Marianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle

Pauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä

hiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta

nauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.

"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta,"

sanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan

soittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, -- "oletteko huomanneet,

kuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin

mieleen? -- ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku

tapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun

mielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo: _Muistutteleminen ei

suinkaan ole samaa kuin muistaminen_. Jos minä saan käyttää hänen

lausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että

minulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista,

jonka jo kauvan sitten olen unohtanut... Mutta sanokaapas, eikö juuri

siinä ole ihmeellistä viehätystä?... Tavallisesti vaan joku mitättömyys

sen herättää, -- vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa

kautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan

silmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, -- vapaana kaikesta karkeasta

ja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; -- tahtoisinpa

sanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus... Oletteko sitä

huomanneet?"

Hän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.

"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä

vähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin

taikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän

lempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä.

Se on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä

kaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta... Luulenpa sen olevan minulle

suuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia:

minä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan."

Marianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä

hinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!

Semmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin

tarttunut.

"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka

tunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!" -- Hän heitti päätänsä

taaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.

"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin," -- hän levitti sen

tottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, -- "viuhka on

oikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei

koskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä

joutuu narriksi... Kiitoksia... Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi

piilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän --

välistä."

Hän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva

tunteellisissa suun sopissa.

"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä," -- hän siveli kädellään ilmaa

kuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, "se muistuttaa minulle

jostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari

pehmeitä kenkiä astelevan matolla." -- Hän sulki silmänsä. -- "Vuoden

perästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä

sillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden

mentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää." -- Hän

katseli ympärilleen. "Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?"

"Hyvin kaunis." Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas

viuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain

lapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli

nyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.

"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli," sanoi Börje, "johan sitte on

kauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä

mitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi."

"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta."

Tuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi

ainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän

vanhan ukon edessä.

"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle

jäähyväiset," sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan

lausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. -- "Oh, mitä se on, kun

erotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että

ainakin _voidaan_ taas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää

toisensa, -- jos tahtoo. Vaan mannermaalla...! Kuten muuttolinnut

jonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun

sukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät

toisiansa, iloitsevat... Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä,

nähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja

kukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, -- suurta autiota tyhjyyttä.

Mutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin

kun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta.

Kukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt

suureksi."

"Minua se ei miellyttäisi," sanoi Börje.

"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni."

"Sitä en tahdo."

Syntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut

tulematta ymmärretyksi, -- väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta

vaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös:

"Meillä on liian vähän opittu arvossa pitämään flirtatsioonia.

"Mitä sinä tarkoitat flirtatsioonilla?" sanoi Börje.

"Nyt panet minun pussiin: ruotsissa ei ole oikeastaan vastaavaa sanaa."

"Tarkoitatko sinä tyttöjen ympärillä liehumista tai kurttiisia?" sanoi

Börje.

"Hirmuisen raskas sana niin hienolle käsitykselle. Yhtä hyvin voit

ampua kolibrin kanuunalla."

"Se on melkein samaa kuin _hienonnettu kiinni-ottaminen_, se tulee

asiata likemmäksi," sanoi Marianne, joka veti suutansa nauruun. Tässä

oli hän tutulla alalla: naisromaaneissa kyllä tiedettiin, mikä

flirtatsiooni oli.

"Tuo kuuluu niin hitonlaisesti poroporvarilliselta," huomautti Pauli

virnistellen, "mutta antakaapas minulle sana, joka loistaa auringon

paisteessa ja katoaa, joka vastaa jotakin, jota ei koskaan ajatella

ottaa kiinni eikä pitää käsissä." -- Hän piteli kättään yhdessä kohden

ilmassa ravistellen sitä hieman ja katseli pää alaspäin kulmakarvojensa

läpitse, kuin olisi hän tyhjässä avaruudessa keksinyt sen sanan, jota

etsi. -- "Se on samaa kuin älyn etevä leikki sen kanssa, joka peittää

keskinkertaisuuden, se täyttää hetken, tuottamatta sille mitään

raskautta... Se on tyhjyys, joka uudistuu kuitenkin joka silmänräpäys.

Ken ei tiedä mitä flirtatsiooni on, hän ei tunne naisiakaan.

"Minä kutsun sitä kurttiisiksi joka tapauksessa," sanoi Börje

vakavasti.

"Voi, ei, ei, ei! Sinä tahdot tehdä sen kokonaan liian tuntuvaksi ...

käsin kosketeltavaksi. Mutta löytyyhän sitä paljo muutakin, jota sinä

et voi saada käsiisi. Ajatteleppas vaan istuvasi suljettuna suureen,

vallan sysimustaan huoneeseen. Sinä et näe mitään -- ainoastaan mustaa

pimeyttä. Mutta pienimmästä oven raosta voi päästä auringon säde

sisään. Se leijailee tyhjyydessä, ilman jalansijaa. Ja tuo säde vetää

katseen puoleensa. Sinä istut ja tuijottelet siihen. Ja sitten sinä

kerrassaan huomaat tämän sanan! Se tanssii siinä, se laskee ja nousee,

se on ainoastaan auringon tomua -- pölyä -- vaan koskaan et sinä ole

nähnyt niin montaa väriä heijastavaa timanttia, kuin nuo tuossa, siinä

on kokonainen leikkivä maailma. Sinä iloitset siitä, vaan sinä et voi

siihen tarttua kiinni, etkä myöskään luule sen olevan mitään... Se on

ajankulutusta sinun yksinäisyydessäsi, kimalteleva tyhjyys --

flirtatsiooni."

"Semmoisella hienot ihmiset huvittelevat, kun ovat liian hienoja työtä

tehdäkseen. Sillä _ei ole_ mitään arvoa!"

"Sampanjan vaahdolla ei myöskään ole mitään arvoa, eikä sitä kuitenkaan

juoda sen ollessa väljähtynyttä ja kuollutta. Elämä myös tarvitsee

helmiä ja vaahtoa."

"Kyllä niin, hienoja ihmisiä varten." -- Börjen ääni tuntui vihalta ja

pisteliäältä.

"Ohoh. Monta sopimatonta avioliittoa solmitaan, vaan sentähden ettei

tiedetä, että flirtatsiooni on seurahuvitus aivan kuin krokettipeli ja

panttileikit. Niin lempo soikoon! Täällä kotona pannaan kaiken nimeksi

tuo suuri sana _rakkaus_ ja mennään sen vuoksi naimisiin. Tyhmyyksiä!"

"Minkä p--run tähden sitä sitten pitäisi naiman?" Nyt oli Börje

suuttunut.

Pauli kohautti olkapäitänsä kuin pariisilainen: ellet voi pysyä

tyynenä, niin en tahdo puhua sinun kanssasi.

Börjen harmi taisteli hetken sävyisyyden kanssa.

"Niin, sinulle mahtaa se sopia vallan hemmetin hyvästi," sanoi hän

nauraen, "sen kyllä käsitän."

Paulin silmistä loisti koirankurisuus.

"Luonnollista on, että minä sentähden sodinkin sen puolesta."

Marianne olisi tahtonut luoda silmänsä ylös, näyttääkseen Paulia

ymmärtäneensä. Hän oli iloissaan kuin olisi Pauli löytänyt yhden hänen

omista ajatuksistaan ja antanut sille muodon. Vaan hän ei rohjennut: --

hän katseli noin kylmästi, kuin olisi hän sanonut hyvin tietävänsä,

että Marianne oli tahtonut ihastuttaa kahdella valkealla

käsivarrellaan, vaan istui nyt toiveissaan pettyneenä.

"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi," sanoi Börje.

"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti,

kakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla

tulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi.

Niin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi

uskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja

hyökkäystempuista..."

"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä

puhun täyttä totta."

"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan

sanomista!"

"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret

ihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat

koko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle

vähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole

semmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole

ymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän

ajaksi, -- olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme

kulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää." -- Hän hymyili ja

silmäili Mariannea. -- "Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi

oikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään

flirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä

jollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt

käsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin

hirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää.

Ja sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta

voisi pitää kiinni."

"Entäs sitten?"

"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi

koskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten ei _voi_ pitää kenestäkään

oikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta

ja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän

entisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä

huolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan

yksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan

ajelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. -- Niin, enhän tiedä,

kuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni

vivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli."

Börje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi

hymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät

olevan tyytyväisiä koko maailmaan.

"Niin -- rouva Olsson -- tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä

päivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. -- Mutta älä

luule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni."

Aika oli jo käydä illalliselle.

Marianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan

tuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä

kautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian

parantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran

kolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein

mielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama

se, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin

huono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi

nähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen

pakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.

Näitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen

pienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen

yksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian

olleen vaan leikkiä, -- ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä

hämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.

Hän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat

hänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran

kuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot

lapsellisine juovineen.

Hän saisi nähdä -- tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! -- ettei

Mariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne

tietänyt missään pettyneensä.

Sinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut

moneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä,

pidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä

paremmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa

pitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata

silleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.

Niin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.

"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? -- Marianne kysyi tätä

niin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.

"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina

olleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi.

Hän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä

menee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei

voi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä

milläsikään, kyllä se haihtuu sitten."

10.

Mariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui

pöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän

kuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä

hän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli

ohitse.

Vaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos.

Hänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan,

joka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän

huomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä.

Jos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä

pyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei

pöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä

järjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä

hän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.

Mariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan

vastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen

perille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin

silmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa

hänen pienimmänkin heikon puolensa.

Marianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi

huomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan

sitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt

koskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi

Pauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.

Pitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin

varjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin

olisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.

Hänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä

hänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli

kahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina

pöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen

hermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus

Mariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen

mielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen

kuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa

ulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi

hän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta

kaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt

vastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen

käytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä

mieltä.

Naisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten

ollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän

niitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina

ranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget,

Baudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä

hänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun

alapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli

olisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.

Kun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten

olla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen

kylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen

vihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän

välinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja

tunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina

enemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua

ja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua

niitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka

asioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen

ajatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein

kiihdyttävää mielityötä.

Börjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä

siihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi

kuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen

kaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi.

Börjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää

oleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se

arkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan

osoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä

ei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain

tavalla ihaili; -- se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka

loppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi

oikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut

osaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka

helposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut

vallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei

ollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen

oli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne,

koska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat

näyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta,

kun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista

tuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti

lapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja

vaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje

tunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa

jälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.

Mariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin

Börjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten

suuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.

Pauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen

asentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon

taide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa

piaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän

jalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä

tapernaakeliksi.

Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla

äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli

Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan _Marianne-rouvaksi_. Börje

oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei

ollut tullut mitään.

_Sinä_ voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan _Marianne-rouva_ -- --

niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä

lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista

kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.

Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe

likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä

ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten

kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.

Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he

tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin

ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.

Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse

oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli

pimeässä.

Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia

sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota

pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän

taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen

noille hienoille, vaaleille kasvoille.

Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko

joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan,

ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli

pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli

kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä

rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien

hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia

säkkipillin säveleitä.

Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun

Pauli oli lopettanut kertomuksensa -- jonka hän aina teki tapansa

mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi -- tuntui Mariannesta kuin hämy

olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen

ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä,

kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan

elämän edessään muutamia minuutteja, -- sillä tavalla eli hän Paulin

menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.

Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä

yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa,

jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun

tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman

umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa.

Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko

olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden

kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi

muistiin ainiaaksi.

Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen,

tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.

Mitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut

ja äänikin värähteli toisenlaisesti, -- siitä ei koskaan puhuttu

päivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen,

viitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli

muuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin

ei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin

heti toinen ymmärsi toisensa.

Pauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi

johtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn

hetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli

siihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet

tuossa istuvan ja kuuntelevan -- tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin

olisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen

halu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä.

Sellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten

tuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli

keskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen

tarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka

oli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.

"Marianne-rouva," sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan

istuivat tulen loisteessa, "minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua

naisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla

he aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen

juoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin

lähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta,

naisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin,

ettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä.

Yksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessa _ei

olekkaan_ yksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta,

jota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä."

"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta," vastasi

Marianne naurusuin, "ainakin on _minun_ mielestäni mukavampaa olla

muassa kuin arvostella."

"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta" -- hän kumartui

lähemmäksi -- "oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen

kanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä

kuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät

mahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse:

-- tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä

voi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta

ainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne

siitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa

huomispäivän pyrintöjen kanssa, --- muisto siitä, että se joka eilen

oli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta... Ei. ei,

minä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi

luulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta.

Mutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja

ottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä

taas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt,

Marianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan."

Hän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi,

ja kuitenkin vähä ivallisesti.

"En. jatkakaa," lausui Marianne.

"Tahtoisin, että tulisitte näkemään _minkätähden_ ollaan enimmin

umpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita

niin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan

tosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä

katselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy,

jos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaan

_siteistä_ -- ulkonaisista siteistä -- ja siitä omituisesta asian

laidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja...

Niin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat

sielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on,

ettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niin

_yhdeksi_ hänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus

kieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on!

Sille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin

itsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai

olosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden

jäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi

semmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei

ainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin

periaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos

toisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka

ovat minuun persoonallisessa suhteessa -- minä tarkoitan ulkonaisessa

-- ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on

halu näyttää korttini jollekulle, niin --, en suinkaan siksi valitse

ketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja

luottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan -- ja sanottu on kuin

tuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi

koskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon

kuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi

kuin ymmärryksemme."

"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään."

"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä

tai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, -- vaan se on

_silmänräpäyksen_ uskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään

ijankaikkisuuttakaan... Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä

asettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa?

Vaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai

muinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa... Ja minä

pelkään hirmuisesti tonttuja."

Hänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis

vastannut.

"Kuten nyt minun vaimonikin," jatkoi toinen, "minä olisin _voinut_

uskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin

ymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli

vallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään -- ja

sentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa

tiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut

elämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa

vieraalle!"

Viimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut,

ettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä

rahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta

hän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän

joka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta

kertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä

kuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se

vaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin

lumouskehää.

"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava,"

sanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että

toisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.

Pauli suuttui.

"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun

avioliitostani!" huudahti Pauli kiihkoissaan, "minkätähden ette uskalla

puhua siitä?"

Mariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt,

että se peitti hänen punehtumisensa.

"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista," sanoi hän

matalasti, "enhän minä ole teitä estänyt."

Pauli oli vaiti silmänräpäyksen.

"Minulle on kiusaksi," sanoi hän arasti, "tämä: _tähän asti saat mennä,

vaan et etemmäksi_. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle."

Marianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen

vieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti

vaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne

katsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman

eteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä

olisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne

nojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta.

Joka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan

erinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan

kohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti

houkuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui

tyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi.

Itse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa

liikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella,

miltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.

Vaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut

pyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen

hienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan

luuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin

tuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. -- Oi, jospa

Marianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen

ja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti!

Sillä häpeällistä _oli_, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistä

_oli_ elää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa ... kärsiä hänen

hyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli

huutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta,

alentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi

voinut pestä Paulin puhtaaksi. -- Ah, jospa hän olisi saanut päästää

valittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen

kasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka

häpesi -- häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen

kanssa!

Hän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille,

väkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.

"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään

vuoksi," sanoi Pauli taas; "hän oli niin hyvä."

Marianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: -- "mutta hän oli

ruma ja vanha!"

Hän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa

heidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä

tähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkei _hän_ tahtonut niitä

ajatella!

Tuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen

ajatuksensa.

"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että

silloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?"

Hänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan

hillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen,

mitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.

"Kertokaa," sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän

pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan

hämärän perästä aina kirkas päivä.

Pauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua

polvelleen.

"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun

silmissäni," aloitti hän, "nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi

levitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana,

jolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme

tuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me

tapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai -- siitä huolimattaankin --

tietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset

jäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin

köyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies

semmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa

ja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä

keskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän

sietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa

karvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän

hinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa

kuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan

hyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla

kiitollisuudella, -- siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä

tarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin

rastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin

köyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin

sekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä

kuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan -- jonka paljas

olemassaolokin on häpeällistä -- lahjojeni kautta olin määrätty

sivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt,

olisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut

pitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva,

tulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?... Mutta kuitenkin!

Jos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä

ja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen.

Minä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä

kaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta

elämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla,

jonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri -- kauvas,

kauvas ... kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen

välillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista,

korkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: -- tapausten järkähtämätöntä

ajatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella,

näyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja

sanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä

on _käsittää_ sitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta."

"Kuinka niin voitte sanoa!"

"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä

syntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on

tullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä

itulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli?

Päänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään

käyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin -- jos olisi

elänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän ei _voinut_ elää... Jumalalliseksi

päästään tällä: _olisi tullut_."

Hän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.

"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko," sanoi hän innokkaasti, "täytyyhän

minun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy

tietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla.

Katselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän

silmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi

täytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta,

vastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!... Isäni sitten. Hän oli

köyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon

rikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien

sisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja

elatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja

kieltäytyä, kieltäytyä ja lukea -- siinä koko hänen elämänsä, ja

lopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut.

Sitten hän pääsi maailmaan. -- Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen

silmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa

läpi. Palkollisen muodossa -- hännystakkia ja kumarruksia joka

päivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää,

huomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa

tämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää

mies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta

puutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä,

hänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua

hänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen

märehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä

piti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. --

Talossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana

ja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei

isäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen

yllyttämän... Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa -- ken

tiesi, -- ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti."

Marianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä

tuntui, että hän hymyili.

"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä

olen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen

nälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä -- ei muuta

mitään!... Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole

ollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja

kumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä

minun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella

tuntohermolla, jokaisella huokosella -- samaa eri muodossa, vaan aina

samaa: -- hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä

hienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin.

Minulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti

sormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota

hienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa... Tuntuu aivan kummalliselta

puhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi

minussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä

niin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. --

_Te_ ette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette

myöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette

koskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut

valaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te

ette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa

kiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä

maailmaa, jonne tietävät kuuluvansa -- seisovat siinä hyljättyinä ja

voivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt

susi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan

tiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja

tyytyväisinä pitämisestä! -- Vaan minä en ainoastaan himonnut

ulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta,

nerollista, -- kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi.

Minä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin

heitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan

mielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin?

Siitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla

rahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei

ollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat

hajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan

uskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin

kirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan

siten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla --

kirjaviisaudella -- piti minun saavuttaman tarkoitukseni.

Minä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani

kandidaattitutkintoni.

"Silloin tapasin tämän naisen.

"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa

sanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä

onnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet

erään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä

vanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana.

Hän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä

koskaan tehdä mitään testamenttia.

"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.

"Ihmeellinen oli se luonnon oikku, joka teki _hänestä_ rikkaan! Hänen

näytti luonto määränneen varta vasten tyynesti kestämään köyhyyttä ja

kieltäymyksiä. Minä en ole koskaan nähnyt mitään niin vaatimatonta ja

hiljaista. Jo seitsemästätoista vuodestaan oli hän kiertänyt

kotiopettajattarena vieraissa perheissä. Ja ajatella häntä sitten

suuren rikkauden omistajana! Minusta tuntui kuin ei hän itsekään

uskaltaisi pitää sitä totena tai kuin se pelottaisi häntä. Me olimme

kaikin uteliaita kun häntä odotettiin taloon. Vaan hän oli ujo,

sävyisä, sanomattoman kohtelias kaikkia, -- erittäinkin palkollisia

kohtaan. Hänellä näytti aina olevan mielessä auttaa jotakuta tai

säästää jotakuta. Hänellä oli kosijoita joka sormella -- tietysti.

Luulen hänen antaneen rukkaset jokaiselle niin nöyränä kuin syntiänsä

katuva. Hän ei voinut ollenkaan sietää hyväilyjä; ne kiusasivat häntä.

Koko hänen nuoruutensa oli ollut kaikkea muuta kuin hyväilyjä.

"Minuun, joka ulkonaisesti olin kuumaverinen ja kiihkoisa, teki hänen

tyyni, ystävällinen käytöksensä sanomattoman hyvän vaikutuksen. Hänen

paljaassa läsnä-olossaan oli jotain mielen lepoa, ja meidän välillemme

syntyi jonkinlainen ystävyys. Pian huomasin tulleeni hänelle

välttämättömäksi, ja että minun tarvitsi vaan ojentaa kättäni

ottaakseni tuon omaisuuden, jonka arvoa hän ei näkynyt käsittävän.

Jospa tietäisitte, minkälaisessa kuumeessa olin!... Ajatelkaa vaan, --

että minun tarvitsisi ainoastaan ojentaa käteni, kaapatakseni kaikki,

mitä olin himoinnut. Vapaana! -- vapaana näistä leipämurheista, näistä

alentavaisista leipämurheista! -- vapaana heittäytymään elämän kaikkiin

nautinnoihin, vapaana valitsemaan tiet, keinot ja tarkoitusperät. Oh,

Marianne-rouva, te ette tiedä, mitä riemu on. Te ette ole ollut koskaan

niin kiduttavassa onnettomuudessa kuin minä. Ettekä te myöskään ole

juonut itseänne janoiseksi kuin minä, -- joka ahmin silloin täysin,

virkistävin kulauksin!"

Hän oli puhunut pontevammin kuin muutoin, hänen äänensä tuli

täysinäiseksi ja vartalo suoristui. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin

vetäen pitkään, huoahtaen henkeänsä ja sanoen:

"Minä olen elänyt, Marianne-rouva, enkä kadu eläneeni."

Syntyi semmoinen haudan hiljaisuus, että hiipuessaan kokoon luhistuvan

hiilustan rapina kuului pesästä.

"Vaan isältä saatua voimaani en voinut käyttää vekseleihin," aloitti

hän taasen tavallisella, välinpitämättömällä äänellään, "ja nuo

vaivalla hankitut opinnot... Niihin! Sillä ponnistaminen ja opinnot, --

siinä oli koko _isäni_ historia ja minun on vaan jatkoa siihen.

"Ehkä kummastelette, kun en perinyt mitään äidiltäni?... Hoh, eihän

hänen terveytensä voinut ravita isäpuolen ytimetöntä heikkoutta.

Tunne-elämää oli kaikessa ja ruumiillista vastustusvoimaa ei missään.

Ei; vaan te voitte nähdä äitiäni siinä, että rakastan -- en, minä

ihailen -- kaikkea, mikä on kestävää ja elinvoimaista. Minun

kunnioitukseni Börjeä kohtaan -- siinä on minun äitini!... Ja ajatelkaa

sitten mikä veti hänen voimakasta luonnettansa sen vastakohtaan:

isääni. Hänen rakkautensa hienouteen, tietysti, -- siihen, joka oli

häntä ylempänä, sivistykseen. Me ihmiset olemme ainoastaan itikoita; ja

henkinen kehitys on se liekki, joka korventaa meidän siipemme."

Hän vaikeni ja näytti unohtaneen, mitä tahtoi lausua.

"Vaan teidän vaimonne?" muistutti Marianne. Edellisen kuultuaan ei hän

enää pelännyt. Ehkei hän ollutkaan vanha eikä ruma.

"Niin, aivan oikein!" huudahti Pauli vilkkaasti, "sen olin unohtanut.

Hän oli yhdeksänkolmatta vanha, kun tutustuimme. Minä en ole koskaan

pitänyt häntä kauniina, vaan ei hän rumakaan ollut. Hänen kasvonsa

olivat noita pulmallisia välimuotoja, jotka eivät ole vanhoja eivätkä

nuoria, eivät vaalean- eivätkä tumman-verisiä. Niiden, jotka ainoastaan

hät'hätää olivat hänet tavanneet, mahtoi olla mahdoton tuntea häntä

toisella kerralla. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa, ei mitään

mieleen tarttuvaa, josta häntä olisi voinut heti tuntea. Ei mitään

muuta, kuin pari kirkkaita, viattomia lapsensilmiä. Hän oli ehkä

yksinkertainen, vaan se oli tuota hyväsydämistä yksinkertaisuutta, joka

samalla kertaa liikuttaa ja naurattaa. Jos sille nauroi, niin voi sitä

tuskin tehdä kyyneleettömin silmin, eikä hän suuttunut siitä koskaan.

Hän vaati perin vähäisen ja saadustaan oli hän äärettömän kiitollinen.

Minussa oli kaikki, kaikki hänen mielestään. Hän jumaloitsi minua.

Minkätähden, sitä en tiedä. Vaan kaiken sen lajitellun varaston

hellyyttä, kaiken sen aran rakkauden, jonka hän kulkiessaan oli pannut

säästöön nuoruudessaan, sen tuhlasi hän minuun, ei koskaan kiihkeästi,

ei koskaan tyrkyttäen, vaan aina sävyisästi, kuin olisi hän aina

pelännyt minun suuttuvan -- kun hän oli niin hyvä."

Vielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen

äänestä.

"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun

vanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän

erehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja

pelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä... Ah, Marianne-rouva,

nyt -- jälestäpäin -- tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä

inhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski

minuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa,

saadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta.

Marianne-rouva, -- minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen

vihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä

olkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi

niin tehnyt... Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me

kulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme

oppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden

ulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä,

ja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä

hallitsevat. Hän -- Matilda -- tiesi sen, hän tiesi minkä

silmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei

löydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä

viekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme

epäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä,

hänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun

mielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja

taipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän

vakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti

puolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä

enemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä

enemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti

keskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän

kohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden

kauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta

ylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan

kellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi

koota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan

erehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä

käsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä

hänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti.

Hän osasi omituisesti järjestää kukkasia! ... sijoittaa kalut ympäri

huonetta ... ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa

tyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti ... oh, hän osasi

lahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan

kiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli

rakastavansa! -- Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin

minä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!

"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä

ainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei

ajatellut kuolemaa, ei tuskia, -- ei muuta mitään kuin minua. Ja hän

tiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei

olisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen

päivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli

kärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas

sohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt

retkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli

minua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun

minä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon

päin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä

joka puolelta, -- oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli

kaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman

tuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta

avannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven

suussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi

olevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine

silmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun

terävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi

tuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä

kuin tyhjä, voimaton vaatekappale, -- ja tästä kaikesta pisti silmiin

nuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin

muutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen

yksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut

tätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut.

Silloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen

vieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi

pian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin

etten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi

hiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hän _hengittänyt_

keuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, -- ainaiseksi

sulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia

kyyneleitä kokoontui kurkkuuni -- oh, Marianne-rouva, minä tahdoin

heittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia

sanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin

olisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä

eikä tohtori tarvitse sinua.'

"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja -- voitteko uskoa? --

tunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni

hänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan

hänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki

ohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana

päivänä.

"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut

paperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä

lappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen ... oh, hän tiesi,

mitä teki! ... silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin

olisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä,

silmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina,

aina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; -- että minä _nyt_

kaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt,

-- että minä _nyt_ sitä halusin, sentähden että nyt oli liian

myöhäistä!"... Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.

"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa," lausui hän melkein

vasten tahtoansa, "minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt

menoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä... Oh,

Marianne-rouva, minä rakastin häntä!"

Hän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja

kätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi

tukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.

Sitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen

läpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja

sitten oli kaikki hiljaa, -- hiljaa ja pimeätä.

Sinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.

11.

Kun Pauli ja Marianne seuraavana päivänä tapasivat toisensa,

arastelivat he toisiansa ja toisen silmät kääntyivät aina munalle, kun

toinen sattui häneen katsahtamaan.

Ensi iltana sanoi Pauli kirjoittavansa kirjeitä ja olevansa sentähden

pakotettu istumaan huoneessaan, kunnes Börje oli sisällä ja lamppu

pantu palamaan, vaan vähitellen rupesi kaikki käymään vanhaa rataansa

ja nuo pitkät hämykeskustelut alkoivat uudestaan. Alussa oli Paulin

käytöksessä jonkinlaista kankeutta, kuin olisi hän tahtonut supistaa

omaa avomielisyyttänsä, vaan kun Marianne sen huomasi ja antoi

haastelon kulkea vähäpätöisissä seikoissa, haihtui se itsestään.

Paulia kummastutti suuresti, ettei Marianne ollenkaan tuntenut Börjen

menneitä vaiheita eikä hänen perhesuhteitansa. Kerran sanoi hän tätä

ihmettelevänsä, ja varsinkin että Marianne oli niin tuiki tuntematon

anopistaan.

"Minä luulen, ettei Börjekään koskaan ajattele äitiänsä," vastasi

Marianne huolettomasti.

Paulin silmät suurenivat.

"Hän kirjoittaa äidilleen joka viikko."

"Se ei ole mahdollista!"

"Niin on hän aina tehnyt heti sen perästä kun erosivat."

"Kuinka voi semmoista käsittää? Mistäpä he kirjoittaisivat? Minä

kirjoitan kotiini joka neljästoista päivä, ja olen halkaisemaisillani

otsani, kun tuumin mistä kirjoittaisin. Ei täällä tapahdu koskaan

mitään."

"Kun kaksi ihmistä ovat niin sydämellisessä yhteydessä toistensa

kanssa, kuin Börje ja hänen äitinsä, on heillä aina puhumista."

"Mutta onhan hän tavallinen talonpoikaisvaimo!"

"Tavallinenko? Sitä en tiedä. Mutta hän on sangen kelpo ihminen. Börje

on äitinsä ihka elävänä."

Oltiin hetki vaiti; aine ei miellyttänyt Mariannea.

"Te ette taida sitäkään tietää, että isä joi?" sanoi Pauli äkkiä.

"En."

"Näettekös, hän joi, ja hän oli hirmuisen raaka ja törkeä. Hänen

juomahimonsa eneni vuosi vuodelta. Viime aikoina oli äiti melkein

yksinomaisesti johtamassa väkeä ja taloa ja lapsia -- kaikkea! Mies

käveli kuin puolihullu. Ja hän oli ennen ollut ahkera, kelpo mies...

Tiedättekö mitä, Börje inhoaa luullakseni väkeviä juomia niin paljon

isänsä tähden, hän pelkää perineensä halun niihin."

Marianne säpsähti.

"Uskotteko sitä?"

Sangen hämmästyttävää oli siinä ajatuksessa, että tuolla tyynellä

Börjellä olisi mitään sisällisiä riitoja taisteltavana; sellaista

mahdollisuutta ei Marianne ollut koskaan ajatellut.

"Minä olen varma siitä. Minä olen huomannut sen monta kertaa. Hän vihaa

sitä niin sydämestään, sentähden että hänen himonsa on niin raju.

Sitäpaitse ei hänellä ole kiusaukseksi ainoastaan se, että

maisteleminen on nautintoa; vaan hän saa siitä muutakin. Tiedättehän

kuinka vaikea hänen on ilmaista ajatuksiansa? -- Niin. Vaan kun hän on

saanut muutamia lasia, sitte saisitte kuulla! Hän ei tule päihinsä --

hänenlaisensa mies sietäisi äärettömästi -- vaan hänen luonteensa

muuttuu, hän tulee iloiseksi ja avomieliseksi. Hän saa sujuvan kielen,

joka häneen katsoen on aivan merkillistä. Kuinka hauskaa mahtaa hänestä

itsestään olla tämmöinen vapaa mieliala ja hyvillään olo! Ja siinä

juuri on kiusaus.

"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä..."

"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje

tahtoo tietää, mitä tekee... Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan

jälkeisenä päivänä -- äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä.

Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän

häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien

ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje

vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti

kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen

tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi

vielä -- hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja

sitä juuri minä ihailen hänessä."

Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta,

että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.

"Herranen aika -- luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin

vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin

taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan

perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä

ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita

sitä niinkuin hän tekee -- siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai

luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh.

suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella

sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on,

että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta,

hitautta, joka häntä pidättää, vaan _kun_ hän vihdoin suuttuu,

kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen,

kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän

sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen

miellyttävästi... Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan

anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen

lapsi! -- Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan -- kauvan."

Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.

"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen

huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä,

mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet

mitättömyytenä."

"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"

Pauli tuprahutti savupilven suustaan.

"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin

sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja

ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan

kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla

kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin;

hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä

väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme,

sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä

luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään

ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin

saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen

maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet

kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka

häntä etsitään?"

"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!... Vaikka täällä juoksee vaan

muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! -- Ha, ha, ha!"

"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo

sanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen

merkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitä _itsenäisiä miehiä_,

joiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan

myötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa

maassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla,

ellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas

näitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee

tasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani

seisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä."

Marianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään,

kun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä

nuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään;

hänestä oli hauskaa puhua.

"Börje ei juuri ole ystävällinen," jatkoi hän heittäytyen taas

tuoliinsa selkänojolleen, "en voi olla nauramatta ajatellessani...

Nähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään,

sattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten

tahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle

kylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm,

ettei kukaan sitä voinut osoitella. _Old fellow_,[7] minä muistan sen

kuin eilisen tapauksen!"

Tätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi,

hänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.

Illallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien

shakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se

näytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui

hän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen

vaihetuksia.

"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä

matin minusta," sanoi Börje, "mutta älähän huoli."

Enimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin

alkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen

voi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa

punniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan

apteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan

monipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.

Pauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut

kyllänsä, -- hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis

siirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa

suunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei

koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.

"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun," sanoi hän

vaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta

siirsi hullusti:

"Mutta minä _teen_ sinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee

sinusta mattia!" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.

Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan

tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa

jotain koruompelusta tai muuta.

Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät

pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen

vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä

Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen

selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin,

niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi

kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje

istui ja ajatteli.

Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen

täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti

papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi

avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä

sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella

Mariannea.

Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää

vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi

kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin

läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne

hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki

käsittävään, huumaavaan onneen.

Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki

siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, -- tuon hienon

musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin.

Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, -- vaan kädet -- niitä hän oikein

jumaloitsi.

Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät

alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen

sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta

napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen

sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut

mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt.

Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, -- ei mitään muuta

kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut

pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut

kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin

koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui

tuossa häntä vastapäätä, -- että hän voi nähdä hänet huomenna,

ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!

Äänettömyydessä ... sanojen häiritsemättä... Oi, juuri tämän tähden

piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen

sävyisyyden, tämän _noli me tangere_![8] Marianne tunsi aina, kuin

vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut.

Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti,

pehmeästi, keveästi -- hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä

omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin

olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan

sähkötärähdyksen.

"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui

hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat... Rakkaudestako? Oh, tuo

sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle _ei löytynyt_ mitään nimeä.

Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan

sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli

ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista,

pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden

tushiviivan välissä, -- hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat

ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.

Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta

kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen,

kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään

sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt

silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan

väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi.

Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne

syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.

Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.

Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä

Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä

huumautuneena.

Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä

polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui

veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon

alle, -- se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.

Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä

hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?

Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun

antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.

* * * * *

Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän

välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin

edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä

kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään,

eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan

ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.

Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei

katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.

Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden

ahdistaessa.

Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi

alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä.

Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti

Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; -- hän tunsi

naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen

täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei

hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt...

"Marianne!"

Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli

pääsemäisillään.

"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"

Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen,

hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin

hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada

henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman

sekunnin päästä voi vastata.

"En minä teitä karta."

"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois

minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."

Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut

häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas

istuessaan.

"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli

kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut

teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle

vihoissanne?"

Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.

"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." -- Hänen äänensä oli

kireä, nuhtelevan katkera.

"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en

tahdo olla teille vaivaksi."

Hän nousi kiivaasti.

Marianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä

seisahduttaakseen hänet.

"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah -- antakaa

anteeksi mulle!" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin

kättä vastaan.

Pauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen

ystävä.

"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla

entisellään. Älkää pelätkö minua."

Hän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen

herra ja toinen pieni lapsi.

Marianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti

hän Pauliin.

"Minä en teitä pelkää, minä olen..."

"Vaiti; ei sanaakaan!" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti

häntä ja laski hänen kätensä irti.

Marianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.

"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne ... Marianne-_rouva_."

Hänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi.

Nuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin

lämpimimmässä auringonpaisteessa.

Marianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta

löytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he

molemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon

tahansa!

Hän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli

kumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä

silmiään valkeasta.

Omituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen

vaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun

elämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli,

kuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui

pehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa

vajotakin. -- Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy -- kautta.

Pauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli

entisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.

Kun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja

vaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista

vapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti

häntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti

shakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.

Noustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen

sytyttämään sammunutta sikaariansa.

Pauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä

laski kätensä siihen -- lämpimän, pehmeän -- kuin olisi sen mukana

seurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen,

sillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä

ja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas

laajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä

tulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri;

kovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he

liikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen

syliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen

huulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan -- kauvan.

Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.

* * * * *

Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään

olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin,

jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia

silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan

puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään

osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa

hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli

Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä

epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi

voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla.

Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin

ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata;

tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen

läsnäollessa ja lupaa kysymättä.

Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli

kostaa puolestaan.

Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin -- joka muuten tapahtui usein --

esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia

intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat,

hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella,

sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin -- mitä

tahansa -- saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.

Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne

ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän

ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä

hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla

vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen

suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään

vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin,

sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.

Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä

oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan

silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin

sovittuun kohtaukseen.

Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen

olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän

saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi

pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui

hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin

valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän

vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa

pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli

Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt

mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen

suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan

tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.

Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se,

joka häntä pidätti.

Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta

puolin, rupesi hän noudattamaan -- jos niin voisi sanoa --

hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista

naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje

olisi vaan mitään huomannut.

Hänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.

Välistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen

kekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka

he olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka

halusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen

työhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen

viehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen

hurmaushetkiä.

Muutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut

enää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti

reippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät

suurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.

"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!"

huudahti Börje ylpeästi, "ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin

saat nähdä!"

Myöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä

merkki.

"Odotappas vaan," sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen,

"kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee."

Marianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä

hän huoli tulevaisuudesta! -- kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä

matkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan.

Kuinka kauvan -- sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja

kokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut;

paperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla,

komealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen

Paulin loukkaantuneeseen sormeen -- kaikkea mahdollista. Siitä tulisi

muka kokonainen kokoelma.

Hän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan

varovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan

muistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää,

kun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.

Paulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen

herkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa.

Hänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin

tuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen -- aikanaan. Vaan hänen

oma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.

Toistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon

otettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin

erotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim. _Sapho_ ja

_Une page d'amour_, _Cruelle énigme_ ja _Madame Bovary_.

Hän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut

alkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne

olivat.

Hänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään

Mariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä

saattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa

tapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata

teoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä

kuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän

melkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen

näytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa

yhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun

kerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä

pahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.

Sattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat

kotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin,

kaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli

pilkoitteli varjostimien välistä.

"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan", sanoi

Börje.

Marianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin

he ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo

maannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen

toisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa

suurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille

ja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.

"Mahtaa olla myöhäinen", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä

äänellä.

Tuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki

venähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti,

sillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame

laskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri,

kuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän

pitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän

aavistuksen.

Kun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli

lamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä

ainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet

ylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä

vapaalla kädellään.

Pauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan

keikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän

muistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.

Vai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen

olla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala

ja auttamattoman lapsellinen.

Sisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä

tahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?"

Marianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas

kätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja

valkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän

piteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan

oikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.

Oli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän

aikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät

edestakaisin laattialla haastellen.

Kun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän

nopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen

polttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.

Marianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja

välinpitämättömästi, _niin_ välinpitämättömästi, että Pauli luuli

pettyneensä silmänräpäykseksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli

aamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle

joksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen

kuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.

Täksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä

oli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli

pukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen

luona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.

"Marianne", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, "kun nyt lähden

matkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan

vuoden."

Marianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei

vastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen

alakuloisena.

"Sano mulle kuinka tahdot," pitkitti hän, "minä tahdon, että sinä itse

määräisit."

"En!" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain

pelottavaa.

"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin."

"Minä en voi. Tee kuten tahdot." Hän kuiskasi vastauksen niin arasti,

ettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta

niskoillensa.

Pauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.

"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla," sanoi hän.

Mariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.

"Ehkä muka et siitä tietänyt?" sanoi hän ja aikoi nauraa.

Tuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.

"Ei, odotappas!" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. "Varmaankin

valvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää,

jäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin

eroamme."

Hän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen

tulevan.

Kun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista

vierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen

kolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.

"Rouva oli hyvin uninen," sanoi hän.

"Onko hän pannut maata?" kysäsi Börje.

"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi

nukkumaan."

"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen

lampun siellä palavan," sanoi Börje.

Piika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat

sisään.

Huoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt

makuulle?... Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. --

Ensiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti

leikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen

väliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.

Börje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.

"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi."

Marianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset

jälleen korvansa taakse -- veltosti, vapaasti -- kuin olisi hän luullut

olevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti,

tiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä

silmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt

mieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi

päässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.

"Oh, _tekö_ siinä olettekin!" puhkesi hän päästen viimein selville,

"kuka päästi teidät sisään?"

"Karna."

"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin ...

vaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana

en todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne."

"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää

hyvästi," sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.

Marianne oli ehdottomasti välinpitämätön.

"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen

hetki," sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun

ovi avattiin.

"Nyt muistan -- Börje -- minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi

mulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?" sanoi Pauli

seisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.

"Halusta vallan," vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven

raolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan

sitten makuusuojaansa.

Marianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi

hänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta

huoneuksen puolella.

"Marianne", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti

kiinni, "tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?"

Marianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut

saada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa

poskensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen

päällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin

sai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!

"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys," kuiskasi Pauli tähystellen

tuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.

"Minä _tahtoisin_ sanoa, ettet enää tulisi," vastasi Marianne.

"Vaan sinä et voi!"

"Jumala, minä kuolen pelosta," kuiskahti Marianne vapisevalla ja

puoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja

häpeällistä, suloista ja inhottavaa.

"Rauhoitu," sanoi Pauli, "minulla on pantterin korvat eikä sinun

tarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran

elämässään."

Hän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan

kaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko

Mariannen ruumiissa jalkoihin saakka.