Pyhän Galluksen opetuslapset.
Seuraavana päivänä kulki herttuatar Praxediksen ja suuren saattueen
seuraamana aamuauringon valjussa valossa Bodenjärven yli. Järvi oli
komean sininen, liput mastoissa lepattelivat iloisesti, eikä laivassa
suinkaan huolet mieliä painaneet. Kukapa olisikaan surullinen
liidellessään kristallikirkasta vedenpintaa pitkin, kun metsien
verhoamat rannat linnoineen tornineen kulkevat hänen ohitsensa,
etäisyydessä häämöttävät lumiset huiput ja valkeiden purjeiden kuvainen
särkyy laineitten hilpeässä leikissä?
Kukaan ei tiennyt minne matka oli. Mutta siihen he olivat tottuneet.
Kun tultiin Rorschachin[4] lahdelman kohdalle, käski herttuatar
poikkeamaan sinne. Laivan rantaan tultua astui hän kaitasta lautaa
myöten maalle. Ja tullimies, joka Italiaan matkustajilta kantoi
läpikulkumaksun, ja markkinoiden järjestysmies ja kaikki keitä tässä
nuoressa satamapaikassa oli, huusivat maanvaltijattarelle karkeilla
äänillään: "Terve herratar! Terve valtiatar!" ja heiluttivat käsissään
mahtavia männynoksia. Tervehtien kulki hän rivien ohi ja käski
kamariherransa viskaamaan kansalle joitakuita hopearahoja, mutta kielsi
kauvan viivyttelemästä. Jo olivat satuloituina ratsut, jotka edeltäkäsin
olivat salaisesti yön aikaan lähetetyt paikalle; kun kaikki istuivat
satulassa, sanoi Hadwig rouva: "Pyhään Gallukseen!" Silloin katselivat
palvelijat kummissaan toisiinsa: Mitä tämä pyhiinvaellus nyt merkinnee?
Mutta vastaamiseen ei ollut aikaa, jo kävi kulku vinhaa vauhtia mäkistä
maata ylöspäin luostaria kohti.
Pyhä Benediktus ja hänen oppilaansa osasivat hyvästi suunnitella
luostariensa aseman. Ylängöillä ja alangoilla, missä vain tapaa
luostarisiirtolan, joka linnoituksen tavoin hallitsee laajaa alaa,
laakson avaimena, toisiaan leikkaavien valtateiden keskuskohtana,
jaloimman viiniviljelyksen turvana, -- voi ohikulkija siitä kenenkään
vastaansanomatta lausua arvelun, että se kuuluu benediktiinimunkeille,
-- tai oikeammin on kuulunut, sillä nykyään on luostareja harvemmassa ja
kapakoita tiheämmässä kuin ennen, mikä seikka riippunee sivistyksen
kasvamisesta.
Myöskin iiriläinen Gallus oli valinnut itselleen oivallisen paikan, kun
hän metsäntuoksua himoiten asettui asumaan keskelle Helveetsian
korpimaata: ylävän laakson, jonka tummat vuorenselänteet erottavat
järven lempeämmästä rantaseudusta; ohitse kohisee kivisiä metsäpuroja ja
sivuilla kohoavat suojelevina jättiläisseininä Alpsteinin lumiset,
pilviin katoavat huiput.
Oli se tosiaan ihmeellinen vetovoima, joka johti noita Albionin ja
Erinin uskontodistajia Germaanian mantereelle. Tarkemmin katsellessa
heille sitä kuitenkaan tuskin voi kovin suureksi ansioksi lukea. "Tapa
lähteä vieraisiin maihin on brittiläisillä jo siinä määrässä muuttunut
luonnoksi, etteivät he muuta voi tehdäkään", kirjoitti jo Kaarle Suuren
päivinä puolueeton Schwaabin mies Walatrid Strabo. He tulivat
nykyajan turistien esi-isinä, ja heidät tunsi jo kaukaa heidän
muukalaistyylisistä matkarepuistaan. Ja monikin takertui ijäkseen tänne
asumaan, vaikka kunnialliset maanasukkaat lienevät pitäneet sitä varsin
tarpeettomana. Mutta suurempi sitkeys, joka on brittiläisen luonteen
pääominaisuus, elämässä koeteltu taito järjestää olonsa kaikkialla
mukavaksi ja kansan salaperäinen kunnioitus kaikkea vierasta kohtaan
antoivat heidän ponnistuksilleen kirkon palveluksessa menestystä.
Toiset ajat, toiset tavat! Nyt rakentavat noiden pyhäin miesten
jälkeläiset sveitsiläisille rautateitä runsaasta sveitsiläisestä
rahasta.
Siitä koruttomasta majasta Steinach-puron varrella, jossa iiriläinen
erakko oli taistellut orjantappurain, karhujen ja kesyttömien
vedenneitojen kanssa, oli paisunut laaja luostari. Uljaana kohosi kirkon
kahdeksankulmainen torni asuinrakennusten paanukattojen joukosta;
kouluhuoneita ja vilja-aittoja, kellareja ja latoja oli rakennettu sen
ympärille, kuuluipa sieltä myllynrattaankin kolinaa, sillä kaikki
elintarpeet olivat valmistettavat aivan luostarin likisyydessä, jottei
munkkien tarvinnut sitä varten kauvaksi lähteä, mikä olisi ollut
vaarallista heidän sielunsa autuudelle. Luja muuri tornineen ja
porttineen ympäröi koko rakennusryhmää, vähemmän koristuksena kuin
turvana, sillä siihen aikaan ei monikaan maan mahtavista kovin tarkoin
seurannut käskyä: Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi huonetta.
Oli jo kulunut ohi puolipäivän aika; laaksossa vallitsi tyyni rauha. P.
Benediktuksen luostarisääntö määrää, että tänä hetkenä on jokaisen
pysyttävä hiljaa vuoteellaan; ja vaikka jäseniä hellyttävästä Italian
puolipäiväauringosta, joka ajaa ihmiset ja eläimet unettaren helmoihin,
ei Alppien tällä puolella ollut suurta haittaa, noudattivat luostarin
asukkaat kuitenkin kuuliaisesti tätä käskyä.
Ainoastaan vartija seisoi kuten aina valppaana ja uskollisena kärpästen
suristessa ympärillään portin päällä olevassa pienessä tornikamarissaan.
Vartijan nimi oli Romeias ja oli hän erinomainen ammatissaan. Nyt kun
hän kuuli kavionpauketta läheisestä petäjiköstä, terotti hän kuuloansa
sille taholle. "Kahdeksan tahi kymmenen ratsastajaa!" sanoi hän hetken
perästä tarkasti kuunneltuaan. Hän antoi laskukalterin naristen painua
portin eteen, veti juoksuhaudan yli vievän sillan ylös ja otti torvensa
seinältä. Ja kun hän näki hiukan hämähäkinverkkoa syntyneen sen sisään,
puhdisti hän sen siitä.
Nyt tulivat matkueen etummaiset ratsastajat näkyviin metsänreunasta.
Silloin sipasi Romeias oikealla kädellään otsaansa ja katseli kummeksien
sinne päin. Hänen tutkimuksensa lopputuloksena oli sana: Naisväkeä! Hän
lausui sen puolittain kysyvästi, puolittain huudahtaen, eikä siitä
kuvastunut erityistä iloa eikä tyytyväisyyttä. Hän pani torven suulleen
ja puhalsi kolmesti. Torvestaan houkutteli hän rämeän, häränmylvinää
muistuttavan äänen, ja puhaltamisesta kävi selvästi ilmi, etteivät
runottaret yhtä vähän kuin sulottaretkaan olleet seisoneet kummeina
Romeiaan kätkyen ääressä Schwarzwaldin Villingenissä.
Ken metsässä on katsellut hiukan ympärilleen, on varmaan huomannut
kuhinan muurahaiskeossa. Siinä on kaikki hyvin järjestettynä, kaikki käy
totuttua laatuaan ja iloitsee liikkeen levollisuudesta; silloin työnnät
sinä keppisi kekoon ja säikytät ensimmäiset tiellesi tulevat: syttyy
yleinen hämminki, kuhina ja sekava yhteenjuoksu -- ja kaiken tämän on
yksi ainoa kepintyönti saanut aikaan. Aivan samalla tapaa vaikutti
Romeiaan torven ääni luostarin hiljaisuudessa.
Kouluhuoneiden akkunat täyttyivät uteliaista nuorista kasvoista, moni
miellyttävä unelma katkesi yksinäisessä munkkikopissa, moni puolittain
valveilla olijan syvämielinen mietelmä samaten; ilkeä Sindolt, joka
tällä hetkellä rakasti lepotuolissaan syventyä Ovidiuksen kiellettyyn
kirjaseen "Rakastamisen taidosta", kääri kiireimmiten pergamenttilehdet
kokoon ja kätki ne ruokopatjaansa säilyyn.
Apotti Cralo hypähti ylös nojatuolistaan ja ojensi käsivarsiaan
kammionsa kattoa kohden; miesparka oli kovin uninen. Jykevällä
kirjoituspöydällä seisoi komea hopeainen vesimalja; siihen pisti hän
sormensa ja siveli tällä silmiään karkottaakseen niistä unen hiuteet.
Sitte astui hän ontuen avonaiselle alttaanille ja katseli alas.
Ja näkemänsä hämmästytti häntä, mutta ei suinkaan miellyttävästi: "Pyhä
Benediktus, ole minulle armollinen, sehän on serkkuni herttuatar!"
Heti vetäsi hän kaapunsa vyöllä kiini, sukasi sen kapean hiustukon
suoraan, mikä hänen kaljulla päälaellaan vielä uljaana rehotti kuin
honka autiolla hiekkakankaalla, pani kaulaansa kultakäädyt, joissa
riippui luostarin sinetti, otti omenapuisen apotinsauvansa, jonka päätä
koristi runsaasti veistelty norsunluinen nuppi, ja astui alas pihalle.
"No, tuleeko siitä mitään?" kuului muuan ratsastajista huutavan portin
ulkopuolella. Apotti käski vartijan kysymään tulijoilta heidän asiataan.
Romeias teki niin.
Nyt puhallettiin ulkopuolella torveen, kamariherra Spazzo ratsasti
airueena portin eteen ja huusi järeällä äänellä:
"Herttuatar ja valtakunnanhoitaja Schwaabinmaalla lausuu Pyhälle
Gallukselle tervehdyksensä. Laskekaat sisään!"
Apotti huokasi hiljaa. Hän nousi Romeiaan torniin; sauvaansa nojaten hän
antoi portin ulkopuolella seisoville siunauksensa ja lausui:
"Pyhän Galluksen nimessä kiittää arvottomin hänen opetuslapsistaan
armollisesta tervehdyksestä. Mutta hänen luostarinsa ei ole mikään
arkki, johon kaikenlaisilla eläväisillä, puhtailla ja saastaisilla,
miehenpuolilla ja vaimonpuolilla, olisi vapaa pääsy. Sen vuoksi en voi
laskea teitä sisään, vaikka tosin se tapahtuu murheellisella sydämmellä.
Apotin on tuomiopäivänä tehtävä tili hänen huostaansa uskotuista
sieluista. Naisen läsnäolo, vaikka se olisikin jaloin maan naisista,
sekä tämän maailman lasten vallaton leikinteko olisi liian suuri kiusaus
niille, joiden ennen kaikkea on etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttaan. Elkää siis raskauttako paimenen omaatuntoa, joka
lammastensa parasta katsoo. Kanooninen asetus sulkee teiltä portin.
Armolliselle rouvalle ovat kyllä Trogenissa tahi Rorschachissa luostarin
maakartanot vapaat käytettäviksi..."
Hadwig rouva oli jo kauvan kärsimättömänä istunut satulassaan. Nyt
sipasi hän ratsupiiskalla valkeata juoksijataan, niin että se vauhkona
hyppeli, ja huusi naurusuin: "Säästele syitäsi, Cralo serkku; minä
tahdon nähdä luostarin!"
Alakuloisesti lausui apotti: "Voi heitä, joiden kautta pahennus
maailmaan tulee! Parempi olisi, että myllynkivi heidän kaulaansa..."
Mutta hän ei päässyt varotuksensa päähän. Hadwig rouva muutti äänensä
sävyä. "Herra apotti, Schwaabin herttuattaren _täytyy_ päästä näkemään
luostarianne!" sanoi hän tuimasti.
Silloin kävi apottiparalle selväksi, että enemmästä vastustelemisesta
tulisi vain vaaraa luostarin turvallisuudelle. Mutta vielä taisteli
hänen omatuntonsa vastaan. Jos joku epätoivoisessa asemassa oleva ei
itse kykene keksimään keinoa siitä selviytyäkseen, tekee hänelle hyvää
saada kuulla muiden hyviä neuvoja; se vähentää vastuunalaisuutta ja
turvaa oman selän.
Sen vuoksi huusi Cralo nyt alhaalla olijoille: "Koska itsepintaisesti
pysytte vaatimuksessanne, täytyy minun esittää se veljestenneuvostolle.
Siihen asti malttakaa mielenne!" Hän astui takaisin pihan poikki,
sydämmessään hiljaisesti toivoen, että vedenpaisumus taivaasta
hävittäisi sen maantien, joka niin kevytmielisesti oli avustanut tämän
pulman syntymistä. Hänen ontuva käyntinsä oli kiireistä ja
kiihottunutta, eikä ihmettelekään lukiessaan Ekkehardin kronikasta, että
hän liipotteli luostarin käytävässä edestakaisin kuin pääsky myrskyn
edellä.
Viidesti kilahti nyt pääkirkon vieressä oleva P. Othmarin kappelin kello
kutsuen veljiä tuomiosaliin. Yksinäinen ristikäytävä alkoi kuhista
sisäänkulkevista haamuista; vastapäätä kuusikulmaista lisärakennusta,
missä pylväiden kannattaman kaarikaton alla suihkulähde hauskasti
äännellen loiskutti vettään metallimaljakkoon, oli kokouspaikka,
yksinkertainen harmaakivinen holvisali. Tiilikivistä tehdyllä
korotteella seisoi apotin marmorinen, kahdella kömpelötekoisella
leijonanpäällä koristettu istuin, johon veivät portaat. Mielellään
sukelsi silmä synkkien pylväiden lomitse sisemmällä pihalla versovan
puutarhan heleään vihreyteen; ruusuja ja katinnauriita kasvoi siellä; --
luonto armeliaasti pyrkii sinnekin, missä siitä pyritään irtautumaan.
Jyrkästi erosivat myöskin munkkien kaaput ja tummat päällysvaatteet
kiviseinien harmaasta väristä. Äänettömästi astuivat kokoonkutsutut
saliin, ohimennen nyökäten toisilleen päätään tervehdykseksi. Lämmittävä
auringonsäde lankesi kapeasta akkunasta heidän riveihinsä.
Siinä oli kokeneita miehiä, pyhä ja Jumalalle otollinen neuvoskunta.
Tuo hinterä ruumis ja nuo terävät, paastoomisesta ja yövalvonnasta
kalpeat kasvot olivat Notker änkyttäjän; alakuloinen hymy väreili hänen
huulillaan, pitkälliset kieltäytymisharjoitukset olivat temmanneet hänen
henkensä irti koko olevaisuudesta. Aikaisemmin hän oli sepittänyt
kaikenlaisia kauneita säveleitä; nyt oli hän synkkämielinen ja etsi yön
hiljaisuudessa pahoja henkiä taistellakseen heidän kanssaan. P.
Galluksen hautakammiossa oli hän aivan äskettäin saanut pirun kiinni ja
sen niin pehmittänyt, että se surkeasti voivotellen kätkeytyi pimeään
nurkkaan; ja kademielten kertomuksen mukaan oli Notkerin surumielinen
laulu _media vita_'kin tavatonta alkuperää: itse pahuuden isä oli muka
hänelle laulanut sen nahkansa lunastimeksi, kun hän oli tämän kopissaan
kahdenkamppailussa voittanut ja tallannut jalkainsa alle.
Mutta hänen vieressään hymyilivät hyväntahtoiset, rehelliset kasvot
jääharmaan parran sisästä; se oli väkevä Tutilo. Tämä istui mieluimmin
sorvituolinsa ääressä ja sorvasi ja veisteli mitä kauneimpia kuvia
norsunluusta; vielä on tallella kaksoiskuva Marian taivaaseenastumisesta
ja P. Galluksen karhusta, joka todistaa hänen taitavuudestaan. Mutta kun
hänen selkänsä yritti käydä kumaraksi ahkerasta työstä, lähti hän
laulaen susia pyytämään tai etsi kunniallista kahdenkamppailua
virkistyäkseen; hän otteli kernaammin pahojen ihmisten kuin yön
peikkojen kanssa ja sanoi usein Notker ystävälleen: "Joka niin monelle
kristi- ja pakanakunnassa antaa sinimarjan muistoksi kuin minä, voi
tulla toimeen ilman pirujakin."
Myöskin Ratpert saapui paikalle, tuo luostarikoulun kokenut opettaja,
joka aina vastenmielisesti nousi liikkeelle, kun tuomiosalin kello
kutsui hänet historiakirjojensa äärestä. Ylväästi hän kantoi päätään;
hän ja molemmat edelliset olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu,
kolmilehtinen luostariapila, niin erilaiset kuin heidän luonteensa
olivatkin. Tultuaan ystäviensä seurassa sisään, joutui Ratpert seisomaan
vastustajansa, ilkeän Sindoltin viereen; tämä ei ollut häntä
huomaavinaan ja kuiskutti jotakin naapurinsa korvaan. Se oli pieni,
heiveröinen mies, jolla oli pää kuin päästäjäisellä; hän mutisti
happamesti suutaan, sillä Sindolt oli juuri kielinyt hänelle, että
piispa Salomon suureen sanakirjaan[5] oli määritelmään: "_Rabulista_
merkitsee sitä, joka tahtoo väitellä kaikista maailman asioista",
tuntematon käsi lisännyt: "kuten Radolt, ajattelijamme."
Hämärästä salinnurkasta astui esiin Sintram, väsymätön kaunokirjuri,
jonka siroja kynänpiirteitä koko cisalpiininen maailma ihaili. Isoimmat
kooltaan P. Galluksen luostariveljistä olivat skotlantilaiset, jotka
asettuivat oven suuhun, Fortegian ja Failan, Dubslan ja Brendan ja mitä
kaikkia heitä olikaan, -- erottamaton heimolaisjoukko, joka oli
tyytymätön halpaan asemaansa luostarissa. Seisoi siellä vielä
punapartainen Dabduinkin, jota, vaikka hän kantoikin raskasta rautaista
katumuskahletta, ei oltu rovastiksi valittu, vaan sai rangaistukseksi
purevista pilkkavärssyistään kolme vuotta kastella kuivettunutta
kirsikkapuuta luostarin puutarhassa.
Kokoontuneiden joukossa oli vielä Notker lääkäri, joka aivan äskettäin
oli määrännyt apotin ontuvaa säärtä varten sellaisen parannuskeinon,
että sitä oli hierottava kalan-aivoilla ja käärittävä vasta nyletyllä
sudennahalla, jotta tämän lämpö verryttelisi jäykistyneet jäntereet
jälleen suoriksi; häntä kutsuttiin "pippurinjyväksi" ankaruudestaan
luostarikurin käyttämisessä. Ja seisoi siellä Volo, joka ei voinut nähdä
naisia eikä kypsiä hedelmiä, ja eläintarhan perustaja Engelbert ja
Gerhard saarnaaja ja Folkard maalari; ja kukapa heidät kaikki
tunteneekaan, nuo arvoisat mestarit, joita luetellessaan jo lähinnä
seuraava luostarisukupolvi haikeasti tunnusti, että sellaiset miehet
käyvät päivä päivältä yhä harvinaisemmiksi?
Nyt nousi apotti ylävälle kivi-istuimelleen, ja he pitivät keskenään
neuvoa, mitä tehdä. Pulma oli vaikea. Ratpert esitti esimerkkejä
menneiltä ajoilta, miten esimerkiksi suuren keisarin Kaarlen oli
onnistunut päästä sisään luostariin. "Silloin", niin hän lausui,
"otaksuttiin keisarin olevan luostariveljen niin kauvan kun viipyi
seiniemme sisäpuolella, eikä kenkään ollut häntä tuntevinaan; ei
sanallakaan viitattu hänen keisarilliseen arvoonsa tai urostekoihinsa,
eikä osotettu hänelle alamaista kunnioitusta; ja ettei hän siitä
loukkautunut, sitä todistaa suojeluskirje, jonka hän lähtiessään heitti
muurien yli."
Mutta tällä ei oltu ratkaistu sitä arveluttavaa seikkaa, että nyt oli
nainen vaatimassa sisäänpääsyä. Ankarimmat veljistä nurisivat, ja Notker
"pippurinjyvä" lausui: "Hän on tuon suuren maanhävittäjän ja
luostarinraiskaajan leski, joka vei kallisarvoisen kalkkimme sotaverona,
pilkaten sanoen: 'Jumala ei syö eikä juo, mitäpä hän kultaisilla
astioilla tekee?' -- Sulkekaa vain portti häneltä!"
Mutta sekään ei ollut apotin mieleen. Hän halusi lievempää keinoa
pulasta päästäkseen. Neuvottelu kävi myrskyiseksi, he huusivat toistensa
suuhun neuvojansa. Volo veli, kuullessaan että oli naisesta puhe, hiipi
hiljaa salista ja sulkeutui koppiinsa.
Silloin korotti muuan nuoremmista äänensä ja pyysi puheenvuoroa.
"Puhukaa, veli Ekkehard!" huusi apotti.
Ja kohiseva nurina taukosi, sillä kaikki kuulivat mielellään Ekkehardin
puhetta. Hän oli nuori ja kaunisvartaloinen ja ihastutti jokaista
miellyttävyydellään ja kainoudellaan; sen ohessa hän oli viisas ja
kaunopuheinen, älykäs neuvoissaan ja syvästi oppinut. Luostarikoulussa
hän tulkitsi Virgiliusta, ja vaikka veljeskunnan säännöissä sanotaan:
Portinvartiaksi on valittava viisas vanhus, jonka vakautunut ikä tekee
huikentelevaisuuden mahdottomaksi ja valmistaa vieraille hyvän
vastaanoton, olivat veljet yksimielisiä siitä, että hänellä oli nämä
ominaisuudet, ja olivatkin antaneet toimen hänelle.
Tuskin huomattava hymyily oli väreillyt hänen huulillaan vanhempien
väitellessä. Nyt hän korotti äänensä ja sanoi:
"Schwaabin herttuatar on luostarin suojelusherra ja vastaa tässä
ominaisuudessaan miestä. Ja jos säännöissämme on ankarasti kielletty
kenenkään naisen astumasta jalallaan luostarin kynnyksen yli, voihan
hänet kantaa."
Silloin silisivät vanhempien otsat, kuin olisi jokaiselta kivi pudonnut
sydämmeltä; hyväksyvästi nyökkäsivät nuo monet munkkipäähineet, eikä
apottikaan ollut kuuro järkevälle sanalle, vaan sanoi:
"Totisesti, usein antaa Herra neuvon nuoremman suusta! Veli Ekkehard, te
olette lempeä kuin kyyhkynen, mutta viisas kuin käärme; sen vuoksi on
teidän itse oltava neuvonne toimeenpanija. Me annamme teille
etuoikeuden."
Portinvartijan poskille kohosivat kuumat veret; hän kumarsi ilmaisten
kuuliaisuuttaan.
"Entä herttuattaren naispuoliset seuralaiset?" kysyi apotti vielä. Siitä
sopi neuvosto, ettei näille lempeinkään laintulkitseminen myöntänyt
mahdollisuutta päästä luostarin sisäpuolelle. Mutta ilkeä Sindolt sanoi:
"Ne menkööt iiriläiskummulla asuvien naiserakoiden luo; jos Pyhän
Galluksen kotia kohtaa maanvaiva, saakoon hurskas Wiborad rouvakin siitä
osansa."
Apotilla oli vielä pitkä kuiskaava keskustelu kyökkimestari Geroldin
kanssa illallisen johdosta. Sitte hän laskeutui alas kivi-istuimeltaan
ja meni veljesparven etunenässä vieraita vastaanottamaan. Nämä olivat
tällä välin jo kolmasti ratsastaneet luostarin ympäri ja olivat
keskenään kaikenlaisilla päähänpistoilla ja sukkeluuksilla koettaneet
karkottaa odotuksen ikävyyttä.
Nuottiin _justus germinavit_ kaikuivat nyt P. Benediktuksen
ylistyslaulun yksitoikkoiset, raskaat säveleet luostarinpihasta
odottavia vastaan, jykevä portti avautui naristen selälleen ja ulos
astuivat apotti ja hänen takanaan parittain ja hitaasti kävellen
veljesparvi; molemmat rivit vastasivat toisilleen hymnin vuorosäkeillä.
Sitte antoi apotti merkin laulun lakkauttamiseen. "Mitä kuuluu, Cralo
serkku", huusi herttuatar kevytmielisesti hevosensa selästä, "en ole
nähnyt teitä pitkään aikaan. Vieläkö onnutte?"
Mutta Cralo vastasi totisesti: "Parempi on, että paimen ontuu, kuin että
lauma niin tekisi. Kuulkaa luostarin päätös!"
Ja hän ilmoitti ehdon, jolla luostariin pääsy oli mahdollinen. Hymyillen
lausui herttuatar: "Niin kauvan kun olen pitänyt valtikkaa
Schwaabinmaalla, ei minulle ole sellaista ehdotusta tehty. Mutta
veljeskuntanne määräystä elköön rikottako; kenen veljistä olette
määränneet kantamaan maan hallitsijatarta kynnyksenne yli?"
Hänen säkenöivät silmänsä kulkivat hengellistä rintamaa pitkin. Kun ne
tapasivat Notker änkyttäjän kolkon haaveksivat kasvot, kuiskasi
herttuatar hiljaa kreikattarelle: "Paljon mahdollista, että käännymme
heti takaisin!"