Theseus. Phaidra. Theramenes. Panope. Sotilaita.
THESEUS.
On kuollut poikani. Voit jättää harmin.
Ah, miksi pelkään, epäilen? Miks annan
anteeksi hälle, kaunaa toista kannan?
Mut hän on kuollut. Täys on vihas määrä,
lie ollut oikea se taikka väärä.
Ma synnyin pettymään, sen myönnän minä.
Hän lienee syyllinen, kun syytät sinä!
Kuolonsa kyllin mua murhettaa,
en etsi selvyyttä ma kauheaa,
kun ei se sentään häntä eloon saisi,
vaan ehkä vaivaa uutta valmistaisi.
Veristä kuvaa poikani ma pelkään.
Pois maille muille! Pois veen vieraan selkään!
Tahtoisin paeta pois maailmasta!
Näin surman suru unohtuisi vasta.
Mut kunne pakenen, ah, kurja isä?
Nimeni mainekin on tuskan lisä.
Vähemmän kuulu, kätköön käydä voisin.
Ah, jospa jumalten ees hylky oisin,
he eivät täyttäneet ois pyyntöjäni;
en pyydä enää, itken itseäni.
Lie korkea mua kohtaan taivaan hyvyys,
sit' ei se korvaa, min vei tuonen syvyys.
PHAIDRA.
On aika vaitiolon verho heittää.
Syyn varjo ei saa poikas hautaa peittää:
hän syytön oli.
THESEUS.
Ah! ma onneton!
Sun tähtesi hän kuoloon käynyt on!
Sa julma! Anteeks saanehes äl' luule!...
PHAIDRA.
On kalliit hetkeni. Mua, Theseus, kuule!
Ma pojan kainon kunnioittamisen
katseella maksoin sukurutsahisen.
Poveeni taivas turman liekin nosti;
muun ohjannut Oinone on. Hän kosti
hylätyn rakkauteni, peljäten
Hippolytos ett' ilmi toisi sen.
Hyväkseen heikkouttani hän käytti,
sun eessäs häntä syyttäin syynsä täytti
ja välttäin vihaani hän liian lievän
löys rangaistuksen alla aallon vievän.
Mun kohtaloni ratkaissut ois rauta,
mut tunnon tuska esti mun, ei hauta;
hitaammin tahdoin manan maille tulla,
ett' oisi ensin täysi selko sulla.
Niin otin myrkkyä Medeian. Tuonen
jää jäähdyttää jo tulta kuuman suonen,
se saapuu saakka sydämeeni, hyinen
vavistus kiertää mun kuin verkko kyinen;
nään taivahan kuin sumun summan kautta
ja puolison, mi kauhistuu mun tautta;
jo kuolo saapuu, silmän sammuttaa;
maan tahra olin, kirkas taas on maa.
PANOPE.
Hän kuolee!
THESEUS.
Jospa pohjaan kuolon yönsä
myös sammuis muisto hänen mustan työnsä!
Herännyt olen erhetyksestäni,
ma tahdon nähdä pojan lempimäni,
verensä syyttömän pois itkein pestä,
näin päästä kiron väärän vääntehestä.
Ansaitun saakoon kuollut kunnian.
Kentiesi leppyy varjo vainajan,
myös synkät haamut Pallaan heimon, konsa
on tytär mulle hänen morsionsa.
Loppu.