"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna,"
sanoi Börje.
Ja niin päätettiin.
Marianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli
kuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan
odotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka
hetki. -- Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.
Mitä Börjeen tulee, niin lähti hän sillä tunteella, kuin ei olisi
ollenkaan saanut tavata Mariannea. Hän kyllä voi nähdä hänet edessään,
milloin tahtoi, ja hän tunsi vielä yhtäläisesti janoavansa hänen
läsnäoloansa, vaan lisäksi oli tullut joku tyhjyyden tunne. Hänen
mielestään olisi hänellä pitänyt olla jotain säästössä yhdessäolosta,
jota ei ollut, joka siis näytti hukkuneen. Ehkä se johtui siitä, että
hänen oli niin vaikea pukea ajatuksensa sanoihin, sillä hyväilystä
huolimatta olivat he suorastaan vieraita vielä toisilleen. Vaan kyllä
se haihtui vähitellen häiden jälkeen. He kun oppisivat uskomaan kaikki
toisilleen. Kuinka paljo heillä olisikaan sanomista!
Vaan kotia päästyään ei hänellä ollut enää yhtään aikaa mietiskellä.
Huomiseksi piti kaikki pantaman järjestykseen, että Tomtö miellyttäisi
vieraita.
Hän itse tietysti tuli asemalle vastaan ottamaan. Satoi aikalailla, ja
hän oli jalkapeitteen pannut tarkasti peräistuimen yli, ettei se olisi
kastunut. Pystykauluksin ja kädet taskuissa seisoi hän keskellä
vesiroisketta, kun juna seisahtui asemasillan viereen. Hän näytti niin
tyytyväiseltä, kuin hän olisi ollut ankanpoikanen, joka rankkasadetta
sangen hartaasti on odottanut.
"Onko sulla avovaunut?" sanoi anoppimuori päästyään paraplyymi hatun
päällä odotushuoneeseen. Marianne seisoi niin kaukana kuin mahdollista
ettei olisi tullut märäksi, ja kurotti nauraen huuliansa eteenpäin
suuteloa varten.
Börje melkein säpsähti kysymyksen kuultuaan. Avovaunut? Hänen mieleensä
ei voinut koskaan juolahtaa muiden ajattelevan, että hänellä muuta
olikaan. Olikohan sanoissa salainen muistutus?
"Niin, minulla on avovaunut," vastasi hän nyreissään. Luulivatko he
hänellä. -- talonpojan pojalla -- olevan umpivaunuja ajeltavina.
Mutta hevosistaan oli hän ylpeä ja syystäkin. Niistä ei kuitenkaan
näyttänyt kukaan huolivan, ja se harmitti Börjeä. Kyllä niistä olisi
kannattanut sanasen lausua! Vaan Marianne ei suinkaan semmoista
huomannut. Olipa tämä sentään raskasta, ajatteli Börje. -- Hänen
oivalliset varsansa!
Börje ajoi itse tietysti. Ja niin lähdettiin.
Sade rapisteli paraplyymejä, eikä koko matkalla Marianne eikä äiti
joutuneet muuta ajattelemaan, kuin miten suojelisivat sateelta
itseänsä. Kuitenkin näkivät he seudun olevan paljasta ja aukeata.
"Tästä alkavat minun tilukseni," sanoi Börje ja ojensi piiskaansa.
Naiset tosin katsahtivat ympärilleen, vaan kaikki oli samanlaista kuin
alkumatkakin.
"Ja tuolla on Tomtö." Hän näytti taas. Tie oli kääntynyt, joten valkea
asuinhuoneisto näkyi pilkoittelevan viidakosta.
"Se näyttää hauskalta," sanoi Marianne rauhoittuneemmalla äänellä.
"Niin todellakin," todisti äiti.
"Ja näetkös tuota pitkää ulkonevaa rakennusta? Siellä ylhäällä on
semmoisia hauskoja vinttikamaria, ja sinne olen minä aikonut vielä
rakentaa verannan puutarhaan päin. Sinne tulee oivallisia huoneita
pojille, kun ne suvella tulevat meitä katsomaan."
"Oi, se veranta tulee vallan lumoavaksi siellä!" huudahti Marianne
iloisena.
Jos Börje olisi ollut valtioviisas, ei hän koskaan olisi voinut löytää
mukavampaa keinoa saadakseen mielialan paremmaksi, kuin juuri puhumalla
veljien kesänvietosta, sillä sen johdosta saatiin silmien eteen pitkä
jakso hauskoja tulevaisuuskuvia.
Tie kääntyi taas ja pitkän puistokäytävän läpitse ajettiin taloon.
Sillä oli avara piha, joka melkein yliympäriinsä oli rakennettu, ja
johon istutuksia oli asetettu puoliympyrään asuinhuoneen edustalle,
joka oli vähän korkeammalla kuin maanviljelysrakennukset. Pitkältä
holvatulta kivisillalta, jota myöten ajotie kulki pääovelle, päästiin
portaita myöten tuohon pieneen puoliympyrän muotoiseen kasvitarhaan
Sementistä tehty suoja-aita oli tätä laitosta varjelemassa, ja
kummallakin puolen alasviepiä portaita kohosi kaksi suurta ruukkua
isolehtisine kasvineen. Kaikki oli haravoitu, siivoa ja järjestyksessä,
vaan sateen huuhtelemana näytti synkältä ja ilottomalta.
"Onpa ikävää, kun on tällainen ilma," sanoi Börje tyytymätönnä, "ei
mikään näytä miltään."
Vaunujen jyrinän ja koiran haukunnan kuultuaan tuli renki ottamaan
hevosia. Börje johdatti vieraansa isoon valoisaan etuhuoneeseen,
etehistä ei ollut. Vastapäisestä ovesta tuli sisään muuan vanhan
puoleinen nainen.
"Tässä on emännöitsijäni," sanoi Börje esittelyksi, ja emännöitsijä
niiasi, eikä nähtävästi tietänyt pitikö antaa kättä vai ei. Hänen
kapeat kasvonsa terävine nenineen näyttivät leppeiltä, vaan hänen
vilkkaista silmistään loisti vastustamaton uteliaisuus.
Sukkelasti vilkuen näyttivät nämä silmät katselevan kaikkea mitä oli
uutta nähtävänä: vieraiden kasvoja, tapoja, käytöstä ja pukua, --
pienimpään erikoisseikkaan saakka, -- jolla aikaa avuliaisuus pysyi
aina muuttumatonna hänen kasvoissaan.
"No, mitä sanotte neitsyt hänestä?" sanoi Börje toverillisesti,
"luuletteko, että voin vetää tasaisesti hänen kanssansa?"
"Ei minun sovi sanoa ajatustani." vastasi neitsyt vaatimattomasti,
vaikka tunsikin tulleensa hyvilleen, "mutta kyllähän minä tahtoisin
sanoa _tervetulleet Tomtööhön_, jollei sitä pidettäisi liian rohkeana."
"Kiitos, kiitos," vastasi Marianne sangen ystävällisesti, mutta vähä
huolimattomasti.
Börje avasi oven asuinhuoneeseen ja emännöitsijä palasi keittiöön.
Harvaan kalustetun huoneen kautta tultiin vierassaliin. Äiti ja tytär
katselivat tutkistellen ympärillensä. Tämä huone oli kuin sadat muut
semmoiset, se oli suuri -- sen mukaan kuin kapineita oli tässä avarassa
huoneessa -- vaan siellä ei ollut mitään somaa, ei mitään mukavaa.
Huonekalut olivat tavallisinta laatua ja seisoivat järjestyksessä
pitkin seiniä kukin määrätyllä kohdalla. Mariannen mieltä rupesi
ahdistamaan, eikä äitikään ollut niin puhelias kuin tavallisesti.
"Onhan sinulla jotenkin hauskaa ja mukavaa -- nuorenmiehen asunnoksi,"
sanoi hän.
"Hoo, minun huoneeni, joita on kaksi, ovat etuhuoneen toisella
puolella," vastasi Börje, "minun luonani käy paljo väkeä: renkiä,
työntekijöitä ja sen semmoisia. Vaan tällä puolella pääsee Marianne
niitä kaikkia näkemästä. Tässä on ruokakamari."
"Onhan se tilava ja mukava," lausui anoppi, koska täytyi jotain lausua.
"Niin; äiti on sen järjestänyt," vastasi Börje. Tämä "äiti" tuntui
vastenmieliseltä rouva Björkistä, vaikkei hän tietänyt syytä siihen.
Siellä oli suuria kaappia, leveä ravintosäiliö, kunnollisia
tammikaluja, vaan ei yhtään leikkausteoksia, ei mitään somaa, sanalla
sanoen: kokonaisuus ei näyttänyt miltään.
"Tiedätkös, että äiti on varustanut nämä kaapit meitä varten," lisäsi
Börje kääntyen Marianneen, joka koetti olla muassa ja tyytyväinen.
"Käykö sinun äitisi usein täällä?" kysäisi hän umpimähkään saadakseen
jotain puhetta alkuun.
"Ei, ei hän tosin käy. Minä tahdoin, että hän olisi muuttanut luokseni,
kun sain talon haltuuni, vaan siihen en saanut häntä suostumaan. Hän
hoki aina, että menisin naimisiin sen sijaan, hänen mielestään ei ole
koskaan hyvin, kun anoppi ja miniä asuvat samassa talossa."
"Kuinka niin?" sanoi Marianne. Mutta rouva Björkin silmissä tuon
talonpoikais-eukon arvo nousi.
"Hän sanoo niin," vastasi Börje, kuin tässä olisi jo syytä kyllin.
Kahvipöytä oli jo katettu, ja tässä silmänräpäyksessä tuli emännöitsijä
sisään kannuineen.
"Minä luulen kyllä kahvin maistuvan hyvältä näin hirmuisen rankalla
ilmalla," sanoi Börje vetäen tuolia esille vieraita varten. Istuttiin
ja emännöitsijä poistui, vaan mitään vapaampaa keskustelua ei
tahdottu saada käymään. Kaikki tunsivat ahdistusta, josta ei kukaan
voinut päästä. Molemmilla puolin epäröittiin, oli paljo saatettava
uuteen kuntoon, ja sitä oli vaikea ottaa puheeksi. Börje tunsi
vaistontapaisesti, että häntä aiottiin saada johonkin suostumaan.
Mariannen mielestä oli tämä huone niin autio, että häntä värisytti
täällä asuminen, ja hänen äitinsä istui ja mietti, kuinka parhaiten
voisi ottaa puheeksi uusien huonekalujen hankkimisen. Hän tunsi sangen
vähä vävypoikaansa eikä tiennyt, kävikö laatuun puhua suunsa puhtaaksi
hänen kanssansa.
Hän yskähti, leikki teelusikallaan ja koetti näyttää huolettomalta.
"Koska ei Marianne tarvitse mitään myötäjäisiä, niin onhan
luonnollista, että isä tahtoo ottaa osaa uusien huonekalujen
hankkimiseen ja muuhun semmoiseen," aloitti hän. Ettei Börje käsittäisi
häntä vallan sanojen mukaan, siitä oli hän varma alusta alkaen, ja tämä
oli ainoa keino päästä asiaan näyttämättä liikaa vaativaiselta.
Börje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut
siihen viitata. Sehän voisi loukata.
"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis," sanoi hän kahvipöydästä
noustaessa, "niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin
jäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta," hän kulki
edelleen huoneiston läpi -- "tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän
tässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä
mukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En
tännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia.
Näetkös -- Marianne -- toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen
suoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?"
"Miellyttää."
"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen ... kas, eikös
tule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä!
Eikös ole, kuin asuisi metsässä?"
"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala," sanoi anoppimuori.
"Ja täällä -- toinen syrjähuone -- myöskin suoraan etelään. Näin
valoisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen
kalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin
tätä parhaiten tarvitaan." Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja
Marianne vetäytyi hämillään taaksepäin.
Tultiin takaisin samaa tietä.
"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun
käyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin
nyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee
sinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja
aivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia,
ja oikein hienoja kukkasia."
Hän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa
hänen puhuessaan.
Sitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.
"Tuolla seinällä on tilaa piaanolle," jatkoi Börje, "ja sen saat sinä
valita, minä en ymmärrä semmoisia asioita. Eli ehkä tahdot mieluummin
piaanon työhuoneeseesi, vaan minun mielestäni tulee se siten ehkä
ahtaaksi; täällä avarassahan on huokeampi laulaa."
"Niin, niin on."
Keskustelu vaikeni taas. Naiset katselivat permantoa, jossa ei ollut
mattoja, huonekaluja, jotka näyttivät hyvin jyhkeiltä, valkeita
akkunavarjostimia, jotka täydensivät heidän mielestään tämän
poroporvarillisen kokonaisuuden. Börje ei voinut olla huomaamatta tätä
äänetöntä arvostelua. Vaan hän ei puhunut mitään
"Etkö luule voitavan muuttaa näitä kaluja johonkin toiseen huoneeseen,
kun kuitenkin ostat uusia?" aloitti rouva Björk uudestaan,
"vieraishuone tai salonki..."
Hän jätti lauseensa kesken, sillä Börjen kasvoihin ilmautui
jotakin, joka käski hänen olemaan varuillaan. Hän oli varmaan
talonpoikaissaituri, jota täytyi houkutella. Hänen Marianne-rukkansa!
Kyllä hänen olisi vaikeata monta kertaa. Semmoinen kulkee perintönä, ja
kun ei lapsuudessa saada mitään oikeita käsityksiä, niin... Mutta häntä
lohdutti naisen suuri suostuttamiskyky ja taito.
Marianne huomasi Börjen olevan tyytymättömän, hän hiipi hänen
luoksensa, pisti kätensä hänen käsivarrellensa ja rupesi kulkemaan
hänen vieressään. Börje tarttui hänen käteensä, vaan oli yhä ääneti.
Kuinka paljo risteili hänen päässänsä ajatuksia! Jospa hän olisi voinut
puhua, kuten tahtoi! Vaan sitä ei voitu enää auttaa; hänen täytyi
koettaa keksiä sanoja, vaikka kuinkakin kömpelöitä, sillä ellei hän
voinut Mariannelle sanoa mitään kaikesta tästä, niin ei hän koskaan
olisi häntä ymmärtävä. Ei ollut mitään pelastusta: hänen täytyi
koettaa.
"Älä ole vihainen, vaikka tahdonkin kaikki olemaan näin
yksinkertaista," alotti hän. Sen jälkeen hän vaikeni ja jatkoi hetken
ajateltuaan:
"Näetkös, en minä tahdo komeilla ja olla kaikessa kuin hienot ihmiset;
siihen ehkä voisin hankkia rahoja, mutta olenhan minä vaan
maanviljelijä, ja..."
Hän vaikeni taaskin äkkiä. Hän häpesi omaa kykenemättömyyttään.
Minkätähden hän ei voinut puhua, vaikka hän pilkusta pisteeseen tiesi,
mitä tahtoi sanoa! Ja vihoissaan omalle itselleen lähti hän nyt
puheessaan eteenpäin päistikkaa semmoista vauhtia, kuin olisi hän
lukenut kuulutusta.
"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa
ympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka
heillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun
ajan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja
vasemmalla, velassa korviin saakka. Ja pehtoorilla pitää olla yhtä
hienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin
säätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää
oleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki
ponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja
kun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas
uudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa. Eikä siitä tule koskaan
mitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä
varojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla
on tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi
ympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin
luulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta
kaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat
myöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä
näkevät. Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän
uskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään
kieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa,
-- se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos
tahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi,
vieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat
monesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin
vaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille
huonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän
ymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden
täytyy minun pysyä vanhoillani."
Marianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia -- tämä --
arveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!
Börje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa
nyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet
kasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa
tyhjään.
Anoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt
kääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.
"Sinä olet haaveksija Börje," sanoi hän lyhyesti.
Ja Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi
antavansa.
Börjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui
muuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut
sanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki
tämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa!
Jospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän
oli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä
elämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä
kiusatuksi.
"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?" sanoi hän päästäkseen
toiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli
sanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.
He seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä
oli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.
"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin
ollessani", sanoi hän, "maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen
akkunansa ovat pihalle päin."
Morsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli
järjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta.
Kuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli
miellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.
Vanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista
metsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen
vasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä
ompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti
sen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja,
aikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei
ainoatakaan romaania.
"Tarvitseeko lukea _näin_ paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi," sanoi
Marianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.
"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua."
Sileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja
ojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden
luokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.
"Oh, Marianne -- taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta," sanoi Börje.
Hänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän
yksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään
koiran päätä.
"Se on kaunis," sanoi hän.
"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani,
meneppäs rouvaakin tervehtimään... Niin tuolla sisällä on minun
makuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että
siellä ei ole mitään nähtävää."
"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!" huudahti anoppi hyvillä mielin.
"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa", vastasi Börje
iloisesti, "vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se
aikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan
elinvoimaa."
"Kuinka tämä puu on kaunis. Onko se joku palmulaji?" sanoi Marianne ja
näytti korkeata kasvia, joka seisoi yksinään pienellä pöydällä.
"Palmuko!" nauroi Börje. "Arvasinhan minä, ettei pieni
kaupunkilaisneiti voisi sen nimeä tietää. Se on vaan hamppu. Mitä
luulet! Eikö se ole kaunis?"
"Tämä on kummallista. Tuoltako hamppu näyttää?"
"Niin," jatkoi Börje vilkkaasti, "kun sen näkee näin kunniassa
ruukussa, ei sen luule olevan niin vähäpätöisen kasvin; tuohan näyttää
vallan komealta. Mutta se onkin kaunis kappale. Tämä on naaraspuoli;
koirashamppu on toisenlainen. Vaan tähän ei koskaan voi kuitenkaan
kasvaa siemeniä, sillä hampussa kasvaa eri sukupuolet eri varsissa, ja
tämähän seisoo aivan yksinään."
"Vai niin se on, siitä en tietänyt." Marianne koetti näyttää
huolettomalta, vaan hän ei tietänyt minne loisi silmänsä. Börjellä oli
sentään hirmuinen tapa puhua kaikesta!
Börje on katsellut häntä suoraan ja vilkkaasti kasvoihin. Vaan nyt
punehtui hän ihan tulipunaiseksi. Pitikö tuo talonpoika sitten hänessä
aina pysymän!
Marianne käveli ympäri huonetta.
"Onko sulla tapana lukea tätä?" sanoi hän laskien kätensä Melinin ison
raamatun kannelle, jossa oli hopeahakaset ja joka oli toisella pienellä
pöydällä.
"Ei. Mutta äidillä on samanlainen," vastasi Börje.
"Senkö vuoksi sitä sitten vaan pidät!" Marianne oli nauramaisillaan
kohti kulkkua.
Börje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.
"Nii-in," sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli
omituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.
Illemmalla, kun rouva Björk -- jonka perheenemännälle kuuluvat toimet
olivat vallanneet -- kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt
Kristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.
Marianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista
vierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin
laattialla.
Hänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen
pilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei
silmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut
epäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään
koronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.
"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan
täällä," sanoi hän äkisti ja arvelematta, "valitse semmoinen heti kun
tulet kaupunkiin."
"Kiitoksia Börje!"
Marianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa,
ylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.
Tumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki
akkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen
valoisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin
pystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.
"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?" sanoi Marianne vienolla
äänellään.
Börje meni hänen luokseen. "Lapsukainen, minun mielestäni tehdään
syntiä sinua kohtaan. Minä huomaan, ettet sinä oikein viihdy täällä
Tomtössä. Ei sinusta ole hauskaa elää minun luonani; sinun tulee
ikävä."
Börje otti tuolin sohvan luokse ja istahti siihen. Hiljaisuus heidän
ympärillään vaikutti ihmeellisesti mielialaan, -- ja tämmöinen tumma
harso kaiken ympärillä! Marianne pisti kätensä hänen kaulaansa.
"Mutta minä pidän sinusta," vastasi hän.
Börje ei lausunut mitään, istui vaan hiljaa ja ajatteli, mutta
innokkaasti, tutkistellen, kuin onni tai onnettomuus olisi riippunut
hänen sisällisen taistelunsa puhkeamisesta juuri nyt, tässä
silmänräpäyksessä. Hän mietti ja mietti, hän ajatteli mielessään samaa
toiselta ja toiselta puolen. Kuinka voisi syntyä mitään yksimielistä
heidän välilleen, kun he molemmat olivat niin perin pohjin erillaisia?
Kuinka voisi kaksi niin eri luontoa yhdistyä? Oliko ehkä Börjen ajatus,
ohjata hänen taipumuksiansa tai muodostaa niitä oman tahtonsa mukaan?
Ei koskaan, ei koskaan! Hän rakasti Mariannea juuri semmoisena kuin hän
oli kaikkine hienoine tapoineen ja kaikkine, mitä hän ei hyväksynyt,
vaan mikä samalla hurmasi häntä. Ei, ei hän tahtonut häntä toiseksi.
Vaan ei hän myöskään voinut luopua oman elämänsä määrätystä suunnasta.
Ja vaikka hän voisikin siitä luopua, niin hän ei tahtonut. Päinvastoin,
hänen täytyi tahtonsa koko voimalla taistella semmoisia kiusauksia
vastaan: -- Tähdätä vakaumuksellaan toiseen ja elämällään toiseen? Ei,
ei. Ja kuitenkin täytyi tästä päästä. Niin, tie häämöitti. He
jakaisivat valtakuntansa ja eläisivät kumpikin alallaan. Börjen suvun
tuttavuuteen, hänen työhönsä ja koko hänen menneisyyteensä ei Marianne
saisi perehtyä. Marianne saisi olla semmoinen kuin oli. Ja kun he
molemmat olivat nuoria, elämästä iloitsevia ja vapaita, eikö siinä
ollut yhteyttä kylläksi!
Hän oli tehnyt päätöksen, ja hän tunsi kuohuvan nuoruudenilon virtaavan
sielunsa ja ruumiinsa läpi.
"Marianne," huudahti hän aivan äkisti, "sinulla on kirjoja, kukkia ja
soittoa, ja sinun luoksesi tahdon minä tulla oppiakseni nauttimaan
kaikkea ihanaa. Sinä teet pienen nurkkasi taikalinnaksi. Sinä saat
nähdä, että sinun täytyy täällä viihtyä!"
6.
"Marianne, tahdotkos istua tähän?" sanoi Waltteri nousten keinutuolista
Mariannen sisään tullessa.
"Kiitos," vastasi tämä ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä ja istahti
tarjotulle sijalle.
Noin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet
olivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain
kotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti
käytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli
mielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään
saapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.
Mariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli
äänestys-oikeus.
"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne," sanoi äiti äänellä,
joka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun
keskusteluun, "että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja
hänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan
mainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä
tervehtimään."
"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse
tahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä," huomautti
Marianne.
"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä
siinä on," lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin
laattialla, "kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla
mahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi
tietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit
vastenmielisyyttä --"
"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja
että hän häpee niitä!" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana
ja tuprutteli savuja sikaaristaan.
"Siinä arvaat Kalle veli hullusti," sanoi Waltteri, "Börje ei ole se
mies, joka häpeää olla talonpojan poika."
Hakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena,
nyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla,
likinäköisillä linnunsilmillään.
"Äh -- kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!"
Waltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla
ylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.
"Pidä mielessäsi, ettet vielä ole sitoutunut," jatkoi hän puhuen
Mariannelle, "vaan jos sitten huomaat joutuneesi johonkin
sietämättömään asemaan, niin et voi siitä koskaan päästä."
Hakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt
tulipunaiseksi.
"Sinun pitäisi hävetä -- pitäisipä toki -- kun taas tyrkytät esille
sinun tavallisia ketunkoukkujasi!"
"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?"
"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee
ikänäsi," jatkoi tuo innokas puollustaja.
"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua
sanaakaan rauhassa!" huudahti Waltteri närkästyneenä.
"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun,"
lisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.
"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen," murisi
Hakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, "pane vaan myllys käymään
uudestaan."
"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani,"
sanoi Waltteri.
"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella."
Waltteri hymyili.
"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!"
Hän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan
tupakoivan veljen välillä.
"Hyvä Waltteri, minä _teen_ sen!"
"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää
puhu."
Syntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.
"Äiti," sanoi hän äkkiä, "te saatte todellakin toimittaa niin, että isä
tekee tuon vekselin, josta eilen puhuin."
"Niin, hitto vieköön!" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.
"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle,"
jatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, "eikä sitten taida olla
vaikeata saada toista nimeä lisäksi."
"Ehkä Börjekin kirjoittaa," lausui Kaarle.
"Oletko hupsu!" huomautti Waltteri. "Miltä se näyttäisi, jos häntä
pyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy
päinsä."
"No sitten saadaan joku toinen."
"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä."
"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte
molemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi."
"Ei, äitiseni, ei käy."
"Miks'ei?"
"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki
tuttavansa?" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka
pystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. "Silloin saisin olla
Lundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua."
"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?" Äiti katsoi huolestuneena
vanhinta poikaansa.
"Tottakai p--ru vieköön minä luen!" vastasi tämä harmillisimmassa
unenpöppörössä.
"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!" huudahti äiti ja tukki korvansa
käsillään.
"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin
sanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa."
"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!"
"Ehkä."
"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa."
"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen
sinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja
tupakkienkelien kanssa."
"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä,
kuten suuret hanhenpojat!" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta
verikoiralta.
"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani," vastasi Waltteri
ylpeästi.
"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä -- -- --." Kaarle oli
hyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine
alaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja
hävytöntä.
Waltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen
veljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas
keskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat
kuin ennen.
"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!" valitti rouva Björk äänellä kuin
tämä olisi jotakin uutta.
"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia
toisia," nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.
"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun
kanssani," sanoi Waltteri suopeammin.
"En, en mistään hinnasta."
"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? -- -- Noh, Marianne, millä sinä
olet huvitellut Huldan häitten jälkeen?"
"Oi -- ajatteles! -- minä olen valinnut komean piaanon, joka on
lähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut."
"Toivotan onnea! No, vielä?"
"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut
paksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea
niihin sopiva matto -- matto koko laattian yli."
"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! -- Vaan sanos: saatko mitään
seuraa?"
Marianne näytti huolestuneelta.
"En melkein mitään."
"Sen arvasin."
"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja
sitten minä matkustan tänne kotia välistä."
"Tietysti -- ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] -- mutta kyllä
se sentään on laihaa elämää."
Sanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.
"Laihaako? -- kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä,
ja..."
Hakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.
"Niin, Hakke on kummallinen," sanoi Waltteri sävyisästi, "hän istuu
seitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan
maailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne."
"En minä ole itseäni _puhunut_ sinnekään!" Hakke aikoi olla vihainen,
vaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa.
"Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt
aika," sanoi hän sen sijaan.
Marianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.
"Noh, kuinka häät pidetään?" kysäisi Waltteri.
"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti."
"Ulkomailleko?"
"Emme -- Tomtööhön."
Puhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.
Hiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin
eteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.
"Marianne -- hm -- en suinkaan minä saa tulla mukaan?" sanoi hän
viimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.
"Kyllä, saathan sinä tulla."
Ja niin he lähtivät.
Börje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan
luonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt
morsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän
ilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat
tulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä
tullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa,
jonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen
täytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.
Marianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja
lähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin
kävelypaikan läpitse.
Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi
ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain
varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka
pääsisi alkuun.
Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä
lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin
tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.
"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun
äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.
Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.
"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.
"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."
"Miksikä sitten?"
"Onhan hän sinun äitisi."
"Mutta hän ei ole sinun."
Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen
käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen
rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla
pienimmästäkin asiasta.
"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"
Börje huomasi häntä pahoittaneensa.
"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi
toisianne. Te olette niin erinlaisia."
"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.
Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti
pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen
kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi -- joista
hän piti enimmin maailmassa -- tapaavan toisensa ainoastaan
herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä
toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät
yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.
"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa,
"_minä_ pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle
luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."
"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"
Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.
"Kyllä, kaikki mikä meillä _nyt_ on," vastasi Börje, "mutta kaikki,
mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, -- minä tarkoitan
sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu
äitinikin."
Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti
Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt,
mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään
hänestä enemmän sentähden.
"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan
vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.
"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan
raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.
Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin
kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin
alkaessaankin.
"Mutta sinun veljesi --"
"Rakas Marianne -- mitä huolta sinulla on!"
"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni,
etkä -- -- --"
"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla
tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan
minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja
minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa
mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, --
kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian --
Marianne -- ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä
en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää
sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää
sen."
Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä,
ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne
oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.
"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla
äänellä.
"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä
hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, -- niin olen
itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi -- mutta hän on ylpeä, ja
sitä -- -- -- sitä -- -- --! Niin, -- ja sitten ei hän ole ollut hyvä
äitiä kohtaan."
Hän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin
vaikeata oli sitä saada esille.
"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?"
"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita -- hullutuksia, joita en
voi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat
koettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja --
niin, sanoja on lausuttu, jotka -- -- --"
Hän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli
ilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta,
joten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.
"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!" sanoi hän pikaisesti, "sillä äidillä
on toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta --
siitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin
pidän."
"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?"
"Tietysti. He kyllä tulevatkin, -- tahtovat ehkä näyttää olevansa
hienoa väkeä," sanoi hän harmillisesti, "mutta _äiti_ ei tule, siitä
olen varma."
"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä
tietää, ettei hän tule?"
Marianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi
kaunis hymy.
"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän," sanoi hän matalalla ja
pehmeimmällä äänellään.
Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä
kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin
kaunis, että --
"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin
vallan iloisena ja luottavaisesti.
"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas
ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.
"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit
arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."
"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää
asialla päätämme."
Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota
he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.
Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.
Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan,
saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen
kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi
kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä
hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.
Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä
hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä
rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan
isältä, -- ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei
sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli
hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut,
kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun
rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa
vetää vapaasti henkeänsä.
Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo
itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut
tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja
maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien
silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen
mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä,
jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.
Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä
kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun
isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko
kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus;
taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.
Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä
ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi.
Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi,
eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä
oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin,
makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen
kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi
silitettyjen reunuksien sekamelskassa.
Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje.
Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään,
kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira
katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä
vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä
asioissa.
Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien
häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen
hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat
kapionsa uteliasta ihastusta.
Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai
-- vielä hupaisempaa -- onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia
sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei
ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion,
että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten
ihastuksen välillä.
Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta
kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita
saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin
koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin
heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" --
tai "kah tuommoista koruompelua!" -- tai "mikä hurmaavan kaunis
paidanedusta -- katsokaa, tytöt!" -- tai "oi, jospa olisi tuollainen
yöröijy!"
Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille,
osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne
tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi -- "ah,
herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä
morsiuspuvussa!" -- tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!"
-- Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen
sumu. -- _Morsian_ -- itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.
"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin
heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla
varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."
Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti
-- tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen -- antoi koko
hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.
Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä
tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä
ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa
vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin
taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan
päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä
todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen
tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa
puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä
olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.
Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan
"naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli -- koska hän oli
nainen -- niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja
jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa
tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan _jos_
hän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain
määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien
ympärillä, -- jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen
keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.
Äiti, joka -- kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa -- osoitti
tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan
pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki
vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli
tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen
kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet
silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä,
kirkkaalla kurkkuäänellä.
"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei
vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia
hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin
onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin
kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä
luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."
Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin
siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen.
Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille
hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä -- joka ei suinkaan tahtonut
kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä -- hiipi veljen viereen, ja
toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.
"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana,
kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus
saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että --
niin morsian kuin hän onkin -- ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea
kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia
periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea
mahdollista, -- lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus
ajan hengessä! -- Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille
nuorille nuorikoille."
"Maukastako? -- Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on
tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua,
ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen
mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan.
Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi
tirskumaan ja ilmaisi molemmat.
Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa
verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa
olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin:
"naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja
iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää
loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa,
varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa
kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.
Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan
kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi
olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset
maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja
oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden
merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää,
koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän
mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun
esineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua
koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti
puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja
maataloutta koskevaa.
Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet
saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen
kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista
arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea
käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli
puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa
määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa
vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta
hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi
syvältä.
Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin,
piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön,
ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut
tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka
häneltä nyt jäi näkemättä.
Jotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut
perehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä
näyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan
koneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä
käynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.
Olipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:
Börje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut
arvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen
mielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin,
jota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut
kysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut
puhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi
uskottua omaisuutta -- tulevan suvun hyväksi -- jota tuhlaamalla
saattaisi onnettomuuden niskoillensa. Se oli polvi polvelta perinnöksi
jäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa
kauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa,
sitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.
Mariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä
pidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa
välttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa
tapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.
Tämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.
Hänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset
taisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä
kuitenkaan koettaneet sitä torjua. -- Ja hänen kälynsä, -- nämät juuri
varttuneet pojat -- ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin
pääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön
odotettavissa, -- niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista.
Vaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän
asiaan ja oli sentähden vaiti.
Häät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei
ollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.
Herra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä
tilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään
palattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.
* * * * *
"Niin, Marianne, nyt olet valmis," sanoi rouva Björk pöyhitellen
silkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin
saadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku
synnytti.
Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään
säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua
peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat
niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan
ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos
morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi
ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää
toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.
"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne
lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä
huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä
elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden
etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi
kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä
kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut
pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine
sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen
vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona
kävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä
hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.
Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja
siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä
atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta
kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin
kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia
ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja
nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota
koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden
tunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut
pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen
tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset
itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän
ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.
Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä
siihen pakottaen huulensa hymyilemään.
"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan
saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.
"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.
"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että
sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. -- -- -- Niin, nyt sanon kai
nuodetytöille?"
"Sanokaa vaan, äitikulta."
Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.
Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja
vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen
leukaan saakka, -- hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät,
valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä
kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.
Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa
tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana
valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, -- se tuntui melkein
pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen
tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet
lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään -- tai ei
ainakaan heidän seurassaan.
Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, -- kun ovi
sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti
lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus
hyökkäyksensä. -- -- -- Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! -- oliko
häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä
valmistanut? -- -- -- Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku;
ja sitten se oli ohitse.
Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk
pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.
Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa
ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla
silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset
kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa
juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt
hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen
tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi
hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi
pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet
valmiiksi puettua.
Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli
siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä
alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes
takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä
kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku
katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä
silmänräpäyksenä tahansa.
Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.
"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka
sitten aukeni.
Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin
rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun
kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli
oitis astunut Börjeä vastaan.
Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle
kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään
kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja
poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset
laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän
näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti
liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden
viehätykseksi, vaan ainaiseksi. -- Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea
ymmärtää mahdottomuutena. -- Pois koko iäkseen, pois kotoa ja
sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! -- tuon yksinkertaisen,
vaatimattoman Börje Olssonin keralla.
Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä
turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti
kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää --
lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan
aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.
Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja
heidän taakseen muodostui jono.
Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle,
tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän
kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä
juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he
olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan
kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen
käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen
hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella
hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje
Olsson."
"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku
vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja
virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä
pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt
kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."
"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa
puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt
häitä ennen."
"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an
jätkän miehekseen."
Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen
tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä
loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan
hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.
Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin
kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.
Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.
Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan
tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä
tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.
Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä
luottavalla uteliaisuudella.
"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla
kihlausaikanaan!" sanoi hän.
"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät
katosivat," vastasi Marianne.
Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin
virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.
"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi
hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.
"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne
tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti
pöytäkalustoon."
"_Sitähän_ me juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti
meitä ennen!"
Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän
joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun
äänen.
Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä
runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen
puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen
"maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä,
niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.
Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla
kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään,
jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai
käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti
häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja
kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan
toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän
kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.
Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi
Marianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.
Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen
sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä,
joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen
näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen
lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan.
Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti
vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille
viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen
surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun
mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään
kuivuvat jälkiä jättämättä.
Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja
silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.
Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja
odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet
melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.
Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä
hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä
tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt,
silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.
"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän
pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä
ja vei sen intohimoisesti huulilleen; -- tämän pienen, työteliään,
valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan
sitä pelännyt.
Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen
neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu -- joko sitten viinistä tai
mielenliikutuksesta -- että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin
kaksi värirotua.
Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa
lausetta.
Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen,
kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja
katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.
"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin
olisi hän hävennyt omia sanojansa.
Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko
hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli
ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä.
Marianne -- hänen sievä Mariannensa -- lähti pois. Eikä Börje enää
kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat
matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei
hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.
Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa
tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen
päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:
"Marianne ... Marianne ... ole hyvä Börjelle!"
Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta
toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä
nauruun.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt
itsensä.
Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat
sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra
nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.
"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne
silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi
jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan
kyyneleiden vallassa.
"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka
päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti
ulkopuolella.
"Niin se on aina."
Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita
seurasi vartiostona asemalle.
Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo
yksinään, matkalla kotiaan.
Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma
ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän
kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen
olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.
Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi
jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea
kovaa maata allansa.
"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona,"
Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen.
Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen
matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja
tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen
kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka,
tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.
"Onko sinun vilu, Marianne?"
"Ei."
Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.
Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui
joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää,
kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten
kavioista.
"Kuinka sinä voit nähdä?"