Hadwig, Schwaabin herttuatar.
Elettiin ajassa liki tuhat vuotta takaperin. Maailma ei vielä tuntenut
ruutia eikä kirjapainotaitoa.
Hegaun päällä lepäsi taivas surullisena, lyijynraskaana. Kuitenkaan ei
siitä synkeydestä, joka kuten tunnettu rasitti koko keskiaikaa, ollut
erityisesti mitään huomattavana. Bodenjärveltä päin keinuivat usvat
Riesin[1] yli ja peittivät maan ja kansan. Myöskin Radolfszellin nuoren
herranhuoneen torni oli sumujen peittämä, mutta aamukellosen ääni oli
hilpeästi helähtänyt usvameren halki, kuten viisaan miehen sana
kajahtaa tyhmien sumuisen lörpötyksen halki.
Se on kaunis palanen Saksanmaata, mikä siellä Schwarzwaldin ja
schwaabilaismeren välillä kohoaa. Ken ei väärää vertausta aivan niin
sanalleen ymmärrä, se muistakoon runoilijan säkeet:
Maa alemannein tää on lumivuoriotsainen,
Ja Bodensee sen silmä on taivaansininen,
Ja peitoin kultatähkät sen kutrit muodostavat --
Siin' saksalaiset kasvot sun etees aukeavat.
-- vaikka tosin tämän kuvan jatkaminen veisi siihen, että ylistäisi
Hegauer-vuoristoa näiden kasvojen nenäksi.
Synkkänä piirteli korkean Twielin huippu kaikukivikallioineen pilviä.
Muistomerkkeinä vanhan maaemomme myrskyisestä esihistoriasta seisovat
nuo järeät keilamaiset kukkulat laaksossa, jossa ennen, kuten nykyisessä
järvenuomassa, lainehtivat viljavat aallot. Kaloista ja kalalokeista
lienee se ollut merkillinen päivä, jolloin syvyyksissä pauhasi ja sihisi
ja maakuoreen puhkaisemistaan raoista ulosvirtaavat basalttiaallot
hehkuvina raivasivat itselleen uran vedenpinnan yli. Mutta siitä on jo
aika kauvan. Ruoho on jo kasvanut niiden kärsimyksien päälle, jotka
tuossa mullistuksessa säälittä saivat surmansa; ainoastaan kukkulat
seisovat yhä jälellä, erillään naapureistaan, -- yksinäisinä ja
uhkamielisinä kuten kaikki ne, jotka tulikipuna sydämmessään murskaavat
tiellä olevat rajat; ja kivi niissä kilahtaa, kuin olisi niissä säilynyt
muisto hilpeästä nuoruudenajasta, jolloin ne ensi kerran riemuiten
riensivät ihailemaan luomisen loistoa.
Niinä aikoina, jolloin kertomuksemme alkaa, kantoi korkea Twiel
niskoillaan jo torneja ja muureja, kokonaisen lujan linnan. Siinä oli
aikoinaan asunut Burkhard herra, Schwaabin herttua. Hän oli ollut ankara
soturi ja käynyt paljon tappeluita; keisarin viholliset olivat olleet
hänenkin vihollisiaan, ja paitsi sitä oli kyllä muutenkin aina työtä:
milloin Italiassa oli rauhallista, alkoivat normannilaiset
hyökkäyksensä, ja kun ne oli torjuttu takaisin, tuli ehkä Unkarista
joitakin joukkioita, taikka rupesi piispoista joku kopeaksi tai veti
kreiveistä joku vastakynää; -- niinpä olikin Burkhard herra eläessään
istunut kauvemman aikaa satulassa kuin nojatuolissa. Ja sen vuoksi
myöskin ymmärtää, ettei yleinen mielipide ollut hänelle vallan lempeä.
Schwaabissa sanottiin hänen hallitustaan tyrannilliseksi, ja kaukaisessa
Saksissa kirjoittivat munkit kronikoihinsa, että semmoista sodankävijää
tuskin voi sietää.
Ennenkuin Burkhard herra oli lähtenyt isiensä luo, oli hän vielä ottanut
itselleen puolison. Se oli nuori Hadwig rouva, Baijerin herttuan tytär.
Mutta mailleen menevän elämän iltaruskossa näyttää aamutähti valjulta.
Tällä on luonnollinen syynsä. Niinpä olikin Hadwig rouva ottanut
Schwaabin vanhan herttuan vain isänsä tahdosta, oli häntä myöskin
hoitanut ja palvellut niinkuin harmaapäätä tulee, mutta kun vanhus
kuoli, ei häneltä sen vuoksi sydän murtunut.
Sitte hautasi hän vainajan hänen isiensä hautaan ja antoi pystyttää
harmaasta hietakivestä hänelle hautapatsaan ja virittää ikuisesti
palavan lampun haudan yli; tuli hän myöskin jonkun kerran haudalle
rukoilemaan, vaan ei liian usein.
Sen jälkeen istui Hadwig rouva yksinään Hohentwielin linnassa; hänelle
olivat jääneet suvun perintötilukset ja monenlaiset oikeudet maassa,
niinkuin tuomarin ja hallitsijan toimet, samatekuin suojelusherruus
Konstanzin arkkihiippakunnan ja järven ympärillä olevain luostarien yli,
ja oli keisari kirjeellä ja sinetillään määrännyt hänen olemaan
valtionhoitajana Schwaabissa, niin kauvan kuin hän pysyi leskisäädyssä.
Nuorella leskellä oli ylevä mielenlaatu ja harvemmin tavattava kaunis
ulkomuoto. Mutta nenä hänellä oli hiukan, tuskin huomattavasti, liian
lyhyt ja tylppö, suloisen suun suunta oli jonkun verran liiaksi
ylöspäin, ja leuka kohosi kasvoista kovin voimakkaana, niin että
sellaista soreata kuoppaa, joka naisen tekee niin miellyttäväksi, ei
hänellä ollut. Ja kellä kasvot ovat täten muodostuneet, sillä on terävän
ymmärryksen ohessa tyly sydän, ja hänen luonteensa on taipuvainen
ankaruuteen. Sen vuoksi herättikin herttuatar punaisista poskistaan
huolimatta monessa alamaisessaan omituista pelkoa ja ahdistusta.
Puheena olevana sumuisena päivänä seisoi Hadwig rouva linnansa salissa
akkunan ääressä ja katseli ulos etäisyyteen. Hän oli puettu
teräsharmaaseen alusvaatteeseen, joka keveissä laskoksissa valui
koruommeltujen sandaalien yli; sen päällä poimutteli polviin asti
ulottuva musta päällysvaate; uumaa kiertävässä vyössä loisti
kallisarvoinen berylli. Kultalangasta kudottu verkko ympäröi hänen
kastanjanruskeata tukkaansa, josta kuitenkin muutamia huolellisesti
käherrettyjä kiharoita leikitteli vapaina valkealla otsalla.
Pienellä marmoripöydällä lähellä akkunaa seisoi omituisen muotoinen,
tummanvihreäksi kiillotettu metalliastia; siinä paloi vierailta mailta
tuotuja hajuaineita, joista kohosi kattoa kohti kierteleviä
hyvänhajuisia valkoisia pilviä. Seinillä riippui kirjavanvärisiä
mattoja.
Sattuu päiviä, jolloin ihminen on tyytymätön kaikkeen, ja vaikka hän
olisi asetettu keskelle paratiisin puutarhaa, ei hänellä sielläkään
olisi hyvä olla. Silloin lentävät ajatukset haluttomina yhdestä asiasta
toiseen, eivätkä tiedä mihin niiden olisi pysähdyttävä, -- jokaisesta
nurkasta irvistää painajainen, ja jos hänellä on tarkka korva, voi hän
kuulla peikkojen nauraa virnistelevän. Maalla sanotaan huonon tuulen
sellaisina päivinä johtuvan tavallisesti siitä, että asianomainen
henkilö on työntänyt ensiksi vasemman jalkansa ulos sängystä, mikä sotii
kaikkea luonnonjärjestystä vastaan.
Herttuattarella oli tänään sellainen päivänsä. Hän tahtoi katsella
akkunasta ulos; silloin puhalsi vieno tuulenhenki sumua hänen
kasvoillensa; se kävi hänelle kiusaksi. Häntä rupesi heti ilkeä yskä
vaivaamaan. Jos auringon paiste olisi välkkynyt maiseman yli, olisi
hänellä ollut sitäkin vastaan muistuttamista.
Kamariherra Spazzo oli astunut huoneeseen ja seisoi kunnioittavassa
asennossa oven suussa. Hän katseli mielihyvällä pukuaan, jonka hän
arvasi varmaan vetävän hallitsijattaren huomion puoleensa, sillä hän oli
tänään pukeutunut kiiltopalttinasta tehtyyn koruompeleiseen paitaan ja
safiirinväriseen, purppuralla neulottuun päällysvaatteeseen, kaikki
uusinta kuosia; vasta eilen oli piispan räätäli tuonut ne mukanaan
Konstanzista.
Fridingenin herran susikoira oli repinyt linnanpaimenelta kaksi
lammasta; siitä arveli Spazzo herra antaa seikkaperäisen kertomuksen ja
kysyä Hadwig rouvan armollista mielipidettä siitä, olisiko asia
ratkaistava sovinnollisesti vahingontekijän omistajan kanssa, vai
pitäisikö häneltä seuraavilla maakuntakäräjillä vaatia sovitussakko.[2]
Hän alotti siis kertomuksensa. Mutta ennenkun hän oli ennättänyt
loppuun, näki hän herttuattaren tekevän liikkeen, jonka merkitys ei
tälle älykkäälle miehelle voinut jäädä epäselväksi. Hän laski näet
oikean käden etusormen ensin otsalleen ja osotti sitte samalla sormella
ovea. Silloin huomasi kamariherra, että hän sai sekä oman päänsä mukaan
miettiä ratkaisun lammasjutussa että mahdollisimman nopeasti poistua
huoneesta. Hän siis kumarsi ja lähti.
Heleällä äänellä huusi nyt Hadwig rouva: "Praxedis!" Ja kun salin
portailta ei heti kuulunut kahinaa, huusi hän entistä terävämmin:
"Praxedis!"
Ei kestänytkään kauvan, kun kutsuttu tulla liihotteli saliin.
Praxedis oli Schwaabin herttuattaren kamarineitonen, syntyperältään
kreikkalainen, -- elävä muisto siitä, että Byzantiumin keisarin
Basilioksen poika kerran oli pyytänyt omakseen Hadwigin kättä.[3]
Tämä oli tuon laulussa ja naisellisessa kätevyydessä taitavan
lapsen lähettänyt monien muiden kalleuksien ohessa saksalaiselle
herttuattarelle ja vastalahjaksi saanut rukkaset. Siihen aikaan voi
lahjoittaa ihmisiä, jopa kaupitakin. Mutta se vallanalaisuus, jossa
kreikkalaisneitonen Schwaabin herttuallisessa hovissa oli, ei suinkaan
ollut varsin raskas.
Praxediksella oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, joista kaksi suurta
tummaa silmää sanomattoman alakuloisesti ja samalla veitikkamaisesti
katseli maailmaan. Tukkansa hän piti palmikoituna otsan ympäri; hän oli
erittäin kaunis.
"Praxedis, missä kottarainen on?" kysyi Hadwig rouva.
"Minä noudan sen tänne", sanoi kreikkalaistyttö. Ja hän toi tuon mustan
veitikan, joka istui niin julkean leveänä häkkinsä ovella, kuin olisi
sen olemassaolollaan ollut täytettävä joku ammottava aukko
maailmankaikkeudessa. Kottarainen oli löytänyt onnensa Hadwigin häissä.
Muuan vanha ilvehtijä ja soittoniekka oli sanomattomalla vaivalla
opettanut sille latinaisen onnittelupätkän; suuri riemu syntyi
hääpöydässä, kun lintu häkkineen nostettiin pöydälle ja se lausui
oppimansa tervehdyksen: Uusi tähti on noussut Schwaabin taivaalle; sen
tähden nimi on Hadwig; eläköön hän! J.n.e.
Mutta kottarainen oli syvällisemmästikin sivistynyt. Se osasi lukea,
paitsi runoansa, myöskin Isämeidän. Muuten oli se uppiniskainen otus ja
osasi olla yhtä oikullinen kuin ikänä itse Schwaabin herttuatar.
Tänään näytti Hadwig rouvalle tulleen mieleen joku muisto menneiltä
ajoilta, koska kottaraisen piti lukea hänelle häätervehdyksensä. Mutta
kottaraisella oli tänään hurskas päivänsä. Kun Praxedis kantoi sen
saliin, huusi se juhlallisesti: "Amen!" Ja kun Hadwig rouva ojensi sille
palasen mesikakkua ja mairitellen kysyi: "Miten olikaan Schwaabin tähden
laita, kottarais-serkku?" -- vastasi se hitaasti: "Elä johdata meitä
kiusaukseen!" Kun herttuatar auttaakseen sen muistia kuiskasi: "Tähden
nimi on Hadwig, eläköön hän!" -- jatkoi kottarainen omaa säveltään,
manaten pontevasti: "Päästä meitä pahasta!"
"Totta totisesti, se tässä vielä puuttuu, että linnutkin tänään rupeavat
hävyttömiksi", huusi Hadwig rouva. "Kissimiiri, missä sinä piilottelet?"
-- ja hän houkutteli esiin mustan linnankissan, jolle kottarainen jo
kauvan oli ollut silmätikkuna; kiiluvin silmin hiipi se nurkastaan
keskilattialle.
Hadwig rouva avasi häkin ja antoi linnun kissan valtaan. Mutta
kottarainen, joka jo tunsi kissan kynnet niskassaan, lehahti lentoon ja
pääsi pakoon akkunanaukeamasta.
Pian näkyi se vain mustana pilkkuna sumun keskeltä.
"Oikeastaan", sanoi Hadwig, "olisin yhtä hyvin voinut pitää sen
häkissäkin. Praxedis, mitä sinä nyt ajattelet?"
"Valtijattareni tekee kaikessa oikein mihin ikinä ryhtyy", vastasi tämä.
"Praxedis", jatkoi Hadwig rouva, "nouda koruni. Minua haluttaa koetella
kultaista rannerengastani."
Praxedis, alati tottelevaisena, meni ja nouti korulippaan. Se oli
taotusta hopeasta; suurin, kömpelöin piirtein oli siihen kuvattu
muutamia kohokuvioita, vapahtaja hyvänä paimenena, Pietari avaimineen ja
Paavali miekkoineen ynnä kaikenlaisia lehtikoristuksia, niin että näytti
siltä kuin olisi sitä aikaisemmin käytetty pyhäinjäännössäiliönä. Sen
oli Burkhard herra hankkinut linnaan, mutta hän ei mielellään puhunut
siitä, sillä hän oli samaan aikaan palannut eräältä sotaretkeltä, jolla
oli pahoin pidellyt muudanta burgundilaista piispaa.
Herttuattaren avattua lippaan kansi, loistivat ja kimaltelivat hänelle
monenlaisella hohteella vastaan punaisella sametilla makaavat korut.
Sellaisia muistoesineitä katsellessa palaa mieleen paljon vanhoja
tapauksia. Myöskin kreikkalaisen prinssin Konstantinoksen kuva lepäsi
siinä, koreasti vaan hengettömästi maalattuna kultapohjalle.
"Praxedis", lausui Hadwig, "mitenhän olisi käynyt, jos olisin mennyt
naimisiin tuon terävänenäisen, valjuposkisen prinssisi kanssa?"
"Valtiattareni", oli Praxediksen vastaus, "varmaan olisi teille hyvin
käynyt."
"Kuulehan", jatkoi Hadwig rouva, "kerro minulle hiukan ikävästä
kotimaastasi; minä kernaasti kuvittelisin mielessäni miltä tuloni
Konstantinoksen kaupunkiin olisi näyttänyt."
"Oi ruhtinattareni", sanoi Praxedis, "kaunis on kotimaani" --
alakuloisesti tähystivät hänen tummat silmänsä sumun peittämään
etäisyyteen -- "ja mokoma surullinen taivas olisi ainakin säästynyt
teiltä Marmorameren rannalla. Ettepä tekään olisi malttanut olla
huudahtamatta hämmästyksestä, kun ylpeällä kaleerilaivalla olisimme
sinne saapuneet: seitsemän tornin ohitse kulettuamme olisi silmäimme
eteen levinnyt ensin hämäränä joukkona palatseja, kupooleja ja kirkkoja,
kaikki hohtavan valkoisesta Prokonnesossaaren marmorista; ylhänä ja
ylpeänä kohoaa meren lilja sinisellä pohjallaan -- yhdellä puolella
tumma kypressimetsikkö, toisella _hagia Sophian_ jättiläiskaaret ja
taustalla Kultaisen sarven avara vuoristo; vastapäätä Aasian puolella
tervehtii teitä toinen kaupunki, ja sinervänkultaisena vyönä kiertää
kaikkea tätä ihanuutta purjeista hohtava meri. -- Oi valtiattareni, en
unessakaan voi täällä Schwaabinmaalla palauttaa mieleeni tämän näyn koko
loistoa.
"Ja sitte, kun aurinko on laskenut ja yö kohoaa kimaltelevain aaltojen
yli ja kuninkaallisen morsiamen kunniaksi kaikkialla lieskaa
sinihohtoinen kreikkalainen tuli, -- silloin kulemme satamaan, jonka
suuri sulkuketju aukeaa morsiuslaivan edessä, soihtujen räiskyessä
rannoilla; tuolla seisoo keisarin henkivartiasto, varjaagit
kaksiteräisine miekkoineen ja sinisilmäiset normannit, täällä patriarkka
lukemattomine pappeineen; kaikkialta kuuluu soittoa ja riemuhuutoja, ja
kuninkaanpoika nuorekkaassa kauneudessaan ottaa morsiamensa vastaan;
Blacharnæn palatsia kohti käy juhlasaatto..."
"Ja kaiken tämän ihanuuden olen laiminlyönyt", sanoi Hadwig rouva
pilkallisesti. "Praxedis, sinun kuvasi ei ole vielä täydellinen. Jo
seuraavana päivänä tulee patriarkka antamaan länsimaiselle kristitylle
ankaraa uskon opetusta: mitä hänen on ajateltava kaikista
kerettiläissuunnista, joita teidän kuivanjärkevällä maapohjallanne
kasvaa kuin piikkiomenia ja hullunruohoja, -- ja mitä munkkien
pyhäinkuvista ja Kalkedonin ja Nikaian kokousten päätöksistä; sitte
saapuu ylikamarirouva ja opettaa tapojen ja liikkeiden lait: noin on
otsa rypistettävä ja näin laahusta kannettava, noin polvistuttava
keisarin jalkoihin ja näin syleiltävä anoppirouvaa, ja tuollainen
kohteliaisuus sanottava tuolle suosikille ja tällainen taivaita
tavotteleva korulause tälle hirviölle: teidän jaloutenne, teidän
kirkkautenne, teidän ylevä ja ihmeellinen korkeutenne! -- Mitä ihmisessä
on elämänhalua ja voimaa, se kuoletetaan, ja herra puolisokin näyttäytyy
olevansa vain kiiltomaalilla sivelty nukke; jonakin päivänä on
vihollinen porttien edessä tai sattuu kruununperillinen olemaan jollakin
tapaa epämieluisa sirkuksen 'sinisille' tai 'vihreille': kapina riehuu
yks kaks kaduilla, ja saksalainen herttuantytär salvataan sokaistuna
luostariin... Mitä silloin hyödyttää häntä, että hänen lapsiansa jo
kehdossa tervehditään nimellä 'kaikkein jaloin korkeutenne?' Praxedis,
kyllä hyvin tiedän, miksi en mennyt Konstantinopoliin."
"Keisari on maailman herra", lausui kreikatar; "mitä hänen iankaikkinen
tahtonsa määrää, se on hyvä ja oikein; niin on minulle opetettu."
"Oletko ehkä sitäkin tullut ajatelleeksi, miten kallis lahja on
ihmiselle olla oma herransa?" "En", vastasi Praxedis.
Kiihkeäksi käynyt keskustelu huvitti herttuatarta. "Minkälaisen
kuvauksen antoi byzantilainen maalarinne kotonaan siitä, kun hänen piti
maalata minun muotokuvani?"
Kreikattarelta näytti kysymys menneen ohi korvien.
"Praxedis", sanoi Hadwig rouva ankarasti, "vastaa minulle!"
Silloin hymähti tyttö sävyisästi ja lausui: "Siitä on jo hyvin pitkä
aika; varsin vähän hyvää puhui teistä herra Mikael Thallelaios.
Kauneimmat värinsä oli hän varustanut mukaansa, niin hän meille kertoi,
ja hienoimman lehtikultansa; te olitte ollut viehättävä lapsi, kun
teidät tuotiin hänen eteensä maalattavaksi, ja se oli herättänyt hänessä
juhlallisen liikutuksen aivan kuten silloin, kun hän maalasi
jumalanäidin kuvaa Athoksen luostariin. Mutta prinsessa Hadwig olikin
suvainnut käännellä silmiään; ja kun hän uskalsi tehdä tämän johdosta
kainon muistutuksen, oli teidän armonne näyttänyt hänelle kieltään ja
pannut kaikki sormensa nenälleen ja miellyttävästi murtaen sanonut
kreikaksi, että tämä oli oikea asento.
"Herra hovimaalari sai tästä aiheen puhua paljon sivistyksen puutteesta
Saksanmaalla ja vannoi pyhän valan, ettei hän ikinä siellä enää maalaisi
yhdenkään ylhäisen neidin kuvaa. Ja keisari Basilios oli hänen
kertomustaan kuullessaan murahtanut suuttuneesti partaansa..."
"Anna hänen majesteettinsa vain murahtaa", sanoi herttuatar. "Ja rukoile
taivasta, että se jokaiselle antaisi sen mitan kärsivällisyyttä, joka
minulta silloin vaadittiin. Minä en vielä ole ollut tilaisuudessa
näkemään apinaa, mutta päättäen siitä, mitä luotettavat miehet ovat
kertoneet, ulottuu Mikko herrasi sukupuu aina noihin luomisen ihmeisiin
asti."
Hän oli puhuessaan pannut käteensä rannerenkaan; sen muodosti kaksi
toistensa ympäri kiertelevää ja toisiansa suutelevaa kruunupäistä
käärmettä. Kun hänelle koristusten joukosta oli myöskin tullut käteen
raskas hopeinen nuoli, piti senkin muuttaa olopaikkaa ahtaasta
vankilastaan lippaan pohjalla: se työnnettiin kultalankaisen hiusverkon
solmujen sisään.
Ikäänkuin nähdäkseen korujensa tekemää vaikutusta astui Hadwig rouva
pitkin askelin huoneen poikki. Hänen käyntinsä oli kopea ja vaativainen.
Mutta sali oli aivan tyhjä, yksin linnankissakin oli hiipinyt
matkoihinsa. Seiniltä puuttui peilejä. Asuinhuoneen sisustus muuten
jätti siihen aikaan paljon toivomisen sijaa.
Praxediksen ajatukset viipyivät vielä äskeisessä kertomuksessa.
"Armollinen herttuatar", sanoi hän, "minun tulee sentään sääli häntä."
"Ketä?"
"Keisarin poikaa. Te olitte ilmestynyt hänelle unessa, niin kertoi hän,
ja teiltä hän odotti koko onneansa. Itkenytkin on hän..."
"Anna kuolleiden levätä", lausui Hadwig rouva harmistuneena. "Ota
mieluummin luutta ja laula minulle tuo kreikkalainen laulunpätkä:
"Konstantinos, poika parka,
Konstantinos, itku heitä!"
"Luutta särkyi ja kaikki kielet katkesivat", vastasi tyttö, "silloin kun
armollinen rouva suvaitsi sillä..."
"Viskata Burgundin Boso kreiviä päähän", täydensi herttuatar. "Se ei
ollut hänelle liikaa; miksi hän tuli kutsumattomana Burkhard herran
peijaisiin, minua mukamas lohduttamaan -- mokoma pyhimys! Anna korjata
luutan kielet!
"Sanoppas minulle muuten, kreikkalainen kultasirkkuni, minkä vuoksi
oikeastaan olen tänään pukeutunut juhlakoruihini?"
"Jumala on kaikkitietävä", vastasi kreikatar, "minä en sitä tiedä." Hän
vaikeni. Hadwig rouvakin jäi äänettömäksi. Tuli tuollainen viileä,
sisältörikas äänettömyys, jota tavallisesti seuraa itsetunnustus.
Viimein sanoi herttuatar: "En minäkään sitä tiedä."
Hän loi alakuloisena katseensa maahan ja lausui: "Luulenpa että se
tapahtui ikävästä. Mutta meidän Hohentwielimme onkin aika ikävä pesä --
yksin leskellekin: Praxedis, tiedätkö keinoa ikävän karkottamiseksi?"
"Olen kerran kuullut eräältä viisaalta saarnaajalta", sanoi Praxedis,
"että sitä vastaan on monenlaisia keinoja: nukkuminen, juominen,
matkustaminen, -- paraat kuitenkin ovat paastoaminen ja rukoileminen."
Silloin nojasi Hadwig rouva päänsä liljanvalkeaan käteensä, katseli
kerkeäkielistä kreikkalaistyttöä terävästi ja lausui:
"Huomenna lähdemme matkalle."