Luostarissa.
Hadwig rouva oli tällä aikaa toimittanut hartauttansa P. Galluksen
haudalla. Sen jälkeen ajatteli apotti ehdottaa hänelle kävelyä
siimekkäässä luostarinkäytävässä, mutta herttuatar pyysi ensin
saadakseen nähdä kirkon aarteet. Naisen mieli, vaikka se olisi mitä
ylevin, iloitsee aina nähdessään koristuksia, helyjä ja kauniita
vaatteita. Apotti koetti johtaa hänen mieltänsä toisaalle, selittäen
että luostari oli köyhä ja pikkuinen ja että serkku varmaan oli
matkoillaan valtakunnassa ja keisarinhovissa nähnyt paljo arvokkaampaa;
mutta se ei auttanut.
He astuivat sisään sakaristoon.
Apotti avautti mustuneet arkut; niissä sai ihailla monia
purppuranvärisiä messukaapuja sekä koruompelulla ja pyhästä historiasta
otetuilla aiheilla koristettuja pappispukuja. Oli niissä sellaisiakin
kuvia, jotka vielä läheltä koskettivat roomalaista pakanuutta, kuten
esimerkiksi kuvaus Merkuriuksen ja Philologian häistä.
Tämän jälkeen avattiin korulippaat. Niistä loisti vastaan jalojen
metallien kimellys, hopeaisia lamppuja ja kruunuja välkkyi siellä
myöskin sekä ohueksi taottuja kultalehtiä evankeliumikirjani sitomiseen
ja alttarin koristamiseen, -- luostarin munkit olivat tuoneet ne
polviensa ympärille käärittyinä Italiasta epävarmoja alppipolkuja
myöten; kallisarvoisia merkillisiä astioita, delfiinin muotoisia
kynttilänjalkoja, pylväiden päällä seisovia simpukankuoria, jotka olivat
muodoltaan kuin majakoita, pyhäsavuastioita ja paljon muuta, -- se oli
runsas ja rikas aarre. Vielä oli siellä merikullasta valmistettu kalkki,
joka valoa vasten asetettuna kimalteli kauniisti; sen reunasta oli pala
lohennut.
"Kun edeltäjäni Hartmuth makasi kuolinvuoteellaan", sanoi apotti,
"tehtiin tähän lääkettä jauheesta, viinistä ja hunajasta ja annettiin
hänen juoda kuumeen lievittämiseksi."
Merikullan sisässä nähtiin pieni kovakuoriainen, joka oli niin hyvästi
säilynyt kuin olisi se vasta äskettäin siihen istahtanut; ei varmaankaan
osannut tämä hyönteinen aavistaa, istuessaan esihistoriallisina aikoina
tyytyväisenä heinänkorrellaan, ennenkun sitkeänä virtana valuva maapihka
sen nielasi sisäänsä, että se tällä tavalla säilyisi jälkimaailmalle.
Mutta sellaiseen mykkään todistajaan luonnonvoimien ihmeellisestä
toiminnasta ei siihen aikaan luotu huomiota; ainakin oli kamariherra
Spazzo, joka myöskin tarkkaavaisesti katseli kaikkia esineitä, huvitettu
aivan toisenlaisista kysymyksistä. Hän ajatteli miten paljo mieluisempaa
olisi ollut elää sotakannalla näiden hurskaiden miesten kanssa, sen
sijaan että nyt vierasystävänä heiltä kattoa pyyteli, ja anastaa ase
kädessä heidän alueensa ja aarteensa. Ja kun hän eläessään oli jo usein
nähnyt monen ylhäisen ystävyyden äkisti muuttuneen vihollisuudeksi,
varustautui hän ajatuksissaan taasenkin tällaista mahdollisuutta varten;
hän kiinnitti tarkasti muistoonsa sakariston oven aseman ja mutisi
itsekseen: "Siis kuorista ensimmäinen ovi oikealle!"
Myöskin näytti apotti älynneen, että niin paljon kullan ja hopean
näkeminen voi herättää himoa niiden omistamiseen; sen vuoksi hän ei
avannutkaan viimeistä lipasta, jossa aarteista kallisarvoisimmat olivat,
vaan sai aikaan että he lähtivät ulos sakaristosta.
He ohjasivat askeleensa luostarin kasvitarhaan. Se oli suunniteltu
avaraksi alaltaan ja kasvoi siinä paljon vihanneksia keittiön tarpeeksi,
paljon hyödyllisiä lääkeyrttejä ja parantavia juuria.
Puistosta oli erotettu laaja osa kesyttömille eläimille ja linnuille,
joita oli sekä sellaisia, joita asusti läheisillä alpeilla, että myöskin
pitkämatkaisten vierasten lahjoittamia luostarin puutarhaan.
Siellä huvitti Hadwigia karhujen kömpelöt liikkeet; hullunkurisesti
hypellen kiipesivät ne ylös ja alas tarhaan pystytettyä paalua myöten.
Vielä oli siellä tylppönokkainen apina, joka samaan vitjaan sidotun
merikissan kanssa piti hurjaa peliä aamusta iltaan; näistä molemmista
luontokappaleista lausui muuan senaikainen runoilija, ettei niiden
olemassaolon perustaksi voitu keksiä mitään hyödyllistä lahjaa tai
taipumusta.
Vanha vuorivuohi seisot hiljaa ja pää maahan painuneena ahtaassa
tarhassaan; sittekun tunturialppien ylpeä poika ei enää saanut hengittää
jäätikköjen purevan kylmää ilmaa, oli se käynyt sokeaksi, sillä ei
jokainen olento viihdy alhaalla ihmisten laaksoissa.
Aivan toisin oli laita paksunahkaisten mäyräin; niiden ohitse mentäessä
naurahti ilkeä Sindolt. "Ole tervehditty, sinä pieni, pahasisuinen
eläin", sanoi hän, "sinä luostarikyttäin jalo otus!"
Toisaalta jälleen kajahti läpitunkeva vihellys. Joukko tunturisopuleja
kiiti keinotekoisten kallioiden halkeamain lävitse näkyviin. Hadwig
rouva ei vielä koskaan ollut nähnyt tätä hauskaa eläintä, jonka vuoksi
apotin oli selitettävä hänelle niiden elintapa.
"Ne nukkuvat enemmän kuin mitkään muut luontokappaleet", lausui hän,
"valvoessaankin ne uneksuvat; ja kun talvi lähenee, kokoovat ne
kaikenlaisia olkia ja heiniä yhteen, ja yksi niistä rupee selälleen
jalat haarallaan, toiset pinovat rikkakasan sen vatsalle, tarttuvat
kiini häntään ja kulettavat sen sitte kuin täyteen lastatun kuormavaunun
pesäänsä."
Silloin sanoi ilkeä Sindolt kamariherra Spazzolle: "Mikä vahinko,
ettette te syntyneet tällaiseksi tunturihiireksi, se olisi ollut
mieluinen toimi teille!"
Kun apotti oli kääntynyt toisaalle, rupesi Sindolt esittämään eläimiä
omalla tavallaan. "Tuossa on väkevä Tutilomme!" sanoi hän osottaen
muuatta karhua, joka juuri oli heittänyt kumppaninsa pitkälleen maahan.
"Tuossa sokea Thieto!" -- hän osotti vuorivuohta, ja juuri oli hän
antamaisillaan apotilleenkin jonkun vähemmän miellyttävän kuvaisen
eläinkunnasta, kun herttuatar puuttui puheeseen sanoen: "Koska kerran
osaatte kaikkien suhteen tehdä vertauksia, mihin minua vertaisitte?"
Sindolt joutui hämilleen. Kaikeksi onneksi oli kurkien ja haikaroiden
joukossa kaunis hopeafasaani, joka tuuditteli helmenharmaata välkkyvää
pyrstöänsä päivänpaisteessa.
"Tuohon tuolla!" virkkoi Sindolt.
Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää
eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti.
"Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden
kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille
kuvaista?"
"Mutta jos me sitä vaadimme..."
"Silloin tiedän vain _yhden_ linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä
ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla
päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on
Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas
mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen
suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen
iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."
Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden
latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi
omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla
siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle
pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston
perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan
herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia,
kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin
yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit
lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan
luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti
vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän
korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja
hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään
häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein
pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta,
mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti
häntä.
Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa
ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia,
pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki
oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.
"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot
oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."
Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun,
jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä,
jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.
He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen
Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen _Logican_ ymmärtämiseen.
Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he
käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli
niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi
hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla
istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni
maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla
poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.
"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista
vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä
klassillisia paikkoja".[10]
Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista
tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan:
... "Jos puussa tai kivessä löydät viivan tapaisesti juoksevan juovan,
niin on se yhdensuuntaisesti asettuneiden osien yhteinen raja. Jos kivi
tai puu juovan kohdalla jakautuu kahtia, niin näemme kaksi
juovantapaista läpileikkausta jakauman kohdalla, missä ennen oli vain
_yksi_ juova ja viiva. Ja sen lisäksi näemme kaksi uutta pintaa, jotka
ovat yhtä leveät kuin kappale oli paksu, kun uusia pintoja ei vielä
nähty. Tästä käy selville, että tämä kappale alkuaan oli yhdistyksen
kautta syntynyt."
Mutta tuskin oli tämä yhdistetyn kappaleen käsite onnellisesti saatu
selvitetyksi, kun jotkut nuorista ajattelijoista kallistivat päänsä
yhteen ja kuiskivat keskenään kiihkeästi; yksin luostarioppilas
Hepidankin, joka Notkerin mestarillisesta käännöksestä piittaamatta koko
tarmollaan leikkasi nelisiipistä ja kiverähäntäistä pirua penkkiinsä,
keskeytti työnsä... Nyt kääntyi opettaja kysymyksellään seuraavan
puoleen: "Mutta miten tulee pinnasta yhteinen raja?" Tämä jatkoi
edelleen kreikkalaisesta tekstistä, mutta liike koulupenkkien keskellä
kävi yhä voimakkaammaksi; kuului suhinaa ja murinaa kuin kaukaisista
hätäkelloista, tekstin kääntämisestä ei enää tullut mitään ... ja
yhtäkkiä syöksyivät Ratpertin kasvatit pystyyn, ympäröivät herttuattaren
ja riistivät hänet apotin ja kamariherran sivulta. "Vangittu! Vangittu!"
huusi hilpeä nuoriso ja linnoitti itsensä ja saaliinsa koulupenkkien
taa. "Vangittu! Me olemme vanginneet Schwaabin herttuattaren! Mitä
maksetaan lunnaita hänestä?"
Hadwig rouva oli jo ollut moninaisissa elämänkohdissa. Mutta että hän
voisi joutua koulupoikain vangiksikin, sitä hän ei olisi koskaan voinut
aavistaa. Mutta koska tämä oli hänelle jotakin uutta, huvitti se häntä.
Hän mukautui leikkiin.
Oppi-isä Ratpert toi halkolaatikosta mahtavan patukan, jota hän
uhkaavasti heilutti päänsä ympäri ja huusi, kuten ennen muinoin
Neptunus, metelöitsijöille seuraavat Virgiliuksen säkeet:
"Siinäkö määrin luottoan' teihin te käytätte väärin?
Taivaan ja maan jopa käskyttän' aivan, te tuulet,
Julkeatten ylös myllertää sekä niin metelöidä?!
_Quos ego_!!"
Uusi riemunkarjunta oli vastauksena. Jo oli koulusali jaettu penkeillä
ja jakkaroilla kahteen osaan; toisessa olivat kapinoitsijat vankineen,
toisessa herttuattaren ällistyneet seuralaiset. Spazzo herra mietti jo
rynnätä linnoitukseen ja jaella tukevia nyrkiniskuja pää-ilkimysten
joukkoon. Apotti ei saanut sanaa suustaan; oppilasten rohkeus oli
lamannut kaikki hänen jäsenensä.
Korkea vanki seisoi koulusalin toisessa päässä eräässä akkunakomerossa,
viisitoistavuotiaat ryöstäjänsä joka haaralla ympärillään.
"Mikä on tämän kaiken tarkoituksena, te tyhmät pojat?" kysyi hän
hymyillen.
Silloin astui joukosta esiin muuan johtajista, notkisti polvensa ja
sanoi nöyrästi: "Ken tulee muukalaisena, on ilman suojaa ja rauhaa, ja
rauhaa vailla olevia pidetään vankeudessa, kunnes he lunastavat itsensä
vapaiksi."
"Opitteko sellaistakin kreikkalaisista kirjoistanne?"
"Ei, valtiatar, se on saksalainen tapa."
"No, sittepä lienee minun lunastettava itseni irti", sanoi Hadwig rouva
nauraen, ja hän tarttui kiini punaposkiseen logiikantutkijaan ja veti
hänet luokseen suudellakseen häntä. Mutta tämäpä riistäytyikin irti ja
juosten meluavien toveriensa joukkoon huusi:
"Sellaista rahaa me emme tunne!"
"Mitä sitten tahdotte lunnaiksi?" kysyi herttuatar. Hän oli jo käydä
kärsimättömäksi.
"Myöskin piispa Salomo Konstanzista oli kerran vankimme", sanoi poika,
"ja hän toimitti meille kolme uutta lupapäivää vuodessa ynnä lähetyksen
lihaa ja leipää, ja hän sen kirjallisesti vahvisti testamentissaan."
"Oi sinä koskaan kyllästymätön nuoruus! Lienee sitte minunkin oltava
anteliaisuudessa ainakin piispan vertainen. Oletteko jo maistaneet
Bodenjärven siikoja?"
"Emme!" huusivat pojat.
"Niinpä on teidän vuosittain saatava kuusi siikaa muistoksi minusta.
Kala tekee hyvää nuorille suille."
"Lupaatteko sen meille oikein kirjeellä ja sinetillä?"
"No, jos niin täytyy!"
"Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän!" huudettiin joka
taholta. "Hän on vapaa!" Penkit työnnettiin jälleen paikoilleen, ja
hyppien ja riemuiten saattoivat veitikat vankinsa vapauteen. Taampana
lentelivät _Logican_ pergamenttilehdet ilonosotuksina ilmaan;
vetäytyivätpä itse Notker Labeonkin huulet karkeaan hymyyn; ja Hadwig
rouva lausui:
"Olittepa sangen armeliaat, nuoret herrani; suvaitkaa panna patukka
jälleen kätköönsä, herra opettaja!"
Aristoteleen jatkamista ei tänään enää käynyt ajatteleminenkaan. Eiköhän
oppilaiden vallattomuus ollutkin läheisessä yhteydessä heidän
logiikanlukujensa kanssa? Totisuus on usein kuiva, lehdetön, ontelo
puunrunko, sillä muutenhan ei hilpeydellä olisi sijaa sitä vehmaudellaan
seppelöidä...
Kun herttuatar jätti koulusalin apotin seurassa, sanoi tämä: "Vielä on
teillä näkemättä luostarin kirjasto, opinhaluisten sielujen parantola ja
tieteen aseiden varuskamari." Mutta Hadwig rouva oli väsynyt; hän
kiitti. "Mitran on pidettävä sanani", hän sanoi, "ja vahvistettava
kirjallisesti lahjoitukseni koululaisillenne. Tahdotteko laittaa
vahvistuskirjan valmiiksi, jotta sen varustan allekirjoituksellani ja
sinetilläni."
Cralo herra vei vieraansa tälle osotettuihin huoneisiin. Kulkien
ristikäytävää pitkin he menivät erään kammion ohitse, jonka ovi oli
avoinna. Paljaan seinän vieressä seisoi matala paalu, josta puolen
miehenkorkeuden tasalla riippui kahle. Oven yläpuolelle oli vaalistunein
värin maalattu miehen kuva, joka laihoilla sormillaan piteli ruoskaa.
"Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; hän vitsoo jokaista, kenen hän
pojakseen ottaa" (Hebr. XII, 6), oli sen alle kirjoitettu isoin
kirjaimin.
Hadwig rouva katsoi kysyvästi apottiin.
"Ruoskimiskammio!"[11] sanoi tämä.
"Eikö kenkään veljistä ehkä satu juuri nyt olemaan rangaistuksen
tarpeessa", kysyi herttuatar, "se saattaisi olla opettavainen
esimerkki..."
Silloin tempasi ilkeä Sindolt äkisti ylös oikean jalkansa, aivan kuin
olisi hän astunut okaaseen, kurotti korvansa taaksepäin, kuin olisi joku
häntä huutanut, ja sanoen: "Minä tulen heti paikalla!" katosi kiiruusti
hämärään käytävään.
Hän kyllä tiesi miksi.
Notker änkyttäjä oli vuosikausien työn jälkeen päättänyt erään
psaltarikirjan jäljentämisen ja sirosti koristanut sen hienoilla
kynäpiirustuksilla; sitä oli kateellinen Sindolt eräänä yönhetkenä
veitsellä viileskellyt ja kaatanut kannullisen viiniä sen päälle. Tästä
hyvästä oli hänet tuomittu kolmasti ruoskittavaksi, ja viimeinen erä oli
hänellä vielä saamatta; hän tunsi hyvin tämän kammion ja sen
katumusvälikappaleet, jotka arvojärjestyksessä riippuivat seinällä,
alkaen yhdeksänsyisestä "skorpioonista" aina yksinkertaiseen
"ampiaiseen".
Apotti ehdotti, että he poistuisivat tästä kolkosta suojasta; hänen
loistohuoneensa olivat kukkasilla koristetut. Hadwig rouva heittäytyi
yksinkertaiseen nojatuoliin levähtääkseen, sillä hän oli väsynyt
paljosta katselemisesta. Hän oli muutamina harvoina hetkinä nähnyt ja
elänyt paljon. Oli vielä puolen tunnin aika illallisen alkamiseen.
Joka tänä väliaikana olisi kulkenut ympäriinsä munkkikopeissa, olisi
saanut vakuuden siitä, ettei yksikään luostarin asukkaista ollut jäänyt
aivan välinpitämättömäksi ylhäisen vierailun johdosta. Maailmasta mitä
jyrkimmästi eronneetkin mielet tuntevat kyllä, että naiselle aina tulee
osottaa kunnioitusta.
Harmaapäistä Tutiloa oli vastaanotossa suuresti surettanut, että hänen
kaapunsa vasenta hihaa tässä tilaisuudessa kaunisti reikä; se olisi
muissa oloissa kyllä jäänyt paikkaamatta aina seuraavaan suureen
juhlapäivään asti, mutta nyt ei mikään viivyttely auttanut; neulalla ja
langalla varustettuna hän istui lavitsallaan ja korjasi vauriotaan.
Ja koska hän kerran oli päässyt vauhtiin, leikkasi hän myöskin
sandaaleihinsa uudet pohjat ja kiinnitti ne pienillä nauloilla. Hän
hyräili jotakin säveltä, jotta työ paremmin joutuisi.
Radolt, filosoofi, käveli otsa rypyissä edestakaisin huoneensa
lattialla, ajatellen että mahdollisesti sattuisi tilaisuus ylistää
vapaasti laaditussa puheessa korkean vieraan mainetta. Korottaakseen
välittömän tunteenpurkauksen vaikutusta mietti hän sen valmiiksi
edeltäkäsin. Hän tahtoi panna sen perustukseksi Tacituksen lauseen
germaaneista: "He myöskin uskovat naisissa asuvan jonkin pyhän ja
ennustavan lahjan; sen vuoksi he eivät koskaan halveksi heidän neuvoaan
ja mukautuvat heidän määräyksiinsä." Tämä olikin miltei kaikki, mitä hän
kuulopuheelta naisesta tiesi; mutta hän vilkutti oravansilmiään ja oli
vakuutettu siitä, että hän alettuaan muutamilla purevilla viittauksilla
tovereillensa helposti voisi johtaa puheen herttuattaren ylistykseksi.
Valitettavasti ei hänelle kuitenkaan tullut tilaisuutta pitää puhettaan,
koskei ymmärtänyt hankkia sellaista.
Esilukemista ennen aterian alkua toimitti tällä viikolla Ekkehard.
Herttuattaren kunniaksi oli hän valinnut 45:nnen psalmin; hän astui nyt
esiin ja sanoi johdatukseksi: "Herra, avaa huuleni, jotta suuni
kiitostasi julistaisi", ja kaikki lausuivat sen puoliääneen hänen
perässään, kuin siunaukseksi hänen lukemiselleen.
Nyt korotti hän äänensä ja alotti psalmin, jota pyhä kirja itse nimittää
'kauniiksi lauluksi':
"Minun sydämmeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan kuninkaasta,
minun kieleni on jalon kirjoittajan kynä.
Sinä olet kaikkein kaunein ihmisten lasten seassa: armo on
vuodatettu ulos sinun huulissas; sentähden siunaa Jumala sinua
iankaikkisesti.
Pane miekkas vyölles, sinä sankari, ja kaunista itses
kunniallisesti.
Menesty sinun kauneudessas, kiiruhda sinun sanasi totuuden, siveyden
ja vanhurskauden tähden, niin sinun oikia kätes ihmeitä osottaa.
Terävät ovat sinun nuoles, että kansat lankeevat sinun etees maahan,
jotka sydämmestänsä kuninkaan viholliset ovat.
Jumala, sinun istuimes pysyy aina ja iankaikkisesti: sinun
valtakuntas valtikka on oikeuden valtikka.
Sinä rakastit oikeutta, ja vihasit jumalatonta menoa: sentähden, o
Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä, enempi kuin
sinun osaveljes.
Kaikki sinun vaattees ovat sula Mirrham, Aloes ja Ketsia. Koska sinä
norsunluisesta majastas lähdet, niin he ilahuttavat sinun..."
Herttuatar näytti ymmärtävän näissä sanoissa hänelle tarkoitetun
tervehdyksen; aivan kuin olisi hän itse puhutellut itseään psalmin
sanoilla, kiinnitti hän silmänsä Ekkehardiin. Mutta tämä ei jäänyt
apotilta huomaamatta; sen vuoksi hän antoi merkin keskeyttää lukeminen,
ja psalmi jäi päättämättä, kun kaikki miehissä istuivat pöytään.
Mutta sitä ei Cralo herra voinut estää, että Hadwig käski innostuneen
esilukijan istumaan vasemmalle puolelleen. Tämä sija olisi oikeastaan
arvojärjestyksen mukaan tullut vanhalle dekaani Gozbertille; mutta tästä
oli sitä odotellessaan jo kauvan tuntunut siltä, kuin olisi hän istunut
tulisilla hiilillä, sillä hän oli kerran joutunut Hadwig rouvan Herrassa
nukkuneen puolison kanssa karkeaan sanasotaan luostarin aarteiden
ryöstämisen takia ja oli jo silloin kantanut herttuattarellekin kaunaa;
-- tuskin oli hän huomannut tämän aikomuksen, kun hän hyvillä mielin
astui syrjään ja työnsi portinvartijan dekaanintuoliin. Ekkehardin
vasemmalle puolelle tuli istumaan herttuattaren kamariherra Spazzo ja
tämän viereen munkki Sindolt.
Ateria alkoi. Kyökkimestari, hyvin tietäen että vieraiden tullessa
niukkaa luostariruokaa oli luvallista höystää, ei ollut tyytynytkään
tavalliseen liskoherkkuun eikä muutenkaan ollut noudattanut apotti
Hartmuth-vainajan ankarata ruokalistaa.
Tosin ilmestyi kyllä ensiksi höyryävä hirssipuuro, jolla se, ken
tunnollisesti tahtoi pitää kiini benediktiinien ruokajärjestyksestä, sai
itsensä kylläiseksi ravita; mutta vati seurasi vatia, mahtavan
puurokupin sivulta ei puuttunut karhunpaisti, olipa ylemmässä
kalalammikossa asuva majavakin saanut heittää henkensä illallisvieraiden
iloksi; fasaaneja, peltokanoja, turturikyyhkysiä ja muita pienempiä
lintuja seurasi ja kaloja määrätön valikoima, niin että lopulta
jokaisella riistalajilla, sekä kahlaavalla että kävelevällä, lentävällä,
uivalla ja ryömivällä, oli edustajansa luostarin ruokapöydässä.
Ja monikin veljistä taisteli silloin sydämmessään vaikeata taistelua,
yksinpä Gozbertkin, dekaanivanhus... Hirssipuuroon oli hän kyllästynyt
ja mahtavasti otsaansa rypistäen työntänyt edestään hirvenpaistin ja
karhunreiden, aivan kuin olisi paha vihollinen niiden takana väijynyt;
mutta kun kaunis, ruskeaksi paistunut teirenpaistikin asetettiin hänen
läheisyyteensä, höyrysi siitä uneksivaa paistintuoksua hänen nenäänsä,
ja tuoksun mukana tulivat hänen nuoruutensa seikkailut: miten hän itse
neljä vuosikymmentä takaperin kierteli metsiä ja varhaisessa aamusumussa
tavotteli kotkottavaa metsoa, ja miten häntä silloin oli kohdannut
metsänvartijan soma tytär, ja... Kahdesti voitti hän vielä kätensä
kiusauksen, mutta kolmannella kertaa hän ei enää jaksanut ...
teirenpuolikas makasi hänen edessään ja tuli kiiruusti syödyksi.
Spazzo herra oli hyväksyvästi nyökännyt päätään lautasten ja vatien
moninaiselle paljoudelle; komea Reininlohi, kaloista kaikkein parhainta,
oli nopeasti kadonnut hänen sormiensa kautta, ja kysyväisesti silmäili
hän ympärilleen etsien juotavaa. Silloin toi Sindolt, hänen naapurinsa,
esiin kiviruukun ja täytti siitä hänen metallisen pikarinsa, kilisti
hänen kanssaan ja sanoi: "Luostarin kellarin jalointa lajia!" Spazzo
herra yritti ottaa valtavan kulauksen, mutta silloin puistatti hänen
ruumistaan kuin vilutaudissa, ja työntäen pikarin syrjään kirosi hän:
"Sepä oli koko piru luostariveljeksi!" Ilkeä Sindolt oli nimittäin
sekottanut hänelle karhunmarjoja karvaaseen omenaviiniin. Mutta kun
kamariherra tahtoi palkita hänen vierasystävyyttään nyrkiniskulla, nouti
hän lepytteeksi tummanpunaista Valtellineriä ison ruukullisen.
Valtelliner on kelpo juoma, johon jo keisari Augustuskin oli upottanut
surunsa Varuksen tappiosta; ja vähitellen leppyi Spazzo herra ja
tyhjensi pikarinsa Churin piispan menestykseksi -- jolta luostari oli
viinin saanut -- vaikkei häntä muuten lähemmin tuntenut, ja Sindolt
piteli myöskin urhoollisesti puoliansa. "Mitä sanoo suojeluspyhimyksenne
tuommoisesta juomisesta?" kysyi kamariherra.
"Pyhä Benediktus oli järkevä mies", sanoi Sindolt. "Sen vuoksi hän
kirjoittikin lakiinsa: 'Vaikka kirjoitettu onkin, että viini ei
ylipäätään ole mikään sovelias juoma munkeille, ei siitä nykyaikaan
kuitenkaan saane ketään vakuutetuksi. Sen vuoksi, ja katsoen heikompien
luonteiden vajavaisuuteen, määräämme kullekin puoli mittaa päivän
osaksi. Mutta kenkään elköön juoko juopumukseen asti, sillä viini
saattaa viisaimmankin horjahtamaan viisauden polulta'..."
"Hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja joi pikarinsa pohjaan.
"Mutta tiedättekö myöskin," kysyi Sindolt, "mitä niille veljille on
säädetty, joiden seuduilla kasvaa vain vähän tai ei ollenkaan rypäleen
mehua? Niiden on kiittäminen ja ylistäminen Jumalaa, eikä lainkaan
nuristava."
"Sekin hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja tyhjensi uudelleen pikarinsa.
Tällä välin "koetti apotti parhain voimin keskustelullaan huvittaa
korkeata orpanaansa. Aluksi veti hän Burkhard herran verrattomat
ominaisuudet esiin. Mutta Hadwigin vastaukset olivat kuivia ja
yksitavuisia. Siitä' huomasi apotti, että kaikella on aikansa, niin
myöskin leskeksi jääneen vaimon rakkaudella miesvainajaansa kohtaan. Hän
siis muutti puheenaihetta ja kysyi, missä määrin luostarin koulut olivat
herttuatarta miellyttäneet.
"Minun käy sääli noita nuoria poikasia, joiden nuorella ijällään on niin
paljon opittava. Eikö tämä ylenpalttinen oppi ole heille raskas kuorma,
jonka te heidän hartioilleen sälytätte ja jota heidän koko elämän ikänsä
on vaivaloisesti laahattava eteenpäin?"
"Sallikaa minun, jalo serkku," vastasi apotti, "ystävänänne ja
veriheimolaisenanne huomauttaa teille, että enemmän punnitsisitte
sanojanne! Tieteenharjoittaminen ei nuorelle ihmiselle ole mikään
rasittava pakko, se on pikemminkin kuin mansikkarove; mitä enemmän hän
siitä nauttii, sitä suuremmaksi käy hänen nälkänsä."
"Mutta mitä on pakanallisella _Logica_-taiteella tekemistä jumaluusopin
kanssa?" kysyi Hadwig rouva.
"Oikeissa käsissä käyteltynä se on ase Jumalan kirkon suojelemiseksi,"
lausui apotti. "Sen tarjoamilla keinoilla ovat useat kerettiläiset
taistelleet uskovaisia vastaan, nyt taistelemme me samoilla aseilla
heitä vastaan; ja uskokaa minua, kaunis kreikka ja latina on paljon
hienompi ase kuin oma maankielemme, joka taitavimmankin käden
käyttelemänä on vain kömpelön nuijan veroinen."
"Ohoo," sanoi herttuatar, "onko meidän teiltä vielä opittava mikä hienoa
on? Minä olen elänyt tähän asti puhumatta ollenkaan latinaa, herra
serkkuni."
"Ei se teitä vahingoittaisikaan, vaikka oppisittekin sitä," sanoi
apotti. "Ja kun latinankielen ensimmäiset sulosoinnut ovat virkistäneet
korvianne, myönnätte kyllä, että saksalainen äidinkielemme on nuori
karhu, joka ei opi seisomaan eikä kävelemään, jollei sitä klassillinen
kieli nuoleksi. Sitäpaitsi opettaa vanhain roomalaisten suu meille
viisautta; kysykää vaan vierustoveriltanne."
"Onko se totta?" kysyi Hadwig rouva Ekkehardilta, joka vaijeten oli
kuunnellut edellistä keskustelua.
"Totisesti on se totta, korkea rouva!" sanoi tämä tulisesti, "niin että
teidänkin olisi tarpeen oppia tätä viisautta."
Hadwig rouva uhkasi häntä sormellaan: "Oletteko sitte itse ammentaneet
virkistystä vanhoista pergamenteistänne!"
"Virkistystä ja onnea!" lausui Ekkehard säkenöivin silmin. "Uskokaa
minua, korkea rouva, kaikissa elämänkohdissa on hyvä etsiä klassikoilta
neuvoa. Eikö Cicero opeta meitä maallisen viisauden sokkeloisilla
poluilla vaeltamaan oikeata tietä? Emmekö Sallustiuksesta ja Liviuksesta
ammenna kehotusta miehenmieleen ja urheuteen, Virgiliuksen lauluista
aavistusta katoamattomasta kauneudesta? Raamattu on meille uskon
johtotähti, mutta vanhat kirjailijat loistavat päämme päällä
kajastuksena auringosta, joka laskettuaankin vielä lähettää virkistävän
loisteensa ihmisten mieliin..."
Ekkehard oli puhunut innostuksella. Herttuatar ei ollut siitä päivästä
alkaen, jolloin vanha herttua Burkhard pyysi hänen kättänsä, nähnyt
yhtäkään ihmistä, jota jokin asia olisi innostuttanut. Hänellä itsellään
oli ylevä henki, joka helposti omisti myöskin sille vieraita aineksia.
Kreikkaa hän oli nuoruudessaan opetellut byzantilaisen kosinnan vuoksi.
Latinaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta, koska se oli
hänelle vieras kieli. Tuntematon asia meissä aina herättää kunnioitusta,
tuntemamme sitävastoin näyttäytyy meille oikeassa arvossaan, joka
enimmiten on vähäisempi kuin mitä osasimme aavistaa. Myöskin
Virgiliuksen nimeen yhtyy tarumaisuuden käsite...
Tällä hetkellä syntyi Hadwigin sydämmessä päätös oppia latinaa. Aikaa
hänellä kyllä siihen oli. Ja kun vielä kerran oli katsahtanut
naapuriinsa Ekkehardiin, tiesi hän myös, kenestä piti hänen opettajansa
tulla...
Herkullinen jälkiruoka, johon kuului persikoita, melooneja ja kuivattuja
viikunoita, oli nautittu. Toisista pöydistä kuuluva vilkas keskustelu
todisti viiniruukun kiertelevän ahkerasti ympäri.
Myöskin aterian jälkeen -- niin määräsivät veljeskunnan säännöt -- oli
mielten virkistykseksi luettava kappaleita raamatusta tahi pyhien isien
elämästä.
Ekkehard oli edellisenä päivänä alkanut P. Benediktuksen elämäkerran
lukemisen, jonka paavi Gregorius oli kirjoittanut. Veljet vetivät pöydät
yhteen, viiniruukku seisoi koskemattomana ja huoneessa syntyi
hiljaisuus. Ekkehard jatkoi toisesta luvusta:
"Mutta eräänä päivänä, kun hän oli yksin, lähestyi häntä kiusaaja.
Sillä muuan pieni musta lintu, jota yleisesti kutsutaan varikseksi,
alkoi lentää lepatella hänen päänsä ympärillä ja ahdisti häntä niin
herkeämättä, että pyhimys olisi voinut vangita sen ojennettuun
käteensä, jos olisi tahtonut.
Mutta hän teki ristinmerkin, ja silloin pakeni lintu.
Mutta kun se lintu oli kadonnut, seurasi niin suuri lihan kiusaus,
ettei pyhä mies koskaan ollut sellaista kokenut. Sillä jo kauvan
aikaa sitte oli hän nähnyt erään naisen. Tämän asetti paha
vihollinen nyt hänen sielunsa silmien eteen ja antoi tämän olennon
sytyttää Jumalan sotijan sydämmessä sellaisen tulen, että
kuluttavainen rakkaus alkoi hänessä leimuta, ja hän himon ja kaihon
voittamana jo ajatteli hylätä erakkosäätynsä.
Silloin loi äkkiä taivaallinen armo säteen hänen päällensä, niin
että hän palasi itseensä. Ja hän näki vieressänsä tiheän pensaikon
nokkosia ja orjantappuroita, ja hän riisui vaatteet päähänsä ja
syöksyi alastomana orjantappurain okaisiin ja nokkosien polttimiin,
kunnes hän koko ruumis yhtenä verihaavana lähti pensaasta.
Siten lääkitsi hän sielun haavat ruumiin haavoilla ja sai voiton
synnistä..."
Hadwig rouvaa ei tämä luku suuresti huvittanut; hän katseli
ikävystyneenä ympäri pöytäseuraa. Kamariherra Spazzo -- lieneekö
hänestäkin vaalittu aihe tuntunut sopimattomalta, vai olisiko
Valtelliner-viini kihonnut hänelle päähän -- löi lukijalta äkkiä kirjan
kiini, niin että sen puinen kansi helähti, ja kohottaen pikariaan sanoi
hänelle: "Pyhä Benediktus eläköön!" Ja Ekkehardin häntä nuhtelevaisesti
katsellessa yhtyivät myöskin nuoremmat veljistä maljaan, jota he pitivät
täydellä vakavuudella esitettynä; viritettiinpä joissakin ryhmissä
ylistyslaulukin pyhimyksen kunniaksi, tällä kertaa hupaisena
juomalauluna, ja meluava riemu kajahteli salissa.
Mutta apotin arvelevaisena katsellessa ympärilleen ja Spazzo
herran houkutellessa nuoria hengenmiehiä yhä juomaan heidän
suojeluspyhimyksensä menestykseksi, kumartui Hadwig rouva Ekkehardin
puoleen ja kysyi häneltä matalalla äänellä:
"Opettaisitteko te minulle latinaa, nuori klassillisuuden ihailija, jos
tahtoisin opetella sitä?"
Silloin kajahti Ekkehardin sydämmessä ikäänkuin kaiku äsken luetusta:
"Viskaudu nokkosiin ja orjantappuroihin ja kiellä!" Mutta hän sanoi:
"Käskekää, minä tottelen!"
Herttuatar katsahti nuoreen munkkiin vielä merkillisen pikaisella
katseella, kääntyi sitte apotin puoleen puhellen mitättömistä asioista.
Luostariveljet eivät osottaneet vielä minkäänlaista halua jättää
käyttämättä tämänpäiväistä suotuisaa tilaisuutta. Apotin silmistä lienee
loistanut armollinen ja lempeä hohde, eikä kellarimestarikaan sulkenut
oveaan, kun he saapuivat alas portaita tyhjine ruukkuineen. Neljännessä
pöydässä istuva vanha Tutilo alkoi tulla hauskalle päälle ja kertoi
tämmöisissä tilaisuuksissa välttämättömän historian taistelustaan kahden
ryövärin kanssa; yhä voimakkaampana kaikui hänen muutenkin vahva äänensä
salin halki: "Toinen siis lähti pakoon -- minä hänelle lähetin perään
tammisen keihääni -- häneltä keihäs ja kilpi sinkosivat kauvas maahan,
-- minä häntä kurkusta tavotin -- poisviskatun keihään työnsin sille
kouraan -- 'Sinä lurjus ryöväriksi, mitä varten olet sinä maailmassa?
Tapella sinun täytyy kanssani!'..."
Mutta he olivat jo liiankin usein saaneet kuulla, miten hän oli
taisteluun pakottamaltaan ryöväriltä lyönyt kallon rikki, ja he nykivät
ja houkuttelivat häntä, sillä he tahtoivat virittää kauniin laulun; ja
kun hän viimein nyökkäsi päätään, säntäsivät jotkut veljistä ulos ja
palasivat pian takaisin soittokoneet mukanaan. Millä oli luuttu, millä
yksikielinen pieni viulun-tapainen, millä jälleen jonkinmoinen symbaali,
jonka metallikieliä lyödessä äänirauta oli tarpeellinen; yhdellä vielä
oli pieni kymmenkielinen harppu, jota omituisen näköistä soittokonetta
sanottiin psaltariksi ja oltiin sen kolmikulmiossa näkevinään
kolminaisuuden symbooli.
Ja he ojensivat hänelle hänen mustan eebenpuisen tahtisauvansa. Silloin
nousi harmautunut taiteilija hymyillen seisaalleen ja antoi heille
merkin erään säveleen alottamiseen, jonka hän itse nuorella ijällään oli
sepittänyt; hymyhuulin sitä toiset kuuntelivat. Ainoastaan kyökkimestari
Geroldin saivat musiikin säveleet alakuloiseen mielentilaan; hän laski
mielessään poiskannettujen vatien ja tyhjennettyjen ruukkujen
lukumäärää, ja tekstinä soittajien säveleeseen kaikuivat hänen
ajatuksissaan sanat: "Paljonkohan lienee tänään oikeastaan tuhlattu
luostarin varoja ja tavaraa?" Hiljaa löi hän sandaalin verhoamalla
jalallaan tahtia, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut.
Alimpana pöydässä istui hiljainen, kalpeakasvoinen ja mustakiharainen
vieras; hän oli tullut Italiasta ja tuonut kuormahevosilla luostarin
lombardialaisilta tiluksilta sille kastanjia ja öljyä. Alakuloisena ja
vaitonaisena kuunteli hän musiikin kohisevaa virtaa.
"Mitä arvelette, mestari Johannes", sanoi hänelle maalari Folkard,
"tyydyttääkö soitanto italialaisen hienoa korvaa? Keisari Julianus
vertasi kyllä aikoinaan esi-isiemme laulutapaa kesyttömien lintujen
kirkunaan, mutta sen jälkeen me olemme paljon oppineet. Eikö se teistä
kajahda kauniimmalta kuin joutsenten laulu?"
"Kauniimmalta -- kuin joutsenten laulu -- --" toisti muukalainen kuin
uneksien. Sitte hän nousi pöydästä ja hiipi huomaamatta ulos huoneesta.
Eikä kenkään luostarin asukkaista ole saanut lukea, mitä hän tänä yönä
kirjoitti matkastaan päiväkirjaansa:
"Nämä alppientakaiset miehet" -- niin kirjoitti hän -- "vaikka
antaisivatkin ukkosentapaisten ääntensä ulvahdella taivasta kohti, eivät
koskaan kykene saavuttamaan nousevan ja laskevan säveleen oikeata suloa.
Todellakin barbaarinen on heidän kurkkujensa karkeus heidän juovuttuaan;
kun he koettavat äänen taivuttamisella ja kohottamisella esittää hentoa
laulutapaa, kauhistuu siitä luonto, ja heidän laulunsa kaikuu niinkuin
vaunujen jyrinä talvisaikaan jäätyneellä kivityksellä..."[12]
Mutta Spazzo herra arveli, että mikä kunnolla on alettu, se kunnolla
myös on lopetettava; sen vuoksi hän hiipi salista pihan poikki siihen
rakennukseen, missä Praxedis ja palvelijattaret olivat ja sanoi näille:
"Teidän on tultava herttuattaren luo, ja heti paikalla!" He nauroivat
ensin hänen munkinkaapulleen, mutta seurasivat sitte häntä saliin, eikä
ollut yhtäkään, joka olisi kynnykseltä takaisin kääntynyt. Ja kun
neitoset ilmestyivät refektoorion ovelle, syntyi salissa mutina ja
päänkäänteleminen, aivan kuin olisi nyt pitänyt alkaa tanssi ja hyppy,
jonka vertaista nämä seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet.
Mutta Cralo apotti kääntyi herttuattaren puoleen sanoen: "Serkku
rouva?!" -- niin kärsivän alakuloisella äänellä, että herttuatar heräsi
mietteistään. Ja hän huomasi yhtäkkiä kamariherransa ja itsensä
munkinpuvussa aivan toisilla silmillä kuin tähän asti, ja näki
juopuneitten miesten rivit ja miten äärimmäisenä istuvalta päähine
tykkänään peitti kasvot, niin että viini näytti suljahtavan tyhjän
kaapun avaraan sisustaan, ja musiikki repi särkevästi hänen korviaan --,
niin että hänestä tuntui, kuin olisi täällä vietetty naamiaishuveja,
jotka jo olivat kestäneet aivan liian kauvan...
Silloin sanoi hän: "On aika mennä levolle!" Ja hän astui seurueensa
kanssa pihan yli koulutaloon, jossa hänen makuusuojansa oli.
"Tiedättekö myöskin, mikä olisi ollut tanssin palkka?" kysyi Sindolt
eräältä munkilta, jota tällainen asiainkäänne näytti suuresti
surettavan. Tämä katseli häntä tylsästi. Silloin teki Sindolt hänen
edessään liikkeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää: "Ruoskiminen!"