Hadwig rouvan katse kulki apotin etusormen osottamaan suuntaan. Ekkehard
seisoi siellä maahan luoduin katsein; hänen miellyttävää vartaloaan ja
nuoruudenpunasta hehkuvia poskiaan katseli herttuatar, -- katseli kauvan
noita ilmehikkäitä kasvoja ja tonsurin ympärillä aaltoavia keltaisia
kutreja.
"Emme käännykään takaisin!" nyökkäsi hän seuralaiselleen. Ja ennenkun
lyhytkaulainen kamariherra, jonka pääominaisuudet olivat hyvä tahto ja
suuri hitaisuus, oli ennättänyt päästä pekunansa selästä ja tulla hänen
päistärikkönsä luo, oli herttuatar notkeasti hypähtänyt satulasta ja
astunut portinvartijan luo, jolle sanoi: "Tehkää nyt, niinkuin toimenne
käskee!"
Ekkehard oli miettinyt puheen, jossa hän moitteettomalla latinalla
ajatteli puolustaa merkillistä ehdotustaan; mutta kun nyt herttuatar
ylväänä ja käskevänä seisoi hänen edessään, ei hänen äänensä tehnyt
palvelustaan ja puhe jäi sinne missä oli syntynytkin -- ajatuksiin.
Mutta hän ei turhia häikäillyt, vaan nosti herttuattaren voimakkaalla
kädellä maasta, tämän tyytyväisenä nojautuessa kantajaansa ja laskiessa
oikean käsivartensa hänen olalleen. Iloisesti kantoi hän taakkansa
kynnyksen yli, jota mikään naisenjalka ei saanut koskettaa; apotti kulki
hänen sivullaan, kamariherra ja palvelijat takanaan, edellä heiluttivat
kuoripojat korkealle pyhäsavuastioitaan, ja munkit astuivat jälempänä
parittain kuten olivat tulleetkin, laulaen ylistyslaulunsa viimeisiä
säkeitä.
Se oli omituinen näky, jonka vertaa ei ennen eikä jälkeenpäin ole
mainittu luostarin historiassa ja joka antoi lörpöttelijöille aihetta,
puhuessaan munkista, joka kantoi herttuatarta, tehdä harmittavia
huomautuksia kirkon suhteesta valtioon niinä aikoina, ja tämän suhteen
muuttumisesta nykyaikaan...
Luonnontutkijat sanovat, että elävien kappaleiden lähestyessä toisiaan
rupeaa näkymättömästi vaikuttavia voimia toimimaan, virtaamaan toisesta
toiseen ja synnyttämään niiden välille merkillisiä suhteita. Niin lienee
käynyt myöskin herttuattarelle ja portinvartijalle; keinuessaan
jälkimmäisen käsivarsilla ajatteli edellinen itsekseen: Toden totta,
kenenkään päässä ei benediktiinien päähine ole somemmalta näyttänyt kuin
tämän; ja kun munkki viileään luostarikäytävään tultuaan kainosti, vaan
kohteliaasti laski kannettavansa maahan, tuntui hänestä portin ja
käytävän välinen matka melkoista lyhemmältä kuin koskaan ennen. "Enhän
vain liene teille liian raskas ollut?" kysyi herttuatar lempeästi.
"Korkea ruhtinatar, voitte rohkeasti sanoa niinkuin kirjoitettu on:
Minun ikeeni on minulle suloinen ja kuormani keveä", vastasi munkki.
"Enpä olisi uskonut", sanoi herttuatar, "että käyttäisitte pyhän kirjan
sanoja imarteluun. Mikä teidän nimenne on?"