Wiborada Reclusa.
Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli
torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta
eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta
vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi:
"Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan
lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava
illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa;
ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."
Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti
kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin
verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina
voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin
tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen
hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta
kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei
siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren
seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas
Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän
heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias,
Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar..."
Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi
keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän,
"siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"
Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on
kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin,
että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat
illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa?
Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän
lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät
heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen
tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin;
kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään
tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.
Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin
astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa,
puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan
ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui
Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"
Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä
kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne
sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä
metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis:
"Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän
kannata parempata vastausta antaa?"
Neitoset purskahtivat nauruun.
Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät
seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"
Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli
keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli
määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.
Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut
kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar
kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä,
irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan
karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla;
kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut
keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä;
mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa
vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat
kahdentoista kyynärän pituiset; -- ja hän kävi edelleen yhä
kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan
laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti,
vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei
suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan
lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa
sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun
raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui
murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.
He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden
keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P.
Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut
seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä
olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"
He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat
avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään
nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen
viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä
seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan,
puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta
sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen
rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa
kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen
samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.
Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua
munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa
kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman
hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin.
Heitä kutsuttiin _reclausi_, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän
elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin
pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet
tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla
mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin
yhtä suuri.
Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar
Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.
Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja
monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki
latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton
sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt;
mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä,
ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman
mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, -- kukaan
aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli
hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja
Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan
neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä
häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää
ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa
ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu
osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.
Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin
tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka
syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P.
Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa
naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä
luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi
ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne
ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet
iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse;
muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi
kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat
täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä
kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.
Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa;
hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina
seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad
seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan
läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.
"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen
seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei
ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi
päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli
akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa
sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta
honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti
keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja
virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän
on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"
Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei
olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.
Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti
luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät
häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita
säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia
laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja
kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:
Ma tiedän tammen, se parhaillaan
On viherjäverhossansa,
Siin' päivät päästänsä kuhertaa
Villikyyhkynen riemujansa.
Ma tiedän vuoren, josta vaan
Saa rääkynää inhaa kuulla,
Siin' pöllö harmaja asustaa,
Vois itse piruks' sitä luulla!
Ja kytän torvi se vienosti soi,
Mut surman tuo kytän nuoli:
Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,
Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.
Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi
kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi
inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat
kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen
suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo
kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti.
"Joko taas, saatana?" huusi hän.
Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei
osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa,
sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin
herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."
"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä
ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"
Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle
asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven
toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis
kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson
erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että
hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä,
jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen
päästäkseen hänen puheilleen.
Näytti siltä kuin olisi muutamia ryppyjä Wiboradin otsassa silinnyt.
"Ojenna minulle kätesi, muukalainen!" hän sanoi, ojentaen käsivartensa
ulos ikkunasta. Kaapu sysäytyi hiukan syrjään, niin että käsivarsi koko
lihattomassa laihuudessaan tuli päivänvaloon.
Praxedis ojensi eukolle oikean kätensä. Kun nuoren, lämpimän veren
tykintä hänen valkeassa kädessään kosketti erakon kuivuneita sormia,
tuli tämä vähitellen vakuutetuksi kreikattaren ihmisluonnosta.
Romeias huomasi asiain kääntyvän suotuisempaan suuntaan, ja hän vieritti
muutamia kallionlohkareita mökin ikkunan alle. "Kahden tunnin kuluttua
tulen noutamaan teidät; jääkää Herran haltuun, neitoseni!" sanoi hän.
"Elkääkä pelästykö, jos hän saa kaatuvantaudin kohtauksen", kuiskasi hän
kreikattarelle.
Sitte vihelsi Romeias koiransa luokseen ja astui niiden kanssa metsän
pimentoa kohti. Hän oli kulkenut noin kolmisenkymmentä askelta ilman
muuta eteenpäin, mutta sitte käänsi hän pörröisen päänsä ja vähitellen
koko ruumiinsakin ympäri; keihääseensä nojautuen hän herkeämättä katseli
mökin eteiselle nurmikentälle, aivan kuin olisi hän kadottanut jotakin.
Mutta mitään ei häneltä ollut jäänyt sinne.
Praxedis hymyili ja lähetti tälle karkeimmalle kaikista
torninvartijoista lentomuiskun. Silloin kääntyi Romeias äkisti ympäri,
tahtoi työntää keihään olallensa, pudotti sen ja kompastui, saavutti
jälleen mielenmalttinsa ja katosi vankkaa ravia sammaleisten puiden
taakse.
"Oi maailman lapsi, joka pimeydessä vaellat", torui erakko ikkunastaan,
"minkä liikkeen teit kädelläsi?"
"Se oli vain leikkiä..." sanoi Praxedis hilpeästi.
"Syntiä se oli!" huusi Wiborad niin julmalla äänellä, että Praxedis
säikähtyi.
"Oo perkeleen töitä ja sokeutta!" saarnasi erakko edelleen. "Te annatte
silmienne kavalasti kierrellä, kunnes ne salamana sattuvat miehen
sydämmeen, ja viskaatte lentomuiskun, niinkuin se ei mitään olisi. Eikö
se ole mitään, että joku katselee taaksensa, sen sijaan että katsoisi
eteensä? Ken kätensä auralle laskee ja vetää sen takaisin, ei se ole
sovelias Jumalan valtakuntaan! Leikkiä vain?! Oi, ojentakaa minulle
iisoppia, pyyhkiäkseni sillä teidän syntinne, ja lunta, sillä teidät
puhtaaksi pestäkseni!"
"Niin en ajatellut", vastasi Praxedis punehtuen.
"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti
Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä,
että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri
on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne
niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte
maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"
Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja
ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua,
kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota
tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle
kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen
syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille
lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi:
'Herra, tule turvakseni!' -- ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä
vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä
turvattu, sillä tuli parantaa tulen."
Praxedis loi katseensa maahan.
"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.
"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu
mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius
istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle
laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele
lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy
yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja
söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta
hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."
Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys.
Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli
ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa
kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat
metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät
keskenään.
"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.
"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.
Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää
teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.
"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme,
ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin;
Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se
kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; -- sinun silmäsi kauhistuisivat sen
nähdessään."
Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian
kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa
tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan
lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.
"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö,
jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei
minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä
ne ovat köyhien ruokaa."
Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat
olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen
suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten
hänen tahtoaan.
"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin
vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut
sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi
hän ja hymyili happamen imelästi.
Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston
Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja
sen vuoksi on synti maailmaan tullut."
Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään
mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin
päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli
hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.
"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi
kuten te?"
"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja
ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden
juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan
valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän
suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras
rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä.
Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä _hän_ usein seisoo yön
hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja
kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä
käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin
salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun
saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon
hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua
naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin
väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia
kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä
ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava
Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja
Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan
palvelijoista, ei joudu unhotukseen..."
"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen
suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.
Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi
halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin
poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien
käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä
sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia
taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani,
enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan
katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme
edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."
"Hän ei tule rukoustani tylysti hylkäämään", ehätti Praxedis väliin.
"Mutta te ette saa rukoilla häntä", huusi Wiborad kiukkuisena,
"kuuletteko, te ette saa rukoilla häntä! Mitä on hänellä
teidän kanssanne tekemistä? Teidänlaisianne varten on toisia
suojeluspyhimyksiä. Minä mainitsen teille yhden. Ottakaa hurskas isä
Pakomius suojelijaksenne."
"Häntä en tunne", sanoi Praxedis.
"Se on ikävätä, mutta oppikaa hänet nyt tuntemaan. Hän oli
kunnianarvoinen erakko Teben korvessa, söi juuria ja heinäsirkkoja ja
oli niin hurskas, että hän jo eläessään kuuli ilmojen ja planeettien
soivan, ja sanoi usein: 'Jos kaikki ihmiset voisivat kuulla sen, mitä
minun korvieni nyt on sallittu kuulla, jättäisivät he kotinsa ja
kontunsa, ja ken olisi vetänyt kengän oikeaan jalkaansa, jättäisi
vasemman paljaaksi ja juoksisi korpeen.' Mutta Aleksandriassa oli
neitonen nimeltä Thais, josta ei kukaan tiennyt, oliko hänen kauneutensa
hänen kevytmielisyyttään suurempi vaiko päinvastoin. Silloin lausui
Pakomius: 'Sellainen olento on rasitus koko Egyptinmaalle'; ja hän
varusti itsensä matkaan, leikkasi partansa ja voiteli itsensä ja astui
krokotiilinsa selkään, jonka hän rukouksensa voimalla oli tehnyt
itsellensä alamaiseksi; ja hän meni naisen luo, kuin olisi hän ollut
hänen rakastajansa. Suuren palmupuisen keppinsä hän myös oli ottanut
mukaansa ja tärisytti sillä syntisen vaimon sydäntä niin, että tämä
poltti silkkivaatteensa ja koristuksensa ja seurasi Pakomiusta kuin
vuona paimentaan. Ja tämä sulki hänet kalliohautaan, johon jätti vain
yhden pienen ikkunan avoimeksi, ja opetti häntä rukoilemaan; ja viiden
vuoden perästä oli Thaiksen kilvoitus päättynyt, ja neljä enkeliä vei
hänen pelastetun sielunsa taivaaseen."
Mutta Praxedistä ei tämä suuresti huvittanut. "Vanha korpiukko
takkuisine partoineen ja katkerine huulineen ei ole hänelle kyllin
ylhäinen, sen vuoksi on minun siihen tyydyttävä", ajatteli hän
itsekseen. Mutta ääneen ei hän sitä tohtinut lausua.
Nyt kajahti luostarin iltakellon ääni mäntymetsin halki. Silloin poistui
erakko ikkunastaan ja veti luukut kiini. Hymisevää rukouksen lukemista
alkoi kuulua sisältä, ja siihen sekautui ikäänkuin putoavien iskujen
rätinää. Eukko ruoski itseään.
Tällä välin oli Romeias kaukana metsässä alkanut saaliinajonsa ja
nakannut keihäänsä; mutta hän olikin pitänyt tammenhakoa metsävuohena.
Närkästyneenä hän veti keihäänsä takaisin vastaan hangottelevasta
kannosta, -- se oli ensi kerta hänen eläessään, jolloin hänelle moista
oli sattunut.
Wiboradin majan edustalla oli kauvan hiljaista. Sitte kuului hänen
äänensä jälleen, mutta ikäänkuin muuttuneena, sointuen täyteläistä
intohimoa: "Astu alas, Pyhä Martinus, rohkea sotasankari, sinä minun
lohdutukseni yksinäisyydessä, tähteni ajan synkeydessä! Astu alas, minun
sieluni on vyöttänyt itsensä sinua katselemaan, minun silmäni janoavat
sinua."
Ja jälleen kävi kaikki äänettömäksi nurmikentällä majan edessä -- kunnes
Praxedis yhtäkkiä hytkähti kokoon. Kamala huuto kajahti mökistä. Hän
juoksi ikkunan luo ja katseli sisään: erakko oli langennut polvilleen,
kädet korkealle kohotettuina ja silmät lasimaisesti eteensä tuijottaen.
Hänen vieressään makasi ruoska, katumuksen välikappale.
"Jumalan tähden", huusi Praxedis, "mikä teillä on?" Wiborad hypähti ylös
ja puristi suonenvedontapaisesti kreikkalaistytön kättä. "Ihmislapsi",
sanoi hän murtuneella äänellä, "jonka on sallittu katsella Wiboradin
tuskia, lyö rintaasi, sillä merkki on annettu. Tulematta jäi ajatusteni
valittu, suuttuneena siitä, että arvottomat huulet ovat lausuneet hänen
pyhää nimeään, mutta Pyhä Gallus on ilmestynyt sieluni silmäin eteen,
hän, joka ei vielä milloinkaan ole käynyt tänne sisälle -- ja hänen
kasvonsa olivat kuin kärsivän ja hänen vaatteensa revitty ja palanut.
Hänen luostariansa uhkaa joku vaara. Meidän on pidettävä esirukous sen
puolesta, jottei hänen opetuslapsensa horjahtele vanhurskauden tiellä."