Virgilius korkealla Twielillä.
Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti
suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska
ja miellyttävä tehtävä.
Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä
asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja
kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän
harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.
Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin
herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama
asuinpaikka, -- mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun
Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.
Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla
pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin
herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä
luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä
vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti
usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä
ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina,
taikkapa saattaisi _hän_ itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen
ovensa ohi... Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen:
"Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"
"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.
"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa
huonepahaista, -- jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa,
niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."
Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, -- pilveksi liian
pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada
olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt
Sankt Galleniin?"
Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti
Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa
kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin
oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin
korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso
avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"
Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli
ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito
Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti
ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin
hauskalta.
Missä aikoinaan on asunut tiedemies, siellä tarvitaan jonkun verran
aikaa hänen jälkiensä poishuuhtomiseen. Se oli pienenlainen
neliskulmainen kammio, seinät valkoiset, huonekaluja niukasti, tomua ja
hämähäkinkinaa kaikkialla; tammisella pöydällä seisoi sarvellinen
kuivanutta mustetta, nurkassa kiviruukku, jossa aikoinaan lie
kimallellut tummanpunaista viiniä; eräällä hyllyllä seinäkomerossa
makasi joitakuita kirjoja ja avoimia pergamenttikääryjä; -- mutta
kauhistus! myrsky oli särkenyt akkunapahasen, päivänpaisteella ja
sateella, hyttysillä ja linnuilla oli Vincentiuksen kuoleman jälkeen
vapaa pääsy hänen huoneeseensa; parvi kyyhkysiä oli kenenkään
vastaansanomatta asettunut asumaan kaiken kirjaviisauden keskelle ja
tehnyt pesänsä P. Paavalin kirjeiden ja Julius Cæsarin "Gallialaisen
sodan" väliin ja katseli nyt älkämystyneenä sisäänastuvia.
Ovea vastapäätä oli seinälle hiilellä piirretty muuan muistolause.
"Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit!" luki Ekkehard, "Oliko tämä
vainajan viimeinen lause?" kysyi hän suloiselta saattajaltaan.
Praxedis naurahti: "Autuas herra Vincentius oli mukavuutta rakastava
herra. 'Lepo on suuremman arvoinen kuin talentti hopeata', lausui hän
usein. Mutta herttuatar ahdisteli häntä tuimasti, kysellen häneltä
kaikenlaista: tänään tähtien kulusta taivaalla, huomenna raamatusta ja
kirkon pyhistä kirjoista... 'Mitä varten sitte olette opiskellut, kun
ette mitään tiedä?' härnäsi hän kappalaista, niin että tällä oli varsin
vaivaloinen virka.
"'Keskellä Aasian maata', vastasi hän enimmäkseen herttuattaren
kysymyksiin, 'on musta marmorikivi; joka sen nostaa maasta, se tietää
kaikki, eikä sen tarvitse enää mitään kysellä...' Mutta herra
Vincentius, hän oli kotoisin Baijerista, ja raamatunlauseen hän
varmaankin kirjoitti lohdutuksekseen."
"Onko herttuattarella sitte tapana kysellä niin paljon?" sanoi Ekkehard
hajamielisesti.
"Saattepahan itse nähdä", virkkoi Praxedis naurahtaen veitikkamaisesti.
Ekkehard tarkasteli kappalaisvainajan kirjastoa. "Minun tulee sääli
kyyhkysiä, mutta niiden on mentävä täältä matkoihinsa", sanoi hän.
"Miksi niin?"
"Ne ovat turmelleet koko ensi kirjan 'Gallialaista sotaa' ja tahranneet
Korinthilais-epistolan lähtemättömillä merkeillä..."
"Onko se suurikin vahinko?" kysyi Praxedis.
"Kovin suuri!"
"Oi armaat ilkeät kyyhkyraukkani", sanoi kreikkalaisneito leikillisesti,
"tulkaa minun turviini, ennenkun tuo hurskas mies ajaa teidät ulos
haukkojen ja harakoiden pariin."
Ja hän houkutteli luokseen kyyhkysiä, jotka itsepintaisesti olivat
jääneet kirjakomeroon, ja kun ne eivät suostuneet tulemaan, heitti hän
pöydälle valkoisen villavyyhden; silloin lensi uroskyyhky sen luo,
luullen sitä uudeksi naaraaksi, kulki sitä vastaan sievistelevin askelin
sekä kumarsi ja tervehti sitä pitkällä kuherruksella. Mutta Praxedis
sieppasi vyyhden jälleen käteensä; silloin istui lintu hänen
päälaelleen.
Nyt rupesi neitonen hiljaa hyräilemään muuatta kreikkalaista säveltä; se
oli vanhan, mutta ijäti nuoren Teoksen laulajan tekemä:[16]
"Kuuleppa kyyhky kulta,
Sun mistä tänne tiesi?
Mist' on ne yrttituoksut,
Joit' yötä matkatessas
Sa huo'ut ympärilles?
Ken oot sa? Mitä mielit?"
Ekkehard kurotti korviaan ja katsahti miltei pelästyneenä ylös
kirjastaan; jos hänen silmänsä olisivat olleet tottuneemmat luonnollisen
sulouden ihailemiseen, olisi sillä todella ollut syytä viipyä
kauvemminkin kaunista kreikkalaistyttöä katselemassa. Kyyhkynen oli
hypähtänyt tämän kädelle; hän piti sitä taivutetuin käsivarsin ylhäällä
ilmassa... Anakreonin vanha maamies, joka kerran loihti parolaisesta
marmorista esiin Knidon Venuksen, olisi tämän kuvan painanut
pysyväisesti muistoonsa.
"Mitä te laulatte?" kysyi Ekkehard. "Sehän tuntuu olevan vierasta
kieltä!"
"Eikö se ehkä saisi olla sellaista?"
"Kreikkaako?"
"Miksi en saisi kreikaksi laulaa!" vastasi Praxedis nyrpeisen näköisenä.
"Homeroksen lyyran nimessä!" sanoi Ekkehard ällistyneenä, "missä
ihmeessä sitä olette oppinut, tuota meidän opinhalumme korkeinta
päämäärää?"
"Kotonani!..." vastasi Praxedis hilpeästi ja päästi kyyhkysen lentämään.
Silloin loi Ekkehard vielä kerran katseensa häneen, täynnä arkaa
kunnioitusta. Aristotelesta ja Platoa lukiessaan hänelle ei ollut
kuolemakseenkaan pistänyt päähän, että tähän aikaan vielä elävätkin
ihmiset puhuivat kreikankieltä. Hänen mieleensä välähti nyt aavistus,
että tässä hänen edessään seisoi elävän ihmisen muodossa jotakin, joka
kaikesta hengellisestä ja maallisesta viisaudesta huolimatta jäi hänelle
vieraaksi, saavuttamattomaksi...
"Minä luulin tulevani Twielille opettajana", virkkoi hän alakuloisesti,
"ja löydän täällä mestarini. Ettekö tahtoisi jakaa minulle
äidinkielestänne silloin tällöin rahtusen?"
"Jollette karkoita kyyhkysiä kamaristanne", sanoi Praxedis. "Voittehan
asettaa verkon komeron eteen, jos ne tahtovat lennellä päänne
ympärillä."
"Puhtaan kreikan vuoksi..." yritti Ekkehard vastata, kun hänen pienen
suojansa ovi äkkiä avautui.
"Mitä täällä päätellään kyyhkysistä ja puhtaasta kreikasta?" kajahti
Hadwig rouvan terävä ääni. "Tarvitaanko tosiaan niin paljon aikaa näiden
neljän seinän katselemiseen? No, herra Ekkehard, kelpaako tämä kolo
teille?"
Ekkehard nyökkäsi myöntävästi.
"Sitte on se siivottava ja pantava järjestykseen teitä varten", jatkoi
Hadwig. "Praxedis, kädet ahkeraan työhön, ja ennen kaikkea kyyhkyset
pois täältä!"
Ekkehard uskalsi lausua sanan kyyhkysten puolesta.
"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa
kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava
ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä
iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."
Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.
"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten.
Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut
kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan
otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta",
lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut
mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten
terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. --
Herttuatar oli kaikessa ankara ja tarkka. Jo ensi päivinä Ekkehardin
tulon jälkeen hän laati suunnitelman latinankielen opetusta varten. He
huomasivat parhaaksi määrätä päivän tunneista yhden ylistettävän
grammatiikan oppimiseen, toisen Virgiliuksen lukemiseen. Jälkimmäisestä
opetusaineesta Ekkehard toivoi paljon; hän päätti panna parhaansa
tasottaakseen tiedoillaan ja opetuksensa hienoudella ja terävyydellä
herttuattarelle sileäksi oikean ymmärtämisen polun.
"Ei toki se ole mikään turha työ", lausui hän, "minkä vanhat runoilijat
ovat suorittaneet; miten vaivaloista olisikaan jonkun kielen oppiminen,
jos se olisi säilynyt meille vain sanakirjassa, kuten jyvät säkissä, ja
meidän pitäisi jauhaa niistä jauhoja ja niistä leipiä leivottava...
Mutta runoilija asettaa kaikki hyvin oikealle paikalleen, niin että
meille on tarjona hienosti mietitty suunnitelma ja sisällys, ja muoto
sointuu suloisesti kuin viulunääni; missä muutoin olisimme saaneet
jyrsiä hampaamme piloille, siellä saamme runoilijan kädestä juoda sulaa
simaa, joka maistuu vallan suloiselta."
Grammatiikan katkeruutta ei Ekkehard osannut millään keinolla lieventää.
Joka päivä hän kirjoitti herttuattarelle tehtävän pergamenttilapulle;
tämä oli sangen opinhaluinen, ja kun aamu-aurinko nousi Bodenjärven
takaa heittäen ensimmäiset säteensä korkealle Twielille, seisoi hän jo
akkunakomerossa ja opetteli tehtäväänsä milloin hiljaa, milloin
äänekkäästi, niin että kerran kaikui aina Ekkehardinkin tornikamariin
hänen yksitoikkoinen toistelemisensa: _amo, amas, amat, amamus_...
Mutta Praxedikselle alkoivat nyt vaikeat ajat. Itselleen kiihotukseksi
opiskeluun, mutta hänelle melkoiseksi ikävyydeksi, käski herttuatar
hänen kunakin päivänä lukemaan saman palasen grammatiikkaa, minkä hän
itsekin luki. Jo oppilasaikansa alussa häntä huvitti mestaroida
palvelijatartaan, eikä hän milloinkaan ollut tyytyväisempi kuin
Praxediksen luullessa pääsanaa lauseessa apusanaksi tai käyttäessä
epäsäännöllistä ajanmääräystä säännöllisen tavoin.
Iltaisin herttuatar tuli Ekkehardin kammioon. Silloin piti kaiken olla
valmista Virgiliuksen lukemiseen. Praxedis tuli hänen kanssaan; ja kun
isä Vincentiuksen jälkeenjääneissä kirjavaroissa ei ollut latinalaista
sanakirjaa, sai Praxedis toimekseen sellaisen valmistamisen, sillä hän
oli lapsuudessaan oppinut kirjoittamisen taidon. Hadwig rouva oli siihen
vähemmin harjautunut. "Mitä tehtäisiin hengellisillä miehillä", sanoi
hän, "jos jokainen ymmärtäisi sen taidon, joka on heidän säätynsä
ominaisuus? Sepät takokoot, soturit sotikoot ja kirjurit kirjoittakoot,
elköönkä kenkään asettuko toisensa tilalle." Kumminkin oli Hadwig
opetellut piirtämään nimikirjoituksensa suurin ja taiteellisin koukeroin
maan hallitusta koskeviin asiakirjoihin.
Praxedis leikkasi pergamenttikääryn pieniksi lehtisiksi, veti kullekin
näistä kaksi viivaa, niin että syntyi kolme sareketta, ensimmäinen
kutakin Ekkehardin esityksessä tulevaa latinalaista sanaa varten, toinen
sen saksalaista ja kolmas sen kreikkalaista vastinetta varten.
Viimemainittu oli herttuattaren keksintöä, sillä hän halusi näyttää,
että naiset hänen avuttaankin olivat hankkineet itselleen tähdellisiä
tietoja.
Sitte alkoi opetus.
Oven Ekkehardin huoneesta käytävään oli Praxedis jättänyt selko
selälleen. Ekkehard tahtoi mennä sulkemaan sen, mutta herttuatar pidätti
hänet sanoen: "Ettekö vielä sen verran maailmaa tunne?"
Ekkehard ei tiennyt mitä tämä merkitsi. Nyt hän alkoi lukea heille
ensimmäisiä kirjaa Virgiliuksen sankarirunoelmasta. Aeneas,
troijalainen, nousi heidän silmiensä eteen, seitsemän vuotta
harhailleena tyrheenisellä merellä ja sanomattomia vaivoja nähneenä,
jotta hänestä tulisi roomalaiskansan perustaja. Luettiin Junon vihasta,
miten hän kääntyi rukoillen Aeoluksen puoleen, luvaten tuulten ja
myrskyjen haltijalle kauneimman nymfeistään, jos tämä hävittäisi
troijalaisten laivat: -- ukkosta, myrskyä, haaksirikko, särkyneitä
emäpuita, ympäriinsä vimmaisissa aalloissa uiskentelevia sota-aseita,
laivankappaleita ja troijalaisia koruja. Ja meren murina kuuluu alas
aina Neptunuksen korviin; tämä kohoaa ylös, näkee hävityksen
kauhistuksen ja ajaa moittien ja solvaten Aeoluksen tuulet kotia
levolle; ja kuten kapina arvonmiehen sanasta, laskeutuu vesien kohina,
ja laivojen jäännökset ajautuvat Libyan rantaan...
Niin pitkälle on Ekkehard lukenut ja selittänyt. Hänen äänensä oli
täyteläinen ja sointuva ja siitä kajahti sisäisen ymmärryksen
hyväätekevä tunne. Oli tullut myöhä, lampun liekki lepatteli; silloin
keskeytti Hadwig rouva lukemisen.
"Miten valtiatartani pakanallisen runoilijan kertomus miellyttää?" kysyi
Ekkehard.
"Sen sanon teille huomenna", vastasi herttuatar. Sen olisi hän jo
tänäänkin voinut sanoa, sillä lujasti ja määräävästi oli vaikutus
luetusta painunut hänen mieleensä, mutta hän ei sitä nyt ilmaissut,
sillä hän ei tahtonut loukata lukijaa. "Uneksikaahan hyvistä asioista!"
huusi hän poismenevän perään.
Mutta Ekkehard käveli vielä kauvan Vincentiuksen tornikamarissa. Se oli
siistiksi siivottu, viimeisetkin merkit kyyhkysten elostelusta oli
poistettu. Hän tahtoi koota ajatuksensa hiljaiseen mietiskelyyn kuten
ennen luostarissa; mutta hänen päänsä oli kuuma, hänen sielussaan kohosi
esiin herttuattaren korkea vartalo, ja kun hän siihen oikein jäykästi
tuijotti, niin katseli myöskin Praxediksen tummasilmäinen päähyt
valtiattaren olan takaa alas häneen -- mitähän tästä kaikesta lopulta
tulee? Hän astui akkunan ääreen, viileä syysilma huokui häntä vastaan,
tumma ääretön taivas levisi hiljaisen maan yli, tähdet kimaltelivat
likellä ja etäällä, voimakkaalla ja himmeällä valolla; niin suurelta ei
taivaankansi hänestä koskaan ollut näyttänyt -- vuortenhuipuilla
muuttuvat olioiden mitat --; kauvan hän seisoi siinä, kunnes häntä
rupesi huimaamaan: tuntui kuin tahtoisivat tähdet vetää hänet tykönsä,
kuin lähtisi hän hiljaa liihottelemaan kammiostaan ulos avaruuteen...
Hän sulki akkunansa, teki ristinmerkin ja meni levolle.
Seuraavana päivänä tuli herttuatar Praxediksen kera harjoittamaan
grammatiikkaa. Hän oli oppinut sanansa ja taivutuksensa ja osasi
tehtävänsä. Mutta hän näytti hajamieliseltä.
"Oletteko uneksinut jostakin?" kysyi hän opettajaltaan tunnin loputtua.
"En."
"Ettekö eilenkään mitään?"
"En."
"Sepä vahinko, sillä se kuuluu ennustavan jotakin, mistä ensimmäisinä
öinä uneksii uudessa asunnossaan... Kuulkaapas!" jatkoi hän hetkisen
äänettömyyden jälkeen, "etteköhän lienekin varsin taitamaton ihminen?"
"Minäkö?" -- Ekkehard kavahti loukattuna ylös istuimeltaan.
"Te luette runoilijain teoksia, -- miksi ette siis keksinyt jotakin
kaunista unta, jonka olisitte minulle kertonut? Runoelma on yhtä kuin
unelma, sen kuuleminen olisi minua suuresti ilahuttanut."
"Miten käskette!" sanoi Ekkehard. "Kun siis vasta minulta tällaista
kysytte, niin kerron teille unelmani, vaikken sitä olisi nähnytkään."
Tällaiset asiat olivat Ekkehardille vallan uusia ja hämäriä.
"Ette lausunut minulle eilen mielipidettänne Virgiliuksesta", virkkoi
hän.
"Niin tosiaan. Kuulkaas, jos minä olisin ollut roomalaisten maan
kuningatar, en totta tosiaan tiedä, vaikka olisin laulut poltattanut ja
laulajan käskenyt ijäksi vaikenemaan..."
Ekkehard katseli häntä aivan typertyneenä. "Se on totinen tosi!" jatkoi
herttuatar. "Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että hän on tehnyt maansa
jumalat kehnoiksi. Mikä on hänen Junonsa, jumalten herrain aviopuoliso,
joka kantaa sydämmessään haavaa sen vuoksi, ettei joku troijalainen
paimenpoika ollut häntä kauneimmaksi julistanut, ja joka ei kykene omin
voimin myrskyä synnyttämään ja paria laivapahasta tuhoamaan, vaan on
pakotettu viettelemään Aeoluksen siihen nymfinsä avulla... Ja Neptunus,
joka tahtoo olla merien hallitsija mutta antaa vierasten tuulten
synnyttää myrskyä valtakunnassaan, ja huomaa sen sitte vasta, kun kaikki
jo on melkein ohitse -- mikä olento sekin on? Herttuattarena sanon
teille, että siinä valtakunnassa, missä jumalia häväistään, en tahtoisi
valtikkata kantaa."
Ekkehard joutui hämilleen ja hänen oli vaikea vastata. Vanhan ajan
kirjallisuus oli hänelle luja, loukkaamaton pyhyys kuin joku vanha
vuori; hän oli tyytyväinen voidessaan työskennellä sen ymmärtämiseksi ja
selittämiseksi, -- ja nyt tällainen epäilys!
"Anteeksi, valtiatar", hän lausui, "emme vielä ole pitkältäkään
lukeneet; sopii siis toivoa, että Aeneidin ihmiset teitä enemmän
miellyttävät. Ehkä myöskin suvaitsette muistaa, että siihen aikaan
jolloin keisari Augustus antoi panna alamaisensa verollisiksi, alkoi
maailman valkeus loistaa Bethlehemistä; tarina kertoo säteen siitä
langenneen Virgiliukseenkin, joten vanhat jumalat eivät hänestä enää
liene suuria olleet..."
Hadwig oli puhunut ensi vaikutelmansa mukaan. Opettajansa kanssa
väittelemään hän ei kyennyt.
"Praxedis", virkkoi hän leikillä, "mikä sinun mielipiteesi on?"
"Minun ajatukseni eivät käy niin korkealla", vastasi kreikatar. "Minusta
tuntui kaikki niin luonnolliselta, sen vuoksi kuuntelin sitä mielelläni.
Ja paraiten miellytti minua kertomus siitä, miten Juno rouva hankki
nymfilleen Aeoluksen aviomieheksi; vaikka tämä onkin jo aika vanha, on
hän kuitenkin tuulien kuningas ja kykenee pitämään hyvää huolta
vaimostaan..."
"Varmaankin!" lausui Hadwig rouva ja viittasi häntä vaikenemaan. "Nyt
ainakin tiedämme, missä hengessä kamarineitoset Virgiliusta lukevat."
Ekkehardia oli väittelynsä herttuattaren kanssa kiihottanut entistä
suurempaan intoon. Senpä vuoksi hän lukikin todellisella innostuksella
edelleen, miten hurskas Aeneas lähti tutkimaan Libyan maata ja miten
äitinsä Venus kohtasi häntä spartalaisneidon puvussa ja varuksissa,
kevyt jousi olalla, uhkuva povi tuskin ylöskäärityn hameen poimuihin
peittyen, ja miten tämä ohjasi poikansa askeleet tyyrolaisen
ruhtinattaren luo. Ja edelleen luki hän, miten Aeneas liian myöhään
tunsi jumalallisen äitinsä -- turhaan huutaa hän tätä, mutta äiti käärii
hänet sumupilveen, jotta hän huomaamatta saapuisi outoon kaupunkiin.
Siinä, mihin tyyrotar rakennuttaa Junon kunniaksi mahtavaa temppeliä,
hän seisahtuu ja katselee taiteilijakäden seinälle kuvaamaa Troijan
taistelua; tyhjä kuvainen muinaisista sotatöistä ilahuttaa vielä
sankarin sydäntä.
Nyt lähestyy häntä itse Dido, maan ruhtinatar, työmiehiä ja
hallitusasioita kiiruhtaen:
Siit' ovellen jumalattaren, temppelin holvien suojaan,
Suojahan mies-asetten hän istuimellensa istuu,
Säätävi oikeuttaan sekä miehille kaikille töitä
Määräilee tasan tunnollisesti...
"Lukekaas tuo minulle vielä uudestaan!" sanoi herttuatar. Ekkehard
toisti sen.
"Niinkö todella on kirjoitettu?" kysyi Hadwig. "En olisi pannut vastaan,
vaikka sen itse olisitte väliin sysännyt. Olin siinä kuulevinani
kuvauksen omasta hallituksestani... Runoilijanne ihmisluomiin olen
tyytyväinen."
"Niitä lieneekin helpompi piirtää kuin jumalia", virkkoi Ekkehard.
"Onhan niin paljo ihmisiä maan päällä..."
Herttuatar viittasi häntä jatkamaan. Silloin luki hän, miten Aeneaksen
matkatoverit saapuivat pyytämään kuningattarelta vierasvaraisuutta ja
ylistivät johtajansa mainetta sen, joka sumupilveen verhoutuneena seisoi
läheisyydessä.
Ja Dido avasi kaupunkinsa portit apua pyytäville ja hänessä herää
suloinen halu: "Olisipa toki itse, kuninkaanne saman myrskyn runtelema,
teidän Aeneaksenne täällä!" Silloin syttyy sankarissa polttava kaiho,
joka saa hänen puhkaisemaan pilven...
Mutta tuskin Ekkehard oli alottanut:
Tuskin se lausutuks' tul', kun sankarta verhoova pilvi
Äkkiä nyt repeää...
kun kuului raskaita askeleita käytävästä ja Spazzo herra saapasteli
sisään; hän tahtoi tarkastaa emäntänsä uusia opinnoita. Mutta viininkin
ääressä lienee hän aikansa ollut istunut: hänen silmänsä mulkoilivat
jäykästi ja tervehdys kuoli hänen huulillaan. Ei se hänen syynsä ollut.
Jo varhain aamulla hän oli tuntenut nenässään sellaista polttoa ja
nykinää, joka epäämättömästi tietää humalapäistä iltaa.
"Seisokaa paikallanne!" huusi herttuatar, "ja te, Ekkehard, lukekaa
eteenpäin!"
Ekkehard luki vakavasti ja painolla:
Seisovi Aeneas, helopäivän loistossa hohtain,
Kasvoiltaan sekä varreltaan jumalitten verta;
Äitipä tään pojalleen suo nuoruuden verevyyden,
Suo kiharain ihanuuden, luo tulen silmään:
Niinkuin norsunluun tahi Paroksen kiven saattaa
Tai hopean somistaa hyvin juotettu keltanen kulta.
Sitte hän Didon puolehen kääntyin äkkiä lausui,
Hämmästyttäen kaikkia: "Tuo, jota etsitte, oon mie,
Troijan Aeneas, pelastettuna Libyan myrskyist'..."
Spazzo herra seisoi siinä aivan hämmentyneenä. Praxediksen huulilla
väreili pidätetty hymy.
"Kun tienne vasta tänne käy", sanoi herttuatar, "niin valitkaa
soveliaampi hetki sisään astuaksenne, jottemme joudu kiusaukseen
luulemaan teitä Aeneaaksi, Libyan myrskyistä pelastetuksi
troijalaiseksi!"
Spazzo herra huomasi hyväksi peräytyä takaisin. "Aeneas, troijalainen!"
murahti hän itsekseen käytävään tultuaan, "mikähän frankkilainen
maankulkija jälleen on tekaissut itselleen vääristellyn sukupuun?
Troija!? Verhoova sumu?... Maltapas, sinä troijalainen Aeneas, kun ensi
kerran tapaamme, tulemme katkaisemaan peitsen keskenämme! Kuolema ja
kirous!"