S.

Vasta Börjen lähdettyä, tuli tapaus oikein selville.

Marianne on kihloissa. Ja sitten tulivat kaikki tuumailut. Äiti oli

väsymätön, hän ihmetteli ja kyseli ja punnitsi. Hänen tapansa oli

menetellä aina aivan käytännöllisesti. Hän ihmetteli, minkälaisia

huonekaluja sulhasmiehellä mahtoi olla, minkälaisia sukulaisia, mitä

lahjoja Marianne saisi, kuinka Börje järjestäisi talouskassan, ja

tuhansia muita asioita. Hänen mielestään oli Marianne vallan liiaksi

toimeton ja haluton. Nythän oli jo aika herätä vallan hereilleen, kun

hänellä kohta olisi koto omasta kohden. Tuolla toimeliaalla rouvalla

oli lukemattomia neuvoja annettavana tyttärelleen, vaan väsynein

kasvoin lykkäsi Marianne ne luotansa; tuo kaikki oli hänelle vallan

liiaksi monimutkaista. Hän olisi mieluummin käyskennellyt ympäri ja

ajatellut, vaikka tuskin tiesi mitä. Hänessä itsessään oli jotain

särkynyt, josta hän ei voinut päästä selville, ja hän luuli

tarvitsevansa lepoa. Ollessaan yksin Börjen kanssa, tunsi hän hiljaista

tyytyväisyyttä, ja mieli tuntui niin levolliselta; vaan heti kun eivät

enää olleet kahden kesken, tai kun hän tuli toisten seuraan, oli mielen

tasapaino poissa, ja sen sijaan tunsi hän kalvavaa levottomuutta, jonka

vuoksi hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samalla tavalla kuin

ennen; se oli jotakin sellaista, kuin hän olisi tuntenut, ollessaan

puettuna epämukaviin vaatteisiin.

Äidin arvelut ja kysymykset kaivelivat auki pieniä, helliä haavoja, ja

juuri sentähden ne vaivasivat häntä; hänellä ei ollut ollenkaan

rohkeutta ottaa niitä harkitakseen. Ainoastaan Börjen kanssa tunsi hän

sitä, kuin olisivat he aina olleet tuttavia, vaan kohta kun Börje oli

poissa hänen silmistään, tuntui sulho oudolta henkilöltä. Mitä taisi

hän silloin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin?

Mutta olipa seikkoja, joihin Mariannenkin täytyi ottaa osaa, ja ne

olivat pukukysymyksiä, sillä häät piti oleman Marraskuussa, ja

ompelijaa täytyi ajoissa puhutella. Sitä paitse ei ollut kysymyksessä

ainoastaan hänen omat häänsä, vaan ennen niitä hänen serkkunsa sekä

niihin kuuluvat juhlallisuudet. Isä, jonka sitten ei enää tarvinnut

häneen kulutuksia tehdä, oli antanut hänelle avonaisen valtakirjan,

jota hän käyttikin. nyt hyvällä omallatunnolla, sillä hänkin tiesi,

miten isän kulungit pienenisivät hänen kodon jätettyään.

Samana päivänä, kuin Follmerin tanssijaisten piti tapahtuman, tuli

Börje kaupunkiin. Hän ja Marianne olivat pari kertaa kirjoittaneet

toisilleen, vaan eivät nähneet toisiansa ensimmäisen yhtymisen jälkeen.

Kaksi vanhinta veljestä oli matkustanut Lundiin alkamaan

yliopistollisia lukujansa. Ainoastaan Hakvin oli kotona. Börje

huomautti, että hän oli kanan näköinen, jolla on juuri pahin sulkasato.

Marianne selitti tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ollut ketään

torakumppania. Kuinka olikaan, liittyi Hakvin varsin peittelemättä

lankoonsa, joka hiljaisessa ilossaan käyskenteli haarat hajalla ympäri

hiljaisin liikkein, kuin olisi hän pelännyt rikkovansa jotakin. Missä

tahansa Hakvin sukkeluuksineen oli esillä, siellä oli Börje valmiina

säestämässä häntä hyväntahtoisella naurullaan.

Edellisellä kerralla ei oltu ollenkaan jouduttu käymään vieraissa, se

oli nyt tehtävä. Börje oli muassa, mitään muuta vastaan sanomatta, kuin

murtaen suutansa vähän ilveellisesti Mariannelle. Hän ei ollut kömpelö,

vaan ei myös ollenkaan yrittänyt näyttää luontevuutta käytöksessään.

Marianne ei voinut hänestä ylpeillä, vaan hänen ei tarvinnut häntä

hävetäkään.

Börjessä oli jotakin arkaa hienotunteisuutta, joka esti häntä

näyttämästä hyväilyjään, ja Mariannella oli hauskaa, kun sai osoittaa

hänelle pientä mielivaltaa, juuri sentähden, että Börje itse oli niin

sävyisä. Hän siveli poskeansa hänen olkapäähänsä, hän kiersi kätensä

hänen kaulaansa, hän pörrötti hänen tukkaansa, hän tunsi halua suudella

häntä ihan eräiden arvostaan arkojen vanhojenpiikojen nenän edessä,

nähdäkseen ainoastaan, miltä se Börjestä tuntuisi, vaan hän ei sentään

uskaltanut; hän aavisti, että Börje sen panisi pahakseen.

Ennenkuin taas menivät kotia, ehdotteli Börje, että mentäisiin

jalokivien kauppiaalle valitsemaan rannerengasta, jonka hän halusi

lahjoittaa Mariannelle. Kun olivat tulleet kotia, näytteli Marianne

todellisella ihastuksella kokonaista varastoa muinaispohjolaisia

koristuksia, jotka oli Börjeltä saanut. Se kohotti Börjen arvoa.

Puolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja

jutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.

Oli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla

ja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo

vaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä

tuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen

silmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka

ulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista

tehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden

hänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo

säännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä

pehmeässä kehyksessään. Sivumennen pudistivat he toistensa kättä,

Mariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno

parfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.

Börje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli

tahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti "ajaa häkissä",

sanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen

päähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä

istuessaan ja katsellessaan Mariannea.

Tämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli

tottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo

maanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa

naisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon

avaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi

näkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen

käsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän

hansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho. Kanteen

ylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka

laskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi

tasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan

samalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse

teaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.

Niin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan

toisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä

juuri hurmasi häntä.

Börjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. "Se on sielun

viljelemistä," oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita

Tukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin,

ja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen

teaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa

naisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän

liikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah

Bernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella,

johon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah

Bernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää. Ja niin olivat

kaikki naiset teaatterissa -- toiset suuremmassa toiset pienemmässä

määrässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti

melkein olematonta.

Mutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan -- niin

lähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua -- istui hän, tuo

ruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida

ainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän

tavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston

ja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja

ylellisyyden himo; -- sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla

voitiin saada.

Sillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä,

jotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä,

jotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä

kuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän

kävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se

väristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.

"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon,"

-- tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia

sanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä;

hämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan

ulkopuolella, nostaen häntä -- hänen tietämättään kuinka --

itsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. "Marianne, minä voin

kääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista

vartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin.

Kuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne!

Minä voin elää ja nauttia."

Hän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli

istunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa

mukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, -- nautinnon nälkää, silmien

nälkää niiden kauneutta etsiessä.

Mitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa,

yksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen

kättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa

sanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli

luotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä

tietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden

että tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja

kuiskasi: "Marianne!"

Tämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään

lisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.

Äiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.

"Vaimoni? Minun vaimoni?" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä

tietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta

hänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa,

rauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä

Tomtössä, -- hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein

käyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä

hänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan

menivät hänen ajatuksensa uudelle uralle. Jos hän olisi köyhä mies,

olisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä

ajatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, -- tunsi

lämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen,

ollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen

persoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä. Tiesipä hän liiankin

hyvin, että Marianne oli sanonut "jaa" ainoastaan hänen rahojensa

tähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli

kädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi

hänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan

köyhäksi, -- hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.

Hän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja

vaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi

häneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen

kätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan

hiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse

liikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen

luonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei

voinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.

Börje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen

olisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje

olisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla

hansikkaalla ja sanovan: "Börje-rukka." Sitä hän parhaiten kaipasi.

Marianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät

juonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen

silmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei

tiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui,

kiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen

niskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta,

saadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa

selvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään. Mutta hienoon

värähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli

oppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa

omituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän

takaisin soppeensa.

Heti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden

eteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.

Kun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin,

auttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä

palvelija auttoi rouva Björkiä.

Kun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan,

Marianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan,

ja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina

voiton hymy huulilla Börjen eteen.

Tämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot

tulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen

punehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean

kuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään

epäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.

Hän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon

oli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin

vyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta,

vaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan

huipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä

sullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti

pyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä

reunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että

painui melkein ihon sisään. Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt

liinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei

olisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu

hänen paljaan ruumiinsa ympärille.

Asia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka

laahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi

aina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka

yhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan

alastomilta.

Mariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus

teki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi

tuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen,

josta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se

hienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se

sivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin

tullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui

täydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.

Börjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä

kulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui,

kuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi.

Hän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää

vastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys

hänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan

hienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän

luuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.

Vaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen

laadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen

alakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena,

ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.

Börje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.

"Älä pelästy minun ulkoasuani," kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi,

"minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet."

"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi," sanoi hän.

Ehkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis,

vaan tässä, -- kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti

pienimmänkin väreen ihossa -- nyt se oli hänen mielestään ihan ruma

eikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti

pakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen

raukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti

sopivana!

Appi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa

morsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus,

joka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut

aavistustakaan.

Marianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja

ympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä.

Hän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä.

Tervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen

toiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella

sulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä

huonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi

morsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun

tyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:

"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa

lörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että

on suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset

tanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä."

"Kiitos," vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.

Valssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan

siellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä

tuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun,

pujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain

katseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan,

josta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja

hän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan. Hän asetti tuolinsa

mukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä

akkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä

näin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä

häntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin

silmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne

otti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan

ja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä. Jokainen

pani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa.

Laahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset

olivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen

paljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien

kultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani

tahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen

mielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina

olevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle. Ei hänen mieleensäkään olisi

voinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi

liikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli

hänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät

kantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat

hyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien

kanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi,

huimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, -- johonkin rikkaampaan,

täydellisempään, monipuolisempaan. Hän ajatteli jotakin kaukana,

kaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan

halunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita,

kaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki,

mitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille.

Niin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla

samettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt

oli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia!

Hetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen

luonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina

piti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja

kaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai

mieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän

ponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle

ensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista. Hän näki

Mariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan

vartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän

kaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes

hänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä

näkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä

ijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia,

huolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.

Hän oli joka tapauksessa onnellinen.

Hän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän,

näyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin

hilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo

kauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista.

Ja nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä

olleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle

suippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä,

kun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja

käsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä

halua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi

niin alastonna.

Ja samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että

Marianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei

Börjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään

tuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa

kaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun

Marianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo

hänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai

puhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli

paljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.

Marianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä

vihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja

he menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona

oli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli

käärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.

Pyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne

heittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.

"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken," sanoi Marianne. Hänen

silmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi

pieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin

hypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.

Tuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka

voi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.

"En minä suuttunut", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi

hänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen

sydämmeensä.

"Tunnusta vaan!" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä.

Vaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen

olkapäillensä.

"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että _sinä_ pitäisit minusta,"

sanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.

Börje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka

samassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa

soljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia

kuiskauksia.

* * * * *

Kun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä,

niin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen

seurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti

matkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän

makasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien.

Börjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun

se oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi

Mariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.

"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!"

sanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.

Börje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä

kamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina

tapana nousta aikaisin.

Vihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen

väsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.

Kahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen,

heittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut

puhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin

tällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui

joka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta,

ei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä

vastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei

liikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko

elämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin

luotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä. Tämä ei ollut

mikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta,

olipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.

Börje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne

ennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan

tytärtänsä.

"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni," sanoi

hän hellästi.

"Niin, voinko odottaa huomiseen?" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen

muuttamatta asentoansa.

"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin."