Theseus. Panope.
PANOPE.
Mitä,
ah, aikoo valtiatar, tiedä en,
pahinta pelkään. Tuska hirmuinen
hänt' ahdistaa, jo tuli sammuu suonen,
on kasvoillansa kalpeus jo tuonen.
Oinone häväisty pois ajettiin,
hän syöksyi meren synkän syöveriin.
Miks sen hän teki, nyt ei kerro kieli:
jo ainiaaksi hänet aalto nieli.
THESEUS.
Mitä ma kuulen?
PANOPE.
Kuningattaren
ei tuosta laannut myrsky. Itkien
syleilee, synkkä, usein lapsiansa
kuin laulatellen omaa murhettansa,
hän milloin heille äidin lemmen myöntää,
taas kohta kauhistuen syrjään työntää.
Hän harhailee kuin määrää vailla, horjuu,
ei meitä tunne tai pois luotaan torjuu.
Kolmasti kirjoitti hän kirjehen,
taas kolme kertaa rikki repi sen.
Suvaitse nähdä häntä!
THESEUS.
Kauhun sana!
Oinone kuollut, Phaidra kuolevana!
Miss' on mun poikani? Hän tulkohon!
Nyt altis hälle isän korva on.
(Yksin.)
Poseidon julmat säästä hyvättyösi
tai hautaa pyyntöni tuo pohjaan yösi!
Lien ollut liian herkkäuskoinen,
kohotin kiron liian varhaisen.
Nyt epätoivoon kaikki hukkuvi.