josta voi erottaa kuin heikkoja kellon kolkkauksia. Hän havahtui äkisti
unestaan ja kuunteli. Muuta ei kuulunut kuin myrsky, joka kohisi
etäällä, tuli lähemmäksi, vinkui alastomissa puissa tuolla ulkona,
rapisteli niiden kuivia lehtiä ja lennätti erään puunliisteen akkunan
ruutua vastaan. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt kättä edessään; ei
edes akkuna-aukkoja erottanut. Tätä myrskyä! Hän ei muistanut koskaan
kuulleensa mitään näin kummallista. Nyt vaikeni tuuli suhahtaen
helpottavasti; kaikki tuntui pidättävän henkeänsä. Sitten raju
tuulenpuuska, joka vinkuen ja vonkuen syöksyi alas savupiippuihin; ja
kohisten ryntäsi sen jälestä taas suuri ja valtava myrsky tasangon yli,
sulloi itsensä kokoon puiston rinteessä kuin eteenpäin kömpivä hirviö,
ja ponnahti sitten akkunan ruutuja vastaan hajoten siitä joka suunnalle
läähättäen raskaine huokauksinensa.
Tuska valtasi Mariannen. Hän ei voinut päästä ihmisten luokse, ellei
juossut kahden huoneen läpitse, jota hän ei uskaltanut tehdä. Pimeys
ammotteli hänen ympärillään ja hirsisalvokset narisivat hänen päänsä
yläpuolella, kuin vahvat kourat olisivat tarttuneet taloon
ravistaaksensa sen nurin. Ja mitä tuo kolina oli, jonka hän oli
kuullut? Hiljaa ... tuolta se kuului taasen! Kolkkaus. joka kuului
taasen! Kolkkaus, joka kuului kuin äärettömän kaukaa ja joka tuntui
kulkevan myrskyn mukana lähemmäksi. Oh -- kello! Laivakello tuolla
ulkona! Hän olisi kirkaissut, vaan pelkäsi aaveita... Tuo kello, sehän
oli soittanut sielumessua kahdelle laivasta pudonneelle miehelle
tämmöisenä yönä! -- "Tuon kellon ääni oli viimeinen, jonka he
kuulivat," kuuluivat Börjen sanat hänen muistossaan. Ja kaikki vanhat
imettäjien sadut alkoivat kulkea hänen aivojensa läpi, hän luuli koko
huoneen kiikkuvan kuin laineiden heittelemänä, hän luuli kasvoillensa
roiskahtaneen kylmää vettä, hän kuuli laahustelevia askeleita
laattialta, hänen oma pelkonsa teki hänen ihan houkkioksi, ja kun hän
aamulla vihdoin vaipui uneen, oli hän kuollakseen väsynyt.
Aamiaisella näytti hän sairaalta ja Börje huomasi sen.
"Minä pelkäsin viime yönä," vastasi Marianne hänen kysymykseensä.
"Mitä sinä pelkäsit?"
"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä."
Börje katsahti häneen.
"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa," sanoi hän kuivasti.
Marianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon
pois paikaltaan.
"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan," sanoi Marianne.
"Synnynnäistäkö!" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, "ei, teillä
naisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä,
joita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat
sitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla
tavalla."
Marianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut
myötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää
mitään syötäessä.
Börje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän
hänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin
itselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa
suoraan kasvoihin.
"Näetkös, Marianne," sanoi hän, "yhtä asiaa minä en voi koskaan sietää;
ja siihen kuuluvat kaikki ruikuttelemiset ja turhat luulot.
Vakaatahtoinen ihminen heittää semmoiset rikkaläjään. -- Minun
vaimoniko on pimeän pelko! Siitä saisin minä hävetä sinun tähtesi,
Marianne. Ethän sinä tahdo minua sen johdosta mitään tekemään? Sinä
voitat sen luonnollisesti? Eihän sinun tarkoituksesi ollut, että minä
esittelisin jonkun muutoksen sentähden? Sano!"
Marianne olisi tahtonut vajota maahan häpeästä. Tämmöistä halveksivaa
ääntä ei hän ollut odottanut kuulevansa. Hänessä syntyi päätös.
Börjen ei pitänyt enää koskaan saada kuulla hänen pelkäävän pimeässä.
Sinä syksynä oli paljo myrskyisiä öitä ja kun Marianne kerran oli
pelästynyt ja tullut sentähden varkuksi, niin useasti herätti hänet
laivakellon kaukaa kuuluvat, aaveen tapaiset kolkkaukset. Vaan hän
taisteli urhoollisesti sitä taikauskoa vastaan, joka näytti
sekautuneen hänen vereensäkin, vaikka hänen ymmärryksensä oli siitä
vapaa.
Vähitellen voitti hän kapinalliset hermonsa, ja tämä pieni, hiljainen
voitto oli kuin ensimmäinen oras, jonka hänen luonteensa uinaileva,
tyyni ja rauhallinen kestävyys oli saanut kasvamaan. Hänen siitä
tuntemansa ylpeys, ettei enää pelännyt, olikin suuri. Hän taisi nyt
maata ja uhkamielin tuijotella pimeätä kuin voitettua vihollista.
14.
Poika oli syntynyt kolme päivää sitten. Marianne makasi liikkumattomana
tyynyillä; hän oli juuri kammattu ja untuvanhienoiset hiukset
varjostivat keveästi otsaa. Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaa
kohden, josta hän taisi nähdä puistoon sen pienen valoaukon kautta,
jonka varjostimet jättivät vapaaksi. Oli päästy Marraskuun alkuun ja
ensimmäinen lumi putoili maahan. Se leijaili suurin kitein ja laskeutui
äänettömästi puihin ja pensaisiin, kattoi maan kuin ohuella
höyhenpeitteellä, tasoitti kaikki syrjät, verhosi kaikki epätasaisuudet
ja muodosti kaikkialle nuorteita, täyteläisiä lainejuovia.
Sulosointuinen lepo oli koko luonnossa; joulun ja aamusaarnan mieliala
tuntui kaikkialla.
Marianne makasi hiljaa ja katseli vaan. Hän rakasti tätä pehmeätä
lunta, joka hiljaa putoellen laskeutui maahan; hän rakasti tuota
puistoa ulkona jäätyneine, valkopukuisine puineen; hän rakasti kaikkea
olemista, sillä hänen sydämensä täytti syvä, salainen onni.
Hän käänsi silmänsä uunia kohden, jossa eukot puuhailivat pienokaisen
ympärillä.
"Hyvä rouva Landen, onko hän jo valmis?" sanoi Marianne.
"On, nyt on hän hieno kuin prinssi. Katsokaas, mamma, kuinka kaunis
minä olen!"
"Hän ei saa koskaan sanoa mamma, hänen täytyy sanoa _äiti_," vastasi
Marianne, joka ajatteli Börjeä.
"Kuinka käskette vaan, äitikulta."
Tiina-neitsyt tuli esille, juuri kun toinen oli panemaisillaan
pienokaisen vuoteellensa.
"Älkää. odottakaapas! Antakaas ma nostan ensin," sanoi hän hartaasti ja
täydellisesti.
Armollisin kasvoin antoi rouva lapsen hänelle.
"Mikä käärö, mikä käärö!" toisteli Tiina-neitsyt autuaassa
ihastuksessa.
"Pitäähän siinä jo vähä ollakin, joka painaa kolmetoista naulaa!"
vastasi rouva Landen niin huomattavalla ylpeydellä, kuin olisivat nuo
kolmetoista naulaa olleet kokonaan hänen ansiostaan.
"_Minun_ painoi vaan yhdeksän," sanoi neitsyt ja niisti nenäänsä
esiliinaansa.
"Jaa, siinä nähdään erotus," huomautti rouva Landen toimessaan. Häneen
ei koskenut sanoissa ilmautuva surumielisyys.
Marianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen
lörpötyksille.
Poika oli hänen -- hänen omansa, -- eikä kukaan voinut sitä ottaa
häneltä pois.
Sitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.
"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen
puoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä," sanoi rouva Landen, jonka
jälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa
vallitsi juhlallinen mieliala.
"Minä en voi maata!" huusi Marianne heidän jälkeensä.
"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin
uni kyllä tulee."
Ja ovi meni lukkoon.
Marianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään
avaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman
metsikön välillä.
Kummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden
toisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei
tuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä,
valopilkkuja -- ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta --
valopilkkuja ja onnen tähtösiä.
Oli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä
vuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen
toisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen
velvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja
hellyyttä, -- hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.
Oi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja
hän saisi puristaa häntä niin kovasti -- niin kovasti käsivarsiinsa,
että...!
Marianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle
vuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän,
joka oli hento kuin linnun poikanen.
Niin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli,
vallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!...
Ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen
levon tunteen ja voimien kasvavan.
Ja hän nukkui.
Kun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki,
näki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli
oppinut pitämään.
Börje istui sängyn laidalla.
"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin
oivallinen vaimo," sanoi hän, "rouva Landen sanoo sinun olevan vallan
ihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun."
Marianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.
"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!" jatkoi
Börje. "Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis
nauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia.
Näin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles
-- että siitä sentäänkin tuli poika!... Kuules nyt, eihän liene
vahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän
sinä vallan terveeltä."
"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!"
"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle
pojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle
sähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut
eläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä
poika! Niin, sen saatte uskoa; -- minä tunnen hänet. Johan sinä sait
onnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan
minä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta
ilosta. Tuo kir ... tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut
antaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano...
Kirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden,
että hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan
minä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!... Ja
sitten tulee äitini tietysti ristijäisiin -- luonnollisesti. Ajatteles,
hän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole
ennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa
ottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules -- eikö
sinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia
aina ihaillut. Ei -- se on totta -- tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään
niitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat
vallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, -- semmoisia tummia,
pehmeitä värejä... Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?"
"En ollenkaan; jatka sinä vaan."
"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut
pojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan
uskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä
puhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi
tyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa,
tiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea,
niin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles
vaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa
sinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän
koskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää,
tai tein tulevaisuuden suunnitelmia -- mitä vaan -- olin minä aina vaan
puoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä
lopetan."
Uskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.
"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun
kasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne
itseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä."
"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin."
Börje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi
pitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa,
jotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti
tyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.
Börje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi
oli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin
selvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli
entinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi
verevyydeksi.
Marianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä
itsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata.
_Yhtä_ hän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle
ainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja
jakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä
hermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta
mielikuvittelua. _Hän_ tuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva
näkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä
terveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.
"Börje!"
Hän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani
kätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä
asennossaan.
"Tämä on syntyä toisen kerran," sanoi Börje. "Ihanaa on eläminen tästä
lähtien nyt, -- näetkös, -- vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane
pahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen
kastettavaksi?"
"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot."
"Ja sitten... Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se
ei suinkaan ole luulettelemista."
"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen," vastasi Marianne
melkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.
Mariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen
voima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan
että se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon
piirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä
olisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän
kiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään,
Börjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun
hän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän
aavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa
luonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä
Marianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien
kulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut
tuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi
tullut hänenkin elämäkseen.
Tätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen
kättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan
jätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee
miehen kättä.
Mariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös
hänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva
ilo, -- ehkä tunne omasta voimastaan.
* * * * *
Kun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä
täydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella
puheeksi.
Hän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja
Marianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan
peremmällä huonetta.
"Marianne," sanoi hän, "yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan
täytyy saada nimekseen Pauli."
Marianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät.
Börjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.
"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?" sanoi hän
arasti.
"Ei. Minä en pitänyt isästäni."
Mariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun
hänen omaisensa nimi.
"Paulista olen minä aina pitänyt," lisäsi Börje, "en niin paljon
semmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on
elämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei
minulla olisi häntä ollut! -- häntä ja äitiä."
Hän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen
kummastellen.
Mariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti
taisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan
rehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt
valhetta ja petosta.
"Börje, se ei ole mahdollista, että hän kastetaan Pauliksi."
"Miks'ei?"
Tuo ääni ei sietänyt vastaan sanomista.
"Minun ja hänen välillään on ollut jotakin, josta sinä et tiedä."
"Ollutko?"
"Niin, Pauli ja minä..." Hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja.
Börjen katse muuttui teräväksi ja kovaksi, se tuijotti silmänräpäyksen
Mariannea kasvoihin, ja sitten muuttui se tyyneksi, tylyksi,
käsittämättömän tyyneksi.
"Jatka, mitä aioit sanoa," sanoi hän niin luonnottoman jäykästi, kuin
olisi pelännyt huuliaan liikuttamalla ilmaisevansa sisällisen
liikutuksensa, "eihän se tietysti voi millään muotoa koskea pojan
nimeen. Miten Paulin laita oli?"
"Siinä oli jotakin ... tai oikeammin, siinä oli tuskin mitään, vaan se
ei ollut vallan oikein. Minä olisin toivonut, etten koskaan olisi
nähnyt häntä, ettei hän koskaan olisi tullut tänne."
"Tuota ei kukaan ihminen voi ymmärtää. Tarkoitatko, että olit
rakastunut häneen."
Ääni oli tyly, katse aivan kummallisen malttavainen, tutkisteleva.
"Meidän välillämme oli jonkinlaista salaista käsitystä."
"_Molempienko_? Pauli siis myös tiesi asiasta!"
"Tiesi."
"Kuinka se alkoi?"
"Kun te pelasitte shakkia."
"Me! Hän ja minä?"
"Niin."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Meillä oli tapana istua ja katsella toisiamme."
"Vai niin, eihän siitä liene mitään puhumista."
"Kyllä; me olimme oppineet ikäänkuin puhumaan sillä tavalla."
"Kun minä istuin vieressä?"
Marianne tahtoi sanoa "niin", mutta ääni tuntui sammuneen.
Börje vaan katseli häneen. Hän tunsi sen, vaan ei voinut luoda silmiään
ylös.
"Ellen olisi tätä hirmuisesti katunut, en sitä olisi nyt ottanut
puheeksi."
Hän pani kätensä ristiin polvelleen ja antoi päänsä painua alas. Vaikka
Börjellä olisi ollut valta elämän ja kuoleman yli, ei Mariannesta olisi
olo tuntunut tämmöiseltä.
"Niin, niin. jatka vaan, hyvä on."
Hän puhui kuin kysymyksessä olisi ollut pitkällinen leikkaus, jonka
kestämiseen hän tarvitsi koko itsensä hillitsemisen.
"Meillä oli tapana tarttua toistemme käteen."
"Käteenkö?"
"Salaisessa tarkoituksessa tai noin... Sen ajatteleminen on kovin
inhottavaa!"
"Niin, niin, lisää, lisää!"
"Ja sinä iltana, jolloin hän matkusti, suuteli hän minua."
"Silloinko, kun matkusti?"
"Niin, eteisessä, kun sinä olit sikaaria noutamassa."
"Ja sinä annoit sen tapahtua -- tietysti -- sinä halusit sitä."
Ei ollut, mitä vastata, syyllisyyden tunne vaan runteli hirmuisesti.
"No? Ja sitten?"
"Ja hän tuli takaisin, kun minä olin Eslövissä."
Marianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko
elämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää
tuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.
"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän" -- hän osoitti piskuiseen --
"ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois." Marianne puhui äänellä,
jota hän ei edes itse tuntenut omakseen.
"Pauli ja sinä!... Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista ... kun
sinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni
edessä, mihin voin minä luottaa --? Voiko uskoa naista, joka kertoo
semmoista?"
Marianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni
kaikki hänen silmissään.
"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden," änkytti hän kuin
unissaan.
"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä," sanoi
Börje. "minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko
alkamatta tai sanoa kaikki."
Hän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi
sen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa
tähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen
toisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen,
mustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti
ajatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, -- väsyneiltä, ilottomilta,
hillityiltä -- niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka
kaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt
lämpöä noihin juonteisiin. -- siihen vaadittiin ihmetöitä.
"Minä olen kertonut sinulle kaikki," sanoi Marianne murtuneesti ja
soinnuttomasti.
Börje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän
olisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin
Marianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.
"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut
enempää."
"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena."
"Suuria sanoja!"
"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä."
"Poisko?" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen
kasvonsa tulivat taas entiselleen.
Tätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen
rammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä
armoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän
ylönkatsonut.
"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin
tavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden
kuultavaksi."
"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!"
"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?"
Jos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut
suurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta;
Börje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin
kuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin
viereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää
vastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta.
Ei vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän
nousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä
entiseen asemaansa.
"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?"
lausui hän raskaasti ja ponnettomasti.
"Harvoinpa naiset sanovat kaikkea."
"Börje, ei minulla ole ainoatakaan hengenvetoa, jota tahtoisin sinulta
salata!"
Hän oli yhä vaiti ja Marianne näki yhä vaan hänen toisen poskensa.
Jospa hän edes olisi saanut katsoa häntä silmiin, nähdä tämän
jäykistyneen muodon purkautuvan, vaikka millä tavalla, vaan ei tätä, ei
tätä! Hän pani kätensä Börjen käsivarrelle.
"Uskotko minua, Börje?"
"Marianne -- ei yhtään kujeilemisia nyt!"
Börje kääntyi yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Mariannen vapiseva
käsi oli poistettava hänen käsivarreltaan. Arkana kuin rikoksellinen
veti Marianne sen pois. Ja sitten istui hän hiljaa sanaakaan enää
lausumatta.
Rintakehää tuntui pakottavan kokoon hänen sydämensä ympärille,
tukehuttaen, kiristäen, kuolettaen. Se oli sellaista tuskaa, ettei ääni
eikä valitus sitä kyennyt ilmoittamaan.
Hän nousi, astui vesikarahvin luokse ja joi lasin vettä; tuli sitten
taas entiselle paikalleen.
"Minkätähden et lähtenyt Paulin kanssa? Minkätähden sinä jäit
luokseni?"
Marianne olisi voinut puhua tälle poskelle ja tälle niskalle, jos olisi
tahtonut, vaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Minkätähden hän ei
lähtenyt Paulin mukana, oli Börje sanonut. Sentähden, etteivät he
koskaan olleet rakastaneet toisiansa. Ja jos he eivät olisi koskaan
rakastaneet toisiansa, minkätähden he sitten olivat katselleet toisiaan
ja pudistelleet toistensa käsiä -- tulisesti, salaisesti, vapisuttavin
tuntein? Sentähden että hän sydämessään oli se, minä Börje häntä
pitikin: kevytmielinen nainen.
Mutta eikö sitten ollut yhtään armoa! -- hänelle, joka näin katkerasti
katui.
"Börje ... _katso_ minuun, Börje!"
"En nyt."
Äänessä oli kylmää inhoa, ei vihaa. Marianne oli liian alhainen hänen
harminsa esineeksi.
"Eikö tämä koskaan, koskaan voi tulla sovitetuksi?"
"Anna minulle aikaa."
Sanat lausuttiin niin jäykästi ja kylmästi ja tunteettomasti, että
pienimmänkin toivon kipinän täytyi sammua ikuisiksi ajoiksi niitä
kuullessa. Ja kuitenkin täytyi tätä kestää, kärsiä. Kyyneleitä ei
kuulunut, kurkun ympärystää tuntui vaan kivistävän, kiristävän. Hän
istui hiljaa tuolillaan ja väänteli käsiään.
Hän ei uskaltanut enää puhua. Mitä hän olisi sanonut? Hän rakasti
Börjeä. Sentähden oli Börjen kädessä kuin valta, elämän ja kuoleman
ylitse.
Äänettömyyttä kesti kauvan. Mariannen mielestä olisi sitä saanut kestää
kuinka kauvan hyvänsä. Hän oli hengellisesti rampautunut kiveksi. Ei
ajatuskykyä eikä tunteita ollut enää. Kaikki oli kokoontunut yhteen
ainoaan suureen, kuolleeseen toivottomuuteen.
Koneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän
vaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi
hänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta
silmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus --
kaikki oli poissa. Hän ja Börje, -- mitään muuta ei löytynyt.
Hän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman
värin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan
laudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta,
jossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja
laskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti
elävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti
Mariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella
ilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi
kaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja
kuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys
hillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta.
Hän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt
siitä.
Sitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää
sanomatta astui hän ulos huoneesta.
Marianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä,
toinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa,
jossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan
hänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta
tajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä
asioiden kulkuun.
Börje? ... Börje!... Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa
alaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut
houreissaan, hän eli unta.
Hän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän
rakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.
Kuului askeleita, -- hyvin kaukaa kuin sumusta.
"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan.
Olkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen
siitä kärsiä."
-- Tuo piskuinenko? --
Marianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.
"Tahdotteko vettä? Juokaa!"
Marianne vei lasin syrjään kädellään.
-- Tuo piskuinen? -- Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen
luokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.
Kuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle.
Kynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat.
Häntä olisi voinut tuskin tuntea.
"Minä tahdon olla yksinäni."
Näin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni
perässään.
"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?" höpisi rouva Landen ja kiiruhti
keittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.
Sen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi
Marianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään
näkemättä.
Tämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! ...
tämäkö?
Niin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, -- tuska,
joka käy yli inhimillisten voimien... Ellei Börje antaisi koskaan
anteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!
Minkätähden -- täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? -- kun olo on
näin sanomattoman katkeraa.
Horjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja
laskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa
niitä vasten.
Hän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa -- hän, -- jonka tuli
olla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko
voimansa.
Syleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja
sydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet
alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin
hillittömästi kuin lohduton lapsi, -- itki kunnes ei ollut yhtään
kyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta
väsymystä.
Sitten hän nousi ja pesi kasvonsa.
* * * * *
Kun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan
mahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen
johdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.
Hänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä
ja kestävyyttä vaan tarvittiin.
Mariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään
katumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön
hänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet
uudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään
sala-ajatusta omassa sydämessä.
Ennen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa
lamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä
punareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.
"Marianne," aloitti hän ja istahti, "minä olen punninnut sanojasi."
Marianne loi silmänsä ylös työstään.
"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden
täytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt."
Hän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista.
Kysymyksessä oli _hänen_ tunteensa, _hänen_ käsityksensä, eikä
Mariannen.
"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun
tunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin
tehty lopettaa."
Mariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, ettei
Pauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.
"Nyt olemme me sidotut toisiimme _hänen_ tähtensä" -- hän osoitti
pientä vuodetta, -- "meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin
helposti kuin mahdollista."
Mariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.
"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy,
ennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: -- ettet
kiiruhda minua."
Marianne tunsi rohkeutensa alenevan.
"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi
minussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun
mennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan.
Nyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt
en minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan
toisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin
erehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat
minulle aikaa."
Hän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa
pohjaan saakka.
Tämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia
lähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia
hyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, --
hän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.
"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva
enkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan
sinulla hän tuossa." -- Hän katsahti taas vuoteelle.
"Niin, Börje, levollinen saat olla."
"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon
saada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin."
"Sinun tarvitsee vaan kysyä."
"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda
koskaan mitään."
"Minä tiedän sen."
"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni
kaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja
herkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut
vetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi."
"Minä tyydyn sinuun semmoisena kuin voit olla."
"Ja sitten et voi olla varma, että sinun kärsivällisyytesi auttaa ja
pitää itseäsi sentähden onnettomana, ettei niin käykään. Minuun on
ilmestynyt jotakin, jota minä tuskin itse tunsin. Minä olen vallan
sokeasti luottanut sinuun, -- minä olen pitänyt _hänet_ sanomattoman
rakkaana. Tällainen jättää jäljen ihmiseen, eikä kukaan voi päättää
miksikä se tulee. Minä olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja minulla
on pitkä matka taas kuljettavana."
"Minä en rakenna mitään tuulentupia."
"Alusta on taasen alkaminen, Marianne, -- me olemme kuin kaksi
toisiimme yhdistettyä vankia."
"Asiata ei voi auttaa."
"Ja tuo pysyy meidän välillämme?"
"Ikuisesti."
15.
Börje oli puhunut totta: alusta oli uudestaan alkaminen. Molemmat
olivat muuttuneet, ja siitä näkyi jälkiä koko Tomtön elämässä. Börjen
äiti ei tullut ristijäisiin. Rouva Björk tuli lapsen sylikummiksi.
Kaikki oli jäykän juhlallista eikä muutos Mariannessa voinut jäädä
hänen omaisiltaan huomaamatta. Hän näytti tyytyväiseltä, vaan hänen
koko käytökseensä oli ilmautunut vakavaa lujuutta, jota hänessä ei
ennen oltu nähty.
"Semmoista rouvan arvo vaikuttaa," sanoi Waltteri.
Börje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan
myöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan
hyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut
mitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä.
Börje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin
kaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina
jonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.
Börje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne
seisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän
kysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli
asiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi
hän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.
Hänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi
ollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä.
Hän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten
tapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.
Jos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa
huoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.
Ellei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut
kaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea
käsi.
Marianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä
kelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi.
Mariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä
enemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi
hän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen
oli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt
tarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista,
saattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla
varma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi,
vieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa.
Börje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.
Börje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne
sydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa
toimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun
tarve vaati.
Ainoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun
aika ja hän oli -- ajatellen Börjen sitä haluavan -- jakanut runsaita
ruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli
hän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi
hänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.
"Ei lahjoja," sanoi hän tylysti, "matelemista ja säätyerotusta on
meillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille
hyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette
toimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei
ollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, -- siinä on
minun mielestäni isännän laki."
Marianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt
alakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen
sanansa muistiin.
Hänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa -- niin
hyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut
hoputtaa.
Kerran piti hänen saapua päämääräänsä.
Ja olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja
josta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät,
pienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi
tarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, -- Börje
myös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä
sanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon
muonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka
olikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.
Poika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen
täytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa
kuvaansa katsellessaan.
Koko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä
oli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi
joku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta
saada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka
jaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön
tottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein
himoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata
voimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka
suuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein
kauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä
pikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten
päästä.
Kuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne!
Marianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan
kaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään
runolliseen pilvimaailmaan.
Kun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot
nuorteine juovineen -- jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi --
silloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot
vanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka -- niin kauvan
kuin se oli olemassa -- kyllä riittäisi levittämään hohdettaan
kaikkialle.
Hänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus
vaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli
aina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.
Hän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki
voittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut
olevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se
laajeni.
Kun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin
olentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän
tarkasteli työtä itselleen.
Eräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje
tulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi "sattumalta" hänet tavata,
oli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle
nähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja
puolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella
voidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan
tämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja
sentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.
Hän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen
lämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä
aina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli
rikkautta, työtä, toiveita.
Hän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä
kaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän
ikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville
syöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren
läheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan.
Nyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja
maa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru,
puhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne
taisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.
Tuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi
itsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea
voi oppia rakastamaan.
Börjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.
Yöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea
sieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin
räiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea
kuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.
Siten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje
istuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien
puiden yli -- kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan -- hän näki vaan
niiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot
kohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle
kellon jalka.
Nyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni
kaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!
Kuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa.
Kuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja
velvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden
kaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän
muistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää
tässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.
Talolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan
rakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli
se hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon
työkoneisto, jota johti yksi ainoa tahto -- Börjen.
Hän melkein säpsähti, kun Börje seisoi erään polun kulmassa aivan hänen
edessään; hän oli tullut toiselta suunnalta.
"Ah, oletko sinä siellä!" sanoi hän. "Niin, ilma oli sangen kaunis, ja
minä luulin tekevän hyvää tulla vähä jaloittelemaan."
He kävelivät ääneti sillan yli suureksi aiottuun, vaan huonosti
hoidettuun puutarhaan, joka näytti melkein puoleksi valmiilta
puupellolta.
Börje oli sanonut, että hän, saatuansa loppuun uutisviljelyksen
ryhtyisi puutarhan kimppuun; ennen hänellä ei ollut aikaa siihen.
Marianne katseli kävellessään niityn yli, joka alkoi pajurantaisen joen
toiselta puolen. Kuinka kaunis puutarha tähän tulisi! Joki virtasi ihan
sen keskitse.
Hän oli kulkenut pari askelta Börjen edellä, joka häntä katseli
jonkinlainen vastenmielisyys silmissä. Niin oli aina laita, kun hän ei
luullut kenenkään sitä näkevän. Mariannen yllä oli tumma, kotikutoinen
puku raitaisine esiliinoineen ja päänsä ympärille oli hän käärinyt
tummanpunaisen, ison huivin.
Hän kääntyi äkkiä ja huomasi Börjen katseen.
"Kuuleppas, etkö luule minun voivan ottaa tätä puutarhaa hoitooni?"
sanoi hän.
"Siinä tarvitaan rahaa eikä minulla nyt juuri satu olemaan semmoisia
puutarhan varalle."
"Onhan minulla kuusisataa säästöpankki-kirjassani."
"No niin, kuinka tahdot, -- mutta --"
Hän aikoi sanoa olevansa varma siitä, että Marianne menettelisi
tyhmästi semmoisessa asiassa, jota hän ei ymmärtänyt, vaan hän jätti
sen sanomatta. Ehkä hänellä olisi aikaa kurkistaa sinnekin välistä,
ettei aivan hullusti kävisi.
"Jahah, voinhan minä kirjoittaa jonkun vanhan puutarhurin tänne sieltä
kotoa, hän saa tulla auttamaan sinua, jos tahdot."
"Kirjoita jo tänään."
"Vaan sinä väsyt pian siihen."
Mariannen teki mieli purra hammasta viimeisiä sanoja kuullessaan, niin
halveksivainen oli Börjen ääni hänen tietämättäänkin, vaan Marianne ei
sitä ollut huomaavinaankaan.
"Sinä kirjoitat siis?" sanoi hän.
"Kirjoitan."
Ja puutarhuri tuli. Hän oli harvapuheinen vanha ukko Börjen
kotiseudusta.
Marianne ja ukko työskentelivät nyt yhdessä, tai oikeammin sanottu
edellinen tuli jälkimmäisen oppilaaksi. Ja ukko sai kunniata
Mariannesta.
Puutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli
erehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.
Joka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa
kokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle
avuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei
voinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta
kuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he
toisiinsa.
"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?" sanoi hän eräänä päivänä, kun
Marianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.
Mariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: "minä en ole
koskaan nähnyt häntä."
"Oletteko..."
Ukko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä
täytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.
Nuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka
pitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä
yhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli
kuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen
katkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman
sydämellisyyttä.
Hän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki!
Börjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.
* * * * *
Kun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa
kahden sijasta. Nämät "toimet" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen
uteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut
häneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja
vastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin
yksinäisyys.
Marianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän
tuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne
sitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne.
Hän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan
Börjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet
suulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut
tietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti
hän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.
Eräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä
selityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut
lopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän
istui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella
kuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät
lehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea
semmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei
koskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin
sangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin
oppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin
isoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle...
Ja sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei
tietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes
joutunut hämilleen.
"Börje, -- kuinka tämä on hupaista!" huudahti hän tulevalle.
Puhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.
"Mitä sinä luet?" sanoi hän tullen katsomaan, "vai Darwinia! Kuinka
olet saanut sen käsiisi?"
"Hyllyltäsi."
"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa."
"Kiitos."
Marianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi
päästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut
suurimman osan miellyttävyydestään.
Kukin tällainen pieni epäystävällisyys sai Mariannen alakuloiseksi
sillä kertaa, vaan kiihotti häntä sittemmin kaksinkertaisiin
ponnistuksiin! Vaikka hän käyttäisi siihen kaksikymmentä vuotta, täytyi
hänen kuitenkin onnistua; Börjen piti nähdä, ettei Marianne ollut
ollenkaan semmoinen kuin hän luuli.
Kun puutarhassa istutukset kasvoivat ja kostuivat, ja kun suvi toi
pitkät päivänsä, hankki Marianne itselleen uutta tehtävää. _Hänen_ ei
todellakaan tarvinnut pelätä, että joku vakoili häntä! Vasta
syksymmällä Börje eräänä päivänä työtuvan ohitse mennessään, jossa
kangaspuut olivat, luuli äkkiarvaamatta nähneensä Mariannen niissä
istumassa. Tuopa oli kummallinen näköhairaus, ajatteli hän, ja astui
askeleen taaksepäin, ettei näkyisi, ja kurkisti sitten sisään. Niin,
siellä oli Marianne! Näin suuresti ei Börje Olsson ollut koskaan
elämässään ällistynyt. Mariannen sukkula suhahteli, polkuset nousivat
ja laskivat ja luha mätkähteli niin varmasti, että se täytti isännän
sydämen oikein hupsun tapaisella ihastuksella. Vaikka äiti itse olisi
tuossa ollut, ei kutominen olisi voinut käydä tahdikkaammin. Kuinka
sitkeästi hän oli mahtanut työskennellä! Ensin tuli Börje sangen
iloiseksi, vaan sitten tulivat taas kaikki vanhat harmilliset
ajatukset. Hän oli oppinut kutomaan juuri kuin häntä miellyttääkseen!
Pyh! Päähän pisto. Hän halusi jotain vaihetusta. Eikä nyt ollut muuta
tarjona.
Hän ei millään muotoa tahtonut Mariannelle näyttää tällä kertaa itseään
ja hiipi sentähden pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaan hän ei
kuitenkaan voinut olla olematta vähä utelias. Kuka oli hänelle tätä
opettanut? Kuinka voi olla hänellä näin paljon kärsivällisyyttä. Ja kun
hän käyskenteli pitkin peltojaan, sattui välistä, että hän luuli
näkevänsä Mariannen kuten silloinkin salaa posket heleän punaisina
ponnistuksesta, voimakkaana, hiukset vähä epäjärjestyksessä ja katse
niin jäykästi kiintyneenä työhön käsissään, kuin olisi maailman onni
riippunut työn hyväksi tulemisesta.
Hän ihmetteli, mitä äitinsä olisi ajatellut, jos olisi nähnyt Mariannen
tuossa tilaisuudessa. Siitä juuri olisi äiti pitänyt. Huomaamattaan
tuli hänen käytöksensä vähä leppeämmäksi. Marianne huomasi pienen
muutoksen, vaan ei ollut siitä millänsäkään olevinaan. "Kaikki tulee
aikanaan," sanoi puutarhuri Per Persson, ja Marianne oli ottanut
viisaudensanan häneltä perinnöksi. Asia kyllä muuttuisi, kun hän vaan
panisi aikaa odotukseen.
Eräänä päivänä, jolloin Börje oli näyttänyt olevan tavattoman hyvällä
tuulella, tuli Marianne hänen huoneeseensa tuomaan Darwinin teosta
takaisin hyllylle.
Börje istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki kirjettä, jonka oli äsken
avannut.
"Tämä on äidiltä," sanoi hän.
"Kuinka hän jaksaa?" Marianne tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen
niskansa ympärille ja kumartui eteenpäin.
Börje kääräisi kirjeen kokoon.
"Enhän minä olisi lukenut," sanoi Marianne vetäytyen loukattuna pois.
"Äiti kirjoittaa huonosti. _Minulle_ on se yhdentekevä, mutta..."
Marianne astui ovesta ulos ja sulki sen mennessään. Ah, tällä tavalla
rangaistiin häntä tuhansilla, tuhansilla pienillä pistoilla. Hän oli
muka siksi huono, että kun kysymyksessä oli ilo saada oppia tuntemaan
hänen äitiänsä, ei hän olisi muuta kuin tutkinut oikokirjoitusta.
Börjen äiti, niin, Börjen äiti! Tässä oli pahin pulma. Siinä huomasi
Marianne itsellänsä olevan kilpailijan. Tämä äiti, jonka silmäin eteen
hän ei ollut kelvollinen astumaan! Tekihän Börje kaikki, pitääksensä
heitä erillään toisistaan. Börje kävi usein katsomassa vanhaa kotiaan,
kuinka usein, sitä ei Marianne voinut tietää; hänhän matkusteli niin
paljo ja kirjoitti sitä paitsi joka viikko. Mistä? Minkälainen oli tämä
vaimo? Mistä johtui hänen valtansa pojan yli? Missä kohden oli Marianne
niin huono hänen rinnallaan?
Sattuma auttoi Mariannea. Vihdoinkin eräänä päivänä, kun Börjen aivan
odottamatta täytyi matkustaa eräälle asialle, löysi hän aletun kirjeen
äidille; se oli pistetty Börjen imupaperilehtien väliin. Marianne ei
hetkeäkään arvellut, hän luki. Alussa tehtiin selvää kaikesta talossa
tehdystä työstä; Marianne sai kuulla, kuinka hyvästi äidille oli kaikki
selitetty, Börje kertoi niin vähäpätöistä kuin: yksi lehmä oli
kantanut, niin ja niin paljon saatiin viimeisestä koelypsystä ja niin
poispäin. Vaan sitten tuli lause, joka täytti Mariannen melkein
kauhistuksella: Minun täytyy ajatella, mistä saisin kelvollisen voudin
ensi vuodeksi. Ensimmäinen renki on kyllä hyvä, kun itse voin olla
perään katsomassa, vaan hän ei voi hankkia tarpeellista arvossapitoa
itselleen väen silmissä, vaikka onkin rehellinen kuin kulta. Ei millään
tavalla sopisi jättää hänelle koko hoitoa, kun itse lähden ulkomaille.
Jos te, äiti, siis tiedätte jonkun, joka --
Kirje oli katkaistu tähän.
"Kun minä lähden ulkomaille --." Börje ... ulkomaille! Minkätähden?
Koska? Ja siitä hän ei ollut koskaan puhunut! Pää tahtoi mennä
pyörälle. Mitä tarkoitettiin?
Marianne pelkäsi Börjen tulevan, pani sentähden kirjeen paikalleen ja
hiipi huoneesta pois.
Börje ulkomaille! Kuinka salaperäistä ja käsittämätöntä!
Marianne ei voinut kysyä häneltä. Silloin ilmaisisi hän vakoilemisensa
ja tämä olisi liian paljo uskallettua. Ei, ainoa keino nyt kuten
ennenkin oli: voittaa hänet. Vaan kuinka pimeältä näytti! Oh Börje,
Börje! Mitä kauvemmaksi hän erkaantui Mariannesta, sitä rakkaammaksi
hän tuli tälle. Vaikka rohkeus kuinka horjuisi, ei hän luopuisi
taistelusta. Hän pakottaisi Börjen itseänsä kunnioittamaan, hänelle
mielensä lausumaan, häneen luottamaan. Hänestä täytyi tulla sellainen
vaimo, että voi asettua hänen äitinsä rinnalle, jolla nyt näytti olevan
kaikki, kaikki.
Hänen täytyi voittaa Börjen luottamus. Kuinka? Tuhansilla pikku
keinoilla. Börjen täytyi viimein huomata, että hänen vaimonsa ansaitsi
hänen luottamuksensa.
Juuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin
ajatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.
"Marianne, saanko puhua kanssasi?"
Marianne astui työhuoneeseensa.
Börje näytti melkein alakuloiselta.
"Kuuleppas," aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä
ystävällisyyttä, "lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän
täytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä
en halusta vaivaisi sinua vieraillani, -- sinä olet hyvin vähä tottunut
meidän seuraamme ... hm ... maan-ihmisiin, mutta -- näetkös -- minä en
voi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se
näyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää
ympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta ... tehdä kaikki
pyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin
sinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä... Tottuisit täkäläisiin
ihmisiin ja meidän elämäämme."
Marianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.
"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä!
Käske sinä vaan."
"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle -- hm --" hän näytti yhä
noin alakuloiselta -- "ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella
millään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut
kohteliaisuuksiin kuin joku herroista ... niin, ymmärräthän, olisin
hyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta
ole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä
suuressa arvossa."
"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus,
että muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua
huvittaisi."
Börje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.
"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin..." Lauseen jäännöstä ei
kuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.
Vasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui
pian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli
suora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen
leikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.
Börje oli hänen suuri lemmikkinsä.
"Teillä, rouva, on mies, niin teillä on _mies_ --" ukko löi kädellään
ilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille,
joita hän tarkoitti.
"Niin, eipä hän ole hullumpia," vastasi Marianne nauraen.
"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan --
häntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!" nauroi ukko.
"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä," vastasi Marianne.
Hän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat
olivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä
koskevaa Börjen menneisyydestä.
Oh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa
hänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.
Ei, levollinen -- levollinen vaan.
Lautamiehen mentyä tuli Börje taas Mariannen luokse.
"Kiitoksia, Marianne," sanoi hän, "sinä olit oivallinen; ukko vallan
hurmautui sinuun. Etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka kunnon mies hän on
ja niin perehtynyt kaikille aloille! Hänestä saa paljon oppia, hän on
sangen ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee kunnallisia asioita ja
semmoista. Ja onhan se hauskaa, kun kaikki, jotka käyvät täällä, voivat
kotonaan kertoa, kuinka hyvä vaimo minulla on, vaikka hän onkin
kaupungin lapsia."
Marianne laski kätensä Börjen käsivarrelle, he seisoivat akkunan
vieressä hämärässä.
"Minä vaan haluaisin, että sinä panisit mun useammin koetukselle,"
sanoi Marianne ujosti.
Börje oli hetken vaiti, sitten sanoi hän äkkiä: "Kuinka sinä olet
voinut opetella kutomaan kangasta?"
Marianne oli vastaamaisillaan sen olevan hauskaa, vaan hän malttoi
mielensä ja lausui suoran totuuden.
"Minä luulin sinun tulevan hyvillesi, jos osaisin kutoa."
Börje oli muutamia minuutteja vaiti.
"Minä en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Etkä sinä ole siitä
puhunut mitään."
Nyt oli Mariannen vuoro olla ääneti, vaan molemmat tunsivat tulleensa
toisiansa vähä lähemmäksi. Marianne vaivasi päätään tuolla
ulkomaanmatkalla, vaan sitä hän ei ollenkaan voinut puheeksi ottaa.
* * * * *
Seuraavana päivänä sai Börje kirjeen Mariannen isältä. Asioita oli
mahdoton enää pitää pystyssä. Ensi sunnuntaina piti kokoonnuttaman
yhteiseen neuvotteluun.
Börje tahtoi näyttää kirjeen Mariannelle, joka oli työtavassa, josta
hän hänet löysi. Mariannen posket punoittivat työn lämmöstä ja hän tuli
vielä punaisemmaksi, kun Börje tuli.
Tämä istahti erään penkin päähän Mariannen lukiessa kirjettä vielä
istuen kangaspuissa.
"Me tietysti menemme?" sanoi Börje.
"Vaan älä nyt koeta minuun vaikuttaa."
"Ole siitä huoleti. Ymmärräthän sinä asiat paremmin kuin minä."
Syntyi äänettömyys -- Börje istui ja mietti.
"Börje," sanoi Marianne äkkiä ja hypisteli syöstävällään loimia,
"sinulla on jokapäiväiset vaatteet äitisi kutomaa. Etkö kerran
tahtoisi...?"
Hän lopetti lauseensa katsoen vaan rukoillen Börjeen.
Börje katseli kangasta ja sitten taas Mariannea. Tuo mahtoi kysyä
paljon työtä tuolta hienolta kaupunkilaisnaiselta. -- Ja herra Jumala
kuinka hän näytti sievältä posket hienossa punassa ja hiukset
epäjärjestyksessä!
"Neitsyt sanoo minun saavan tästä kunniaa, sinä voit hyvästi näyttää
sitä äidillesi."
Eihän tuota voinut vastustaa. Siinä hyväiltiin samalla kertaa ylpeyttä
ja vallantunnetta.
"Niin, Marianne, minä käytän sitä."
Börje veti Mariannen luoksensa, tämä pujotteli ujosti kätensä hänen
kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.
Voitto läheni.
"Sunnuntaina ensimmäisessä junassa, siis?"
"Minä olen valmis."
Börje meni.
Mariannen veljet olivat tulleet kotiin Lundista, ja suuressa
vastaanotto-salissa muodostui oikein säännöllinen perheneuvottelu.
Börje ei tahtonut mitään tehdä. Marianneen luotiin puoltelevia
katseita.
"Börjen on mahdotonta; hän puuhaa uutisviljelyä eikä hänellä ole
joutilaita rahoja."
Börje voi töin tuskin pidättää nauruansa. Tämä lisäys tuntui niin
hullunkuriselta.
Mutta mitä Börje sitten tahtoisi tehtäväksi.
"Panna pesä pantiksi ja tarjota sopimusta," vastasi Börje.
Mutta sehän oli pettämistä! Noh, jos muita maksukeinoja oli, niin sai
niitä hyvästi käyttää hänen puolestaan.
Isän oli parasta tehdä, kuten Börje tahtoi, arveli Marianne; hän muka
ymmärsi asian paremmin kuin joku muu.
Vanhus nielasi pienen, tyttärelle aiotun kirouksen; mitä hän sekoitti
itseänsä asioihin, joita hän ei ymmärtänyt.
Lopuksi ajoi Börje kuitenkin tahtonsa perille.
Hän tarttui asioihin tavallisella innollansa, todisti, selitti,
määräili. Hän ja appi poistuivat perheen piiristä eivätkä tulleet
ennenkuin puoliselle.
Kahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas
saliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.
"Minun täytyy lopettaa lukuni," sanoi Hakvin, "minä en tahdo isää
rasittaa huolilla minun tähteni."
Isä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän
tunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän
ei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton,
ahdinkoon joutunut vanhus.
Börje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaan
Hakvinin sanat:
"Sinäkö lopettaisit lukusi? _Sinä_, jolla on noin hyvä pää ja halu!
Minä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. -- Ei, sinä saat
lukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä
tiedän, mitä se tahtoo sanoa, että..."
Ääni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman
näköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.
"Hakvin saa lukea, jos tahtoo," lisäsi hän lujalla varmuudella, "minä
otan siitä vastatakseni."
Hän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään,
kuin koira veden turkistaan.
"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää," sanoi hän päästäkseen aineesta,
"onhan hän saanut niin hyvän toimen."
"Niin, ja hän on niin käytännöllinen," liitti isä katsellen ihaillen
poikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!
"Ja _minä_ olen aikonut ruveta maanviljelijäksi," sanoi Kaarle salaisen
painavasti, kuin olisi hän tuossa istunut arvaamattomat aarteet
taskussa, joista ei kellään ollut aavistustakaan.
"Sinä!" huudahti Börje. "Siihen tarvitaan rahaa ja kelvollisuutta."
"Sen minä tiedän."
"Mutta Kaarle..." Isä aikoi panna vastalauseensa.
"Minä ... hm -- minä --" Kaarle ojensi kookkaan ruumiinsa -- "minä aion
mennä naimaan."
Hän oli nähtävästi koko ajan pitänyt mielessään tätä salaisuutta
odottaen ainoastaan parasta tilaisuutta antaakseen sen räjähtää kuin
pommin keskelle kokousta, jotta se tekisi parhaimman vaikutuksen. Suuri
hälinä syntyikin huudahduksista ja kysymyksistä. Kun oli vähä
tyynnytty, jatkoi Kaarle jotenkin levollisena.
"Me tulemme kaksinkerroin sukulaisiksi, Börje; hän on sinun veljesi
vaimon sisar."
Börje oli vähällä ruveta kohti kulkkuansa nauramaan, vaan hän hillitsi
itseänsä ja katsoi Marianneen.
"Kolmenkymmenen vuotias ja pitkä kuin korpikuusi," sanoi hän puoleksi
hiljaa.
"Mutta, Kaarle sinä! Älä tee niin?" huudahti Marianne pelästyneenä.
"Minäkö en tekisi!" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä,
että seisoisi oman onnensa tiellä!
"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin," sanoi Börje matalalla äänellä,
"hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla."
"Rakas Kaarle, älä tee niin!" rukoili Marianne.
"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!" Kaarle oli
veripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut
luopua tämän rahoista.
"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin
en minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen," lohdutti Börje.
"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! -- Kaksikolmatta vuotta!"
"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää
minua." -- Hän katseli uhkamielin ympärilleen.
"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on,"
sanoi Börje. "Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin
selvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme."
"Mennään vaan," sanoi isä valmiina. "Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi
asiata ajatella, ennenkuin levität purjeen."
"Hm," sanoi Kaarle tylysti.
Börje ja isä lähtivät. Illemmalla tuli jälkimmäinen yksin kotiin.
Börjellä oli asioita toimitettavana kaupungissa. Perhe kokoontui suuren
pöydän ympärille, jolle oli asetettu malja hedelmiä täynnä. Kun
kaikista oli jotakuinkin tultu päätökseen, tuli Björkin perheluonne
esiin, iloinen haastelo pääsi alkuun.
"Voisitpa todellakin avata jonkun viinipullon, äiti," sanoi perheen
isäntä sulavimmalla äänellään; hän oli alkanut tointua Börjen
saattamista vastuksista, "jos velkojat saavat tuon pullon tai eivät,
niin pysyvät he jokseenkin yhtä lihavina."
Mariannesta oli omituista istua taas tämän perheen keskuudessa, jossa
hän niin kauvan oli elänyt ja joka nyt tuntui hänestä sangen vieraalta,
vaikka kaikki oli entisellään. Pojat vaan olivat tulleet vähä
miehekkäämmiksi ja isä enemmän harmaisiinsa.
Kaikki tunsivat helpotusta, kun Börje oli ottanut käsiinsä sekavat
asiat; hänessä oli kyllä miestä niitä selvittämään.
Kaarlen naimapuuhat pantiin pöydälle toistaiseksi ja puheltiin
huolettomina jokapäiväisistä asioista, iloittiin yhdessäolosta ja
levollisesta turvallisuudesta.
Vaan rouva Björk tarttui kaiken kesken Mariannen toiseen käteen ja
katseli sitä.
"Mutta lapsi, mitä sinä toimitat?"
"Uh, vallanhan te minun säikäytitte, äiti!" sanoi Marianne nauraen.
"Minun kätenikö vaan olikin kysymyksessä! Kyllähän ne on aurinko
polttanut, vaan ne ovat kauniit joka tapauksessa."
Hän asetti ne pöydälle levittäen sormensa kaikkien nähtäväksi.
"Tuommoista itserakkautta!" huomautti Waltteri, "ja kuinka sieviltä ne
tahansa näyttävätkin, nuo pienet käpälät, niin kyllä niiden sietäisi
olla vähä valkoisemmat."
Marianne hymyili yksipäisellä ilolla: hän oli varma, että Börje piti
enemmän tämmöisistä käsistä.
"Minä olen puutarhuri," sanoi hän ylpeästi vetäen kätensä pois, "ja kun
on kiire, niin ei viitsi ottaa hansikkaita ylleen."
Kaarle istui lukien jotain sanomalehteä.
"Kuuleppas, Marianne, tuo herra Sandell, joka viime vuonna oli talvea
teillä, -- mikä hänen ristinimensä oli?"
"Pauli."
"Lue tuosta." -- Hän antoi hänelle sanoman osoittaen pientä uutista.
Marianne luki.
"Tänään saapuneen sähkösanoman mukaan on muuan Skoonesta tänne
asettunut Pauli Sandell viime yönä kuollut häkään. Mitään syytä ei ole
ajatella itsemurhan tapahtuneen."
Marianne antoi sanoman takaisin luettuaan vielä kerran uutisen. Hän
istui aivan hiljaa.
Pauli kuollut. Sangen kummallista! Vaan suuresti se ei häneen
vaikuttanut. Hän ei tuntenut mitään surua, tuskin hän kummastelikaan.
Hänen mielestään oli Pauli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vaan
mitä Börje tästä arveleisi?
Kun tämä tuli kotiin vei Marianne hänet syrjälle.
"Oletko lukenut sanomalehtiä tänään?"
"En, ei ole ollut aikaa."
Marianne tarttui hänen toiseen käteensä.
"Pauli on kuollut," sanoi hän hyvin matalasti.
Molemmat olivat vaiti. Börje pusersi niin kovasti Mariannen kättä, että
tämä oli huutamaisillaan. Tällä syrjällä huonetta oli hämärä, joten hän
ei voinut nähdä Börjen kasvoja.
"Parasta oli se", lausui hän pitkän äänettömyyden jälkeen. Ja sitten
katseli hän terävästi Mariannea.
Muuta lausumatta palasivat he toisten luokse.
"Luulenpa tehneeni hyvän päivätyön tänään, joten te, isä, voitte antaa
mulle lasin viiniä," sanoi Börje.
Kun hän ja Marianne olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen, jäi Waltteri
hetkeksi toisten luokse.
"En tiedä, miten Mariannen laita lienee," sanoi äiti, "hänessä on nyt
jotain epähienoa. Häntä tuskin tunteekaan enää. Ajatteles vaan asettua
ilman muuta miehensä kanssa isää vastaan. Sitä en olisi koskaan
odottanut. Tuo on niin syvää talonpoikamaisuutta, tuo tuommoinen, että
mies ja vaimo vetävät aina yhtä köyttä oikeassa ja väärässä asiassa."
Rouva Björk unohti, että hänessä itsessään oli samaa
talonpoikamaisuutta.
"Niin, hän tulee aina enemmän Börjen kaltaiseksi. Tämä on nyt oikeata
avioliitto-mielipidettä. Vaan eihän häntä sovi moittia: semmoinen
tarttuu."
Sitten lausui hänkin suudellen äidille hyvää yötä ja poistui.
16.
Kun Börje ja Marianne seuraavana päivänä olivat tulleet kotiin ja
Marianne, käytyään katsomassa pientä poikaansa, seisoi etukamarissa
järjestäen hieman tukkaansa peilin edessä, tuli Börje sisään avaamaton
kirje kädessään. Hän pyrki näyttämään rauhalliselta, mutta kasvot
olivat kovin vääristyneet mielenliikutuksesta.
-- Tuo juttu Paulista oli vain erehdys tai sanomalehtiankka; tässä on
kirje häneltä.
Hän antoi Mariannelle kirjeen. Siinä oli todellakin Paulin käsialaa ja
päällekirjoitus hänelle. Börje oli jo menossa huoneesensa.
-- Börje!
-- Mitä tahdot?
-- Tätä kirjettä en avaa minä itse.
-- Roskaa! Hän nauroi ja liukui ulos ovesta.
Marianne kiiruhti Börjen jälkeen tämän huoneeseen. Hänen sydämensä
hakkasi rajusti. Ilme Börjen kasvoilla oli saanut hänet täysin pois
tasapainosta. Voisiko hän nyt hetkeksikään epäillä menettää kaiken,
mitä hän oli onnistunut voittamaan itselleen?
Marianne oli kalpea ja tarttui Börjeä käsivarresta kiinni, puhuen
vaimealla, kiihkeällä äänellä.
-- Ei, Börje, tätä et saa tehdä! Sellaisesta menettelystä tulee
loukkaus. Enkö ole halunnut kaikessa osoittaa olevani avoin? Nyt et voi
työntää pois sitä avoimuutta, et voi käyttäytyä ikäänkuin minä
haluaisin kätkeä jotain omaan laskuuni. Koko elämäni halusin laskea
eteesi, jos vain voin. Sinä et saa työntää pois luottamustani -- Börje!
Et sysätä minua syrjään kerta toisensa jälkeen. Lue kirje. Mitä ikinä
se sisältääkin, se ei ole mitään, jota haluan salata sinulta.
-- Mutta älä sitten ota asiaa niin juhlavasti!
Marianne käveli ikkunan ääreen, hän yritti rauhoittua. Hän tunsi
kiihkeää halua saada häneltä juuri nyt edes yhden ystävällisen sanan.
Mutta hän odottaisi. Kuinka kauan, ah, kuinka kauan!
Börje seisoi vielä hetken päättämättömänä kirje kädessään, sitten hän
meni kirjoituspöydän ääreen, otti veitsen ja leikkasi sen auki.
Hän istuutui ja luki kirjeen lausumatta sanaakaan. Marianne seisoi
hiljaa ikkunan vieressä tuijottaen suoraan eteensä. Hän ei välittänyt
rahtuakaan siitä, mitä Pauli saattaisi kirjoittaa. Luultavasti vain
selityksen väärän lehti-ilmoituksen syntyyn.
-- Lue, sanoi Börje hyvin hiljaa. Hän oli noussut ylös ja meni
sisempään huoneeseensa, jonka oven hän sulki jäljessään.
Marianne käveli pöydän luo ja istuutui sille paikalle, jonka Börje oli
jättänyt.
"Rouva Marianne!
En kirjoita teille yksin, kirjoitan teille molemmille, mutta
halusin kuulla sen vanhan nimen vielä kerran -- muinaisen nimen!
-- Toistin sen hiljaa samalla kun kirjoitin.
Se ei voi vahingoittaa teitä, ei teitä eikä Börjeä. Kun nämä sanat
saavuttavat teidät, ei Pauli Sandellia enää ole.
En kuole onnettomasta rakkaudesta, en myöskään toista tuota nimeä
unohdetun erotiikan vuoksi. Se hyväilee vain korvaani; se on kuin
puoliksi unohdettu laulu, joka tulee mieleen, kun silmät suljetaan
ja tulee nukkua.
Olen väsynyt. Käyn maata enkä enää koskaan nouse ylös. En kaipaa
ketään. Eikä kukaan tule suremaan minua. En lopeta erhettynyttä
elämää, vaan tyhjää.
En ollut koskaan kokonainen, en koskaan välitön, minulla oli aina
työtä koota lisää voimia. Olen nauttinut, kykenin nauttimaan.
Minä nautin vielä nytkin -- ihmeellinen rauhan tunne. En ole
epätoivoinen; olen surullisen iloinen. Mitään en kadu, mitään en
valita; olen olosuhteiden tuote, niiden antama käyttövoima on
loppu. Olen soittorasia, josta veto loppuu ja joka vaikenee
kesken kappalettaan viipyvin, kuolevin sävelin. Mikähän ohjasi
soittorasiaa niin, että se sai kyynelehtiviä kappaleita!
Olen hauras, olen heikko. Minun olisi pitänyt olla nainen. Ehkä
silloin olisin voinut rakastaa ja tulla onnelliseksi...
Halusin laskea pääni jollekin polvelle, halusin tuntea hyväilevän
käden tukassani, halusin, että kasvot kumartuisivat alas ja että
rakastava ääni voisi kuiskata: nuku, lapsi raukka! Juuri siksi
kirjoitan. Kirjoitan kuin raukka, suuria kyyneleitä silmissäni,
niin että tuskin näen kirjaintakaan.
Börje, olen aina ollut lapsi. Hemmoteltu, turhamainen lapsi,
lapsen vaihtelevaisella luonteella, sen hellyyden tarpeella,
ehkä myös sen sydämettömyydellä. Mutta jos olen pitänyt jostain
ihmisestä, niin olen pitänyt sinusta. Et saa nyt olla suuttunut
minuun. Kerran sinä voit ymmärtää minua, ja silloin tulet sinä
ainoastaan ajattelemaan: Pauli parka! Ei mitään muuta. Sillä
sinä olet terve ja voimakas, sinä tulet elämään. Taidat ottaa
itsellesi osan koottua, todellisuuspohjaista onnea, joka ei leiki
sateenkaaren väreissä, mutta joka ei myöskään säry. Minä olen
elänyt sitä elämää, joka soveltui minulle ja luonnolleni. En
haluaisi vaihtaa, jos voisin sen nyt tehdä. Mutta iloitsen sinun
puolestasi, toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle kaikkea mikä on
onnea, ja sinä voit sen saavuttaa.
Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä.
Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan.
On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen;
puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa
tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.
Olen väsynyt, Börje. -- Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!
Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot
päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen.
Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka
tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen
ei heillä ole rohkeutta.
Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa -- laulaa
minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli,
ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta,
hiljaiselta odottavalta: -- kuolemalta. Rauhallinen ystäväni.
Viimeiseni. Myöskin paras -- kun rakastaa häntä.
Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä
jään yksin suuren synkän -- vaikenijan -- kanssa.
Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!
Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja
tunteellinen.
Nyt haluan nukkua.