Tämä kirja on sepitetty siinä hyvässä uskossa, ettei historiankirjoitus
eikä runous kumpikaan kärsi siitä mitään haittaa, että ne solmivat
keskenään sydämmellisen ystävyyden ja liittyvät yhteiseen työhön.
Jo vuosikymmeniä ovat esi-isiemme jälkeenjättämät historialliset
muistomerkit olleet kaikenpuolisen tutkimuksen esineinä; parvi ahkeria
myyriä on kaivanut keskiajan maaperää joka suuntaan ja uutteran
kaivamisensa tuloksena tuonut päivän valoon sellaisen joukon vanhoja
aineksia, että kokoojat itsekin siitä usein joutuvat ihmeisiinsä; kaunis
ja aivan omintakeinen kirjallisuus, taaja joukko muistomerkkejä kuvaavan
taiteen alalta, omalle perustalleen orgaanisesti rakennettu valtiollinen
ja yhteiskunnallinen elämä makaavat hajallaan edessämme. Ja kuitenkin on
kaikkien näihin pyrintöihin uhrautuneiden hyvien voimien tuskin
onnistunut levittää laajempiinkin piireihin iloa historian oikeasta
ymmärtämisestä; heidän lukemattomat nidoksensa seisovat rauhallisesti
kirjastojemme hyllyillä, siellä täällä on niiden päälle kutoutunut
lupaavalta näyttävää hämähäkinkinaa, eikä puutu tomuakaan, joka
säälimättömästi kaikki peittää, -- niin että ei tunnu aivan
mahdottomalta sekään ajatus, että kaikki nämä muinaissaksalaiset
muistomerkit, jotka vasta ovat päivän valoon manatut, jonakin aamuna
kukon kiekuessa jälleen ovat vaipuneet unhotuksen sorakasoihin ja
tuhkakumpuihin, kuten tarinan kummitteleva luostari meressä, josta vain
hiljaa kilahteleva kellonen antaa heikon viestin syvältä aaltojen alta.
Tässä ei ole paikka ruveta tutkimaan, miten suuressa määrässä syy tähän
seikkaan on etsittävä tieteellisyytemme metoodista ja harjoituksesta.
Muinaisaikaisten aineksien kokoaminen voi, kuten kultajyvästenkin
kokoaminen, muuttua intohimoksi, joka kantaa ja haravoi kokoon
päämääränään ainoastaan kokoaminen, ja aivan unhottaa, että saatu
metalli on myöskin puhdistettava, sulatettava ja hyödyksi käytettävä.
Sillä mitä muuten saavutetaan?
Ikuinen istuminen raaka-aineen ääressä, arvollisen ja arvottoman yhtä
tärkeänä pitäminen, kammo saada aikaan mitään valmista, koska sieltä
täältä ehkä vielä voisi saada hitusen lisää, joka antaisi aihetta
uudenlaiseen selitykseen, ja yleensä -- oppineiden kirjallisuutta
oppineita varten, jonka kansan enemmistö kylmänä sivuuttaa, kiittäen
silmä sinistä taivasta kohti luojaansa siitä hyvästä, ettei sen tarvitse
tästä mitään lukea.
Tämän kirjan tekijä harhaili kerran päivänpaisteisina nuoruudenpäivinään
eräiden ystäväin parissa Rooman Campagnalla. Siellä he sattuivat
löytämään vanhan hautakammion rauniot. Soran ja sirpaleitten alla,
harmaanvihreän akanthuksen peittämänä, oli siinä joukko hajallaan olevia
mosaiikkikiviä, jotka ennen komeana kuva- ja ornamenttiteoksena olivat
koristaneet hautakammion lattiata. Syntyi vilkas keskustelu siitä, mitä
kaikki nämä irtonaiset, siellä täällä viruvat kivisirpaleet olivat
alkuaan yhdessä ollessaan esittäneet. Muuan meistä, joka oli
muinaistutkija, piti kivipalasia aurinkoa vasten ja tutki, olivatko ne
mustaa vai valkeaa marmoria; eräs toinen, joka rasitti itseään
historiantutkimuksella, puheli kauvan ja oppineesti vanhojen
roomalaisten hautamerkeistä; -- sill'aikaa oli kolmas vaitonaisena
istunut muurinrauniolla ja piirustanut harjoitelmavihkoonsa komean
nelivaljakon korskuvine orhiineen ja kilpa-ajajineen ja paljon kauniita
joonialaisia ornamentteja ympärille. Hän oli lattian nurkassa havainnut
miltei huomaamattoman jäännöksen vanhasta kuvasta: hevosten jalkoja ja
kappaleen vaununpyörää; silloin esiytyi koko kuva selvänä hänen
sielussaan, ja reippain piirtein hän sen kuvasi, toisten sillä aikaa
sanoja tuhlatessa...
Tässä tilaisuudessa pääsin jossakin määrin selville kysymyksestä, miten
menneisyyttä on menestyksellä historiallisesti elähytettävä. Mutta
menestyksellä tosin vain silloin, kun taiteellisesti elähyttävältä
mielikuvitukselta ei rajoiteta sen oikeuksia, kun se, joka vanhoja
luurankoja kaivaa maasta, samalla myöskin puhalluksellaan luo niihin
elävän hengen, niin että ne kohoavat jalkeilleen ja voimakkain askelein
vaeltavat kuolemasta elämään.
Tässä merkityksessä voi historiallinen romaani olla samaa, mitä kansojen
kukoistavana nuoruudenaikana oli eepillinen runous: kappale kansallista
historiaa taiteilijan laatimassa kehyksessä, jonka sisään tämä varmoin
piirtein kuvaa sarjan haamuja ja väkevässä valaistuksessa kulettaa ne
ohitsemme, -- että siis yksilön elämään ja taisteluihin ja kärsimyksiin
samalla sisältyy kuin peilikuvaan koko aikakauden historia.
Historiallisten tutkimusten perustalla kehräten kokoon, mitä
aikakaudessa oli kaunista ja esittämisen arvoista, voinee romaani
myöskin vaatia, että se tunnustetaan historian tasa-arvoiseksi veljeksi;
ja ken olkapäitään kohottaen tahtoisi työntää sen muka mielivaltaisen ja
vääristelevän oikun tuotteena takaisin, lohduttakoon se itseään sillä,
että historia, semmoisena kuin sitä meillä Saksassa on tapana
kirjoittaa, on samaten vain tavanmukainen sekoitus oikeata ja väärää,
joka on käynyt vain liian raskaaksi uskaltaakseen runouden tavoin
leikkien täyttää aukkopaikkojaan.
Jolleivät kaikki merkit petä, on aikamme keskellä omituista
puhdistumisprosessia.
Kaikilla aloilla lausutaan se huomio, että ajattelumme ja tuntemisemme
ovat sanomattomasti kärsineet abstraktsioonin ja fraassin ollessa
herrana. Monella taholla varustellaan palaamaan kuluneisuudesta,
värittömyydestä ja käsitteellisyydestä todelliseen, värihohtoiseen ja
aistimilla tajuttavaan maailmaan; hengen laiskasta itsetutkimuksesta
vetäydytään takaisin elämään ja olevaisuuteen; määritelmien ja kaavojen
sijalle astuu luonnontieteellinen analyysi, arvostelemisen sijalle luova
toiminta; ja lastenlastemme eläessä tulee ehkä vielä sellainenkin aika,
jolloin monesta nykyisen tietämyksen suurmiehestä puhutaan samanlaisella
hymyilevällä kunnioituksella, jolla vedenpaisumuksen takaisista
jättiläishirviöistä kerrotaan, ja jolloin raakalaisen nimeä saamatta
tohtii väittää, että ruukullisessa vanhaa viiniä on yhtä paljon järkeä
kuin monessa laajassa nidoksessa muodollista viisautta.
Iloisen, hilpeän, runouden kirkastaman katsantokannan palauttamiseksi
tämäkin teos on tarkoitettu osaltaan vaikuttamaan, nimenomaan Saksan
menneisyyden alalla.
Niiden lukemattomain aarteiden joukossa, joita Pertzin julkaiseman
"_Monumenta Germaniaen_" isot nidokset sisältävät, loistavat helminauhan
tavoin Sankt Gallenin luostarikertomukset, joita munkki Ratpert alkoi
sepittää ja Ekkehard nuorempi (eli erotukseksi luostarin kolmesta muusta
samannimisestä jäsenestä "neljänneksi" nimitetty) jatkoi aina 10:nnen
vuosisadan loppuun asti. Ken vaivaloisesti on penkonut muiden luostarien
moninkertaisesti mehuttomat ja kuivat aikakirjat lävitse, se
mielihyvällä ja sisällisellä tyydytyksellä viipyy näissä
muistiinpanoissa. Niihin on, huolimatta kaikesta avuttomuudestaan,
kuvattu karkein vaan selvin piirtein taaja joukko miellyttäviä,
vanhempain aikalaisten kertomusten ja silminnäkijäin todistusten mukaan
kerrottuja juttuja, henkilöitä ja tapahtumia; paljon itsetiedotonta
runoutta, avosydämmistä ja reipasta maailmankatsomusta ja lapsellista
raikkautta, joka kertomukselle joka kohdassa antaa todellisuuden leiman,
silloinkin, kun henkilöitä ja aikamääriä on hiukan kevytmielisesti
pidelty, eikä kouraantuntuva anakronismi ollenkaan huolestuta kertojaa.
Sitä nimenomaan tarkoittamatta vievät nämä kuvaukset meidät samalla
luostarimuurien yli ja maalaavat silmiemme eteen luonnontuorein värin
elämän ja riennot, sivistyksen ja tavat silloisessa Alemanniassa.
Silloin vallitsi hupainen ja jokaista, ken rajua, hiomatonta ja tervettä
voimaa pitää suuremmassa arvossa kuin liehakoitsevaa nopsuutta,
kerrassaan miellyttävä aika lounais Saksassa. Kirkon ja valtion alut
olivat huomattavina melkoisen, vaan siltä hauskan yhteiskunnallisen
raakuuden rinnalla; kaikelle myöhemmälle kehitykselle tuhoa tuottava
läänityslaitos uinaili vielä lapsuuden viattomuudessa; ei mitään
vallatonta, pöyhkeilevää ja henkisesti heikkoa ritarisäätyä, vaan kyllä
rehellisiä, karkeakätisiä veikkoja, joiden koko yhteiskunnallinen
vuorovaikutus supistui useinkin vaan varsin laajalle kehitettyyn
suunpurkaus- ja väkivaltaisuussysteemiin, mutta joilla karkea pinta
salasi terveen, kaikelle jalolle herkän ytimen; oppineita, jotka
aamuisin käänsivät Aristotelesta ja iltaisin lähtivät virkistyksekseen
sudenpyynnille; ylhäisiä naisia, jotka ovat innostuneet klassillisiin
opinnoihin; talonpoikia, joiden sydämmissä esi-isien pakanuus rauhassa
rehottaa, uuden uskon rinnalla; -- kaikkialla alkuperäisiä, väkeviä
olosuhteita, joita ilman mitään ratsionalistista närkästystä ihailee
yksin niiden paholais- ja peikkojenuskonkin ohessa. Tosin vallitsi
valtiollinen hajanaisuus ja välinpitämättömyys valtakuntaa kohtaan,
jonka pääsija oli siirtynyt Saksiin, mutta sen sijaan oli yllin kyllin
reipasta miehenmieltä, joka onnettomuuksien sattuessa terästi yksin
munkitkin luostareissaan vaihtamaan psaltarin miekkaan ja lähtemään
Unkarin aroilta tulevia hävittäjiä vastaan; -- huolimatta runsaista
tilaisuuksista raaistumiseen tavataan vanhojen kirjailijain innokkaaseen
tutkimiseen kohdistettua tieteellisyyttä, joka suurissa
luostarikouluissa sai uutteria harrastajia ja humaanisissa
harrastuksissaan muistuttaa 16:nnen vuosisadan paraita aikoja, kuvaavien
taiteiden hiljaista orastamista, silloin tällöin salaman tavoin
esiytyviä suuria henkiä, leventelevästä oppineisuudesta vapaata
runoiluhalua ja kansallisten ainesten mieluista hoitoa, vaikka tosin
enimmäkseen muukalaisessa puvussa.
Ei siis ihmettä, että tämän kirjan tekijälle, kun hän toisessa
tarkoituksessa tutkiessaan keskiajan alkukausia tutustui tähän
ajanjaksoon, kävi kuten miehelle, joka kauvan kulettuaan tylyn maakunnan
halki sattuu löytämään majatalon, joka on kodikas ja keittiön ja
kellarin puolesta hyvin varustettu, tarjoo akkunoistaan miellyttäviä
näköaloja ja alttiisti myöntää kaikkea mitä hänen sydämmensä halajaa.
Hän rupeaa majoittumaan mukavasti ja tehden retkiä ympäristöön
perehtymään mahdollisimman täydellisesti paikkakuntaan ja sen
asukkaihin.
Mutta runoilijaa tapaa omituinen kohtalo, jos hän tarkoin tutustuu
menneisyyteen.
Missä toiset, joiden vereen luonto on sekottanut tieteellistä
lusikkavettä, korjaavat työnsä tuloksena paljon yleisiä lauselmia ja
opettavaisia johtopäätöksiä, siinä kohoaa hänen eteensä haamuja, ensin
häilyvän usvan peittämiä, sitte kirkkaita ja läpinäkyviä; ne katselevat
häneen pyytävästi ja tanssivat sydänyön aikana hänen ympärillään,
sanoen: Tihennä meidät!
Niin kävi tässäkin. Noiden luostarikertomusten lapsellisista
latinaisista riveistä kasvoi ilmaan Sankt Gallenin luostarin torneja ja
muureja; monet kunnianarvoiset harmajapäät kävelivät edestakaisin sen
ristikäytävissä; vanhojen käsikirjoitusten takana istuivat ne, jotka ne
muinoin olivat kirjoittaneet; luostarikoululaiset teuhasivat pihalla,
messut kaikuivat kuorista ja vartijan torventoitotus tornista. Mutta
edellä muita ilmestyi sen ylevän rouvan loistava haamu, joka viekotteli
mukaansa P. Galluksen luostarirauhasta nuoren opettajan, valmistaakseen
kaikukivikallioillaan Bodenjärven rannalla henkevän hoidon
klassillisille runoilijoille. Luostarikronikan yksinkertainen tarina
tuosta Virgiliukselle pyhitetystä hiljaisesta kotielämästä on jo
yksinään palanen niin kaunista ja todellista runoutta, että sen
vertaista harvoin ihmisten seassa tapaa.
Mutta ketä sellaiset olennot kiusaavat, sen ei auta muuta kuin manata ne
luotaan. Enkä suotta olekaan vanhoista kertomuksista lukenut, kuinka
Notker änkyttäjä kerran kävi samanlaisten näkyjen kimppuun: hän sieppasi
mukuraisen pähkinäpuusauvansa ja huimi sillä rohkeasti pahoja henkiä,
kunnes ne lauloivat hänelle kauneimmat laulunsa.
Sen vuoksi minäkin tartuin lyömäaseeseeni, teräskynääni, sanoin eräänä
aamuna jäähyväiset paksuille nidoksille ja läksin matkaamaan sitä maata,
jota kerran Hadwig herttuatar ja hänen aikalaisensa olivat polkeneet;
istuin pyhän Galluksen kunnianarvoisessa kirjastossa, kulin keinuvassa
venosessa yli Bodenjärven, sukelsin Hohentwielin juurella humisevaan
vanhaan lehmustoon, missä nyt kelpo schwaabilainen kylävouti vartioi
vanhan varustuksen raunioita, ja kiipesin viimein Sänti-alpin
sinertävälle huipulle, missä tunturikappeli rohkeasti kuin kotkanpesä
silmäilee alas viherjöivään Appenzellin laaksoon. Siellä muinaisen
schwaabilaismeren kaltailla kulkien, sielu täynnä menneitten sukupolvien
elämää ja sydämmen riemastuessa lämpimästä päivänpaisteesta ja
voimakkaasta vuori-ilmasta, suunnittelin tämän kertomuksen ja
kirjoitinkin sen suurimmaksi osaksi.
Voinee kyllä joku huomauttaa, että eräät siinä lausutut seikat eivät
perustu omantunnonmukaisiin tutkimuksiin sivistyshistorian alalla, kun
henkilöitä ja vuosilukuja, ehkäpä vuosikymmeniäkin on siinä jonkun
verran lykätty toistensa väliin. Mutta runoilija voi teoksensa sisäisen
yhtenäisyyden kannalta sallia itselleen paljon sellaista, joka ankaralle
historiankirjoittajalle luettaisiin virheeksi. Sanoopa itse voittamaton
Macaulaykia: Mielelläni kärsin sen syytöksen, etten ole aina pysynyt
historian arvokkaassa korkeudessa, jos minun vain siten onnistuu esittää
yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisille tarkka kuva heidän
esi-isiensä elämästä. -- -- --
Heidelbergissa, helmikuulla 1855.