"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"
"En."
Vaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi
kuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.
"Se tietää, että olemme tervetulleita," sanoi Börje.
Vaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.
Kun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen,
loimottavan hohteen.
"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä." Mutta Mariannea värisytti. Tuo
näytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli
kellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli
punainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana
ylöspäin.
"Eikö tuo ole kaunista?" sanoi Börje, "he ovat keksineet sen omasta
päästään."
"On."
He lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin
ajotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä,
säikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne
tunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.
"Nonoh, noh, noh," puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin
häntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi
siten eteenpäin toisen rinnalla.
"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan
varsa, jonka minä itse olen opettanut."
Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni
vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.
Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli
pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko
rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset
näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät
liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen
silmiinsä kiiluen kummallisesti.
Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset.
Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas,
heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.
"Pelkäsitkö -- sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet
maahan.
"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.
Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä
vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon
harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui
hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun
sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän
vankilan vartijattarelta.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi
varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti
huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa
olevan jo kotona.
Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti
tuijottavan silmät selällään Mariannea.
"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin
hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.
"Kiitos kyydistä, Ola," huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten
menivät he sisään.
Pienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina
makuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli
sytytetty kynttilöitä ja lamppuja.
Börje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.
"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee
hyvää, kun tulee kotia."
"Ei ollenkaan kestä!" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, "eihän tämä
ole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna
toimeen."
Hän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti
ihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään
sitä yltä pois.
Marianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun
päälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän
olivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat
vierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota
Marianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu
valkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa
ainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että
silmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.
Kun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli
hän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta
kuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran
emäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden
itsekseen päätöksiä huomioistaan.
Hän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa
keskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.
Vaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei
sanaakaan -- ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta
vaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä,
ja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin
ei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän
tiesi, että... Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin,
epämääräisiin mietelmiin.
Muuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa,
joka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta
ainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka
se tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he
tuossa seisoa ja kuiskutella, _hänellä_ ei ollut mitään puhumista.
Kun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan
häntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.
Börje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin,
vaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen
haihtuisi.
"Marianne," sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen
kasvoilleen, "nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se
olisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle
toivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä
aina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin
sinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua
ajatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa,
oli Pauli ... niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan
toisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä
vasemmalle. On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla,
vaan sinä, Marianne -- jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit
mistä puhua, sinä saat minua taluttaa."
Hän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja
hyväntahtoisesti.
Marianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy
kissanpoikanen lämmintä etsiessään.
Börje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse
ajatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen
täytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin
hänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä
silmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa,
paitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä
hänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen
nyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan
hänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen
luonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa
mielialassa.
"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita," sanoi hän iloisesti asettaen
Mariannen käden käsivarrelleen, "tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita
toisillemme, vai kuinka? -- jos olemme oikein vilpittömiä."
Marianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla
tavalla totuutta sarvista kiinni.
"Niin, -- mutta sehän on hullua," sanoi Marianne.
"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen
isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."
Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla
omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa
mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he
vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje
tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei
koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä
täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän
kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan.
Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa
ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! -- Vaan sitä hän ei voinut
lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että
hänen oli kiusallista sitä katsella.
"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.
"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin
hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule
vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja
vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan
tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."
Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten
istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän
virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen
täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati.
Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan
vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli
teeskennellystä luonnolliseksi.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja
kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja
Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.
Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi
Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin
saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.
Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin
ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin
houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi
lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka
voi hän maata vielä!
Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan
hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa
oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei _voinut_
auttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi
Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta.
Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut
kokonaan nukkua!
Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti
vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja
puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein
ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.
"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän
kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.
"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt,"
torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme
tuntia ja odottanut sinua ylös."
Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä
vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan
yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.
Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi
hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden
katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.
Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän
sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota
hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos,
kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana
tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan
kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.
Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa.
Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen
ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma
kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän
tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman,
huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten
tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien
päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan
ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli
itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.
Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.
"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan
voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään
Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein
katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon
pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa
ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän
arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten
keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat
loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän
valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.
Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen
ujoutensa oli poissa.
"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et
vielä tiedä."
"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko
vilpittömyydellä.
"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden
kiirettä."
"Niin, mene sinä vaan."
"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."
"Koputa vaan, kas niin!"
Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven
perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet
eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi
pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut
voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki
oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei
ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan
ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin
huonetta odotellessaan Mariannea.
Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä
mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui
hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa,
päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä
kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli
hänen.
Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia
askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus
valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni
ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi,
kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva,
luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman
terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.
Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut
enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi
tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.
Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla
tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna --
pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti -- pieni vaimo, jonka
mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli
tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli
itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen
painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja
kyyneleiden jälkiä reunoissaan; -- ne olivat suuret lämpimät naisen
silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.
Ja sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän
tuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei
hetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden
hän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä
ylellisyydessä.
Se sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän
suloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai
Mariannen tavalla.
Uusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi
saavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei
tietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli
tullut samoille aloille kuin Paulikin.
Mutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: --
muuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan
syrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei
tämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi,
paremmaksi. Sen hän näyttäisi -- tulevaisuudessa.
Sitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.
Hänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli
ommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit
joutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, -- ei
kenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään
laattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset,
pienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.
Börjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet,
pitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa.
Hän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli
jokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen
sydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata
toisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.
Marianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti
hänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi!
-- kuten nainen, yksinomaan kuten nainen -- tahdottomana,
vastustamattomana esineenä.
"Suurus on odottanut," sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu
olisi saattanut hänen entiselleen.
He astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän
valossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei
ollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä.
Oikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen,
jos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän
asian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle
paljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin
tyhmyys hänen puoleltaan.
Börje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän
ei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.
Marianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.
"No, mitä minun piti saaman tietää?" sanoi hän tarttuen kannuun.
Börje oli ääneti silmänräpäyksen.
"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään
päivällisille meille."
Marianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.
"Niin kai," vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.
"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole
tilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko."
Hän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.
"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen
sijaan."
"Siinä olet tehnyt kiltisti," sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen,
ikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.
"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit
meidän luoksemme."
Marianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti
vastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.
"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he
saavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen,
kuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia:
täytyy muuttaa numeroita hyvin usein."
Marianne oli nauramaisillaan.
"Niin, se on hirveätä," sanoi Börje leikillisesti, "täytyy toivoa sen
muuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja."
"Mihin aikaan ovat päivälliset?"
"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?"
"Olen."
Suuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja
Marianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi
saada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti
nojallaan sohvassa jalat jakkaralla.
Häntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän
huomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla
alussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.
Hän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään,
kun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään
nenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti
voinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi
sentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun
herra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.
"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin
päivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä
mulla oli -- -- -- hm -- varmaankin siitä?"
"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä
saamme päivälliseksi."
"Niin, mutta kyllä -- -- --"
"Oh, olettehan te jo tottunut!"
"Niin, mutta -- -- --"
"Enhän minä mistään tiedä!"
"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?"
"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä."
Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä
sydämessään.
Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä
ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.
"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään
tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen
villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.
Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti
piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan
jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet
tärisivät.
"Mitä se on!" huusi hän.
"Päivällisellehän vaan soitetaan."
"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne
pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä
vaikutusta.
Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi
kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli
melkein loukatuksi.
"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat
kuulla."
Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin
istutuksia.
"Noh, onko se ruma?"
"Ei-i-ei."
"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis," sanoi Börje
kietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä
tuulelta, "minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo
soittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se
soi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin."
He astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.
"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut
haaksirikkoisen laivan huutokaupasta." -- Hän asettui akkunan eteen
selkä Marianneen päin. -- "Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä
yönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään."
Tässä seisahtui hän hetkeksi.
"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista," jatkoi hän.
"Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin
soivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain
kertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa,
heilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä
kolkkauksia. Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä
kulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä
vuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin
sakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on
pimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello
kolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. -- -- -- Ja
sitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne
olivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin. Ja he ajattelivat
varmaan elävänsä vielä monta vuotta. -- -- -- Tuon kellon äänen he
kuulivat viimeiseksi."
"Huu, Börje, -- minä pelkään pimeätä täällä ainoastaan _tuon_ tähden."
Börje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa
käsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.
Börje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli
vaan "vellikello" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä
puolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään
puhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, --
sillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.
"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi
hän.
Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi
jotakin eilispäivän tuskasta.
"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje
äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."
Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu
vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.
Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja
kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos
Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet
sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi,
vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa
makuansa hänen mielensä mukaan!
He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili
heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.
Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun
kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset
paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita.
Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi
löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä
turhaan.
Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat
joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet
laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti
Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran
löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli
semmoinen hänen vieressään.
"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät
sinne.
Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä,
kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos,
eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion.
Börje huomasi sen.
"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen
pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna
väelle. Noh, miltä tuntuu?"
Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä
seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja
yksinkertaisia sarvilusikoita.
Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen
vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.
"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.
Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä
varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa
niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään,
vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi,
vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan
tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin,
tai mikä oli soveliainta.
He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat
ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.
"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!"
huudahti Börje, "sanokaa -- neitsyt -- voinhan edes kerran päästä
sisään kaikkein pyhimpään."
Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan
ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin
tuo posliininukke.
Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli
ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja
ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.
"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä
luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule
koskaan vesi sisään."
Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei
voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.
"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä
kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on
olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu
aikaa."
"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.
Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat
täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja
Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja
koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin
pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne
nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.
"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea
hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä --
mukuloita minä tarkoitan."
Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari
Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on
kaksi," ja sitten hän nauroi.
"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."
Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat
tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin
vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä
lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin
innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka
oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi,
kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.
"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa
tulla ja kantaa ne sisään!"
Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille
mammoille.
Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni
makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista
pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.
Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.
"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo
Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän,
ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."
"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon
ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä
kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan
ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat
hirmuisen karkeat.
Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.
"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja
hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä
tehdessään niiasi hän -- salaman nopeudella -- kuin olisi vieteri
ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas
laattiaan.
Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.
Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen.
Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia
kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli
menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla
olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli
käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä.
Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi
kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka
seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä
paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa,
kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli
toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään
ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.
Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se
ainoastaan huvitti häntä: -- Marianne, joka muutoin oli aivan varma!
Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.
Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine
nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen,
että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän
makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan
hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.
Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä,
ja kömpelöitä joka liikkeessään, -- tämmöistäkö elämää Börje hänelle
tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti
vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna
hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas
liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen
kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä,
vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa
ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa,
viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat -- -- -- ja sitten
nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin
matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho
kasvaa mielettömäksi peloksi.
Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty
jotain mahdotonta, yliluonnollista.
Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan
nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.
Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.
"Armaani -- mikä sinun on?"
"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, -- "uh,
semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä
siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.
"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta
tukalaa tarttua heitä käteen?"
"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne
rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.
Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi
vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti
hänessä ylenkatsetta.
Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa
palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä
kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen
pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä
semmoista. Hän puhisi harmista.
"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.
Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä
kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa.
Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut
hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran
ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen
vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut
Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.
7.
Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina
siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään
päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista
tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään
oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla
emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, --
sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella
alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista
tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin
monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat
pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään
luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän
päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat,
kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?
Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi
tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.
Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään
tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki
kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.
"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi
hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.
Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.
"Olipa hyvä, että tulitte," sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä,
"minä halusin juuri puhutella teitä."
Hän vaikeni vähä ja ajatteli.
"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut
ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen
luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos
jotain on, niin tulkaa minun luokseni."
"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt
kauhistuksella puhumaan.
Börje veti iloisesti suutaan nauruun.
"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."
"En, mutta kun rouva on talossa!"
"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta
siitä."
Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan.
Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.
Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä
velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein
ylenkatseellista.
"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin,"
sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.
Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja
saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.
Siitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai
seurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty
vuokralainen miehensä kodissa.
* * * * *
Marianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa.
Ja hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut "mielitiettynsä",
vaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta
tai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan
jonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa
arvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.
Mariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä
ajasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen
voinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei
koskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin
rakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se
oli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän
huvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta.
Marianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden
ankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt
pilkkuakaan maineessaan.
Solmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja
tämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.
Hän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden
verkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja
todellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty
henkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli
saanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut
Börjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut;
hänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan
vieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edes _päästä_ häntä
tuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan
uutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja
vajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.
Hän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli
tämän kestävän koko elämän läpi.
Siinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään
muuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi
pois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä.
Ehdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se
oli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta
tunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje
ollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai
kuluttaa kuinka tahtoi.
Sellainen oli avioliitto hänestä.
"_Rakastaa_ myötä- ja vastoinkäymisessä," sanoi itse kirkko. Ja sillä
sanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli --
romaaneissa.
Börjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä
antaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään
menetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.
Mariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun
hänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut,
vaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut
työttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä
nypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti
todellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.
Yhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli,
näet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa.
Vaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan,
joita Marianne oli koettanut.
Börje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen
Mariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti
joka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin
pohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi
vanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.
Joka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät
hetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä
heitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin
heihin.
Mutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä
voinut auttaa. -- "Se on sielun viljelemistä," sanoi hän.
Nyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa
niitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi
vapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän
oikein ahmi romaaneja.
Mutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan
ei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin
tuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen
olevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.
Eivätpä edes "jännittävät" romaanit hänelle maistuneet. Ei,
se olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutus
_Molly Bawn'issa_ tai kyyneleihin asti liikuttava, kuten _Cometh up as
a flower_, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais-
makeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen
makeinen.
Hän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä
tavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli
juuri valinnut teoksen "Som ett blomster", josta hän oli tätä varten
hankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.
Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.
"Vilkas tyttö," sanoi Börje.
Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje
kirjan sohvalle sanoen:
"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."
Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea
kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.
Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän
kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä
huomata mitään.
Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut
uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä
oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.
Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin
paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona,
vaan silloinkin hän lausui nauraen:
"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä
en tahdo olla elinaikani."
Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut
mitään muutosta.
Talvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi
ainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja
muuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein
kamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.
"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet,"
huudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä
asioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja
hyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai
myöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän
näkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä
hän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.
"Mutta mitä se _hyödyttää_?" puhkesi Marianne välistä puhumaan
kärsimättömästi.
Ja sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja
silmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.
"Siitä oppii jotakin."
"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä
tarvitseekin."
Silloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän
kylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja
sitten hän sanoi:
"Minä tulen heti."
Ja sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli
mahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.
Marianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään,
kun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan,
kunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja
oli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne
istahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin
vallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän
enimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje
käsittänyt.
Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje
oleskeli aina ulkona.
Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi
ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle
kaulaan saakka.
Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin
tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin
nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä
pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen
mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata
rauhassa aamuisin.
Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan
makuukamariinsa.
Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti
aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän
muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä
tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.
Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä
kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.
Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne
jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä
merkkipäiviä. Niin tapahtui _silloin_, ja niin tapahtui _silloin_. Hän
oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli
hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin
ennenkin kuihdutti häntä.
Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen
mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. --
"Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" -- ja sitten taas pieniä
lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku,
joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia
silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi
hän: "ei maar, nyt _täytyy_ minun mennä; huomenna on työpäivä."
Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni
kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai
eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon
minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä
voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin
koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui --
jännitystä.
Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään
sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän
ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua
ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka
fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna
turvemultansa joukkoon?
Kaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he
kuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he
paljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä
toimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi
niistä huolehtia.
Niin tuli suvi.
Kesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt
ylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja
veljiltään.
"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?" sanoi Kaarle. "Ne ovat
juuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta
pieniä syyliä irti."
Sillä "syylä" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli
tietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta
Waltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen
oli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku
sukkeluus.
"Sittepä se tulikin sen mukaan," murisi Hakvin.
Hänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren
sauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien
yläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.
Hänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan
esineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.
Hän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä
maanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli
haravoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä
sanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti,
että Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus,
Börje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin
heihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin,
kyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te
olette _minun_ rinnallani!
Ulkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli
ollut koskaan kaupungissa käydessään.
Hän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä
leveämpi vakavuus kuin ennen.
Mariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän
oli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.
"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa," sanoi Börje itse
nauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle
uskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin
pitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän
antoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea
ylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen
alalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa
hänelle siitä.
Illalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:
"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?"
Ja Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.
Tästä "me"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan
hän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.
Maaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa,
että Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin
ennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi
muodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän
oli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.
Vaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin
huntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan
omilla silmillään, vaan _heidän_. Miehensä oli vaan Börje Olsson --
Börje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä
romaaniruhtinas.
Hän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon
polttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle
olisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen
ihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen
latinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois
hänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.
Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon
heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä
Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen
ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään
muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita,
kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen
häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut,
niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään
semmoisenaan.
Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja
säännöllinen.
Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi
harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.
Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje
piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään
huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän
kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin
tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia
kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän
kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen,
että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä
ollut kentiesi sama.
Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa
sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut
Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen
veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta.
Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle
osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen
vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät.
Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa
täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa
sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän -- vaikka oli ruumis kuin
jättiläisellä -- maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli
kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan
ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet
sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas
vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa,
somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa -- nähdessään hänen tuolla
tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet
heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin
juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä
hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa:
"Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä
olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? --
sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi
todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole
ansainnut itse leipääsi!"
Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston
läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja
auki rinnallaan tai maahan pudonneena.
Jopa Mariannekin, joka -- vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti --
voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli
tämän olevan liian mieletöntä.
"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi
hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."
"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."
"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."
"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei
sinun ainakaan olisi tarvinnut _minua_ kutsua."
"Kaarle sinä!"
"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin.
Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"
Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.
Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, -- ei yhtään
tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän
tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä
kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa,
onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi;
-- ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa
arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin
seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut
riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä
päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti
sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella
halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä
tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä
kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei
koskaan heitä etsinyt.
Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä
eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui
lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa
veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli
pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli
kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta.
Hakvin innostui:
"Luulenpa, että lähden mukaan!"
"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.
"Miksi niin?"
"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin
en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."
"Mitä se tekisi?"
"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois
heidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä.
Ikäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku
heistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi
siellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän."
"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan," sanoi Kaarle ja
ojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.
Börje nauroi ja katsahti häneen.
"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja," sanoi hän.
* * * * *
Vähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui
kotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia
korppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut
kahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi
vielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja
Hakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä,
vaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.
"Talonpoikais-korppuja!" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään
tapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat
aistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen
tuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan
sivu ja tuli huoneeseen.
Hän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon
paahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.
"Herra lankoni," sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä
ivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, "jos minun vähäisessä
huoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun
elintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa
itseäsi minun tähteni täällä-olollasi."
Ei kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo
tyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri
vihasta ja huulet vaalenneet parran alla.
"Sinä käsität minua väärin," sanoi Kaarle sangen hämillään, "juuri
sentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja
oivallista, kuin..."
"Niin, minä käsitän. Ja kun _yhden_ ainoan kerran sattuu olemaan sitä,
johon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy
tyytyä, niin pitää kohta tuo _talonpoika_ syljettämän minulle vasten
kasvoja!"
"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on
meillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi."
"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään
pahaa," välitti Waltteri, "vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana
tulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan."
"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin
noin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja
väkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te -- oppikeikarit
-- te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän
nimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja
sentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin
kauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne.
Vaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin
ihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian
ammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman."
"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu
loukkaukseksi?" sanoi Waltteri tyynesti.
Kaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän
nieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.
"Älä siitä huoli, Waltteri," sanoi Börje, "etkö luule tietäväni, että
jos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla
on toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt
missään yliopistossa."
Hän meni.
Vähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän
helpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.
"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi
sentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!" sanoi Waltteri
Mariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.
Hakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle,
kuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen
viimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.
"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin
tapana esiytyä tuolla tavalla," sanoi Kaarle pitkittäen taasen
kahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset
talonpoikaiskorppujen halveksimisesta.
Marianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause,
jonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: "jaa, kun herra ottaa
pahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää,
seisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä
tekisi."
Illallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän
ainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä
lähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin
korppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli
pahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.
Tämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli
nähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää,
osoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin
tyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko
Börjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken
kuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa
sivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä
tilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä
somassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.
Vaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen
luonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi
luopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä
kanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut
vähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.
Kaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä
huomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään
huomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta
Börjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen
pienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen
olla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa
puistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.
Mutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen
välillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä
vähän vakoilemaan.
Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka
pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä,
mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä
oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.
Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin
ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli
Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.
"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan
tullessaan.
Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan
hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän
äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki
tietoonsa.
Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan
aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.
Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti
häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä
koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.
Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja
tarkkaavasti Mariannea silmiin.
"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi
asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko
sinä todellakin Börjeä?"
Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin
pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään
Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.
"Hyvä -- en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen
alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.
"Siinäkö kaikki?" toisti Waltteri.
"Niin, tarvitaankos enempää?" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.
Waltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.
"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne,"
sanoi hän nousten, "mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme."
"Mitä tarkoitat!" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä
oli ollut jotain loukkaavata.