Ekkehardin lähtö.
Aikaisin seuraavana aamuna astuivat herttuatar ja hänen seuralaisensa
satulaan ratsastaakseen kotia päin, eikä apotillakaan ollut mitään
vastaan Hadwigin pyytäessä päästä kaikista jäähyväisseremonioista. Sen
vuoksi luostari makasikin tyynessä levossaan, kun pihalla orhiit
hirnuivat; ainoastaan Cralo herraa vaati hänen velvollisuutensa pihalle.
Hän tiesi kyllä, mitä tavat käskivät.
Kaksi veljistä seurasi häntä.
Toinen kantoi komeaa kristallipikaria, joka oli varustettu hopeaisella
jalalla ja kehyksellä, ja oli moni kaunis onyks-kivi ja smaragdi
kiinnitettynä sen hopeaiseen kehykseen; toinen jälleen kantoi
viiniruukkua. Apotti kaatoi ruukusta hiukan pikariin, toivotti
jalosukuiselle serkulle kaunista matkapäivää ja pyysi häntä
jäähyväishetkenä tyhjentämään pikarin hänen kanssaan ja pitämään sen
muistona ystävistään.
Siltä varalta, että lahja huomattaisiin liian halvaksi, oli apotilla
mukanaan toinenkin harvinainen esine; sekin oli tosin hopeata, mutta
muodoltaan mitätön ja tavallista leipäkyrsää muistuttava, mutta
sisäpuolelta oli se reunojaan myöten täytetty kultaisilla Byzantiumin
zekiineillä. Ensiksi ei apotti kuitenkaan tahtonut sitä ollenkaan
näyttää, vaan kantoi kätkettynä kaapunsa sisään.
Hadwig rouva otti vastaan pikarin ja oli siitä hiukan maistavinaan,
mutta antoi sen sitte takaisin sanoen: "Anteeksi, rakas serkku, mitä
nainen tekee juoma-astialla? Minä pyydän toisenlaista vieraslahjaa.
Ettekö eilen puhunut minulle viisauden lähteistä? Teidän on minulle
luostarin kirjastosta lahjoitettava kappale Virgiliusta!"
"Aina valmis leikinlaskuun!" sanoi Cralo herra, joka oli odottanut
enemmän vaadittavan, "mitä te Virgiliuksella teette, kun ette kieltä
ymmärrä?"
"Se on selvää, että samalla annatte minulle myöskin opettajan", sanoi
herttuatar vakavasti.
Silloin pudisti apotti arvelevasti päätään: "Milloin on ruvettu antamaan
Pyhän Galluksen opetuslapsia vieraslahjoiksi?"
Mutta herttuatar sanoi: "Teidän on täytynyt ymmärtää minut.
Vaaleaverinen portinvartijanne tulee opettajakseni, ja tänään
viimeistään kolmen päivän perästä on hänen ynnä Virgiliuksen oltava
minun luonani! Muistakaa, että luostarin riidan Reininlaaksossa olevista
tiluksista ratkaisen ja sen vapaudet Schwaabissa vahvistan minä, ja
etten myöskään ole aivan haluton perustamaan Twielini kallioille
luostaria Pyhän Benediktuksen opetuslapsille.
"Jääkää hyvästi, herra serkkuni!"
Silloin nyökkäsi Cralo herra huolestuneesti palvelevalle veljelle:
"Viekää malja takaisin aarrekammioon!" Hadwig ojensi hänelle
miellyttävästi hymyillen oikean kätensä, Spazzo herra heilutti hattuaan
-- ja pian ratsasti seurue kevyttä ravia luostarin piiristä kotia kohti.
Romeiaan tornikammiosta viskattiin mahtavan suuri kukkakimppu
poisratsastavien joukkoon; siinä oli auringonkukkia yksistään
puolitusinaa, astereista puhumattakaan; mutta kukaan ei nostanut sitä
ylös, ja hevosten kaviot murskasivat sen...
Vedestä tyhjään vallihautaan porttien edessä olivat ulomman
luostarikoulun oppilaat piiloutuneet. "Kauvan eläköön Schwaabin
herttuatar! Eläköön hän... Ja lähettäköön hän pian siikamme! Eläköön --
hän!" kaikuivat heidän kimakat huutonsa eroavien korviin.
"Ken on tyhmästä käytöksestä saanut palkakseen kolme lupapäivää ja
järven paraat kalat, sen on hyvä huutaa", murahti Spazzo herra.
Hitain askelin palasi apotti luostariin. Hän kutsutti luokseen
portinvartija Ekkehardin ja sanoi tälle: "Teille on sallimus määrännyt
tehtävän. Teidän on vietävä herttuatar Hadwigille kappale Virgiliusta ja
ruvettava hänen opettajakseen. 'Maron vanhat laulut sulosoinnullaan
sivistäköön skyyttien tavat', lausuu Sidonius. Se ei tosin liene
mielenne mukaista..."
Ekkehard loi katseensa maahan, veren karatessa hänen poskilleen...
"Mutta maan mahtaville ei meidän ole annettava pahennuksen syytä. Te
lähdette huomenna matkalle. Minä ikävällä teidät kadotan; te olitte
luostarin paraita ja kunnollisimpia jäseniä. Pyhä Gallus on muistava sen
palveluksen, jonka teette hänen huoneelleen. Elkää myöskään unhottako
leikata Virgiliuksen nimilehdestä sitä kirousta, joka on omistettu
kirjan poisviejälle..."
Mikä on ihmisen hartain toivomus, siihen hän kernaasti antaa itseään
käskeä.
"Kuuliaisuudenlupaukseni," sanoi Ekkehard, "käskee minun tottelemaan
esimiestäni hidastelematta ja viivyttelemättä, laiskottelematta ja
nurisematta."
Hän notkisti polveaan apotin edessä. Sitte palasi hän takaisin
suojaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän käynyt unessa. Eilispäivästä
alkaen oli häntä kohdannut liiankin paljon uusia asioita. Niin voi käydä
monelle muullekin; hitaasti ja yksitoikkoisesti kuluu elämä -- sitte
tapahtuu kohtalossa käänne, ja isku seuraa iskua. Hän varusti itseään
matkaan. "Mitä olet alkanut, se jätä päättämättä, vedä kätesi työstä,
jossa se toimii, astu kuuliaisuuden polulle," -- hänen tuskin tarvitsi
muistuttaa itselleen tätä lausetta veljeskunnan säännöissä.
Hänen suojassaan virui sen virsikirjan pergamenttilehtiä, jonka Folkard
oli mestarinkädellä kirjoittanut puhtaaksi ja siroilla kuvilla
kaunistanut. Ekkehardin toimeksi oli annettu maalata sen alkukirjaimet
sillä kallisarvoisella kultavärillä, jota apotti äskettäin oli ostanut
Venezian kauppiailta, ja viimeistää henkilökuvat panemalla vienon
kultatunnun kruunuihin, valtikoihin, miekkoihin ja viitansaumoihin.
Hän otti pergamentit ja värit ja vei ne toverinsa huoneeseen, jotta tämä
hänen sijastaan suorittaisi viimeistelytyön. Folkard oli juuri alottanut
uuden kuvan, joka esitti Daavidia liitonarkin edellä tanssivana ja
harppua soittavana; hän ei katsahtanutkaan ylös työstään. Vaijeten lähti
Ekkehard hänen taiteilija-suojastaan.
Hän meni kirjastoon valitsemaan sopivan kappaleen Virgiliusta.
Seisoessaan tässä korkeakaarisessa salissa, yksinään äänettömien
pergamenttikääröjen keskellä, valtasi hänet syvä alakuloisuus;
elottomatkin esineet näyttävät erojaishetkellä saavan sielun ja ottavan
osaa eroavan liikutukseen.
Kirjat olivatkin hänen paraat ystävänsä. Hän tunsi ne kaikki ja tiesi
niiden kirjoittajat; -- monet kynänpiirteet palauttivat hänen mieleensä
erään jo kuolleen ystävän...
"Mitähän tuonee mukanaan uusi elämä, joka minun huomenna on
alettava?..." Kyynel vierähti hänen silmäänsä. Hänen katseensa sattui
pieneen, metallikansiin sidottuun sanakirjaan, johon P. Gallus oli maan
kieltä taitamattomana Arbonin kirkkoherralla käännättänyt itselleen
tarpeellisimmat saksalaiset sanat. Silloin ajatteli Ekkehard, miten
luostarin perustaja aikoinaan niin vähällä mahdilla ja varustuksella oli
lähtenyt matkalle, muukalaisena pakanain sekaan, ja miten Jumala ja
hänen oma pelkäämätön sydämmensä oli hädän ja vaarojen keskellä aina
säilyttänyt hänet terveenä ja koskemattomana... Hänen rohkeutensa palasi
jälleen, hän suuteli pientä kirjaa, otti Virgiliuksen lippaasta ja
kääntyi menemään ulos kirjastosta. "Ken tämän kirjan varastaa, sitä
kohdatkoon tuhannen ruoskaniskua ja halvaus ja pitaali sen lisäksi!" oli
kirjan ensi lehdelle kirjoitettu. Sen hän leikkasi pois.
Vielä kerran hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin olisi nähnyt kirjojen
hyllyiltä ja lippaista nyökkäävän hänelle jäähyväiseksi. Silloin kuului
seinältä rapinaa: iso pohjapiirustus, jonka arkkitehti Gehrung aikoinaan
kolmen kengänmitan suuruisesta nahanpalasesta oli valmistanut apotti
Hartmuthin uutta luostarirakennusta varten, irtautui naulastaan ja
putosi alas, niin että tomupilvi pölähti lattiasta. Ekkehard ei
välittänyt siitä sen enempää. Kulkiessaan yläkerroksen käytävää pitkin
tuli hän erään avoimen oven kohdalle. Se oli vanhusten suoja. Sisällä
istui sokea Thieto, joka aikoinaan oli ollut luostarin apotti, kunnes
silmienvalon sammuminen pakotti hänen eroamaan toimesta. Muuan akkuna
oli avoinna, jotta ukko saisi nauttia lämpimästä ilmasta. Hänen luonaan
Ekkehard oli viettänyt monta hetkeä tuttavallisessa keskustelussa. Sokea
tunsi hänen askeleensa ja huusi häntä sisään. "Minne matka?" kysyi hän.
"Alas -- ja huomenna kauvas täältä. Ojentakaa minulle kätenne, minä
menen korkealle Twielille."
"Pahoin", sanoi sokea, "sangen pahoin!" "Miksi niin, isä Thieto!"
"Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä,
hovipalvelus vielä pahempi, -- mitä sitte kun molemmat ovat
yhdistettyinä?"
"Se on minun kohtaloni", sanoi Ekkehard.
"Pyhä Gallus varjelkoon ja suojelkoon sinua", sanoi Thieto. "Tahdon
rukoilla puolestasi. Anna minulle, sauvani."
Ekkehard tahtoi tarjota hänelle käsivartensa, mutta vanhus torjui sen;
hän nousi seisaalleen ja astui erään seinäkomeron luo, missä seisoi
halvannäköinen lasipullo. Hän otti sen alas ja antoi Ekkehardille
sanoen:
"Se on Jordanin vettä, jota kerran itse ammensin pulloon. Jos joskus
tomupilvi lentää päällesi ja tahtoo näkösi himmentää, niin puhdista
sillä silmäsi. Minun silmilleni siitä ei enää ole apua. Jää hyvästi!"
Saman päivän illalla meni Ekkehard luostarin läheiselle vuorelle. Jo
kauvan oli tämä ollut hänen mielipaikkansa. Kalalammikoiden veteen sen
juurella, jotka oli kaivettu paastonaikaisen luostariravinnon
saamiseksi, kuvastuivat korkeat petäjät; vieno tuulenhenki väreilytti
niiden pintaa, ja kalat hyppelivät niissä hilpeästi. Hymyillen kulki hän
ohitse, ajatellen: "Milloinhan taas saan syödä jonkun teistä?"
Hongikossa Freudenburgin huipulla vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Siellä hän pysähtyi. Avarat, aukeat maat avautuivat hänen edessään.
Hänen jalkainsa alla lepäsi luostari kaikkine rakennuksineen ja
ympärysmuureineen; tuolla lorisi tuttu suihkukaivo luostarinpihalla,
tuolla loistivat syksykukat puutarhassa; täällä levisi munkkikammioiden
taaja akkunarivi, joista hän tunsi jokaisen, ja omaansa katsahtaen hän
virkkoi: "Jää Herran huomaan, hiljainen kammioni!" Paikka, missä
monirientoiset nuoruudenpäivät ovat eletyt, vetää sydäntä puoleensa kuin
magneettikivi; ihminen ei yleensä tarvitse suurtakaan aihetta
viehättyäkseen; ja ainoastaan se on köyhä, jolle ei osanotto maailman
suureen hyörinään anna tarpeeksi aikaa etsiä itselleen ja hengelleen
hiljaista paikkaa hetkiseksi levähtääkseen.
Ekkehard kohotti katseensa ylemmä. Etäisyydessä yleten, kuten rikasta
tulevaisuutta kuvastaen, kimalteli Bodenjärven hopeapeili; utuiseen
vaippaan oli verhoutunut vastapäisen rannan nouseva ja laskeva
rajaviiva, ja vain paikka paikoin hohti kirkas täplä ja sen vastaava
kuvainen vedessä ihmisasumuksia osottaen.
"Mutta mitä miettii takanani oleva hämärä seutu?" Hän katsahti
taaksensa, missä petäjiä kasvavain kukkulain takana korkea Säntis
kohotti huippujaan ja sarviaan ylhäiseen ilmaan; karuilla kallioilla
hyppeli hilpeä auringonsäde alituisesti taistellen jäykkäin pilviryhmäin
kanssa ja valaisten ohimennessään vuorensoliin kokoutunutta vanhaa
lunta, joka odotteli uutta talvea... Kamorin päällä lepäsi synkkä pilvi,
joka venytteli ja ojenteli itseään; pian peittyi päivä sen taakse, ja
harmajan himmeiksi kävivät huiput: pilvi varusteli kalevantulia
kohdustansa lennättämään...
"Olisikohan se enne minulle?" ajatteli Ekkehard. "En ymmärrä sitä. Eihän
minun tieni Säntille vie."
Miettiväisenä laskeutui hän vuorelta.
Seuraavana yönä hän rukoili P. Galluksen haudalla, ja varhain aamulla
hän otti kaikilta jäähyväiset. Virgilius ja Thieton pullonen työnnettiin
matkalaukkuun, muista kapineista tehtiin pieni mytty.
Joka ei omaa ruumistaan, halujaan ja himojaan saa itse hallita, se ei
matkalla eikä majassa myöskään saa minkäänlaista omaisuutta omistaa.
Apotti lahjoitti hänelle kaksi kultarahaa ja muutamia hopeadenaareja
eväsrahaksi matkan varrella.
Eräässä luostarin viljalaivassa kulki hän järven yli; -- purjeet täytti
suotuinen tuuli, rinnan hilpeä matkahalu.
Oli puolipäivän aika, kun Konstanzin linna ja tuomiokirkko ja
torninhuiput yhä selvemmin esiytyivät taivaanrannalla purjehtijain
silmiin. Hyvillä mielin hypähti Ekkehard maalle.
Konstanzissa hän olisi voinut viipyä ja nauttia piispan hovissa
vierasvaraisuutta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Tämä paikkakunta oli
hänelle vastenmielinen, hän vihasi sitä aivan sydämmensä pohjasta, -- ei
suinkaan sen aseman tai ulkomuodon vuoksi, sillä kauneudessa se kestää
kilpailun minkä muun rantakaupungin kanssa hyvänsä, vaan erään miehen
muiston vuoksi, joka oli hänelle vastenmielinen.
Se oli piispa Salomo, joka äskettäin oli suurella komeudella haudattu
tuomiokirkkoon. Ekkehard oli suora, rehellinen ja hurskas mies. Joka
kirkon palveluksessa käy kopeaksi ja paljoa tavottelevaksi, se tuntui
hänestä väärältä ihmiseltä; joka maallisia vehkeitä ja juonia yhdistää
kirkon palvelukseen, se hänen mielestään alensi kirkon arvoa ja oli sen
yhteydestä poissuljettava; -- mutta että tällainen henkilö kaikesta
turmeluksestaan huolimatta tulee kuuluisaksi mieheksi, se tuntui hänestä
perin ihmeelliseltä. Mutta sellainen mies oli juuri piispa Salomo ollut.
Hyvin muisti vielä Ekkehard vanhempain toverien kertomuksista, miten
tämä nuorena aatelismiehenä oli röyhkeästi ja viekkaasti tunkeutunut
luostariin, ollut vakoojana ja korvaankuiskuttajana ja esitellyt itseään
keisarille välttämättömänä henkilönä, kunnes hänen päässänsä olivat
yhdistyneinä Sankt Gallenin apotinlakki ja Konstanzin piispanhiippa.
Ja kamariherrain surkeasta kohtalosta lauloivat lapsetkin kaduilla.
Näitä oli prelaatti härsytellyt ja loukannut, kunnes he viimein ase
kädessä hankkivat itselleen oikeutta ja saivat hänet vangiksi; mutta
vaikka herra Erchangerin puoliso Berchta häntä vankeudessa vaali ja
hoiteli kuin avioherraansa ja pyysi häneltä rauhansuuteloa ja söi
yhdestä vadistakin hänen kanssaan, eivät koston ajatukset lähteneet
piispan mielestä, kunnes keisarinoikeus Adingenissä oli pudottanut hänen
urheain vastustajainsa päät.
Ja tytär, joka hurskaalle miehelle hänen hilpeänä ylioppilasaikanaan oli
syntynyt, oli vieläkin Zürichin tuomiokirkon abbedissana.
Tämä kaikki oli tuttua Ekkehardille; sen vuoksi hän ei tahtonut rukoilla
siinä kirkossa, johon tällainen mies oli haudattu.
Lienee kyllä väärin siirtää jonkun henkilön syntitaakkaa sille
maanosalle, jossa hän on elänyt ja kuollut, mutta sen voi ainakin hyvin
ymmärtää.
Hän pudisti Konstanzin tomut jaloistaan ja lähti ulos kaupunginportista,
seuraten järvestä lähtevän nuoren Reinvirran vasenta rantaa.
Mahtavasta pähkinäpensaasta hän leikkasi itselleen vankan matkasauvan.
"Kuten Aaronin sauva Herran temppelissä viherjöiden erotti hänen sukunsa
Jumalasta langenneesta juutalaisista, niin olkoon tämäkin sauva
jumalallisella armolla vihittynä minulle turva jumalattomia vastaan
matkallani!" lausui hän vanhan sauvasiunauksen sanoilla. Iloisesti löi
hänen sydämmensä hänen samotessaan yksinään eteenpäin.
Miten hilpeätoiveinen ja autuas onkaan se ihminen, joka nuorina
päivinään astuu tietymättömiä polkuja tuntematonta tulevaisuutta kohti,
-- avara maailma edessään, sininen taivas päällänsä ja raitis sydän
rinnassaan, -- aivan kuin loihtisi hänen matkasauvansa kaikkialla, missä
hän sen vain maahan työntää, esiin lehtiä ja kukkia ja onnen kultaisena
omenana oksillaan kantaisi. Astu vain urheasti eteenpäin! Kerran tulet
sinäkin väsyneenä laahaamaan itseäsi eteenpäin maantien pölyssä, ja
sinun sauvasi on kuiva karahka, sinun poskesi veretön ja kuihtunut, ja
lapset osottelevat sinua sormellaan ja nauravat sinulle ja kysyvät:
"Missä on kultainen omenasi!"
Ekkehard oli toden teolla matkaansa tyytyväinen. Matkalaulujen
laulaminen ei sopinut hengellisen säädyn miehelle, mutta Daavidin laulu,
jonka hän nyt viritti: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
puutu. Hän kaitsee minua viherjäisessä niityssä, ja vie minut
virvoittavan veden tykö" -- lienee taivassa tullut merkityksi samaan
ansiokirjaan, johon nuorukaisten enkelit kirjoittavat vaeltavain teinien
ja kuleskelevain sällien hilpeät laulut.
Niittyjen yli ja korkeaa ruohoa kasvavien kunnaiden ohi kulki hänen
tiensä. Pitkä ja alava tuli järvessä vastaan saari: se oli Reichenau.
Sen luostarin tornit ja muurit kuvastuivat tyyneen veteen, ja viinamäet,
niityt ja hedelmäpuistot todistivat matkamiehelle sen asukkaiden
ahkeruudesta.
Pari sataa vuotta takaperin oli saari ollut vielä autio ja tyhjä; sen
liejuisessa maassa oli asunut ainoastaan ilkeitä käärmeitä ja muita
matelijoita. Mutta Austrasian maavouti Sintlaz oli antanut sen
tyyssijaksi kodittomana kulkevalle Pirminius piispalle. Tämä oli saaren
yli lukenut pontevan siunauksen; sen voimaa eivät käärmeet ja madot
voineet vastustaa, vaan lähtivät täydessä sotarintamassa matkaansa,
mukanaan tuhatjalkaiset, pihtihännät, skorpioonit, rustiaiset ynnä muut
matelevaiset hyvin järjestetyissä taisteluriveissä, ja jälkijoukkona
sammakot ja salamanterit; rantaa kohden, missä myöhemmin kohosi
Schopfelnin linna, vieryi tämä kamala armeija ja rannalta alas järven
vihreään aaltoon -- ja kaloilla lienee silloin laajalla alalla ollut
maukas päivällinen.
Tänne perusti Pirminius kukoistavan luostarin, joka hyvästä kuristaan
sai kauniin maineen ympäri Saksan maita.
"Reichenau, vihreä saari, sa rikkaampi seutuja muita
Aarteissa tiedon ja hurskaudessakin oot asujantes,
Heelmien runsaudessa ja uhkeudess' rypäleitten:
Ijäti kukkii sun kunnaas ja järvessä kuvaistaan katsoo, --
Mainees on kuulu ain Brittein usvien kiertämäss' maassa,"
oli jo Ludvig Saksalaisen päivinä laulanut oppinut munkki Ermenrich, kun
hän Ellwangenin apotintuolissa istuessaan ikävöi takaisin Bodenjärven
kimalteleville laineille.
Ekkehard päätti käydä katsomassa tätä oman luostarinsa kuulua
kilpailijaa. Ermatingenin valkeahiekkaisella rannalla seisoi muuan
kalastaja veneessään ja ajoi siitä äyskärillä vettä. Ekkehard viittasi
sauvallaan saareen päin ja sanoi miehelle: "Viekäähän minut tästä
ylitse, ystäväiseni!"
Munkinpuku antoi siihen aikaan pontta kaikille vaatimuksille.
Mutta kalastaja pudisti suuttuneesti päätään: "En kuleta enää
ainoatakaan teidän kaltaistanne järven yli, koska kerran sakotitte minua
killingillä viime käräjillä..."
"Mistä syystä teitä sakotettiin?"
"Kreuzmannin takia!"
"Mikä Kreuzmann on?"
"Se on Allmann!"[13]
"Sekin on minulle tuntematon," sanoi Ekkehard, "miltä se näyttää?"
"Se on vaskesta valettu," murisi kalastaja, "kahden vaaksan pituinen, ja
pitää kädessään kolmea lumpeenkukkaa. Se seisoi vanhassa halavassa
Allmannsdorfissa, ja kaikki kävi hyvin niin kauvan kun se siinä seisoi,
mutta viime käräjäin jälkeen hakkasivat munkit sen puusta irti ja
raastoivat luostariinsa. Nyt se seisoo italialaisen piispan haudalla
Niederzellissä, mutta mitä sillä siellä on tekemistä? Auttaako se ehkä
kuolleita pyhimyksiä kalanpyynnissä?!..."
Siitä huomasi Ekkehard, ettei kristillisyys vielä kovinkaan lujasti
istunut kalastajassa, ja sen vuoksi hän selittytti itselleen, minkä
vuoksi vaskinen jumalankuva oli miehelle sakkoa tuottanut: hän oli sille
öisin teurastanut kutun, jotta se siunaisi hänen verkkoihinsa siikoja,
taimenia ja lahnoja; mutta sellaisesta pakanallisesta tavasta rankaisi
käräjäoikeus keisarillisen asetuksen mukaan.
"Tulkaa järkiinne, vanha ystävä," sanoi Ekkehard, "ja unhottakaa
Allmann. Annanpa teille hyvän osan killinkiänne, jos viette minut salmen
poikki."
"Minä en puhele puuta heinää, vaan pysyn kiini sanassani. En kuleta
ketään teikäläisistä. Poikani voi sen tehdä, jos häntä haluttaa."
Hän vihelsi sormiensa lävitse; silloin saapui hänen poikansa,
isovartaloinen lautturi, joka vei Ekkehardin ylitse.
Veneestä noustuaan ohjasi Ekkehard kulkunsa luostaria kohden, joka
sijaitsee keskellä saarta hedelmäpuistojen ja viinamäkien sisään
lymyten. Oli loppusyksyn aika, ja vanhat ja nuoret saaren asukkaista
toimivat viininkorjuussa; siellä täällä kohosi punakeltaisten
viininlehtien välistä näkyviin tumma munkinpäähine. Ylhäällä
vartijatornissa seisoivat saaren vanhimmat ryhmittäin, iloiten
vilkkaasta viininkorjuusta; heidän keskensä kiersi mahtava
marmoriruukku, jonka piti olla peräisin Kananean häistä, ja käytettiin
sitä nuoren viinin siunaamiseen. Hilpeitä huutoja ja iloista naurua ja
hyräilyä kajahteli viinimäkien rinteiltä.
Kenenkään huomaamatta saapui Ekkehard luostarin luo, ja oli jo tullut
vain muutamien askelten päähän siitä, kun vasta huomasi jykevätekoisen
tornin esiholvineen, joiden kaaret oli rakennettu vaihetellen harmaista
ja punaisista hietakivilohkareista, kohoavan mahtavana edessään.
Luostarin pihalla vallitsi äänettömyys. Suuri koira liehutti oudolle
tulijalle häntäänsä; se ei haukkunut ketään kaapuun puettua henkilöä.
Asukkaat kaikki oli hempeä syyspäivä houkutellut ulos.
Ekkehard astui portin vieressä olevaan holvattuun vierastupaan; sekin
samatenkuin naapurina oleva portinvartijan kammio olivat tyhjät. Avoimia
viiniammeita oli asetettu lattialle, monet jo täytetyt imelällä
viinimehulla. Niiden takana oli seinän vierellä kivinen penkki. Ekkehard
oli astunut aika reippaasti, ja raitis järvi-ilma oli väsyttänyt häntä;
senpä vuoksi oli hänen päänsä käynyt raskaaksi; nojautuen sauvaansa
oikasi hän itsensä penkille ja nukahti.
Tällöin astui hitain askelin joku tupaan: se oli kunnianarvoinen veli
Rudimann, luostarin kellarimestari. Hän kantoi kiviruukkua oikeassa
kädessään ja tuli virkansa puolesta tarkastamaan viinimehua. Maailmaan
ja itseensä tyytyväisen miehen hymy lepäsi hänen huulillaan, ja hänen
vatsansa oli iloisesti pyöristynyt; valkean esiliinan hän oli kääräissyt
sen ympärille, ja arvokas avainkimppu kalisi hänen vasemmalla
kupeellaan.
"Kellarimestariksi on valittava viisas ja kypsynyt mies, raitis eikä
monien herkkujen ystävä, ei riitelijä eikä solvaaja, ei hidas eikä
tuhlari, vaan Jumalaa pelkääväinen mies, joka sopii isäksi koko
veljesjoukolle," määrätään benediktiinikunnan säännöissä; ja mikäli
lihan heikkous tekee ihmiselle tämän kaiken mahdolliseksi, pyrki
Rudimann yhdistämään sellaiset kellarimestarin ominaisuudet omassa
persoonassaan. Tämän ohessa hänellä oli rangaistusten-toimeenpanijan
ankara ammatti, ja jos joku veljistä oli tehnyt itsensä syypääksi
rikokseen, joka ruoskimista ansaitsi, sitoi hän hänet paaluun, eikä
voinut kenkään moittia häntä liiasta lempeydestä. Mutta että hän sen
ohessa ilkeällä kielellään lausui ilkeitä ajatuksia ja huvitti apottia
kantelemalla veljien päälle, se ei kuulunut enää hänen ammattiinsa, vaan
teki hän sen vapaaehtoisesti ja omasta halusta.
Mutta tänään hän näytti varsin tyytyväiseltä ja iloiselta, ja siihen oli
viininkorjuun siunaus syynä. Hän ammensi ruukullaan avoimesta
viiniammeesta, piti viiniä akkunaa vasten ja hörppäsi arvostelevasti
himmeätä nestettä. Nukkuvata vierasta hän ei huomannut.
"Myöskin tämä viini on makeaa," sanoi hän itsekseen, "ja kuitenkin on se
kummun päivänvastaiselta rinteeltä. Kiitetty olkoon Herra, joka havaitsi
palvelijainsa hädän tällä saarella ja niin monen laihan vuoden jälkeen
soi lihavan ja happamuudesta vapaan!"
Tällä välin kulki ulkona oven ohi ylipiika Kerhildis, kantaen rypäleillä
täytettyä sankoa viininpuristimeen.
"Kerhildis," kuiskutti kellarimestari hiljaa, "sinä uskollisin kaikista
neitsyeistä, ota ruukkuni ja täytä se nuorella Wartbergin viinillä, jota
on ylhäällä viininpuristimen luona, jotta vertailisin sitä tämän
kanssa."
Kerhildis laski kannettavansa maahan ja nouti Rudimannille nuorta
viiniä, katsellen veitikkamaisesti ylös hänen silmiinsä, sillä
kellarimestari oli häntä päätä pitempi, ja sanoi: "Onneksi olkoon!"
Rudimann veti pitkän, hartaan ja vertailevan siemauksen, niin että nuori
viini näytti sulavan hänen huulillaan kuin lumi päivänpaisteessa.
"Järestään kaikki lajit tulevat tänä vuonna makeita ja hyviä," sanoi
hän, ja hänen silmänsä kohosivat sisällistä liikutusta kuvastaen
ruukusta; mutta että ne kiinnittyivät ylipiian loistaviin kasvoihin, se
tuskin oli kellarimestarin syy, sillä olisihan tämä tällä välin jo
voinut mennä tiehensä.
Sitte jatkoi Rudimann hartaudella: "Mutta teitä kun katselen, Kerhildis,
tulee sydämmeni kahden verroin iloiseksi, sillä myöskin te kukoistatte
kuin tämän-syksyinen luostariviini, ja teidän poskenne punoittavat kuin
granaattiomenat, jotka poimijaa odottavat. Tulkaa ja iloitkaa minun
kansani vuodentulon hyvyydestä, te uskollisin kaikista neitsyeistä!"
Ja kellarimestari kietoi käsivartensa tumman ylipiian vyötäisille; tämä
ei suuria vastustellut -- mitäpä syntiä on syksyllisessä suudelmassa? --
ja olihan Rudimann jo kypsynyt mies, joka teki kohtuudella kaikki mihin
ryhtyi, kuten kellarimestarin tulee.
Silloin heräsi penkillä nukkuva uinailustaan. Omituinen äännähdys, joka
ei voinut tulla mistään muusta kuin oikeaan paikkaan painetusta kelpo
suudelmasta, sattui hänen korvaansa; hän tirkisti ammeitten lomasta ja
näki kellarimestarin puvun ja sillä parin heilahtavia palmikoita, jotka
eivät suinkaan kuuluneet tähän pukuun... Ekkehard kavahti pystyyn ja
kiihkeä närkästys valtasi hänet, sillä hän oli nuori ja kiihkoinen ja
Sankt Gallenissa vallitsi ankara tapainpuhtaus; hän ei tähän asti ollut
osannut uneksiakaan, että munkinkaapuun puettu mies suutelisi naista.
Hänen tukeva pähkinäpuinen sauvansa lepäsi vielä hänen käsivarrellaan;
hän hypähti ammeiden takaa esiin ja suuntasi hyvintähdätyn iskun pitkin
kellarimestarin selkää alkaen oikeasta olkapäästä aina vasempaan
lanteeseen asti, niin että se istui hänen ruumiillaan kuin hyvin tehty
takki, -- ja ennenkun toinen ennätti tointua hämmästyksestään, seurasi
vielä toinen ja kolmas yhtä mallikelpoinen lyönti ... häneltä putosi
kiviruukkunsa lattiaan palasiksi; Kerhildis juoksi näkymättömiin.
"Kananean ruukun nimessä!" huusi Rudimann, "mitä tämä on?" ja hän
kääntyi hyökkääjään päin. Ensin katsoivat molemmat silmänräpäyksen
toisiaan kasvoista kasvoihin.
"Vieraslahja se on," virkkoi Ekkehard äkäisesti, "jonka Pyhä Gallus
lähettää Pyhälle Pirminiukselle!" ja hän kohotti uudelleen sauvaansa.
"Sitä minä arvelinkin," karjui kellarimestari, "senkin gallenilainen
puu-omena! Hedelmistänne teidät tunnetaan: Maa karu, usko karu, miehet
kaikista karuimmat! Odotappas vastalahjaani!"
Hän katseli ympärilleen mihin tarttua ja älysi nurkassa kookkaan
varsiluudan; sillä varusti hän itsensä ja aikoi hyökätä
rauhanhäiritsijän kimppuun.
Silloin kajahti portilta käskevä huuto: "Seis! Rauha olkoon kanssanne!"
Ja toinen ääni kysyi vieraalla murteella: "Mikä Holofernes siellä on
maasta kohonnut?"
"Se oli apotti Wazmann, joka ystävänsä Simon Bardon, entisen Kreikan
keisarin protospatharin (henkivartiaston päämiehen) kanssa palasi
viininkorjuuta siunaamasta. Riitelevien melu oli katkaissut
kreikkalaisen oppineen selityksen Hain kaupungin piirityksestä Joosuan
kautta ja Hain kuninkaan tekemistä strateegisista virheistä, kun hän
joukkoineen kulki erämaahan. Vanha kreikkalainen sotapäällikkö, joka oli
jättänyt kotimaansa, jottei hänen sielunsa tukehtuisi Byzantiumin
toimettomassa elämässä, asui jouto-aikanaan saksalaisessa luostarissa
innokkaasti tutkien sotatiedettä; munkit kutsuivat häntä leikillä
Kapernaumin sotapäälliköksi, vaikka hän kantoikin veljeskunnan pukua.
"Antakaa riiteleväin jatkaa," virkkoi Simon Bardo, joka surukseen näki
kahdenkamppailun lakanneeksi, apotille. "Tänään näin unessani
tulikipunoita, ja se merkitsee iskuja..."
Mutta apotille oli nuorempain veljien omavaltaisuus kauhistus, ja hän
käski riiteleväin päästämään irti toisensa ja kertomaan hänelle riidan
aiheen.
Silloin alotti Rudimann kertoa, eikä salannut mitään. "Helppo rikos!"
mutisi apotti. "Veljeskunnan sääntöjen kahdesviidettä pääkohta kuuluu:
siitä, mitä työssä, puutarhanhoidossa tai kalastuksessa, keittiössä tai
kellarissa ollessa rikotaan; Alemannian maanlaissa se kuuluu: siitä,
mitä tytöille tehdään... Vastapuolue puhukoon!"
Silloin esitti myöskin Ekkehard, miltä kannalta hän toisen rikoksen oli
ottanut ja miksi hän oli oikealla kiivaudella täyttynyt.
"Sekavata!" mutisi apotti. "Seitsemäskymmenes pääkohta: elköön yksikään
veljistä lyökö kanssaveljeään apotin käskemättä; kahdeskahdeksatta
pääkohta: siitä kiivaudesta, joka munkille sopii ja hänet iankaikkiseen
elämään johtaa... Kuinka vanha te olette?"
"Kolmenkolmatta vuotias!"
Nyt lausui apotti vakavasti: "Riita on loppunut. Te, veli
kellarimestari, olette iskunne hyvästi ansainneet rangaistukseksi
hajamielisyydestänne; -- teitä, vieras Pyhästä Galluksesta, voisin
varsin hyvin kehottaa jatkamaan matkaanne, sillä kirjoitettu on: 'Jos
vieras munkki toisesta maakunnasta saapuu, on hänen tyydyttävä siihen
mitä luostarissa löytää, lausuttava vain nöyrä moite, eikä saatettava
muita kyllästymään itseensä'. Mutta nuoruuteenne ja kiivastumisenne
laittamattomaan syyhyn katsoen määrään teille sovitukseksi vain yhden
hetken kestävän hartaudenharjoituksen kirkkomme pää-alttarin luona;
sitte olkaa tervetullut vierasystäväksemme!"
Apotin ratkaisu onnistui yhtä huonosti kuin monen muunkin oikeamielisen
tuomarin. Kumpaakaan riitapuolta se ei tyydyttänyt; he tottelivat, mutta
erosivat toisistaan leppymättöminä. Toimittaessaan luostarinkirkossa
sovitushartauttaan mahtoi Ekkehardin mielessä liikkua monenlaisia
ajatuksia hyvästä sydämmestä, paikkansa pitävästä kiivastelusta ja
muitten ihmisten mielipiteistä sen suhteen. Tämä oli ensimmäisiä
opetuksia, joita hän sattuessaan yhteen ihmisten kanssa sai. Erään
takaportin kautta palasi hän takaisin luostariin.
Mitä ylipiika Kerhildis samana iltana yläkerroksen ompelusalissa kertoi
muille palvelijoille, kun he tervassoihdun lepattelevassa loimessa
valmistivat kahtatoista uutta munkinpukua, sisälsi se niin paljon
loukkaavia lauseita P. Galluksen opetuslapsia vastaan, että parempi on
siitä kokonaan vaijeta...