syrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat
ystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne
asettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä
tämän olkapäälle ja katseli menevää.
Kuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki
tuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin
pitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu
kylmää, sinertävää hohdettansa -- siinä oli jotakin typi tyhjää,
autiota, sydämetöntä.
Hän vavahti ja astui sisään.
12.
Huhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.
Marianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.
Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle
ja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.
Silloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun
istutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin.
Akkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän
aurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat
kimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat
suorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa
auringon valossa.
Hän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi
kuuntelevan.
Kartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja
elämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.
Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan
siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän
tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä
työssä.
Ah -- siellä tuli Pauli!
Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan
huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan
katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen
varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.
Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne
tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut
määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.
Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan
sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti,
odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.
Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa
vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen
silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.
Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä.
Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa
etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.
Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä
pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.
Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!
"Marianne!"
Pauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan
ikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon
sointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun;
monta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi
kuullut.
Ja sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen
ystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen:
ja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen
silmänsä niin hellät, että...
"Marianne!"
Paulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta,
hyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.
Hymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.
"Voitko uskoa -- Marianne -- minä olen ollut ikävissäni."
Pauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja
olihan siinä sitäkin -- tämä -- että hän _taisi_ vielä ikävöidä.
Sitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko
siellä oli ketään!
"Ei, ei siellä ketään ole." vastasi Marianne.
Ääni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.
Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä.
Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve,
ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen
silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
"Luulitko, etten tulisi enää?... Oi lapsi! -- oletko ollut levoton
tähteni?"
Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.
Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi
ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.
"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan,
kaavan."
Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä
niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva,
vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen
kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi
pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät
parranhaituvat.
"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"
Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti
tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.
Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän
koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.
"Sinä olet kipeä... Ah, Marianne, miten on laitasi?"
"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?"
"_Te_?!"
Kummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä
poimu näkyi kulmakarvojen välistä.
"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla
lopussa."
"Hoo -- Marianne minä _luulen_ sen olleen enemmän kuin leikkiä."
Pauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa
vastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.
"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa." -- Sanat tuntuivat enemmän
huokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.
"Minkätähden?"
Hänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat
liikkuivat suonenvedon tapaisesti.
"Se oli väärin, --- rikollista."
"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä
liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.
"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni,"
sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään,
jonka vieressä hän seisoi.
Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja
inhon hänen mielessään kasvaessa.
"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä
nostamatta silmiään.
"Lähtemäänkö?"
"Niin, -- sekä ettette koskaan palaisi takaisin." -- Ääni oli alentunut
melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua
näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa
ylös.
Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä
tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.
"Mitä sinä sanot!"
Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan
ei uskaltanut enää sitä katsella.
"Puhu! Mitä tarkoitat?"
Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui
kaksinkerroin ahdistavalta.
"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa
vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."
"Mutta voithan sanoa minkätähden..."
"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"
Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat
näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan
hän ainoastaan katseli Mariannea.
Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman
mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.
"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" --
Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, -- hartaasti
rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.
"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan
samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.
Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli
hirmuista -- hirmuista!
"Nyt tiedän!" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, "Börje on
ruvennut epäilemään jotakin?"
"Ei ole."
"Mutta, Marianne!"
"Teidän _täytyy_ lähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä
tahtonsa, vaan sen _täytyy_ tapahtua. Se on häpeällistä! Se on
kunniatonta! -- Minä olen toisen vaimo."
Nyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:
"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?"
"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei
vaikuta mitään, kun vaan lähdette."
Pelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan
myöskin päättäväinen.
"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin
hänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista."
"Mitä hänessä sitten piti näkymän?" Vaisto varjella itseänsä pakotti
Mariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.
Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan
silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen
suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä
myhä.
"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa --
rouva Olsson -- että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos
te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla.
Olkaa siitä varma!"
Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin
vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.
"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä
tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on
meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."
Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan
iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.
"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"
"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."
"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan,
jota tarjosit minulle ... ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut
itseni! Entäs sinä itse?"
"Sanokaamme että _me_ unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."
"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne.
Te lakaisette ovenne edustan. _Minä_ muka olin -- raaka, miesluonne --
joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut
ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te
kunnioitatte itseänne... Vaan minulla on teille ensin jotain
sanottavaa."
Marianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin
kasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.
"Te ymmärrätte minua väärin," änkytti hän, "enhän minä teitä ollenkaan
soimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että
sanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee."
"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei,
siitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän
tarvitse olla levoton. Luonnollisesti!... Ja minä suostun. --
Kunnioitusta naisille!"
"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä
kidutuksesta?"
"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi
koskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka
sitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia
enkeliä... Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää
tapahtua."
Jota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä
matalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella
hienonnetulla vihan vimmalla.
"Minä olen ollut sokea," mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla
äänellä, "mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä
turmiollisesta leikistä, jota ei _saa_ leikkiä!... Mitä antaisinkaan
jos saisin sen tekemättömäksi!... Taivaan Jumala, kuinka se on
hirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?"
"Te pidätte oivallisesti puolenne," sanoi Pauli hymyillen ilkeän
ivallisesti, "vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan,
että minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä
naisia pidättää on: -- _pelko_. Vaan se on sangen hyvä tukipuu."
Marianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.
"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät
lähtemään."
"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen
myöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla
teille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta.
Sillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten
siveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni
tutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen."
Hän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa
eteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon
yläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui
huolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi
auki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman
tushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.
"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin
kovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten
tulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? -- Muistakaa sanojani,
Marianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla
varteen otetuksi. Se on siinä, että _sopivaisuus_ on pannut teidän
puolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne
mestauskoneilla. Pelkurimaisuus -- kas siinä on koko teidän
siveellisyytenne!... Mutta _te_ valehtelette, ja _me_ valehtelemme, ja
me kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne -- ja me kaikki
olemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en
enää. Minä en!... Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte
herättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne
putisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja
huudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat.
Vai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset
yövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?"
Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi
hymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä.
Mariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia
jatkamaan.
"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa?
Jollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi
äitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei
edes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi
kuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos
tavataan harhateiltä."
"Lähdettekö pois?" -- Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin
tätä ainoata.
"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte
uskaltanut." Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.
"Te olette raukka!" huusi Marianne.
"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla
vaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei
juuri teoissa eikä sanoissa -- Jumala varjelkoon! -- vaan sittenkin ...
Marianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan
saa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?"
Kiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui
juovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.
"Ja te" -- pääsi hänen huuliltaan -- "oletteko koskaan menetellyt
huonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin,
kuin te nyt kohtelette minua!"
"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti,
rajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian
kylmäverinen... Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko
sanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta
tunne-elämästään? -- Huonomminko?... Jos te olisitte rakastanut minua
kädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi se _teistä_ ollut
pahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, mutta _minä_ olisin
pitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa
oli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä
kuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle,
miehellenne, niin -- omassa sydämessänne... No niin! Ja kun sitten
ylpeilette hyveistänne ja sanotte, että _minä_ olen tehnyt pahemmin ...
ha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä
tapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on
teidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun
riettautta? Sanokaa!... Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata
teidät kaakinpuuhun!"
Hän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren
hampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä
intohimoa, joka kuohui reunojensa yli.
"_Jos_ te olisitte parempia kuin me! _Jos_ te olisitte parempia!"
Uhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana
putosi hänen sivulleen.
Marianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki,
mikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin
Paulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne
ei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät
hänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut
kuolla kaikesta tästä häpeästä.
Pauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita.
Tässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin
vastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.
Hän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti.
Hänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka
tuossa makasi verissään ja masennettuna.
Hän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomasti
Mariannea.
"Marianne?" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä
hänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.
Marianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja
painoi sitä huulilleen, jotka värisivät.
Kääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle
jakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan
saaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja
sääliväisyys.
"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen
purkaukseen?" sanoi hän pitkään, "minä en voi olla häveliäs kun minua
loukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden
ainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme
nyt tätä unohtaa, -- sinä ja minä? Älä itke noin -- rakastettu -- sydän
tahtoo haljeta."
Marianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään
mitään puhutuksi.
"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä
meille hyvää... Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä,
että ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. -- Jos sinä vaan voisit
käsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata
maassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä
onneton raukka minä olen!... Oh ei -- Marianne. -- Nyt tahdon
ainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän
sinulta."
Hän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin
avonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea
silmänsä ja kuunnella.
"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten
pitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni
jonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa
näin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja
näetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti -- minä ikävöin tänne
takaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä
jokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin
rauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä,
-- kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun
saisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh,
Marianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka
suurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun
ja Börjeen."
Hän oli vaiti silmänräpäyksen.
"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään
kasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä
vihattava _te_, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti.
Voithan ajatella -- Marianne, -- voithan ajatella kuinka minä
kiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten
välistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut
sinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä
ja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin
paljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut... Nyt olen malttanut
mieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä
lausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se -- rakastettu -- unohda
se! -- Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen
sinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja
puhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa --
tuhatkertaisessa -- tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan
käsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana.
Minä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on,
tuntuu vastenmieliseltä -- jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän
kesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun
palaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni
sinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua
Börjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä
silmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin
hirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten
näytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden
sieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! -- Vaan
älä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät
kaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy
ainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella.
Ei, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! -- minä en pidätä sinua
sormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua
poikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne.
Älkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme
ainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne -- vaatimaton, hiljainen
Marianneni -- nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole
osoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen
kauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään
muuta kuin epäilystä jälellä... Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä
polvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun
sieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen
niiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta.
Minä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa
ympärilleni."
Marianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai
hänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan
syytökset.
"Älkää puhuko niin... Jumalan tähden älkää puhuko."
"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."
"Se oli väärin ... se oli väärin ... se oli..."
Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei
ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut
heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin
olisi se tullut hänen olentonsa juurista.
"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli
houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? -- Onko tämä todellista
katumusta ja itseäsi kiusaamista?"
"On, on, on!"
Hän värisi kylmästä lausuessaan:
"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä
keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä
tämä _sinä_, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse
meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään,
josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme... Kas niin, pyhkikää
silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia,
te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."
"Mutta Börjelle valehteleminen!"
"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä
lähtien."
"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."
"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."
"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."
Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä
muistanut jotakin unohtunutta asiaa.
Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen
piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi
käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain
lujuutta.
Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.
Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat
pöhöttyneet sekä itkeentyneet.
Hän katsahti Pauliin.
"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä
selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."
Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen
maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita
ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että
sanoillaan jouduttaisi päätöstä.
Mariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti
nenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran
kasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis
jotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.
Pauli mietti silmänräpäyksen.
Sitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi
velttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.
"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?"
Marianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.
"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois,"
jatkoi Pauli, "mutta ettekö te sitten ole ajatellut _minua_ yhtään?"
Ei vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin
olisi pelännyt rupeavansa horjumaan.
Pauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän
taisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin
matala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin
tarvitsematta puhua niitä.
"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se
ei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä.
Minä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en
tuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli
sanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota
näkymättömiin kuin sumu -- minäkin -- ikuiseen unhotukseen, uneen,
lepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset
voivat kestää elämistä... Elämistä, -- joka oli kulunut ihan
inhottavaksi!... Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä
yksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen
mahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada
takaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani
olisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut
pitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulin _minulta_ jo
kauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea,
ennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah
-- Marianne-rouva -- eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea
matkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä
ikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi
ikäänkuin nojata päänsä ja levätä, -- vaan levätä. Oi, Marianne-rouva,
te ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää.
Tahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä,
teidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne
kuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa
ystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin,
laupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois,
Marianne-rouva?"
Mariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin
olisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat
sanat:
"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin
tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään
nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla...
Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt
ette aja minua pois!"
Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja
hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot
kuin sametti.
"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."
Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän
takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi
piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.
Hän katsahti äkisti ylös.
"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.
Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä
rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.
"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."
Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia
päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.
"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on
ainoastaan muistoa tuosta ... tuosta ... jota ei voi saada muuttumaan.
Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että ... etten ehkä ole niin
huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut
tuntea tätä --"
Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli
hermosairaan tavalla nenäliinaansa.
Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.
"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se
teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. _Kuinka_
rikasta, en ehkä edes voi käsittää. -- Mutta päätetty on: minä lähden
huomenna matkalle... Minä olen kai ainoa pilkku ... minä tarkoitan,
ainoa pilven pilkku... Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo,
täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. _Minä_ olen
kerjäläinen... Raha, mitä se on?" -- Hän nosti käsiään kuin olisi hän
punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi
viskannut ne luotaan.
Ne olivat hänestä liian keveitä.
"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi
ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän
sangen hyvästi, että se, -- etten minä voi lähteä viemättä mukanani
aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi -- on
oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun
olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta -- nyt. Jos voisitte,
pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun
olentoni, vaikutukseni, minun itseni. -- Jos voisitte. Minä ymmärrän
tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo,
joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."
Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko
elinajaksi.
Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.
"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen
joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. --
"Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin
pian kuin mahdollista."
Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran
tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.
Ja sitten astui hän huoneesta.
* * * * *
Kun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan
Paulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta
puuhailevan matkavarustuksissa.
"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme," sanoi
hän.
"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet
kotiin," vastasi Pauli huoletonna.
"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun
muuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi
täällä viihtyvän."
Börje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän
huoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän
heidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.
"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?" sanoi hän.
"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia."
Tavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.
"Otatko nuokin mukaasi?" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat
mätetyt kasaan laattialle.
"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli
läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.
"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?"
kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.
"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni
Tukholmaan."
Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen
toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina
työstä aina hiusten rajaan saakka.
"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä
oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen
ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole
nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli
kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään
tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua
yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle... Nyt minä olen Pauli ja sinä
olet minä, sanoi hän. -- Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. -- Suloista
oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei
koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. -- Nyt pidät
kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä -- niin nyt minä pidän
siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä... Hm. Et voi
uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo
tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa... Mutta onhan
muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten
kokemuksesta... Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt
kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut
kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä
siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä
kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin:
ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli
pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän
itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä
siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin
tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin
häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän
ei suostunut."
Hän katsoi kysellen Pauliin.
"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle,"
vastasi tämä.
"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta
ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä
todellakaan tiedä yhtään mitään."
"Kyllä se haihtuu taasen."
"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä
vaan ole helppo ymmärtää."
Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain
kokoonpantavaa.
Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet
olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma
kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle,
"lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin... Vaan
katsoppas ympärillesi... Katso! ... eikö täällä ole kaunista?"
Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden
posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.
Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei
mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla
oli paksu, tumma, sinertävä juova.
Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten
kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut
vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä
loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja,
viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.
"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa
tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua
elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle,
huomispäivälle: seis!... Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä
pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: -- jokaisen
hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta
ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"
"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan
luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi
tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään
tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."
"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"
"Hölön tölön!"
Pauli hymyili silmänräpäyksen -- hän kuuli taas tuon vanhan äänen,
juuri saman vanhan äänen! -- Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja
katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.
"Ei, raskasta _on_, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja
seisahtui äkkiä.
Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia
hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi
liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää
ymmärrystänsä aisoissa.
"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.
"En minä _sitä_ tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä
itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta."
-- Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.
"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös
häneen, "tämä on kauheata -- tämä -- olla vallan ehdottomasti ilman
halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen
onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on
tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun
olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani
tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama
lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon
löytämättä sieltä mitään." -- Hän oikaisi laihan kätensä ja teki
liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.
"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.
"Olenhan sitäkin koettanut."
"Sinulla pitäisi olla lapsia."
"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletko _minun_
lapsieni voivan iloita elämästä!"
"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?" sanoi Börje aivan
vakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.
"On, se on pessimismiä," vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.
"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan
koskaan nähnyt" -- Hän nähtävästi piti keskustelua sangen
opettavaisena. -- "Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän
liian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy."
Viimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen
laattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun
taakse.
"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista," sanoi Pauli, "vaan
_sinusta_ ei luullakseni tule pessimistiä."
"Enpä taida siitä välittää."
"Eivätkä sinun lapsesikaan."
Börjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.
"Jos minulla edes olisi muutama!" sanoi hän matalasti ja kumartui
pistämään sukkia kirstun kannen alle, "mutta niitä en taida saada
koskaan."
Hän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella
erästä taulua.
Pauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.
"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut
tulla ystävät," sanoi hän.
"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän," vastasi Börje ja hänen
täytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.
* * * * *
Aamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja
alakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja
jonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia
jonkun henkilön huomiota.
Eron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä
ravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai
unohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.
Aamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja
heikkohermoiseksi.
"Hyvästi; Marianne-rouva," sanoi hän viimeisen kerran portailla, "ja
kiitoksia..."
Hän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi
ja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja
jälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea.
He kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.
Romaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.
13.
Börje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa
oli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki
oven mennessään.
Nyt sai hän levossa ajatella.
Niin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli
hänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä
ja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli
vallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa
pois.
Ja nyt oli hän matkustanut.
Marianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli
koneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.
Sumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon
säteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi
tunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska
alastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät
värisevän vilusta.
Ja saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.
Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa,
kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli
se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.
Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki
unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli
ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin
kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt.
Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän
tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta.
Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, --
harmaana, kylmänä aamunkoittona, -- ja toinen esine toisensa perästä,
jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen
salaperäisyyttä.
Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava
olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan
rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti
vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot.
Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli
syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä
silmäyksillään.
Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi
inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä
vietetyn yön perästä.
Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin
sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut
huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle,
kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai
epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan
omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun
hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää,
kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.
Vaan tämä oli toista.
Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja
kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja
nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea
sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja
likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään
voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa,
rumaa -- epämääräistä kuin eläinten menettelyä.
Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta
miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava,
erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen
elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota
hän alati kuljetti mukanaan.
Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen
johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka
salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu
pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta,
jolla hän luuli istuvansa.
Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!
Ja kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä
liehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän
eläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta,
että... Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä
vihaaminen.
Äidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi
tämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia
tällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut
jokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput,
nämät salaiset toivomukset...
Hän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään,
voidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta.
Tuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen
ja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan.
Minkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen,
lahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan,
heidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja
sentähden kammoi hän Börjeä.
Hän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän
alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen
kylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen
jäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka
hänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun
ympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.
Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen,
niihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti,
kuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa
ympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut,
sijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä
kukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin,
sillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.
Hän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen
omista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina
pyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään
toiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta
karaistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen
hengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei
vapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta
kurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, -- kirjoista
saadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten
arveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä
hänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.
Vihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä
taistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen
kerran voimatta valittaa.
Minkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon
seuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme
ympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä
on oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on
käytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan
jonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa
saattaa turvautua, -- minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin
peruuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti
voimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on
poistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä
mitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin
aseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta
seuraavaa tuomiota vastaan.
No -- niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin
sanoin ... tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.
Käveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan
helpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.
Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin:
isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita
sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin
menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia
keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.
Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei
kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä
sitä terveeksi jälleen.
Ulkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä
maailma kutsuu avioliiton rikkojaksi... Ulkonaisetko? -- Siinä juuri
oli nöyryytys. -- Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei
mikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää,
että lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.
Vaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä
sattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään.
Niin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla,
että hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta
joutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.
Eikö mitään?
Miksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut.
Mariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle
puhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.
Vaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta
täytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta
varten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä
tiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.
Hän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus
vastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa.
Sillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin
yksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja
itseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine.
Ensimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana,
tahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen
teon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.
Tämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen
nyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden
täyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja
toimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen
häntä hänen tilassaan.
Börje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin
kysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan
semmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.
He tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä; syönti ei sujunut
iloisesti. Börje näytti kaipaavan Paulia, ja sitäpaitse oli häntä
loukannut se umpimielisyys, jota Marianne oli häntä kohtaan osoittanut
viime aikoina. Hän oli kuitenkin ehkä huolissaan isänsä asioista! Börje
ei tahtonut tunkeutua hänen luottamukseensa eikä tehdä hänelle mieliksi
rahoja lainaamalla.
Aterian loputtua astui Marianne akkunan luokse ja rupesi siitä ulos
katselemaan. Juuri kun Börje aikoi mennä hänen sivuitsensa, kääntyi
hän.
"Börje."
Puhuteltu katsahti häneen. Mariannen kasvoissa kuvastui ikäänkuin
arvokas vakavuus.
"Tahdoitko sinä mitään?" Börje meni hänen luokseen.
Silmiään ylös luomatta sanoi Marianne matalalla, yksitoikkoisella
äänellä sanottavansa.
Börje katseli häntä hartaasti.
"Onko niin ... onko niin todellakin laitasi?" sanoi hän.
"On."
Kun Börje pudisti hänen kättään ikäänkuin kiittääkseen, koetti Marianne
hymyillä sekä vilkasi ylös miestänsä silmiin, jonka jälestä hänen
katseensa kuitenkin heti kääntyi arasti sivulle päin. Börjen ilo oli
outoa Mariannesta, ja vaikutti, että Marianne tunsi itsensä
sanomattoman köyhäksi. Hänen mielestään ei löytynyt mitään muuta kuin
kuollut tunteettomuus.
Mariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä
ja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla
tästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen
mielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan
hänelle tulossa! _Sitäkö_ hän nyt saattoi ajatella! Oh, noin
lapsellista itsekkäisyyttä! -- Harmillinen tyytymättömyys valtasi
Börjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.
Marianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli
huomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen.
Hänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi
hänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä
selityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa
Börjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua
hänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen
aseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut
toiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä
ylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa.
Heidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti
kiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi
jonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen.
Ainaiseksi.
Hänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä
pystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen;
muuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä
tunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.
Ennen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin
paljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa
ei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli
sentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa
akkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.
Börje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle
puolelle.
"Marianne," aloitti hän, "tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin
minun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä
enemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei
osaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani
huomannut sen epäkohdan, että ... etten ole oppinut esittämään
ajatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä
oloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene
ujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi
kuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on
vieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä."
Marianne katseli häntä vähä kummastellen.
"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan," sanoi hän.
"Oh, kyllä sinä _voisit_ puhua, jos sinä tahtoisit."
Marianne tunsi nuhteen todeksi.
"Ei," sanoi hän, "minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka
johtuu minun saamastani kasvatuksesta -- näetkös -- ihminen tottuu
puhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä
saataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden
tähden."
Hänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja
suoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut
entisensä kaltainen.
"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä," sanoi Börje,
"minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko
vuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on
ollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan
nyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme,
Marianne."
Mariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt
valtaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä
oli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.
"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan
muisku sopivalla ajalla," -- Börje hymyili -- "ja sitten oli kaikki
taas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi,
kun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä ... hm ...jos
siinä nyt enää on kylläksi meille."
Hän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten
sitä tarkasti silmillään.
"Näetkös," Börje yhä pitkitti puhetta, "toiselta puolen olen minä tosin
niin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan
toiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin
ensiksi toisemme tapasimme. Niin -- tiedätkös -- kun minä nyt näin
puhun sinulle, -- tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian
suoraan jollekulle vieraalle ihmiselle."
Marianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje
vieraantuisi hänestä!
"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän,
joilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita
toisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä
en koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani."
Marianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi
hän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje
jatkoi:
"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti,
ja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et
ole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en
tiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla."
Juuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden
toimessaan:
"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin
suuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana."
"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua," sanoi Börje äänellä, jonka
koetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, "minä arvaan, että
sinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat,
mutta..."
"En, en," keskeytti. Marianne, "sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut
kipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni."
"Mutta sinä sanoit, että..."
"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan
vaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli."
Börje katsahti epäillen häneen.
"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla
huolissasi _hänen_ tähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole
pakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et
tahdo."
Äänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän
turhaan koetti salata.
"Ei!" huudahti Marianne kiivaasti. "minä en koskaan huoli imettäjästä,
minä tahdon itse imettää."
Hänen mielessään oli näiden sanojen aikana herännyt uusi, tähän asti
kokonaan outo tunne, voima, joka sysäsi syrjään kaikki sivuajatukset:
äidin vaisto puollustaa lastansa.
"Etkö sinä tahdo?" kysyi Börje kummastellen.
"En. En koskaan!"
Mariannen posket olivat ruvenneet heloittamaan ja hänen silmänsä
säkenöivät.
"Mutta minä luulin..."
"Sinä et saa -- Börje! Sinä et saa koskaan enää ottaa asiata puheeksi."
Hänessä herännyt, uusi tunne pyyhkäisi silmänräpäykseksi pois kaiken
muun: kylmät tuumailut, rikoksen tunteen, -- kaikki.
"Mutta enhän minä halua mitään enemmän," sanoi Börje melkein heltyen,
"minä vaan en voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän syystä tai
toisesta olisi sinulle tervetullut."
"Jos en voi olla tasainen enkä iloinen luonteeltani, niin sinä et saa
sitä selittää miltään semmoiselta kannalta," sanoi hän.
"Rakas Marianne!" sanoi Börje ainoastaan, vaan hänen äänessään oli niin
paljo sydämellisyyttä, että se viilsi Mariannen mieltä, sillä hän tiesi
lisänneensä viimeiset sanat ainoastaan saadakseen puheen toiselle
tolalle.
"Ajatteles, että sinun tarvitsisi sanoa minulle mitään tällaista!"
lisäsi Börje itseänsä nuhdellen ja asettui Mariannen viereen sekä
silitti hiljaa hänen hiuksiansa. "Luulet ehkä minun olevan karkean
luonnostani, joka en voi ymmärtää sinua. Mutta ei niin ole laita. Tämä
johtui vaan minun suuresta ilostani, joka teki sinun alakuloisuutesi
silmissäsi sitä suuremmaksi... En, en minä ymmärrä sinua väärin. En
minä tahdo, että sinä pitäisit minua raakana." -- Börje kumartui ja
suuteli Mariannea otsaan -- "ja vielä pahempaa olisi, jos _hänen_
täytyisi luulla minusta sitä. Sinun pitää sentähden kasvattaa minua,
kun aikaa vielä on. Tosin on minun suhteeni paljon laiminlyöty, mutta
minä tahdon olla sangen oppivainen."
Hän katseli Mariannea puoleksi surullisesti puoleksi koirankurisesti.
Hänessä ilmautui nyt jotain vallan käsittämättömän miellyttävää, vaan
Marianne melkein halveksi itseänsä, että hän semmoista voi hänessä
huomata. Hän inhosi omaa aistiansa. Milloin toinen, milloin toinen!
Eikö hän ollut sangen huikentelevainen.
Syyllisyyden tunne painoi häntä taasen kuin raskas, luonnoton taakka.
Mitä olisi hän tahtonut antaakaan, jos olisi luottamuksen tunteella
voinut kallistaa päänsä Börjen rintaa vasten, vieläpä vaikkei tuntenut
häntä rakastavansakaan! Vaan nythän oli tullut jotain lisää, joka
liitti heitä yhteen.
Minkätähden, _minkätähden_ hän ei ollut huomannut jakamista
mahdottomaksi!
* * * * *
Tasaisesti, yksitoikkoisesti kuluivat sitten päivät, jolloin Marianne
enimmäkseen sai olla yksinään ajatuksineen.
Börjen työinto oli suurempi kuin koskaan ennen.
He puhelivat toisilleen enemmän kuin heillä oli ollut tapana, vaan
siihen ponnisteltiin vähän voimia kummaltakin puolen, jonkatähden he
tunsivat itsensä ujoiksi kuin kaksi vierasta henkilöä, jotka ovat
jätetyt seurustelemaan toistensa kanssa kahden kesken, vakkeivät he ole
ollenkaan tuttavia.
Marianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei
enää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän
pelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia
ja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen
petoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.
Tämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti.
Börjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä
seurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä
häntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden
tunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut
oman luontonsa pohjalla, -- se oli jotain saastaista, törkeätä, joka
Paulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen
hän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen
moraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista,
joka ei antanut perää: _yhden_ rakastaminen ja hänelle kuuluminen.
Kulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään
voi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi.
Pauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka
olivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi
joka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi
pilkahtaa näkyville.
Aika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli,
että Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi.
Vaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän
oli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli
muka jotain hävettävää.
Hänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät
sitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi
ja tyhjänpäiväisemmiksi.
Börje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan
huolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: "minä lyön vaikka pääni
kallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta
tytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin
poikaa."
Hirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin;
tämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.
Hän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä
rupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja
liikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka
hän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa
kulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään
terveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja
kehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein
pakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se
haihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto
hänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan,
saattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan
uuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä
ankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat
hänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat
erottavana muurina hänen ja Börjen välillä.
Eloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.
Börje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi
kertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen.
"Illalla palaan kotio," vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä
aamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.
Marianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden
jäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun
lopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne
valmiiksi puettuna portaille.
He nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille
katselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä
ja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta
hengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka
hengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä
alas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa,
jok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.
"Börje," lausui hän hämillään henkeään pidätellen, "kuinka ihanalta
tuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!"
"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa," vastasi Börje
levollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli
hauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei
voinut kärsiä aamu-uinailemisia.
Ja tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä
näkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen
ollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin
heleän sinertäviksi kuin lapsilla.
Börje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään
portailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten
tämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.
"Marianne," kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, "eikö
eläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän
jok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla
luonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria
silmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia
nimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle
ja jaksaa sanomattoman paljon... Ah, Marianne!"
Börje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan
hänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei
tietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi
rehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman
parran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi,
kauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä
kansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili
tuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa
ilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää
voimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.
Hän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen
kaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti
hänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse
paljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.
Marianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut
kuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.
Hän näytti nähneen aaveen.
"Marianne, mikä sun on?"
"Ei mikään. Minä pelästyin."
"Mitä sinä pelästyit?"
"En tiedä."
"Ethän liene kipeä? Jeesus, kuinka vaalea sinä olet! Mitä se on?" Börje
astui portaalle.
"Ei, Börje, älä koske minuun!" huusi hän kiivaasti, "äläkä suutele
minua koskaan siihen paikkaan, älä koskaan _siihen_ paikkaan!"
Marianne vavahti ja sitten pelästyi hän omia sanojansa. Tokkohan Börje
saisi mitään syytä epäluuloon? -- "En tiedä kuinka on laitani, ehkä
kuitenkin voin huonosti," lisäsi hän tyynemmin ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa sekä horjui huoneeseen.
Börje tahtoi jäädä kotiin, jos sairauden kohtaus sattuisi tulemaan
uudestaan, vaan Marianne rauhoitti hänet pian, saattoi häntä uudestaan
vaunujen luo, ja Börje lähti.
Yksin jäätyään ei Marianne mennyt sisään, vaan istui portaalle ja itki
kasvot käsiin peitettyinä, kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Ja kun
oli itkenyt itsensä väsyksiin ja kyyneleet olivat lakanneet itsestään
vuotamasta, meni hän hitaasti huoneeseensa alkamaan työtänsä.
Mitä tästä kaikesta vihdoin tulisi? Eivätkö nuo ajatusaaveet heittäisi
häntä koskaan rauhaan? Eikö ollut mahdollista tulla puhtaaksi tästä,
joka tuntui valheelta? Pitikö sen aina seisoman näkymättömänä muurina
heidän välillään, tämän, jota hänen täytyi salata mieheltään.
Yksi keino oli: -- totuus. Sanoa hänelle kaikki, seuraisi siitä sitten
mitä tahansa. Mutta semmoinenhan olisi mieletöntä. Hän olisi häpeästä
tukehtunut. Ja -- sitäpaitse -- mitä hänellä oli kerrottavaa? Eihän
siinä ollut mitään puhumista.
Eikö mitään?
Ja kuitenkin pysyisi tämä aina heidän välillään. Hän halveksisi aina
itseään. Hänen kaksipuolisuutensa Börjeä kohtaan... Milloin toinen
milloin toinen! Mikä hän sitten itse oli? Kevytmielinen nainen, joka
ensin oli uskoton miehelleen, ja sitten taas uskoton tuolle toiselle.
Mitä lohdutusta siinä oli, ettei asia ollut päättynyt rikokselliseen
tekoon, kun alhaisuuden tunnusmerkki oli poltettu hänen omaan
olentoonsa!
Alkuperäinen itsensä inhoaminen valtasi hänet uudestaan: paha oli
parantumaton. Asia ei tullut siitä paremmaksi, vaikka se vaikutti
ainoastaan hänen mielikuvitukseensa, kun ei hän koskaan voinut päästä
siitä vapaaksi. Minkätähden piti hänen saaman elämäänsä tämän mädänneen
pilkun? Eikö hänen pitänyt silmänräpäystäkään saaman tuntea täydellistä
onnea tämän ainoan pilkun tähden?
* * * * *
Kun Marianne oli saanut kestää vähä todellista sielun taistelua, oli
hän oppinut panemaan arvoa työnteolle. Hän neuloi itse vaatteet
piskuistansa varten, joka toimi antoikin hänelle kylliksi tekemistä.
Kun hän tarkasteli varastoja lapsenkamarissa ja äärettömän tyytyväisenä
sovitteli kasaan pientä paitatusinaa, jonka hän juuri oli saanut
valmiiksi, silloin hän melkein häpesi omaa lapsellista iloaan, jota
tunsi kättensä töitä katsellessaan. Sentähden täytyi hänen pitää se
yksinään. Ei ollut ketään, joka näki tai ihaili hänen huolellisen
kärsivällisyytensä teoksia, vaan suloista oli, kun tiesi itse kaikki
tehneensä; kaikki -- kaikki!
Lopuksi piti kaikki tyynyt täytettämän höyhenillä, johon toimeen hänen
täytyi ottaa emännöitsijä avukseen. Tämä osoitti toimessa niin suurta,
vaikka ujostelevaakin harrastusta, kun sai hänkin puolestaan vetää
kortensa pienokaisen vastaanotto-varustuksiin, että Marianne sai suuren
halun näyttää hänelle kaikki tyyni. Hän varmaankin osaisi antaa
semmoiselle arvoa.
Kun viimeinen tyyny oli valmis ja Marianne pannut taas yltänsä vanhan
pumpulihameen, johon hän oli pukeutunut höyhenien tähden, sanoi hän
arasti:
"Minä olen neulonut koko joukon vaatteita. Ehkä teitä haluttaa nähdä
niitä?"
"Vallan sydämeni pohjasta," vastasi Tiina-neitsyt äänellä, joka
värähteli liikutuksesta ja innosta.
He astuivat siis yhdessä lapsenkamariin, joka nyt oli kalustettu, ja
Marianne veti esiin laatikon toisensa jälkeen ja levitteli niiden
varastoja.
Neitsyt oli ihastuksissaan. Hän tutki neuloksia ja pitsejä
tuntijasilmällä; kaikki oli mestarillisesti valmistettua ja ihailu
nuorta emäntäänsä kohtaan valtasi hänet kokonaan.
Päästiin puheisiin. Jää suli.
"On minullakin ollut pikkunen," sanoi neitsyt ja pyyhkäisi silmiään
puhtaaseen pumpuli-esiliinaansa, "vaan hän kuoli, kun oli vasta kolmen
vuoden vanha."
"Vai niin!" Marianne katseli häntä säälien. Hän ei ollenkaan muistanut
siinä olevan mitään erinomaista, että neitsyllä oli lapsi ollut, ja
kumpikin tunsi, että heillä oli jotain yhteistä. Sangen hauskaa oli
puhua kaikesta tästä naiselle, ja neitsyt, joka oli jo hyvin vanha ja
kokenut näissä asioissa, antoi monta hyvää neuvoa. Äitinsä luona oli
Marianne tuntenut itsensä viimeksi kaupungissa käydessään niin ujoksi,
että hän suoraan ja kylmästi oli keskeyttänyt kaikki haastelut
tämmöisistä asioista, vaikka äiti olisi niitä kosketellut kuinka
varovasti tahansa. Neitsyn kanssa oli laita aivan toinen. Hän
ymmärsi asian aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: kaikki
oli kuin pitikin, eikä siinä ollut mitään, jota olisi tarvinnut
hävetä, eikä mitään, jota olisi tullut kiertää varjontapaisella
tarkkatuntoisuudella. Ja kuitenkin oli hänen puhelutavassaan
eräänlaista alkuperäistä hienoutta, joka Mariannea kummastutti.
Sydämellinen yhdysside oli syntynyt tuon vankan työmiehen ja Mariannen
välille. He olivat naisia molemmat ja heidän välilleen jäi tästä
lähtien jonkinlainen salainen sopimus.
Marianne tunsi saaneensa ystävän elinajakseen. -- Näin pienestä
hinnasta!
Tämä uusi tuttavuus teki nuoren emännän olon vilkkaammaksi ja
kodikkaammaksi. Tomtön jokapäiväinen elämä näytti hänelle uuden
puolensa.
Lukemattomia olivat ne pienet huolenpidot ja tarkkaavaisuudet, joita
neitsyt siitä päivin rupesi osoittamaan häntä kohtaan. Hän näkyi jo
kauvan odottaneen jotakuta hellyytensä esineeksi. Säästyneen
sydämellisyyden ilmaläpät olivat auenneet.
Jumala sai armahtaa sitä, joka nyt veti siitä nuorasta, ettei Marianne
muka mitään hyötyä talossa tehnyt, johon lauseeseen neitsytkin aina
ennen oli liittänyt hartaat vahvistus-huokauksensa.
Marianne tunsi lapsen tavoin luottavansa tähän riuskaan, työteliääseen
vaimoon, jolla näytti olevan horjumaton tahto kokoonkuivaneessa
ruumiissaan. Hän ei näkynyt koskaan muuta maailmassa ajattelevankaan
kuin työtä.
Marianne tuli nyt usein keittiöön, -- hän tuli sinne tuttavallisen
uteliaisuuden ajamana ja rupesi siellä ennen pitkää varsin hyvin
viihtymään. Ruoanlaittamista ei hän koskaan olisi luullut niin
monimutkaiseksi. Ja kuinka tarkkaa huolenpitoa tarvittiinkaan,
ennenkuin Tomtön suurenmoinen maatalous kaikkine pikkutoimineen tuli
hyvin hoidetuksi! Marianne ihmetteli, ettei koskaan mitään unohdettu
sivupuuhista, jotka kuuluivat tämän suuren kellorakennuksen
kunnolliseen käymiseen.
"Ettekö ole koskaan unohtanut ruokkia kanoja?" kysyi Marianne kerran
seisoessaan neitsyn vieressä ja katsellen, kuinka tämä ravitsi koko
kukon vaimolaa keittiön jäännöksillä.
"Unohtanutko?" huudahti neitsyt kummastellen suuresti kysymystä,
"jestan poo, en maar, nelijalkaisia täytyy hoitaa kuten ihmisiäkin!"
Ja niin oli asiat joka taholla. Mitä hän ennen oli päivästä päivään
katsellut halveksivalla välinpitämättömyydellä, rupesi nyt kerrassaan
näyttämään jollain tavalla hupaiselta. Todellisuus tuhansine
pikkuseikkoineen tunkeutui näkyviin: semmoiseen hänellä ei ennen ollut
yhtään taipumusta. Suorastaan mitättömät asiat herättivät hänessä uusia
ajatuksia ja uusia tunteita, jotka vaikuttivat aivan toisella tavalla
kuin kirjojen mielenpurkaukset.
Kun ei vaan tätä olisi ollut hänen ja Börjen välillä! Tätä, josta hän
ei voinut päästä.
Hänen teki monta kertaa suuresti mieli yhtyä Börjen iloiseen ääneen ja
lörpötellä kaikesta eikä mistään vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa
iloinen. Vaan siihen tuli lisäksi arka ajatus, jonka hän salasi, ja
sitten oli rohkeus poissa. Jos Börje voisi saada jotain aihetta
epäluuloon...!
Marianne tiesi, kuinka Börjen kasvot tulivat synkiksi, kuinka sen
lyhytpiirteiset juovat muuttuivat koviksi ja vihaisiksi; niihin
ilmautui tuimuus, joka herätti pelkoa useammassa kuin yhdessä
miehuullisessa työjätkässä. Hän tiesi, kuinka Börje kammoi kavaluutta,
kuinka hän sitten olisi häntä kammonutkaan, jos olisi tietänyt...!
Jos Marianne tunsikin arkuutta Börjen seurassa, oli hänestä sitä
vastoin omituista nautintoa istua akkunassa ja katsella, kuinka hän
ohjasi ihmisiä ja hevosia karjarakennuksien luona, tai käveli rivakoin
maamiesaskelinsa pihan poikki niin toimessaan, ettei hän joutunut
Marianneen kertaakaan katsahtamaan eikä häntä muistelemaan.
Börjen mieleen ei ollut koskaan juolahtanut, että häntä voi kukaan
ihailla. Ulkonaisesta asustaan piti hän tarkkaa huolta, vaan pantuaan
harjat ja kamman pois kädestään, ei hän enää muotoansa ajatellut.
Vaatteisiinsa sopi hän hyvästi ja näytti olevan luotu asemaansa. Hän
oli toisenlainen tuolla ulkona kuin sisällä huoneessa. -- Hänen
jokaisessa liikkeessään oli riuskaa varmuutta, hänen äänensä kuului
pitkän matkan päähän, vaan ei tuntunut koskaan huutamiselta; voimien
sopusuhteellisuus astui näkyviin kaikessa mihin hän ryhtyi. Niin oli
hänen käyntinsäkin laita. Se ei ollut millään tavalla kaunista, vaan
hänen olisi luullut käyvän väsymättä vaikka kuinka kauvan.
Börje piti usein puhetta siitä, ettei hän kuulunut herrassäätyyn, vaan
oli talonpoika. Vaan hänen käytöksessään väkeä kohtaan tai pikemmin
heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotakin, jota Marianne
kummasteli. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaikkei Börje
koskaan pelännyt tarttua kiinni, kun miestä tarvittiin ja vaikkei hän
ketään näkynyt pitävän itseänsä huonompana, niin ei koskaan ilmestynyt
toveruuden eikä tasa-arvoisuuden tapaistakaan hänen eikä työmiesten
välille. Itse se seikka, että hän piti heitä arvossa, vaikutti
suurempaa kunnioitusta takaisin. Se pisti silmiin jo niinkin pienessä
asiassa kuin tervehtimisessä. Hän ei koskaan vastannut pään
nyökkäyksellä hänestä riippuvien tervehdykseen, -- vaan aina lakki
kädessä, kohteliaasti, arvokkaasti, mitään alentuvaisuutta
osoittamatta.
Uppiniskaisuus Börjeä kohtaan...! Se ei Mariannen mielestä voinut
kenenkään mieleen edes juolahtaa. Hänen omassa huolettomuudessaan jo
oli se varmuus, että tiesi itseänsä toteltavan, sokeasti toteltavan.
Tuo Börje, jonka Marianne näki tuolla ulkona, oli aivan toinen kuin se
nöyrä, kömpelömäinen kosija, jonka hän oli ottanut miehekseen.
Kun hän katseli Börjeä tuolla tavoin, tuntui hänen vaatimattomuutensa
Mariannesta olevan melkein kuin ivallisesti mukailtu Marianne itse.
Jota enemmän hän tunsi pitävänsä Börjestä, sitä aremmaksi hän tuli
häntä kohtaan: hän ei tuntenut häntä.
Marianne oli pimeän pelko, jommoinen hän oli ollut jo lapsuudestaan
asti, ja kotona oli tätä heikkoutta kaikella tavalla hellitelty.