Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja
vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka
siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi
viimeiseltä sotaretkeltä.
"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:
'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"
Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut
herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu
siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi
mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan
vastaan toivottua tulijaa.
"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.
"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja
Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.
"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"
"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli
monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia
tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus
vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko
nousi, aurinko laski -- yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli
häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.
Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä
päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden
ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla
puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on
pimeä ja ymmärryksesi sekava!"
Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei
teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi
takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta
laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, -- ja ymmärrykseni yhä
punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla
ihmeitä toimittamaan."
Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut
piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta
haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt
vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän
välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti
kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä
kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.
Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän
mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä
erottamaan.
Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain
terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa,
missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se
enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui
hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä,
jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.
Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin
lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja
heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne
niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että
Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla
koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta
oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti
hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa,
etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean
rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva,
ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]
"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias
kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan
rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi
hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet
paluumatkan.
"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle,
"koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."
"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen
arvoinen."
Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli
puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli
häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.
Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa
erosivat meidänpäiväisistämme.
Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina
joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta
antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden
syntymistä."
"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti
Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen
on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen
jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle
selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole
vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin
asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat
sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille
lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata
nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni
kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin
sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin
silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop -- trari
trara!"
Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella
olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä
seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat
poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.
"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.
"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan
kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti
ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin
torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli
käynyt sisään.
Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä
kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti
luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun
seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää,
pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.
Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän
niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja
asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"
"Kenenkä nimi?" kysyi poika.
"Hänen!" sanoi Romeias.
"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen
harmistuneena.
"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää!
Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana
eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!..."