Moengal.
Samaan aikaan, jolloin Ekkehard luostarikirkossa toimitti pakollista
hartautaan, oli Hadwig rouva noussut linnansa altaanille ja katsellut
kauvan ulos -- mutta ei ainakaan laskevaan aurinkoon päin. Se meni hänen
takanaan, Schwarzwaldin tummain vuorten takana, levolleen. Mutta Hadwig
katseli odottavaisesti alas järvelle ja sille polulle, joka rannalta
johti ylös korkealle Twielille. Toivomansa asia ei näyttänyt käyvän
toteen; kun alkoi hämärtää, palasi hän pahoilla mielin takaisin
huoneisiinsa, kutsutti luokseen kamariherransa ja keskusteli kauvan
hänen kanssaan...
Varhain seuraavan päivän aamulla seisoi Ekkehard jo luostarin portilla
valmiina jatkamaan matkaansa. Myöskin apotti oli aikaisin jalkeilla
aamukävelyllään luostarin puistossa. Tuomarin totinen ilme edelliseltä
päivältä ei enää ollut nähtävänä hänen kasvoillaan. Ekkehardin ottaessa
häneltä jäähyväiset nauraa kihersi apotti hänen korvaansa:
"Te onnen poika, joka saatte sellaiselle oppilaalle grammatiikkaa
opettaa!"
Tämmöinen puhe vihlasi Ekkehardin sydäntä. Eräs vanha tarina palasi
hänen mieleensä; -- luostarinmuurienkin sisäpuolella on ilkeitä kieliä,
jotka pitävät huolta, että jotkut jutut kiertävät suusta suuhun.
"Te varmaankin muistelette sitä aikaa, hurskas herrani," vastasi hän
pilkallisesti, "jolloin opetitte dialektiikkaa nunna Clotildikselle."
Sen sanottuaan hän lähti alas alukseensa. Apotti olisi mieluummin syönyt
aamiaisekseen annoksen karvasta pippuria, kuin kuullut tästä historiasta
muistutettavan. "Onnea matkallenne!" huusi hän poislähtevälle.
Tästä lähtien olivat Ekkehardin ja Reichenaun luostariväen välit
rikkoutuneet. Hän siitä vähät välitti ja jatkoi Ermatingenin lautturin
veneessä iloisesti matkaansa järveä alaspäin.
Uneksien katseli hän veneestään etäiseen ilmaan. Järvi aaltoili
läpikuultavan aamu-usvan sisässä, vasemmalla rannalla kohosivat Eginon
erakkomajan Niederzellin solakat tornit, -- tuolla ojentaa Reichenaun
saari viimeistä suikeaa nientään, jonka nenässä pajupehkon sisästä
katselee kivinen paalu; -- mutta Ekkehardin katse tähysti sitä kaukaista
tienoota kohti, jonne aluksen suunta kävi. Suurena, ylpeänä ja hilpeän
kaaren tehden kohosi etäisen rannan kumpujen keskeltä kallioinen
vuorenselänne taivasta kohden, kuten voimakashenkisen, ympäristöään
ylevämmän miehen ajatus; aamuaurinko heitteli heleitä valojuovia sen
kallioille ja rakennuksille. Kauvempana oikealla kohosi matalampia
samanmuotoisia kunnaita, jotka olivat kuin mahtavamman lähettämiä
etuvartioita.
"Hohentwiel!" sanoi lautturi Ekkehardille. Tämä ei ollut matkansa päätä
vielä koskaan nähnyt, mutta kulettajansa mainitsemattakin olisi hän sen
tuntenut. Tuollaisen piti sen vuoren olla, jonka herttuatar oli valinnut
asuinsijakseen! Ekkehardin mieli kävi vakavaksi. Vuorten rajat piirteet,
laajat alat taivasta ja vettä, suurisuuntaiset maisemat vaikuttavat aina
vakavuutta mieleen; ainoastaan ihmisten puuhat tuottavat hymyn katsojan
huulille. Hän ajatteli apostoli Johannesta, miten tämä oli purjehtinut
Patmon kalliosaarta kohden, missä hänelle avautui ilmestys...
Lautturi veteli airoillaan voimakkaasti eteenpäin. Jo olivat he lähellä
sitä niemekettä, jolla Radolfszell ja sen ympärillä olevat harvat
asumukset sijaitsevat, kun näkyviin tuli merkillinen alus. Se oli ontto
puunrunko, päältä kokonaan peitetty vihreillä lehvillä ja kaisloilla,
eikä ollut soutajaa eikä perämiestä siinä näkyvissä. Tuuli tuuditteli
sitä rannan kahilikkoon päin.
Ekkehard käski lautturin tavottamaan tämän omituisen aluksen; tämä
työnsi aironsa keskelle vihreää katosta.
"Rutto ja pitaali teidän luihinne!" kirosi syvä ääni ontelosta, "oleum
et operam perdidi, siinä meni hukkaan hyvät humalat! Hanhet ja sorsat
vei piru!"
Joukko vesilintuja lehahti läheisyydessä kimakasti kirahtaen lentoon
maalle päin ja vahvisti siten kiroojan sanojen totuuden.
Mutta ruuhen lehväkatto narisi pahaa ennustavasti ja esiin tulivat ensin
ruskettuneet ja ryppyiset kasvot, sitte vaalistuneeseen, polvien
kohdalta taitamattomasti lyhennettyyn munkinkaapuun puettu ruumis;
vyössä oli ilmiöllä rukousnauhan asemasta nuoliviini, ja jännitetty
jousi makasi ruuhen kokassa.
"Rutto ja pitaali --" alotti ruuhessa olija uudelleen, mutta älyttyään
Ekkehardin tonsurin ja benediktiläispuvun muutti hän säveltä: "Hohoo!
Salve confrater! Pyhän Armaghin Patrikin parran nimessä, jos olisitte
säästäneet sukkeluuttanne vielä neljänneksen tuntia, niin olisin voinut
kutsua teidät kelpo palalle vesilinnunpaistia!" Liikutettuna tirkisteli
hän matkaansa lentävän sorsaparven jälkeen.
Mutta Ekkehard heristi hymyillen sormeaan: "Ne clericus venationi
incumbat! Elköön kukaan Herran voidelluista harjoittako metsästystä!"
"Kamariviisautta!" morkkasi toinen, "ei kelpaa meillä järven tässä
päässä! Oletteko ehkä lähetetty pitämään kirkontarkastusta Radolfszellin
pastorin luona?"
"Radolfszellin pastorinko?" kysyi Ekkehard. "Onko se ehkä veli
Marcellus, joka seisoo edessäni?" Hän vilkaisi linnustajan oikeaan
käsivarteen, jolta kaapunhiha oli siirtynyt syrjään; karkein piirtein
oli siihen syövytetty käärmeen kiertämä vapahtajankuva ja sen päälle
kirjoitus Christus Vindex.
"Veli Marcellus?" nauroi puhuteltu ja sipaisi kädellään otsaansa,
"fuimus Troes; tervetulon Moengalin seurakuntaan!"
Hän astui ruuhestaan Ekkehardin alukseen. "Pyhä Gallus eläköön!" sanoi
hän suudellen häntä poskille ja otsalle. "Laskekaamme maihin, te olette
vieraani ilman sorsiakin."
"Teitä olen toisellaiseksi kuvitellut," sanoi Ekkehard. Eikä se ihme
ollutkaan.
Mikään ei auta paremmin saamaan väärää kuvaa jostakin ihmisestä, kuin
saapuminen hänen jälkeensä paikkaan, jossa hän aikoinaan on
vaikuttanut; harvojen yksityisten piirteiden näkeminen hänen
toiminnastaan, ja käsityksen luominen poismenneestä jälkeenjääneiden
puheiden nojalla. Ihmisen syvimmät ja ominaisimmat piirteet jäävät
enimmäkseen muilta huomaamatta, ja vaikka ne olisivatkin kaikkien
nähtävinä, katoavat ne jälkimaineesta kokonaan. Ekkehardin tullessa
luostariin oli veli Marcellus jo ennättänyt lähteä autioon Radolfszellin
pappilaan kirkkoherraksi. Jotkut sirosti kirjoitetut aikakirjat, Ciceron
kirja "Velvollisuuksista" ja latinankielinen Priscianus iiriläisellä
tekstillä rivien välissä, säilyttivät siellä hänen muistoaan. Suuresti
kunnioitettuna eli hänen nimensä vielä sisemmässä luostarikoulussa,
jonka kunnollisimpia ja elämältään nuhteettomimpia opettajia hän oli
ollut. Mutta sitte oli hänen muistonsa sammunut Sankt Gallenissa. Sen
vuoksi olikin Ekkehard linnustajan asemesta luullut näkevänsä totisen,
laihan ja kalpeakasvoisen oppineen.
Radolfszellin ranta oli pian saavutettu; ohut, ainoastaan yhdeltä puolen
leimattu hopearaha tyydytti lautturin vähäiset vaatimukset. He astuivat
maalle. Muutamia harvoja taloja ja vaatimattomia kalastajamajoja ympäröi
hautakappelia, joka kätkee P. Radoltin luut.
"Nyt olemme Moengalin pappilassa," lausui vanhus, "käykää vain sisään.
Te ette kai Konstanzin piispalle antane sellaista esitystä taloudestani
kuin se Rheinaun dekaani, joka väitti olleensa pakotettu näkemään
luonani ruukkuja ja juomasarvia niin kookkaita, että niiden vertaisia
kaikkina aikakausina on vihattu".[14]
He astuivat sisään laudoilla vuorattuun tupaan. Peuran- ja
puhvelinsarvia riippui sisäänkäytävän päällä, metsästyskeihäitä, ansoja
ja muita pyydyksiä oli sirotettu hauskaan epäjärjestykseen seinille,
sopessa olevaan ylösalaisin käännettyyn tynnyriin nojautui
tuttavallisesti haarukkamalja; jollei se olisi ollut pastorin asunto,
olisi siinä hyvästi voinut elää keisarillisen jahtialueen metsänvartija.
Ei kestänyt kauvaa, ennenkun tammisella pöydällä seisoi ruukullinen
hapanta viiniä, ja myöskin leipää ja voita myönsi ruoka-aitta. Sitte
tuli pastori takaisin keittiöstä, piteli helmaansa yläällä kuin täyteen
ahdattua esiliinaa ja pudotti kokonaisen raesateen savustettuja siikoja
vieraansa eteen. "Heu! quod anseres fugasti antvogelosque et
horotumblum! Voi, ettäs minulta villihanhet säikytit ja sorsat ynnä
ruovonpäristäjät!" sanoi hän senaikaisella kamalalla munkkilatinalla.
"Mutta kun on valittava siian ja tyhjän välillä, niin aina toki ottaa
edellisen."
Saman veljeskunnan jäsenet hyvästyvät pian toisiinsa. Vilkas keskustelu
syntyi aterian aikana. Mutta vanhuksella oli enemmän kyseltävää kuin
mihin Ekkehard voi vastata; niin monesta vanhasta toverista ei ollut
muuta kerrostavaa, kuin että hänen arkkunsa oli laskettu alas toisten
viereen, ja risti seinällä ja lause kuolleitten kirjossa vain ilmoitti,
että hänkin oli elänyt; -- niitten juttujen, kaskujen ja
luostarikiistain sijaan, joista kolmekymmentä vuotta sitte oli kerrottu,
oli tullut uusia, ja mitä sen jälkeen oli tapahtunut, se oli vanhuksesta
yhdentekevää. Ainoastaan kun Ekkehard kertoi matkansa päämäärästä ja
tarkoituksesta, huusi hän: "Ohoo, confrater, te olette minulle
saarnannut jahtia vastaan, ja nyt menette itse oikein jaloa riistaa
pyytämään!"
Mutta Ekkehard johti puheen toisaalle. "Ettekö vielä koskaan ole
ikävöinyt takaisin luostarin ja tieteen hiljaisuuteen?" kysyi hän.
Silloin leimahti vanhan pastorin silmä: "Vaivasiko Catilinaa ikävä
Rooman senaatin puupenkeille, sittekun hänestä oli sanottu: 'Excessit,
evasit, erupit?' Nuori veri ei ymmärrä sitä. Egyptin lihapadoilleko?!
Ille terrarum mihi præter omnes ... sanoi koira tallista, jossa oli
seitsemän vuotta maannut."
"En teitä ollenkaan ymmärrä," sanoi Ekkehard. "Mikä mielenne niin
muutti?" Hän vilkaisi metsästysesineihin.
"Aika --," vastasi pastori ja koputti siikaansa mureaksi tammipöytään,
"aika ja kasvava tietoisuus. Mutta siitä teidän ei tarvitse apotillenne
mitään virkkaa. Olen minäkin kerran ollut nuorukainen kuten te nyt;
Irlanti synnyttää hurskasta väkeä, se kyllä tässä maassa tiedetään.
Eheu, miten olinkaan viaton mieleltäni, kun enoni Markuksen kanssa
palasin pyhiinvaellusmatkalta Roomaan. Olisittepa silloin nähnyt nuoren
Moengalin; koko maailma ei ollut hänestä kiiskinkään arvoinen, mutta
virsien veisaaminen ja hengellisten asiain harjoittaminen sitävastoin
hänen virkistyksensä. Silloin ratsastimme kerran Galluksen luostariin --
pyhän maamiehensä kunniaksi kelpo irlantilainen kyllä tekee parin
peninkulman kierroksen, -- mutta minä jäin sinne kokonaan olemaan.
Vaatteet, kirjat, rahat ja tiedot, koko ihminen tuli luostarin omaksi,
ja iiriIäisestä Moengalista tehtiin veli Marcellus ja hän heitti enonsa
kullan ja hopean ulos akkunasta, jotta silta hänen ja maailman välillä
tyyten katkaistaisiin. Ne olivat ihania vuosia, sen sanon teille,
silloin valvoin ja rukoilin ja opiskelin oikein sydämmenhalulla.
"Mutta paljo istuminen on ihmiselle haitallista, ja paljo tietäminen tuo
liikaa puuhaa. Monet illat istuin miettien kuin etana ja väittelin kuin
harakka; mikään ei ollut minulle selviämätöntä: missä oli haudattuna
Johannes Kastajan pää, ja millä kielellä käärme oli puhutellut Aadamia
--, kaikki oli minulla selvänä; se seikka vain ei ollut mieleeni
juolahtanut, että ihminen on luilla ja lihalla ja verellä varustettuna
tullut maailmaan. Hohoo, confrater, silloin tuli minulle vaikeita
hetkiä, jotka teiltä säästykööt? Pää kävi minulla raskaaksi, kädet
levottomiksi, kirjoituspöydän ääressä en viihtynyt, kirkossa en voinut
polvistua... Pois! soivat äänet korvissani, pois vain ja kauvas täältä!
Vanhalle Thietolle sanoin kerran tehneeni keksinnön. Minkä sitte? Sen,
että muuriemme ulkopuolella oli raitista ilmaa... Silloin he kielsivät
minulta kokonaan ulospääsön, mutta monena yönä nousin salaa kellotorniin
ja katselin kaukaisuuteen ja kadehdin lepakoita, jotka lensivät
petäjikön yli... Veli, semmoista vastaan ei auta paasto eivätkä
rukoukset; mikä ihmisessä salaa kiehuu, sen täytyy päästä ulos.
"Edellinen apotti huomasi tämän ja lähetti armollisesti minut tänne
vuoden lomalle, mutta veli Marcellusta ei koskaan kuulunut takaisin. Kun
otsani hiessä kaasin tammen ja siitä ruuheni koversin ja muuttolintuja
ilmasta karistelin alas, selvisi minulle mitä terveenä olo oikeastaan
merkitsee: kalastaminen ja metsästäminen karkottavat ihmiseltä turhat
huolet; ja niinpä olen nyt kolme vuosikymmentä ollut täällä
Radolfszellissä, rusticitate quodam imbutus, tavoiltani jonkun verran
raaistuen, mitäpä sitä kieltää! Minä olen kuin pelikaani korvessa, ja
kuin huuhkaja, joka raunioihin pesänsä rakentaa, käyttääkseni psalmistan
sanoja, mutta terve olen ja vahva, eikä Moengal-vanhus vielä kotvaan
aikaan aijo käydä mykäksi mieheksi; ja tiedänpä olevani turvattu ainakin
yhtä onnettomuutta vastaan..."
"Mitä onnettomuutta tarkoitatte?" kysyi Ekkehard.
"Sitä, että Pyhä Pietari ei minua ainakaan tule taivaan portilla
kolauttamaan avaimillaan otsaan ja sanomaan: 'Ulos, sinä hyödyttömän ja
tyhjän filosofian harjoittaja!'"
Ekkehard ei sen enempää halunnut kuulla Moengalin sydämmenpurkauksia.
"Teillä varmaankin on vaivaloinen työ sielujen hoidossa", lausui hän,
"paljon lienee täällä paatuneita sydämmiä, pakanuutta ja
kerettiläisyyttä..."
"Tuollainen puhe kuuluu joltakin", sanoi vanhus, "piispojen ja
keisarillisten neuvosten suussa; tuomiokapitulien ja synoodien
päätöksissä se tuntuu vallan kamalalta, kun ne leimaavat kansan luulon
pakanalliseksi harhauskoksi ja uhkaavat sitä kirkkorangaistuksilla.
Mutta täällä vanhastaan luullaan puissa ja virroissa ja vuorten
korkeuksissa Jumala tuttavan. Jokaisella pitää maailmassa olla oma
ilmestyksensä, hegaulaiset etsivät sitä ulkoa luonnosta... Sitä käy
silloinkin ajatteleminen läsnäolevaksi, kun ihminen aamuvarhain seisoo
nurmikolla ja aurinko nousee hänen ylitsensä...
"Sen vuoksi he tulevatkin herranpäivinä tänne minun luokseni ja yhtyvät
kanssani messuun, ja jollei luostarin lähettiläät kiristäisi niin monia
sakkokillinkejä heidän kukkaroistaaan, kääntyisivät he vielä suuremmalla
halulla evankeliumin puoleen. --
"Maljanne, confrater! Myöntäkää, että raitis ilma..."
"Sallikaa minun", sanoi Ekkehard kääntäen taitavasti keskustelun
suuntaa, "juoda veli Marcelluksen, luostarikoulun opettajan,
Prisciatiuksen iirinkielelle kääntäjän terveydeksi."
"Menköön!" nauroi Moengal. "Mutta mitä käännökseeni tulee, on siinä
koira haudattuna".[15]
Mutta Ekkehardissa paloi kiihkeä halu päästä korkealle Twielilleen.
Harva on aivan päämääränsä edessä pitänyt pitkää lepohetkeä. "Vuori
seisoo tukevasti maassa", sanoi Moengal, "ei se teiltä karkuun lähde."
Mutta Moengalin viini ja hänen oppinsa raittiin ilman hyödyllisyydestä
voi sitä, jonka piti mennä tapaamaan herttuatarta, varsin heikosti
pidättää. Hän otti isännältään jäähyväiset.
"Minä seuraan teitä aina seurakuntani rajalle", sanoi pastori, "tänään
voitte vielä kulkea kupeellani pukuni kehnoutta säikkymättä; mutta kun
istutte tuolla ylhäällä vuorenhuipulla, olette mielestänne kirkastunut
ja teistä tulee ylhäinen herra; ja jos joskus Hadwig rouvan sivulla
ratsastatte Radolfszelliin ja Moengal vanhus seisoo majansa ovella, saa
hän armollisen kädenliikkeen almukseen -- sellaista on maailman meno!
Kun murokas kasvaa isoksi, tulee siitä siika, ja se syö pienempiä
sukulaisiaan."
"Niin ette saa sanoa!" huudahti Ekkehard suudellen iiriläistä
munkkiveljestään.
Sitte he lähtivät yhdessä matkaan, ja pastori otti ansansa mukaan
virittääkseen ne palatessaan metsälintujen varalle. Kulettavana oli
pitkä polku petäjikön halki, pitkä ja hiljainen.
Kun metsä viimein harveni, seisoi vastassa tummana jättiläisenä ylhä
Twiel, heittäen suuren varjonsa tulevia vastaan. Mutta Moengal tähysteli
terävällä silmällään polkua pitkin metsänloppuun päin. "Seurakunnassani
liikkuu monenlaista väkeä", virkkoi hän.
He eivät olleet monta askelta ottaneet, kun Moengal tarttui
matkakumppaninsa käsivarteen, asetti hänet mieleiseensä suuntaan ja
osottaen eteenpäin sanoi: "Nuo ovat yhtä vähän villihanhia kuin
muitakaan metsän eläimiä!"
Kuului sellaista ääntä, kuin olisi kaukana ratsun jalka maata
tallannut... Moengal juoksi tien oheen, hiipi hyvän matkaa nuoren
viidakon sisään, laskeutui pitkäkseen maahan ja kuunteli.
"Metsämiehen hullutuksia!" murahti Ekkehard odotellessaan toveriaan. Nyt
tuli tämä takaisin. "Veli," sanoi hän, "onko Pyhä Gallus riidassa jonkun
kanssa tämän maan mahtavista?"
"Ei."
"Oletteko te loukannut ketään?"
"En."
"Merkillistä", virkkoi vanhus, "tännepäin on tulossa kolme asestettua
miestä."
"Ne ovat herttuattaren lähettiläät, jotka tulevat minua
vastaanottamaan", sanoi Ekkehard kopeasti hymyillen.
"Hohoo!" murahti Moengal, "väärin arvattu! Heillä ei ole herttuattaren
palvelijain pukua, ja kypärinsä ovat ilman erityistä merkkiä. Eikä
kukaan Twielin väestä ratsasta ulos harmaaseen viittaan puettuna." Hän
hiljensi askeleitaan.
"Eteenpäin!" sanoi Ekkehard. "Jolla on puhdas omatunto, sen askeleita
Herran enkelit johdattavat."
"Eipä aina niin Hegaussa!" vastasi vanhus. Mutta enempään
ajatustenvaihtoon ei enää ollut aikaa; kavionkopina lujeni, maa tärisi
ja esiin tuli kolme ratsastajaa suletuin kypärin ja paljastetuin
miekoin...
"Seuratkaa minua", huusi pastori, "maturate fugam!" Hän heitti ansansa
tielle ja tahtoi vetää Ekkehardia mukanaan tienoheen. Mutta tämäpä ei
kääntynytkään. Silloin syöksähti Moengal yksinään pensaikkoon, jonka
okaat viilsivät hänen pukuunsa joitakuita uusia reikiä entisten lisäksi;
hän tempautui irti ja katosi kauriin hypyin tiheään viidakkoon. Hän
tunsi tämän maanäären häikäilemättömät tavat.
"Hän se on!" huusi etummaisin ratsumiehistä. Silloin hyppäsivät kaikki
kolme ratsuiltaan heitä ylväästi tähystävää Ekkehardia vastaan.
"Mitä te tahdotte?" -- ei mitään vastausta. Hän tarttui krusifiksiin,
joka riippui hänen vyössänsä. "Ristiinnaulitun nimessä!..." yritti hän
manata, mutta jo paiskattiin hänet maahan, kovat kourat pitelivät häntä
kiini, nuora kiedottiin hänen käsiensä ympäri ja pian olivat ne sidotut
hänen selkänsä taa; valkea side peitti hänen silmänsä niin tiukasti,
että kaikki kävi hänelle pimeäksi. "Eteenpäin!" karjaistiin. Hetken
hämmästys horjutti hänen polviaan ja hän astui epävarmoin askelin;
silloin he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä jonkun matkaa.
Metsänreunassa odotti neljä miestä kantotuoli mukanaan; siihen
viskattiin sidottu, ja niin kävi kulku edelleen tasankoa pitkin.
Kavionkopinasta sivullaan huomasi Ekkehard ratsastajien seuraavan
saalistaan.
Mutta Moengalin paetessa metsän halki hyppelivät tiaiset iloisesti
oksilla ja rastaanlaulua helkähteli hänen ympärillään, niin että hän
aivan unhotti äsken uhanneen vaaran, ja häntä vain syvästi harmitti se
seikka, että oli lennättänyt ansat luotaan.
Ja kun vielä peltokana tuli siihen lisäksi huutaen "kvakkaraataan", oli
se hänestä jo liian hävytöntä, ja hän palasi takaisin hyökkäyspaikalle.
Siellä oli hiljaista, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaukana hän
näki vilauksen poistuvista ratsumiehistä. Heidän kypäränsä välkkyivät
päivänpaisteessa.
"Ensimmäiset tulevat usein viimeisiksi", virkkoi hän puistaen päätään ja
kokoili ansansa yhteen. "Ruhtinattaren saliin hän ajatteli mennä, ja
vankeuteen häntä nyt viedään. Pyhä Gallus, rukoile puolestamme!"
Sen enempää ei Moengal tällä asialla päätänsä vaivannut. Sellaiset
väkivallan teot kukoistivat tähän aikaan yhtä taajassa kuin esikot
keväisellä nurmella.
Uipa kerran kala Bodenjärven pohjasyvyyksissä; se ei voinut käsittää,
mikä mustan sukeltajalinnun johti alas sen asuma-aloille; linnun nokassa
se liiti yhä ylemmäksi, vetten ja ilmojen halki, ja yhä oli tämä hänelle
arvoitus. Niin makasi Ekkehardkin kantotuolissaan sidottuna ja
vangittuna; ja mitä enemmän hän mietti kohtalonsa ikävää käännettä, sitä
sekavammaksi se hänelle kävi.
Hitaasti syntyi hänessä viimein se ajatus, että Hegaussa ehkä asui joku
noiden kamariherrain ystävistä tai veriheimolaisista, joka nyt kostaisi
P. Galluksen viattomalle opetuslapselle luostarin entisen apotin Salomo
piispan ilkityön hänen heimolaisiansa kohtaan. Siinä tapauksessa voi
Ekkehard valmistautua odottamaan mitä pahinta, sillä siihen aikaan ei
papillinen tonsuri eikä hengellinen puku suinkaan aina pidättänyt
kostajaa silpomasta uhriltaan kädet tai puhkaisemasta hänen silmänsä.
Hän jo ajatteli kuolemaa. Omatuntonsa ei häntä mistään syyttänyt eikä
kuolema siis pelottanut häntä; mutta syvältä hänen sydämmensä pohjasta
kaikui hiljainen kysymys: "Miksi ei vasta vuoden päästä, sittekun ensin
olisin laskenut jalkani korkealle Twielille?" --
Nyt astuivat kantotuolin kantajat hitain askelin: he mahtoivat kulkea
vuorta ylöspäin. "Minnekähän tämän maan kotkanpesistä he minut
hinaavatkaan?" -- Puolisen tuntia lienee kestänyt tällaista kulkua;
sitte löivät hevosten kaviot johonkin onttoon ja kopisevaan, aivan kuin
puiseen siltaan. Vielä oli kaikki hiljaista, ei kuulunut torninvartijan
huutoa --, mutta ratkaisu ei kuitenkaan voinut olla kaukana. Silloin
heräsi Ekkehardissa väkevä luottamus Jumalaan; hänen mieleensä
muistuivat psalmistan sanat: "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme,
joka on sangen sovelias apu tuskissa. Sentähden me emme pelkää, jos
vielä maailma hukkuis, ja vuoret keskelle merta vajoisivat; vaikka vielä
meri pauhais ja lainehtis, niin että siitä pauhinasta vuoret
kukistuisivat, Sela!"
Jo kulettiin toisenkin sillan ylitse. Muuan portti avautui naristen
matkueen edessä, ja kantotuoli pysähtyi. Silloin nostivat ratsastajat
vankinsa ulos, hänen jalkansa koskettivat maata: se kasvoi ruohoa; --
kuiskeen kohina kohtasi hänen korviaan, kuin olisi läheisyyteen
kokoutunut paljon kansaa, ja nuora irroitettiin hänen kättensä
ympäriltä. "Ottakaa side silmiltänne!" sanoi eräs hänen seuraajistansa.
Hän teki niin... Sydän, elä halkea riemusta! Hän seisoi Hohentwielin
linnanpihalla... Iloisesti kohisivat päitten päällä vanhojen lehmuksien
lehvät; teltan-tapainen matto oli viritetty niiden välille, muratin- ja
viininlehdistä oli sidottu seppeleitä ja köynnöksiä; linnan asukkaat
seisoivat tiheänä ryhmänä ympärillä, ja kivisellä penkillä istui
herttuatar, purppurainen ruhtinaan vaippa hartioillaan ja lempeä hymy
jyrkkiä piirteitä kaunistaen... Nyt nousi tuo ihana vartalo istualtaan;
herttuatar astui Ekkehardia vastaan lausuen: "Tervetullut Hadwigin
linnarauhaan!" Ekkehard tuskin enää tiesi mitä hänelle tapahtui... Hän
yritti langeta polvilleen, mutta armollisesti herttuatar nosti hänet
jaloilleen sekä viittasi luokseen kamariherra Spazzoa. Tämä heitti
yltään harmajan ratsurinvaippansa, astui Ekkehardin luo ja syleillen
häntä, kuin vanhaa tuttavaa ainakin, lausui: "Valtiattaremme nimessä,
ottakaa vastaan rauhansuutelo!"
Ekkehardin aivojen läpi lennähti pikainen ajatus: "Onkohan tarkoitus
tässä tehdä pilaa minun kanssani?" Mutta herttuatar huusi hänelle
nauraen:
"Teille maksetaan samalla rahalla. Koska kolme päivää takaperin sallitte
Schwaabin herttuattaren saapua luostariinne vain kannettuna, vaatii
oikeus ja kohtuus, että myöskin hänen väkensä kantaa Sankt Gallenin
miehen hänen kynnyksensä yli."
Ja Spazzo herra pudisti vielä kerran hänen kättään sanoen: "Mitäpä
tuosta sen enempää; meillä oli ankara käsky tehdä niin!" -- Hän oli
ensin johtanut hyökkäystä ja sai nyt panna toimeen sydämmellisen
vastaanoton; kummankin tehtävän hän suoritti yhtä tärkeän näköisenä,
sillä kamariherran on oltava taitava mies ja osattava sovittaa
vastakkaisetkin asiat keskenään mukiinmeneviksi.
Ekkehard hymyili. "Jos se kerran pilaa oli", sanoi hän, "niin suorititte
sen sangen vakavalla tavalla." Tällöin hän ajatteli, miten muuan
ratsastajista häntä kantotuoliin sysätessään oli iskenyt vaskipäisellä
keihäällään häntä kovin tuntuvasti kylkeen. Tämä tosin ei enää kuulunut
herttuattaren antamaan tehtävään, mutta puheena oleva nihti oli
aikoinaan ollessaan kamariherran veljenpojan Luitfriedin palveluksessa
ollut mukana vierittämässä Salomo piispaa alas hevosen selästä ja
tällöin saanut sen hairahduttavan luulon, että yleensä hengellisiä
herroja hevosen selästä vierittäessä on välttämätöntä antaa niille
tukeva nyrkinisku, potku tai työnti keihäällä kylkeen.
Nyt johdatti Hadwig rouva vieraansa kädestä kiini pitäen linnanpihan
poikki ja näytti hänelle ylävän asumuksensa ja uljaan näköalan alpeille
ja Bodenjärvelle päin; ja linnan väki -- yksin äskeiset vangitsijatkin
-- pyysivät hänen siunaustaan, ja hän siunasi heidät kaikki.
Sitte saattoi herttuatar hänet ovelle saakka. Häntä odotti kylpy ja
puhtaat vaatteet. Hadwig käski hänen puhdistaa itsensä ja levätä matkan
vaivoista. Ekkehard tekikin sen kernaasti ja hilpeällä mielellä, kuten
ainakin helposti läväistyn vaaran jälkeen...
Mutta tätä seuraavana yönä tapahtui Sankt Gallenissa sellainen kumma,
että torninvartija Romeias ilman vähintäkään aihetta karkasi ylös
makuusijaltaan ja puhalsi äkäisesti torveensa, niin että koirat
luostarinpihalla yhtyivät metelinpitoon ja kaikki veljet kavahtivat ylös
sijoiltaan ja juoksivat yhteen, eikä kuitenkaan ollut portin
ulkopuolella ketäkään sisäänpääsyä anovaa. Apotti laski syyn tästä
pahojen henkivoimien vaikutukselle, mutta antoi sen ohessa vähentää
Romeiaan viiniannoksen viikon aikana puolella; tähän toimenpiteeseen ei
kuitenkaan olisi ollut vähintäkään aihetta, sillä syy portinvartijan
merkilliseen käytökseen oli vallan toinen...