Theseus. Theramenes.
THESEUS.
Ah, Theramenes! Miss' on poikani?
Ma hänet lapsest' asti uskoin sulle.
Mut miksi itket? Min tuot viestin mulle?
Miss' on hän?
THERAMENES.
Turha nyt on siitä huoli,
myös turha hellyys. Hippolytos kuoli.
THESEUS.
Jumalat!
THERAMENES.
Kuoli armain ihmisistä,
ja vannon: syyttömin myös syyttömistä.
THESEUS.
Hän kuollut! Juur' kun kaipaan kasvojansa,
jumalat salli hänen kuolemansa.
Kuin kaatui hän? Mik' iski taivaan nuoli?
THERAMENES.
Troizenin porttien hän eessä kuoli.
Hän vaunuiss' istui. Itse suunsa sulki,
ja mykkinä myös sotamiehet kulki.
Mykenan tietä ajatuksissansa
hän ajoi, astui orhit valloillansa,
nuo ylväät, jotka tulta korskui ennen,
kun kuuli äänen tutun, vitkaan mennen,
päin painunein nyt säestävän näytti
mietteitä, jotka miehen mielen täytti.
Aalloista silloin ärjyn ääni raikui,
veet jylisivät, kaikki taivaat kaikui,
maan sydämestä huokaus hirmuinen
sekaantui ilman, meren melskeesen.
Veremme jäätyi poven'pohjaan asti;
hepojen harjat nousi. Nopeasti
lähestyi vesivuori kuohuin, pauhuin,
se meitä kohden synkin syöksyy sauhuin,
jo särkyy, kidastansa oksentaa
veen hirviön, jot' ei lie nähnyt maa:
pääss' sarvet uhkaavaiset, julma-juomut,
leveä otsa, yli ruumiin suomut,
kesytön härkä, lohikäärme, jonka
longersi puiden yli purston lonka;
rakosi ranta, kun se pitkään mylvi,
se pilviin saakka kauhistusta kylvi,
maa luja liikkui, ilma saastui tuosta,
myös aalto säikkyi, alkoi taapäin juosta.
Pakeni kaikki uhkaa turman-tuojan.
Me lähitemppelistä saimme suojan,
vain Hippolytos, poika urhon, jää;
pysäytti vaunut, keihään tempas tää,
jo tähtää hirviöön, vä'än varman linkoo,
mi viuhuin pedon kylkeen syvään sinkoo.
Raivosta, tuskasta tuo mylvähtäin
hepojen eteen vaipuu, kääntyy päin
ja sylkee kidastansa tulta, verta,
savua, niinkuin suurta myrskymerta.
Hevoset pelko valtaa, eivät muista
nyt enää suitsimiestä eikä suista;
turhaksi kääntyy käskijän jo tahto,
ne puree kuolaimiaan, suussa vahto;
jumala joku myös on piikein kirmaa
hepojen kiihoittavan nähty virmaa.
Ne kautta kallioiden syöksyy kauhuin,
jo särkyy akseli, jo vaunut pauhuin
paloiksi lentävät, hän itse kiertyy
orheinsa ohjiin, kaatuu, maahan viertyy.
Anteeksi tuskani: tuo kauhun kuva
vain iki-itkuin mult' on murentuva.
Näin, valtias, näin poikas poloisen
jaloissa ruokkimainsa ratsujen,
hän kutsui heitä, hevot ääntään säikkyi,
jo hurme haavoist' yli ruumiin läikkyi.
Me huusimme, soi kiro, tuska, kimma!
Niin vihdoin pysähtyi myös orhein vimma
ne jäivät hautain luo, miss' iki-unta
sun nukkuu isäis suuri sukukunta.
Ma sinne syöksyin, seuras vartiat,
veriset jäljet meitä johtivat,
kivissä kirjat näkyi, pensahasta
osoitti oksa hurmehista hasta.
Ma juoksen, huudan, käden tarjoan,
hän silmän aukaisee jo sammuvan,
näin virkkaa: "Kuolen syyttömänä. Arka
Arikia nyt huolees jää, tuo parka.
Jos isä joskus, murhepäivänänsä,
mun muistaa surmaa, väärin syyttämänsä,
jos kuulee varjoni hän vaikeroivan,
hän vangillensa hyvän suokoon hoivan."
Hän veti henkäyksen viimeisen,
syliini jäi vain ruumis verinen,
tuo kurja, kuolevainen, lyöty liha,
min sorti jumalten ja taaton viha.
THESEUS.
Ah, poikani! Mun rakas toivoni!
Mua liian nopsaan taivas palveli.
Mi jää nyt povelleni murheen paino!
THERAMENES.
Arikia luo silloin saapui kaino:
paeten vihaas, tuli hän tuon tähden,
min mieheks ottaa tahtoi taivaan nähden.
Hän tuli, huomas hurmeen puuntavaisen --
mi näky rakastavan nähdä naisen:
mies valju runneltuna lepäsi!
Hän ensin onnettuuttaan epäili,
ei häntä tuntenut, vaan tyynnä pysyi,
ja hänet nähden yhä häntä kysyi.
Mut murheestansa vihdoin varma, hän
loi taivahalle silmän syyttävän,
vavisten, valjuna, kuin kuoloon suureen
hän kaatui, kaunis, sulhon jalkain juureen.
Ismene häntä, itkevä ja hellä,
elohon, tuskaan kokee herätellä.
Ma tulin tuomaan, päivää kiroten,
sinulle urhon tahdon viimeisen,
ja toimen täyttämään sen onnettoman,
min mulle uskoi varjo poikas oman.
Mut tuossa tulee vainoojansa varmin.