sekä lähti menemään.
Juuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen
apteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi
shakkivastustajallensa.
Mariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi
hän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa
yläpuolella ja "näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi
ajatelleeksi kuinka tyhmää se oli."
Mutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja
joutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi
ruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi
hän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui
tappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan
tieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen
shakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää
kenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että
peli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia.
Börje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. "Se on
sielun viljelemistä," -- niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun
hänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista
sangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa,
vähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa
kehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella
suunnitelmia ja salateitä omin päinsä.
Jos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä
luonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien
pelitoverien katselemisessa.
Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä
Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn
hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä
vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla
ruumiillisia voimiansa.
"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje
tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli
hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain
voimakasta, jäntevää.
Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä
hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen
epätoivon hetkiä.
Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja
rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän
ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine,
värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon
paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla
ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen
kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut
paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä
täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan
saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla
oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia
havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien
taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen.
Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten:
he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä
koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja
tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien,
joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa
ymmärtämään toisiansa.
Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä
kaksi vallan erinlaisia luonteita.
Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen,
jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä
olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse
heittäneen hatun päästä maahan.
Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo
nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine
silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan
kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti
mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet,
joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen
kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.
Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen
lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä
saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne
räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka,
sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa
takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli
jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa
shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret
työnnettyinä kuin paalut maata vasten.
Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden
kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja
kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä
pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen
vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä
aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.
"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoi
Waltteri erään kerran.
"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne,
joka juuri meni sivuitse.
"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla
tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.
"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun
seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan
leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat
sen syömään."
"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"
"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."
"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin
eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla
yksinään?"
"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en
nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja
nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on
hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei
hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa
on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat
syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."
"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen
ruohostoon.
"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"
"Niin, naisten tähden, ne on niin -- ne on niin -- --." Hän ei vielä
ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön
naissukukuntaa.
"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti," sanoi Waltteri.
Vähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat
Tomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden
jälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.
Äiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien
talousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin
olisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti
kielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.
"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun."
Mutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen.
Näkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.
Niin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin
luotettava emännöitsijä.
Kyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se
ollut vaarallista.
Mutta mitä Börje ajatteli?
Hän ei siitä pitänyt väliä.
Ja eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö
hänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?
Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.
Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa -- hän oli muka kaava
kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain
tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi
niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään
hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.
"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein
huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"
"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa
maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että
kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."
"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."
Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta
jotka olivat hyvin hoidetut.
"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen
innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää
iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten
tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole
mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa.
Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."
Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti,
siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä
päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt
tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse
tarvitsi, koska se häntä liikutti.
Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei
hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista
sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.
Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin
katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine
viljoineen.
"Tuosta tulee rahaa!" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan
sen puolen asiasta.
Viimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi
oli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat
siellä paitse Hakvin.
Kun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan
lausuen:
"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi
asioista."
"Tahdotteko, että menemme minun kamariini."
Appi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,
"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua."
Hän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta
Börjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt
menetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi
niin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää
viisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:
"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun
neljätuhatta kruunua."
Börje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.
Waltteri nousi ja lähti ulos.
"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja
sitoumuksissa."
"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta."
Tämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli
sitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.
-- Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt
kaiketi oli se -- tuo rikas vävypoika -- jonka piti auttaman lankojansa
pääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. -- Ja sumun tavalla
sukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki
tuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka
häntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita.
-- Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä
ylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli
nähnyt semmoista.
"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista," jatkoi appi,
kun Börje yhä oli ääneti.
"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja."
"Kyllä syitä on!" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan
nauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. "Mutta kyllä sinulla on
hyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani."
"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan,
sanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla
suuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te
sitten lainaa kuoletatte?"
Börje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä.
Appi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja
ainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä
huoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.
"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja
vastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna
kustannettava kolme ylioppilasta Lundiin."
Börje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran
huoneessa, kun hän seisahtui.
"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi."
Kaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.
"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne,
jotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa
kolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia
minun lankoni ovat."
"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on
antanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!"
"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä
lukutielle."
"Niin, mutta kun _minun_ poikani nyt ovat sen valinneet!"
"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin
itseänsä."
"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin
käsin," muistutti vanha herra närkästyneenä.
"Sitten täytyy kulkea toista tietä."
"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa
tähden?"
Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.
"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."
"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje
lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset
lahjat tai vastustamaton halu."
"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että
halua."
"Niin minäkin luulen -- Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän
Kaarleen tulee" -- vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje
olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta
-- "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja
harjoittamaan? -- minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin
_tietää_? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi,
kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"
"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa,
tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"
"En -- sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan
kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän
nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"
"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"
"Kuten tahdotte!"
Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla
toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.
Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva
Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen,
vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.
Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili
ulkona.
"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen
vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"
Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen
seisomaan selkä akkunaa kohden.
"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän
tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla
ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen
siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."
Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen,
kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi
todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä
talonpoikaispatruuni, tämä -- -- -- Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.
"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä.
Kuoletuslainalla olen autettu."
"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja
velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan
kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn
eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te,
joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin
vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa
kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat
vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat
heittäneet _heidän_ velvollisuutensa _teidän_ niskoillenne. Sillä
tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen
onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja
vastaamaan omasta puolestaan."
"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla
ruokaosuuksilla tai --"
"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen
parihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä
kylläksi!"
"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa
oppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta."
"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle
sitten. Antaako hänkin oppitunteja?"
"Ei."
"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin
hän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta
sitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi."
"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?"
"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettette _voi_ hänestä enää
huolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki
toimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella
luokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut
säästää itseänsä."
Börjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.
"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme
asiasta lähemmin puhua," lisäsi Börje.
Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen
luoksensa.
"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka
myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja
semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen
velka maksettavana."
"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa
häntä!"
"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."
"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun
edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit
häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän
salli sinun mitään kadottaa."
"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."
Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen
luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen
asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.
Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen
puutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa.
Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut
Börjelle sanaakaan.
Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne
nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.
Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei
kuulunut.
Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi
hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja
hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje
ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen
kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta,
että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä
mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä
päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä
oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia,
jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.
Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista
sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut
kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne,
minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."
Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui
ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli
loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän
pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili
viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän
auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan
millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys.
Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa
rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen
säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman
tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne
aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa
linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman
takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä
olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan
silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen
Marianne kyllä tiesi.
Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä
taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas
toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi
nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa
hyväilyä.
Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä
seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli
sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen
varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli
menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja
laski sen hänen kaulansa ympäri.
Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen -- itserakas olento kun
hän oli -- hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen
vyötäisille.
"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän.
Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin
leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi.
Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa.
Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän
toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään
katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja
hienot. Voiko sitä vastustaa?
"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee
sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä
itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten
kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset
laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään
nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.
"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy,"
jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos
kävelet ja olet mökkeissäsi."
Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei
käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän
todellakin alaspäin ja suuteli häntä.
Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti
juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli
tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä
asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi
ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa
siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä
vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen
tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan,
johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen
voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia
mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut
sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan
salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa
määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.
Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa
ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä
huomaamaan tämän olevan erehdyksen.
Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin
tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja
iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien
kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä
viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi,
laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella
tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi
halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi
alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta.
Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät
matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli
kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut
heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän
ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta
paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä
toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita
päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä
loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei
tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut
järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän
välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän
oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki
olevan hauskaa.
Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä
ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut
kuolla!
Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin
kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien
sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut
elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten
ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin
kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein
loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas,
kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki
julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla
lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä
olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä
inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne
uskalsi tuskin astua ovesta ulos -- niin kovasti kammoi hän jo niitä
tavatakin.
Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta
kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa
sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut
hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut
havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan
elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta,
koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen
järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:
"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."
Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli
_yksinään_, häntä _ei ymmärretty_.
8.
Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja
Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän
pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut.
Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä
mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen
vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko
hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli
kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen
tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.
Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina
rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä
mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän
suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea
minuuteissa ja että se pakeni ... pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa
enemmän saatavaa -- kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa
niitä -- etsiä niitä, löytää ne! Mistä -- mistä? Ja kuumeentapaisessa
innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa
silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon,
välinpitämättömyyteen.
Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan,
ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.
Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka:
pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän
ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori
ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä,
jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja
joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt
vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme
vuotta -- mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti,
pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista,
palkitsemattomasta ajasta? -- Ei mitään! Ei mitään!
Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi
ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä
elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman
hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi
tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa
siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin
kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön
kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee
peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin
lohdutusta jonkinlaista.
Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös
sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli
raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.
Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen
kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein
heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen
tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista
nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen
ymmärsi Marianne panna arvoa.
Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:
Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä
tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne
ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja,
kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me
emme huomaa emmekä ymmärrä.
-- "Oi Dick" -- kuiskaan minä -- "minä pyydän Jumalalta saada kuolla.
En koskaan, _en koskaan_ tule enää niin onnelliseksi."
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.
-- "Älä puhu kuolemasta, armaani!" --
Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli!
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.
Ja edelleen hän kulki -- hän itse aina vaan -- taivaallisen ihanaa oli
vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja
sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui
murtuneena, vaan vielä suloisena -- tietysti, ja ainoastaan Dickin
kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla
johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun
täällä on surusta kuollut.
Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa
kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla
pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että
kivisydän olisi sulanut sen vieressä.
Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä
siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on
kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli
_puhdas_. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen...
Mitä ajatuksia nämä olivat?
Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä
näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet
kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi
hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri
seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän
ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli
yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys,
ja tyhjyys, -- tyhjyys sielun sisällä, kuin _ei_ elämä enää voisi
jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.
Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas
avonaiselle kirjalle.
Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui
sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus
kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.
Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli
uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei
ainoatakaan karkeata ajatusta.
Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt
elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin;
sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan -- ei kukaan!
Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan
työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.
Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos
sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi
naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana,
kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja
puutarhan hoidosta, -- se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja
ymmärtämättömänä oleminen.
Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse --
kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.
Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän
veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:
"Pauli on tullut!"
Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.
"_Pauli_," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt
ymmärtävän.
"Kuka Pauli?"
"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt
tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut
tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.
Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain
selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain
tarttuvaista.
"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"
"Ahaa, samettimekko!"
"Hän juuri."
Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen
vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin.
Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.
Pöydän ääressä seisoi nuori herra, -- tai häntä olisi voinut ehkä sanoa
lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän
miehekästä näkyi hänessä.
"Tässä näet vaimoni."
Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta,
eikä hän _ollut_ lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti
puettu; ja se oli tyhmästi.
"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."
Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan
muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli
pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat
silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde -- kuin
uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti
läpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia
nahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet
tulemaan kaljupäisiksi.
Tukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu.
Ylähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat,
mehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.
Hän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina
leukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea
voimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän
takkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.
"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut." -- Hänellä oli hento
ääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja
hänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui
vaikutti omituista mieltymystä. -- "Minulla ei ollut pienintäkään
aavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi
minulle asiasta... Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat
oikeuteni vaatimukset häneen nähden!"
"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni."
"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään," nauroi vieras, "minä
ehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te
hänet kokonaan viette minulta."
"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä."
"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän
kuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää
kuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun
valtiolliseen pieneen ahdistukseen."
"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan
mikään valtioviisas!"
"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista -- siis. Onko
siitä sovittu?"
"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." -- He pudistivat
nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.
"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin
viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.
"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan
omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. --
Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."
Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä
kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan
hienoista juovaa, -- jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä
nuoruutta.
"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen
luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."
"Missä ... missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.
"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."
Syntyi surkuteltava hiljaisuus.
"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"
"Ei äidin kuoltua."
"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"
"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin
kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."
"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi
joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata
tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää
vaatimattomalta.
"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen
yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme
painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan
meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on
juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu
täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei
olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut.
Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei
luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti
jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta
oli päättää kumpaako.
"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."
"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä
sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla _ei_
ole."
"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon
sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän
tuossa lavertelee olevansa."
"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän
luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta
alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän
myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje
mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt -- kun te valitettavasti
olette tullut hänen vaimokseen -- on minulle suorastaan mahdotonta
pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi
meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin _en bon
camarade_[5] kuin hänellekin."
"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa
tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen
keskusteluumme otti hän aineen teistä."
Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä
huikaissut.
"Niinkö hän teki! -- Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen ... voitko
sinä heti ajatella minua?"
Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.
"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa
keskusteluainetta.
"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä
puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä
aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut
syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki
kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki
luulin sinun astelevan etehisessä."
"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä
kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."
"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki
toisin. Uusia ihmisiä... Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina
semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja
takkiaisia. -- Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo
takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."
Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain
istahtanut. Ehkä _hänenkin_ äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi
takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi...
"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut
häntä siihen suostumaan millään ehdolla."
Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan
hän ei vastannut.
"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa,
sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."
Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli
häntä vähän uteliaasti.
"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti,
kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.
"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin
tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin
viihdyn hyvästi."
"Niin -- kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä
vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta... Siinä
mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."
"Sinä et koskaan viihtysi maalla."
"Minäkö! -- Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos
vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla
jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi
sypressiä kasvava puutarha."
"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."
"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin.
Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan
toisin!"
"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta
missä olet ollut nämä viisi vuotta?"
"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän
Itaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja
jäännökset -- niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden
Algier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."
Hän luetteli tätä kuin ulkolukua.
"Lienette nähnyt hyvin paljon!" huudahti Marianne.
"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään
erotusta, vaikka alussa luulee."
"Ai ai, te olette kyllästynyt!"
"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien
merkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te
täällä, -- kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen
levolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu."
"Pidättekö kirjoista?"
"Voin sanoa, että minä elän niistä."
"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon
lukenut."
"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun
elää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen
koettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. -- Joko kokonaan
kirjakoi tai kokonaan ihminen."
"Hölön tölön!"
"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo
tuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä,
siitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. -- Minä olen
juuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla
äänellä."
"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan,
on se oma syysi: -- se on tarpeellista," sanoi Börje leikillisesti.
"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut
miehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi
kuin olitkaan... Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on
hyvin kaunis mies?"
Marianne punehtui.
"Luonnollisesti tulee _minun_ sanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu
minun velvollisuuksiini."
"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista
velvollisuuksista _huolimatta_."
"Tietysti!"
Börje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.
Pauli nauroi ja katsahti häneen:
"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva?
Jos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle
ja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!"
Hän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen
koettaen niitä ravistaa.
Börje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet
annetaan anteeksi.
"Minä sanon sinulle jotakin, Börje," sanoi Pauli heittäytyen eräälle
tuolille, "ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma."
"Mikä sitten?"
"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut
itsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran
tuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää.
Vaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin
aina: joutavia, hän ei tule valmiiksi."
"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?"
"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko
talveksi."
"Sisään!"
"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko
maailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy
joko saada olla alallaan tai mennä palasiksi."
"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka
olenkin naimisissa?"
Börje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.
"Niinkö luulet! -- Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei
sovi."
"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden
olleet naimisissa."
Pauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.
"Minun puolestani voitte kyllä jäädä," vastasi tämä nauraen.
"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa.
Nuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi
seuratoveriksi... Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee
siihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti
suinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä
kapsäkkiä puhuessaan naimisesta."
"Kas vaan, tepä olette kohtelias!"
"Rouva Olsson, -- löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti
kärsimättömäksi... Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin
olin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet
haltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?"
"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun
hänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta."
"Oivallisesti, Marianne."
"Älkää minua houkutelko: -- minulla ei ole mitään voimaa vastustaa."
"Minä sanon sinulle yhden asian," jatkoi Börje, "meillä on neljä
vierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta
huonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin
varalle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita."
"Minunko kalustettavakseni?" Hänen silmänsä suurenivat.
"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen."
"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?"
"Tietysti. Itsehän saat maksaa."
"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn."
"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut
suuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään
teaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte
täällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään."
"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli."
Hän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli
ollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.
Börje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko
vaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon
painunutta vartaloansa, -- kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen
valtasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen
luonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti,
antaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.
"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle
hyvää," sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.
Pauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja
ensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein
hämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli
loistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti.
Nämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita
kokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella
tuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti
tirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä
tarkkaavaisuudella, -- niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän
melkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja
toisen Mariannelle.
Itse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän
mielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan
turhaan kättänsä.
"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri
tännehän minun pitikin tulla."
9.
Heikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan
kalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti,
silmänräpäyksessä!
Muusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan
oman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta,
ettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa
hankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin
kananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi
kaikki haihtuva tyhjiin.
Tapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän
itse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana
kuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä
koko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä
reunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen,
puhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut
matkoiltaan.
Näissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei
ainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan
joutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa,
ennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää
loppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.
"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen
vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet
nylkemään huvimatkailijoita."
Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne
saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli
valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin
loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.
Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli
tämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa.
Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin
Hamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.
Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut -- sen hengen
sammuttua -- niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan
käteen.
Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt --
saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan
nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen
muinaisesta minuudestaan; -- siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.
Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys --
voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle --
joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua
johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti
hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada
aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän
pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.
Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:
"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana
kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan
lasillisen minun huonejumalieni onneksi."
Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä
poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:
"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."
Paulin tarkka korva oli kuullut kuiskauksen. Hän ei ollut kuitenkaan
siitä millänsäkään, kääntyi ainoastaan poispäin vetäen huulensa
pilkallisimpaan hymyynsä. Selvää oli hänestä, että tuo salainen
kiihottaja oli Mariannen kärsimättömyys saada näyttää kuinka hän
ymmärsi pukeutua, ja se keksintö, että kaiken piti käydä pilan muodossa
sekä että Börjekin asiaan suostuisi, oli ainoastaan tekosyy, jolla hän
koetti peittää asian oikean laidan. -- Vai niin, hän tahtoi suurentaa
hänen silmiänsä -- eurooppalaisen! -- Hän oli väliä liiaksi
harjaantunut, ollakseen sitä huomaamatta.
Marianne oli käärinyt ympärilleen avaran kappansa pihan yli mentäessä.
Pimeätä oli ja kävi tuuli, eteenvedettyjen akkunavarjostimien takaa
pilkoitteli valoa.
Heidän päästyään pieneen etehiseen, päästi Marianne kappansa sukkelaan
auki, ja Börjen sitä pannessa naulaan avasi Pauli oven.
Värjättyjen lamppujen valo virtasi heitä kohden ja Pauli oli ottanut
osaa heidän pilaansa ja pukenut itsensä hännystakkiin.
Tervehdittiin teeskenteleväisesti ja sirosti ja naurettiin, kun oli
keksitty kokonaisuudelle näin juhlallinen ulkomuoto.
Marianne oli vaatetettu samaan pukuun, joka hänellä oli ollut Follmerin
tanssijaisissa; ja kun hän sitä sen koommin ei ollut käyttänyt, oli se
täydellisesti kuin uusi. Koska Marianne tiesi, kuinka mainion hyvin se
juuri sopi hänelle, oli hän valinnut tämän puvun; ehkei koko talvena
muutoin olisi tullut muuta tilaisuutta sitä näyttää. Mutta kuinka
olikaan, tuntui kokonaisuus liian paljo naamijaisilmestykseltä ja liian
vähä todelliselta ilolta; Mariannen ei ollut hyvä olla alastomine
käsivarsineen ja paljaine kauloineen. Lisäksi oli Paulin silmäyksessä,
kun se nopeasti tähystellen kulki ylhäältä alas, jotakin, joka tuntui
hänestä yhtä vastenmieliseltä, kuin jääkylmä käsi olisi häntä sivellyt.
Hän tunsi, ettei tältä tuntijasilmältä jäisi näkemättä yhtäkään ainoata
hänen vikaansa. Siinä ei ollut mitään lämpöä, ei mitään armoittelua, ja
hänelle juolahti paikalla mieleen, että hänen olkapäänsä olivat liiaksi
korkeat, hänen ryhtinsä liiaksi vallaton, hampaat pienet ja tummat, iho
liiaksi raukea ja silmät reunoistaan punaiset. Hänen täytyi ajatella
tätä juuri nyt kun hän oli esiytynyt kaunottarena. Hän ei voinut tehdä
ainoatakaan liikettä tuntematta ahdistusta: hänestä tuntui kuin hän
katselisi itse itseänsä jonkun toisen kylmillä, arvostelevilla
silmillä. Vaikka hän näytteli osansa niin hyvin kuin taisi, tiesi hän
kuitenkin koko ajan, ettei saanut matkaan mitään toivottua loistokuvaa.
Pauli sitä vastoin hallitsi koko asemaa. Börje oli myös huoletonna; hän
näytti olevan kaikesta hyvillään.
Tervehdittyä katsottiin huoneita.
Mitä Marianne oli ainoastaan hämärästi aavistanut huonettaan
sisustaessaan, oli täällä pantu täytäntöön. Täällä oli mitä
miellyttävintä hän koskaan oli ajatellut itsellensä, vaan ei mitään
häikäisevää, ei mitään silmiin pistävää; kaikki oli sopusuhteista,
kaikki oli kohtuullista, pyöreätä, sievää.
"Luuletteko minun huonejumalani viihtyvän täällä?" sanoi Pauli
pehmeällä, vienolla äänellään.
"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan
kömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minä _voin_ nauttia siitä, mikä
on kaunista."
Mariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei
ollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa,
joka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista
arkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen
läheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi
katsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset.
Niillä ei ollut mitään piilopaikkaa.
Börje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen
kaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja
ujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja
luonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein
suurena ansiona.
Börje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.
"Tuo on kummallista, tuo on kummallista," sanoi hän ihaillen, "kuka nuo
on piirustanut?"
"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta," nauroi Pauli.
"Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin."
"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?"
"On."
"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?"
"Englannista."
Ja niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. Ja
Pauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää.
Marianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsä
tyhmältä ja tietämättömältä.
Muun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista,
roomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.
"Muistoja matkoiltani."
"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa", sanoi Börje, "mahtaa tuntua
ihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon."
"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä
välittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!... Missä
tahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma
arvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan
vapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa... Niin, ja toiseksi
olisin halunnut sinun tervettä muistiasi. -- Rouva Olsson, oletteko
huomannut, minkälainen muisti Börjellä on."
"Niin ... en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä."
"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain
kertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini
on kuin vesi: -- siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään."
Kun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen,
joka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein
houkutteli levähtämään.
Laseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta
tarjoamisesta.
Börje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet,
valkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.
Samppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin
muotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje
kiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä
taulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.
Monivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun
puhe vaan hetkeksikin taukosi, -- kaikki teki Börjeen syvän
vaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli
hänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo,
vaan surumielisyys hänet valtasi.
Pauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä
vastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien
helmien kimaltelevaa leikkiä siinä.
Lampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin
kasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine
kulmakarvoineen.
"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä,"
sanoi hän luomatta silmiään ylös, "ja se sana on _väsymys_. Kuuman
leikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä
aamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä
sattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo -- tietysti --
mutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun
sinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi
vahvempi. Oliko se väsymystä? -- Se on melkein samaa, kuin mitä täällä
sanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi:
nimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä
sinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia,
ei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon
luonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla
ei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! --
jos sulla semmoinen on... Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on
olemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena -- vainoavana,
hermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy,
sentähden että se ei _voi_ levätä, -- sentähden että se on sen
ominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me
kulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja
tavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuin
_uskoo_ sen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki
jäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa -- kuihtuneinta
jäännöstä, mikä jollakulla on -- ja tavoitella sitä vielä sittenkin,
vaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, --
siitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!... Kun tarvitsee ainoastaan
heittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada
itseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa
petollista tyhjyyttä ... heikommin, heikommin, vaan aina samalla
mielettömällä halulla..."
"Sinä puhut hulluja, Pauli."
"Rakas onnellinen luonnon lapsi!" -- Pauli nauroi heleällä äänellä. --
"Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! -- Pane
tyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin
huonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa
oveni yläpuolelle: _tässä lepää_ --"
Hän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.
"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä",
sanoi Pauli heittäytyen tuolille, "vaan älkää uskoko -- jalo rouva --
että kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu
hiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän
tuntee minut."
Börje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja
katseli vaan huonetta ympärillään.
"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa", sanoi hän. "Loistoa ja
ylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla
muilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun
mielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla
ihmisillä. Tämmöiseen", -- hän ojensi kättään, "tämmöiseen näytät sinä
olevan syntynyt."
"Rouva Olsson -- papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun
naiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? -- Niin, en tiedä kuinka asian
laita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit
minun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua
erinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo
otaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen
poskieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia."
Hänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui
sangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.
Sitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista
matkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.
Vaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes
tarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta
katselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä
kaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet
kivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut
suojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista
vilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä
periaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi
olevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli
jonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin
Marianne voi näyttää iloiselta.
Tässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.
Alakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle
mahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla
vähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.
Äkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien
silmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen
äänellä:
"Saanko pyytää tuota viuhkaa!"
Tämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui
hänen käytöksessään.