokoisia rakeita, ja joka
söi Wilzingenin kreivin suuhunsa, niin ettei tämä enää koskaan palannut
kotiansa?"
"Juuri sen! Häneltä kysymme neuvoa. Linnaan emme vielä kuitenkaan pääse
sisään ja yö on kylmä."
Paimentyttönen oli äkkiä käynyt reippaaksi ja rohkeaksi. Hän sääli
Audifaxia sydämmestään ja olisi niin mielellään tahtonut auttaa häntä
toivomustensa perille. "Tule!" sanoi hän iloisesti, "jos sinua metsä
pelottaa, niin puhalla pilliisi. Linnut vastaavat sinulle. Aamukin
koittaa kohta."
Audifax ei enää vastustellut. He astuivat yhdessä tiheätä honkametsää
pohjoiseen päin; polun he hyvin tunsivat. Ketään he eivät tiellä
kohdanneet; vain vanha kettu väijyi saalista muutamalla kummulla, mutta
lasten näkeminen häntä yhtä vähän tyydytti kuin näitä tähtien äkillinen
katoaminen.
Kettuakin kohtaa usein päinvastainen seikka, kuin mitä se on toivonut ja
odotellut. Sen vuoksi se vetikin häntänsä koipien väliin ja lähti
hölkkäsemään syvemmälle tiheikköön.
Jonkun aikaa kulettuaan lapset saapuivat Hohenkrähenin kallion juurelle.
Puiden väliin piiloutuneena seisoi siellä mökkipahanen. He pysähtyivät.
"Koira rupeaa haukkumaan!" varotti Hadumoth. Muttei mitään koiraa
näkynyt. He astuivat lähemmäksi; mökin ovi oli selällään. "Metsänrouva
on matkoissaan!" sanoivat he toisilleen. Mutta Hohenkräheniltä vilkkui
palava valkea, ja tummia haamuja näkyi siellä liikkuvan. Silloin
hiipivät lapset vuoripolkua myöten ylös kummulle.
Jo näkyi kirkas valojuova kuumottavan Bodenjärven rannalla olevien
vuorten takaa. Polku muuttui äkkijyrkäksi. Ylhäällä, missä valkea
lieskasi, lähti kalliosta pitkä kieleke, jolla lakealatvainen tammi
levitteli mustia haarojaan. Audifax ja Hadumoth kyykistyivät tämän alle
ja katselivat ylöspäin. Siellä näkyi joku eläin teurastetun, hevosenpään
näköinen pää oli naulattuna tammen runkoon; tulen yli oli asetettu
keihäitä ristiin, ja kaluttuja luita oli kaikkialla. Muutamassa astiassa
oli verta.
Istuimeksi hakatulla kalliopaadella istui joukko miehiä, jotka
ammensivat kiviruukuilla itselleen olutta edessään seisovasta
tynnyristä.
Tammen juurella istui kyyryisenä nainen. Tämä ei ollut yhtä viehättävä
kuin se allemannilaisneitonen Bissula, joka siihen määrään hurmasi
roomalaisen valtiomiehen Ausoniuksen kuusikymmen-vuotisen sydämmen, että
tämä idyllejä hyräillen astui prefektin-virkahuoneeseensa ja lauloi:
"Hänen silmistään kuvastuu taivaan sini, ja kultaa on hänen punertava
tukkansa; ja vaikka hän on barbaarilapsi, on hän yläpuolella kaikkia
Latiumin nukkeja; ja ken hänet tahtoo maalata, se sekottakoon värit
ruusuista ja liljoista." Mutta nainen Hohenkrähenin huipulla oli vanha
ja ryppyinen.
Miehet tähystelivät häntä. Tuntuvasti valkeni itäinen taivas. Järven
päällä lepäävä usva alkoi liikkua. Ja jo heitti aurinkokin ensi säteensä
kultaavina vuorten yli; kun sen tulinen kehä nousi taivaan laelle,
hypähti eukko pystyyn ja miehet seurasivat äänettöminä hänen
esimerkkiään. Noita heilutti kädessään mistelin- ja männynoksista
solmittua vihkoa ja kastettuaan sen astiassa olevaan vereen priiskoitti
sillä kolmasti aurinkoa kohti ja kolmasti miehiin päin. Sitte hän kaasi
veren astiasta tammen juurille.
Miehet tarttuivat ruukkuihinsa ja hieroivat niitä yksitoikkoisessa
tahdissa sileäksi hiottuun kallionkylkeen, niin että syntyi kumea ääni;
sitte he nostivat ne aurinkoon päin ja tyhjensivät ne yhä samassa
tahdissa; sen jälkeen he laskivat ruukkunsa maahan, niin että kuului
vain yksi ainoa kumaus. Sitte kääriytyivät kaikki vaippoihinsa ja
astuivat vaitonaisina kalliolta alas.
Tämä oli marraskuun ensimmäisenä yönä.
Kun paikalla kaikki oli käynyt hiljaiseksi, yrittivät lapset astua
metsänrouvan luo. Audifaxilla oli jo kädessään pergementtipalasensa ...
mutta eukko tempasi tulesta kekäleen ja heilutti sitä uhkaavasti heille
vastaan.
Silloin he kiiruimman kautta juoksivat vuoripolkua alas.