Nyt oli tiistai. Jo tuorstaina sai hän vastauksen.
"Neiti!
Kiitoksia kirjeestänne, vielä enemmän kiitoksia niistä toiveista,
joita se loi tulevaisuuteeni, vaan niistä ei nyt sanaakaan. Minä
en ollenkaan tahdo, että te jonkun hätäellyn lupauksen kautta
tulisitte sidotuksi. Että tuntisitte itsenne aivan vapaaksi
päätöstä tehdessänne, en tahdo tähän kirjeeseen kirjoittaa 'sinä',
vaikka luonnolliselta tuntuukin, että niin tekisin. Älkää,
Marianne, mitä tahansa minusta arvelettekin, luulko, että minä
yhdellä ainoalla sanalla tahtoisin houkutella teitä vaimokseni.
-- Vapaasta tahdostanne minun, taikka muutoin ei ollenkaan!
Ja nyt yksi seikka sulkumerkeissä. Älkää koskaan kirjoittako
'patruuni' minun kirjeisiini. Minä kammon kaikkia arvonimiä,
ja tätä enemmän kuin muita. Kirjoittakaa maanviljelijä taikka
vaan lyhykäisesti herra.
Tuntunee ehkä hyvin omituiselta, että kirjoitan nyt pitkän kirjeen,
vaikka kohta tapaamme toisemme, vaan asia on niin, että minun on
vaikea välistä ilmaista puheessa ajatukseni ja tunnen helpotusta,
kun sen sijaan saan ne kirjoittaa.
Tämä on jäännös talonpoikaista ujoutta, josta minä kyllä toivon
pääseväni. Toistaiseksi minussa sitä on kuitenkin. Ja nyt löytyy
muutamia seikkoja, jotka teidän pitäisi tietämän ennenkuin
päätätte. Minun ulkonaisesta asemastani voitte kyllä saada tietoja
toiselta taholta, vaan minun sisällistä tai varsinaista ihmistäni,
jonka tunteminen teille kuitenkin täytyy olla kaikkein tärkein
asia, voitte tuskin muiden kautta oppia tuntemaan, sillä tarkkaa
tehtäissä minulla ei ole ollenkaan ystäviä; minä tarkoitan oikein
luotettavia ystäviä, muutoin on niitä minulla kuten muillakin.
Tahdon kertoa teille itsestäni ja koettaa olla vilpitön.
Minun vanhempani olivat talonpoikia. Isäni on kuollut, vaan äitini
elää, minulla on ainoastaan yksi veli, vanhempi kuin minä,
luultavasti hän on vanhaan kansan tapaan perinyt minun isäni
aseman. Äiti on ottanut osuutensa vanhasta omaisuudesta. Hän olisi
kyllä mieluummin muuttanut minun kanssani, sillä minä luullakseni
olen hänen rakkain lapsensa, vaan hän ei sentään hennonut luopua
paikasta, jossa hän oli asunut koko elinaikansa. Vanhat ihmiset
ovat kuin talokissoja, he vaihtavat mieluummin isäntiä kuin kotia.
Äiti elääkin aivan itsekseen eikä hänen tarvitse olla veljeni eikä
kälyni kanssa suuremmassa yhteydessä kuin itse tahtoo.
Opintoja en ole saanut koskaan harjoittaa, isäni mielestä oli
se tarpeetonta, ehkä olikin siihen katsoen, joksi minulla oli
aikomus, sillä maanmieheksi olin minä päättänyt ruveta joka
tapauksessa. Semmoinen taipumus oikein istuu sen ruumiissa,
joka kuten minäkin, on sukeutunut mieheksi maanviljelystoimien
keskellä. Ellen saa kylvää ja niittää, ellei minulla ole lehmiä
ja hevosia, en tunne elävänikään. Kyllähän minä olen ajatellut
muitakin pyrintöjä maailmassa löytyvän, vaan samassa olen tuntenut,
että _minä_ olen syntynyt maata viljelemään. Minuun nähden ei
voinut muu puheeksi tulla. Ennen renki, jos niin tarvittaisiin,
kuin oppinein professori. Sillä kaiken täytyy täällä maailmassa
olla oikealla paikallaan, muutoin ei mennä hyvästi eteenpäin.
Minä en siis koskaan ole käynyt alkeiskoulua, en koskaan oleskellut
yliopistossa; kyläkoulu, kansanopisto ja maanviljelysopisto, --
niissä on minun opintojeni määrä! En tätä sano valittaakseni.
Onhan meillä yltäkyllin kirjanoppineita. Isä oli vallan oikeassa.
Vaan huolimatta taipumuksestani maanviljelyyn olen minä sangen
tiedonhaluinen, minussa hehkuu himo saavuttaa tietoja, jotka
voisivat tehdä minusta monipuolisemmin kehittyneen ihmisen kuin
minä olen, ja jos te kirjoitukseni johdosta pidätte minua töykeänä,
pyydän teitä sentään uskomaan, ettei minun sisällinen ihmiseni
ole raaka.
Äitini ja minun kesken vallinnut sydämellinen väli on minuun
varmaan paljon vaikuttanut. Sanotaanpa, että ken on ollut hyvä
poikana, hänestä tulee kunnollinen aviomieskin.
Vaan eihän maksa vaivaa puhua! Minusta on perin mahdotonta keksiä
oikeita sanoja. Sitä paitse on minussa jotakin, joka tahtoisi
tunkeutua esiin, vaan jota minä nyt vielä vähän aikaa pidän
aisoissa. Minä olen käytännöllinen mies enkä salli mielikuvitukseni
liehua kaikkialla perässäni.
Hyvästi vähäksi aikaa!
_B. O._"
Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli
nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä
päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja
päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin
katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen
mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät
takanaan. -- olihan hänellä oikeus uneksia.
Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi
jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei
hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan
osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta
hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla
tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän
houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin
mahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle
suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot,
onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän
antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija
juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen
kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan
hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.
Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon
tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin
täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi,
viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja
hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta
tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes
huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän
vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä
tunnetta toiselta puolen.
Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin
muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän
ollutkaan kaunis -- jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen
-- niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on
sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli,
joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen
vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen
ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja
hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.
Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina
huomiota herättävä.
Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse
tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä
kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin
lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät
kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone
ympärillänsä. -- Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin
Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän.
Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista
pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan
tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun
ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä
ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin
hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys,
kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan
koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja
hän oli väsynyt ja tyytyväinen.
Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala
tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli
mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän
mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että
tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan
suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti
kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan
jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla.
Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, -- siinä oli jotakin,
joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun
ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli
vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään
miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi
sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön
himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena,
vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä
vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin
julmuuden, -- siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä
nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa
kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä
arvostella.
Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan
olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan
yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta
lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli
tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena
vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut
vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä
mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä
näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester
pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.
2.
Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi
kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka
aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä
vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli
kymmenen piti Börjen tulla.
Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin
toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta
huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa,
valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne
astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana
ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät
suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi
esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli
kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut
likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka -- niinkuin
kädetkin -- eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun
ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.
Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja
lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä
vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan
hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä
luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka
liikkeessään.
Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu
korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa
jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen
hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja
olivat hentoja kuin hieno untuva.
Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä.
Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä
pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko
suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista
pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä
rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.
Kaikki viittasi siis kihlaukseen.
Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan
jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys
vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain
tavatonta olevan tekeillä.
Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja
yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja
ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman.
Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi,
että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.
Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!
Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat
auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut -- se oli matala
miesääni -- eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät
huoneen kautta.
Vieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan
appivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa
tyytyväistä hymyänsä.
Odotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän
yhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine
erityiskohtineen.
Puku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista,
-- jotain raskasta ja jäykkää.
Hän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa
tuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.
Istuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti
hymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi
pitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli
nähtävästi enemmän hämillään kuin hän.
Kaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta
tekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan.
Vaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli
tuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu:
mustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla;
tasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta
löytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten
oli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden
mustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin.
Silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti
näyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli
hänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään
kujeellisilta.
Kun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä
äkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi
pyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää
talouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.
Tukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.
"Noh?" sanoi mies.
"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?"
Marianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin
nurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat
istumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän
valossa.
"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan
tuttavia," sanoi Börje, "sillä, jos me yksinämme rupeamme
seurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina
meidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin
täytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea
mahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi
seurata."
Tämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta
Marianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki
miellyttävän vaikutuksen.
"Kyllähän se on totta," lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla
viheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.
"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että
voimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja
vilpittömyys voisi syntyä välillemme."
Oli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja
hän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen
mielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta,
monta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten
vallan toisin kuin hän oli odottanut, -- ei mitään kiihottavaa
mielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.
Äänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi
hänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne
ei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.
"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin?
Koska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme,
on luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä."
Marianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.
"Niin niin," sanoi Börje vakavan leikillisesti, "kyllä semmoinenkin
tulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene
vallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella
puolella."
Kummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.
"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme
seurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä."
Toista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko
tämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä
sormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.
"Nyt olen _minä_ puhunut," sanoi Börje suoralla, leikillisellä
tavallansa.
"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme
kuin nyt, menemme kihloihin," sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi
tietämättä minkä tähden.
"Oh, minä ymmärrän!" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten
silmänräpäyksen etsivän sanoja, "minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan
eikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme
keskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä
muusta siihen suuntaan puhuttukaan?"
"Kyllä, mutta" -- -- --
"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua
vastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin --
sellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun
täytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte
te, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt
välillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?"
"En tiedä," vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan
vetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin
hän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen
ikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut
tuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.
"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne," sanoi mies nojautuen
tuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, "meillä talonpojillakin
voi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota."
"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat
pelästyksissään.
"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret
sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin
hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja
jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain
hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."
Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen
alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat
hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä
näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla
vihainen.
"Ja ellei siitä mitään _voi_ tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein
väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."
Toinen säpsähti. -- Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen
tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.
"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.
"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja
nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy
kohta kun sisään astuu."
Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän
punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia
sormiensa välissä.
"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.
"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.
"Te laulattekin näen mä," jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa,
"olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä
Hallstorpissa."
"Ette siinä mitään kadottanut," vastasi Marianne sainealla äänellä,
jonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului
kadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti
poikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen
sijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja
neuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja
lörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka
varmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.
Hän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan
akkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.
"Viihdyttekö hyvin maalla?" alotti mies uudestaan.
"Ei. sitä ei voi kestää!" huudahti toinen epätoivossaan.
"Minä tarkoitan _tätä_!"
Marianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.
"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?"
Marianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten
aina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen
liikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä
äänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä!
Börje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat
kätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi
hän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.
"Älkää olko pahoillanne."
Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.
Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, -- Börje näytti kauniilta
mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla
hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen
vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia,
tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei,
vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka
suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja
ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä
hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin
jokseenkin valmiina nauramaan.
Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko
elinaikansa.
"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.
"En tiedä -- niin, jahka ne tulevat kirkosta."
"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen
kannatteleman ovenvarjostimen alta.
"On."
"Onko sulla sisaruksia?"
"On kolme veljeä."
"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."
"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni."
"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka
hakee pensasta," sanoi mies nauraen. "Tarvitaan tottumusta
kihlattunakin olemaan."
Marianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen
kamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa,
että mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.
"Kaunis huone sinulla onkin!" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle.
"näin somaa ei ole minun kotonani."
"Kyllä me siellä saamme hauskaa," sanoi Marianne lohduttaen.
Hän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä
pannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein
sydämen halusta.
"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen
kanssa?" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä
haluansa kiusan tekemiseen.
"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu
sulhasmies."'
"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet
hankkiakseni?"
"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä,
ei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!"
Börje kävi totiseksi.
"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko
todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."
"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."
Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin
silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli,
joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä
erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.
"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen
hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. _Jos_ sinun
kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet
sen nyt."
"Minä en _voi_ kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia
sanojansa.
"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin
naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta
löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten -- -- --
vastaisuudessa -- -- -- ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin
helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös -- -- --
olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi -- -- -- ei,
minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä
minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi,
vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja
jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu -- -- -- ei, minä
tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi -- niin, sinä ymmärrät, niin
älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. -- Omasta
tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."
Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla
liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä
ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan,
vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan
samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri
kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.
"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme
kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."
Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja
rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot
olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka
niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän
luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa
teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi
parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut
näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin
onnelliseksi kuin nyt.
Elämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema
maisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti
alkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi
salannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi,
kuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun
sulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen
toisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän
välillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he
olivat yksi ihmispari.
Heidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse
oleminen tuntui nautinnolta, -- elämän suuri, raitis ilo, että oli
olemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä
suuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka
tyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys
tiesi kertoa.
Sitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi
rouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja
vetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.
"Sinun vanhempasi," sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli
lankeamaisillaan hänen kasvoillensa.
Ajatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja
kihlausilmoitus ja kihlauslahjat!
Börje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja
hän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa
Aatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän
hänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.
"Niin, tule," sanoi hän.
Ja Börje seurasi.
3.
Sinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä
sormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje
olikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun
sen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin
vallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.
Kun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa
luona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka
tahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.
"Hys," sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään,
"Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä."
"No saakeli soikoon!" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin
ylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.
"Kuinka tämä on tapahtunut?" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas
valkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita
hiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.
"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies
säännöllisesti kosinut."
"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä," sanoi nuorempi, joka oli
vaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi,
"mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista."
Samassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi
sisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.
"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?" huudahti hän ja hämmästyi
nähtyään kaikkien kasvot totisina.
"Marianne on kihloissa," ilmoitti nuorempi ylioppilas.
"Puh -- se oli kumminkin sitä!" huudahti viimeksi tullut päästäen
vihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: "tekihän
Marianne siinä viisaasti."
"Onko hänellä mitään?" vanhin puhui.
"Rikas," sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.
"Hih!" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea,
lyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen
näytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.
"Mitä miehiä hän on?" kysyi tummaverinen.
"Hän on maanviljelijä," vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin
peläten jonkun kuulevan.
"Mitä Marianne _semmoisen_ kanssa. Hän, joka on niin sievä," äyhkäisi
koulupoika.
"Sinä olet tyhmä," nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.
"Semmoista _sinäkin_ puhut -- puupää -- navettapässi!" huusi nuorin.
"Vaiti!" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina
toteltaisiin, joka harvoin tapahtui.
"Hän jää tietysti päivälliselle meille?" kysyi Kaarle, joka ajatteli
vaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli
anteliaasti jaellut.
"Se on luonnollista," sanoi äiti, "hän jää tänne tietysti koko
päiväksi."
"Mitäs isä sanoo?" kysyi tummatukkainen poika.
"Isä on hyvin iloinen."
"Onko hän todellakin niin rikas?"
"Enemmän kuin satatuhatta kruunua."
"Eihän tämä vaan ole -- poika seisahtui ennenkuin lopetti --
petkutusta?"
"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot."
"Hyvä! se oli edes jotakin."
"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen
minä," sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle
valmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta
pitää huolta.
Vierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse.
Aika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi
salaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa,
Mariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja
liikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että
selkääkin saattoi karmia.
"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi
siellä Tomtössä?" sanoi kamreeri.
Marianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he
koettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan
kädestä kiinni.
"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut
tyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, --
kun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden."
"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?"
"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta
liikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan."
"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?" sanoi Marianne
aivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin.
Pitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella
kysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.
"Noo, minä lueskelen."
"Mitä sinä lueskelet?"
"Enimmäkseen sanomalehtiä."
"Onko sulla niitä paljon?" kysyi appivaari.
"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän
Uutiset."
"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?" sanoi kamreeri.
"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa", sanoi Börje
jonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.
"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?" sanoi Marianne.
"Niitä minä en koskaan lue."
Nyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin
puettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin
kokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät
kenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan
eteenpäin.
Kaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: "Patruuni Olsson --
vapaaherratar Stjernklo."
Börje lensi tulipunaiseksi kuullessaan "patruuni"-nimen.
Tuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän,
jonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa
aloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä,
katkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin
että nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.
"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?" sanoi Marianne.
"Harvoin, minulla ei ole aikaa."
Mariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat
uteliain silmin lankoansa.
Muuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä
lisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä,
kokkapuullansa osoittain tietä toisille.
Rouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa.
Häntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että
Marianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että
Marianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi.
Palvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja
tottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa
emännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti
vapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi
viinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.
"Anteeksi, minä en ryyppää."
Isäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!
"No, ehdottomasti raitisko?" sanoi hän ilmaisematta vähääkään
vastenmielisestä hämmästyksestään.
"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen."
"No, me sitten", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle
vanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.
Kamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen,
raittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli
kuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä
kirjatoukkakin!
Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli
eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja
hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa
ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että
jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä
pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa,
osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.
Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka
ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja
iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen,
heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän
esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei
voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei
ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla
ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä
pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli
välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään.
Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä
oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita
silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä
päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen
ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan
onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan
koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi
lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän
pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja
sekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa
oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu
neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät
ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat
kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen
kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei
koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti -- hopeahaarukasta
ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, -- voi tuntua inhottavalta.
Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli
karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin
koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä
kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin
isänsäkin, -- hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se
siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa,
luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän
oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli
saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.
Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin
kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää,
jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut
aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille
päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle.
Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla
näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille
ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin
vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti
erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine
silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa.
Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman
ilveellinen.
Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä
naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin
hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten
veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen
vaatteensa olivat tummaa kangasta.
Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja
katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui
siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä
voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat
-- -- Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno
taivuttaminen -- ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan
yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään
puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä
apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi
ollut vallan häpeällistä.
Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien
lausumisena ja lasien kilinänä.
"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä
sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.
"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."
"Tämä on koko joukon parempata."
Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta
mausta. _Siitähän_ voi jotakin tulla aikaa voittaen.
Huuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.
Kamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos
Börje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi,
kuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.
Tyhmempihän sitä voi olla.
Puolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään
illallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti
helpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren
länninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin
selkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli
laskeutunut kaikkien kasvoille.
"Qvod bonum, faustum felixqve sit!"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten
käsiänsä mennen jälkeen.
"Vaiti, hän voisi kuulla", sanoi Kaarle.
"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä."
"Hiljaa pojat, saatte tupakkia", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma
tukka.
"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?" sanoi kamreeri,
"pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa.
Kuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni."
Puhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti
tuomaan, mitä oli pyydetty.
"Äiti, kakku taikka appelsiini --." Marianne kallisti päätänsä ja
ojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.
"Älä kerjää, Marianne, vaan jos sen teet, niin kerjää vähän mullekin!"
huusi Hakvin.
"Tuo herra on valmis uhraamaan ruumiinsa ja sielunsa leivoksien ja
sikaarien edestä", selitti Waltteri.
"Juuri kuin olisit itse mikään muonan halveksija!"
"En minä ainakaan polta kasakkaa."
"Oletko _minun_ nähnyt kasakkaa polttavan?" riehui Hakvin vallan
tulipunaisena tämmöisestä loukkauksesta.
"Eipä se ole paljoa parempaa ollut."
"Voi olla yhtä hyvää kuin se, että sinä poltat kahdenkymmenenviiden
äyrin sikaaria, joita kiusaat tovereiltasi etkä ikänä maksa takaisin",
ärisi Hakvin. Hän oli niin ilkeä, ettei huolinut siitäkään arasta
seikasta, että uusi lanko oli saapuvilla.
"Hiljaa, poikaseni, muutoin et saa mitään makeisista", sanoi isä
hyväntahtoisesti.
"Ah" -- Hakvin vetäytyi nurkkaan kuin muriseva koira.
"Odotetaanpas vaan kunnes äiti tulee, kyllä hän sitten on iloinen, kun
saa ryömiä taas esille", sanoi isä nauraen ja laski kätensä kummankin
vanhemman veljen olkapäälle. "Katsoppas Börje, nämä kaksi piskuista
tulivat yht'aikaa ylioppilaaksi viime kevännä. Eivätkö ne ole
aikapoikia? Kaarle on kahdenkymmenen ja Waltteri yhdeksäntoista
vuotias. Meidän lapsemme ovat syntyneet kaikki vallan yhdessä rypeessä.
He ovat kaikki tyyni yhtä vanhoja melkein. Ei vaan, _ei_ Hakvin, hän on
vaan kuusioista vuotias, vaan ensi kesänäpä ehkä hänkin hankkii valkean
lakin itselleen."
"Vai niin", sanoi Börje välinpitämättömästi.
"Nii-iin, kyllä hänessä on pontta, vaikka mieli kuohuukin sangen usein
väliä reunojensa ylitse."
Kamreeri löi Kaarlea olkapäähän.
"Tässä on lääkärin alku, ja tuosta tummatukkaisesta tulee lakimies.
Näinä päivinä lähtevät he täältä Lundiin. Kenenkäs kanssa tuo pieni
sitten saa jankuttaa?"
Tuo pieneksi kutsuttu oli jo ennättänyt muuttua hyväksi. Hän halasi
isää kaulasta ja he rupesivat kävelemään edestakaisin laattialla.
"Marianne, kuules, tuo vapaaherratar lienee oikea ylimys", sanoi Börje.
"Hänen isänsä oli nahkuri ja hänen nimensä oli Eskilsson. Hän oli
hirmuisen rikas ja parooni oli hirmuisen köyhä, siinä on koko historia
ennen häitä. Kun on nähnyt hänen kasvonsa, tietää myöskin häiden
jälkeisen historian. Parooni raukka -- hän sitten pääsi siitä vihdoin
ja viimein ja se oli vallan hyvä hänelle, sillä hänellä ei ollut liian
hauskaa. Hän sai ristineen ajella vaunujen jälessä."
"Minä olisin antanut hänen mennä maailman loppuun saakka vaunuineen,
vaan en itse suinkaan olisi seurannut", sanoi Börje.
"Parooni voi kuitenkin vallan hyvin, hän _söi_ itsensä kuoliaaksi",
sanoi Waltteri katsahtaen ilkeästi Kaarleen.
"Hän söi suuren osan vaimonsakin rahoja", lisäsi isä.
"Mutta eikö häntä mahda olla ikävä pitää luonaan?"
"Ei suinkaan, hänellä on vielä kylläksi varoja maksaa kaksi kertaa niin
paljon kuin muut vuokralaiset", vastasi kamreeri, "hän on paras
äidillämme."
"Näetkös, Marianne", sanoi Börje hiljaa ja kumartui eteenpäin, "minä
olen vakuutettu siitä, että jollei hänen nimensä olisi ollut Eskilsson
eikä hänen isänsä olisi ollut nahkuri, niin ei hän läheskään olisi niin
kopea kuin nyt."
"Kuinka niin?"
"Onnen kohottamien kanssa käypi siten usein. Senpätähden minäkin olen
niin peloissani."
"Minkätähden sitten?"
Börje ei vastannut, katseli vaan häntä kasvoihin ilkamoiden. Hän ei
tahtonut lausua lempisanaansa: -- talonpoika.
Ja samassa tuli rouva Björk tuoden viiniä ja appelsiinejä.
Vähän ajan perästä sanoi Börje jäähyväiset ja lähti ravintolaan, jossa
hän asui.
Hänen mentyään katselivat perheen jäsenet kysyvin katsein toisiansa.
"Noh, oletko tyytyväinen Marianne?" kysyi Kaarle.
Marianne seisoi pöydän vieressä ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena
kirjailtua pöytäliinaa.
"Tietysti, eihän minun muutoin olisi tarvinnut suostua. -- Etkö pidä
hänestä?" lausui hän kääntyen Waltteriin, joka oli perheen ennustava
tietomies.
"Kyllä maar, näyttääpä hän siivolta." Äänessä oli jotain myöntyväistä.
Marianne tiesi veljensä pitävän parempana jotakuta tieteellisesti
sivistynyttä miestä tai ainakin jotakuta, jolla olisi ollut
toisenlainen käytöstapa. Marianne tunsi hieman nöyryytystä, eikä Börje
ollut hänestä enää sama kuin aamupäivällä. Hän ei voinut olla asiata
ajattelematta toisten kannalta.
"Minä pidän hänestä oikein paljon, se on varmaa," sanoi rouva Björk,
"eihän se mitään tee, vaikkei hän olekkaan keikailija, kyllä hän sen
vuoksi voi olla hyvä."
"Ja kyllä hän sievistää itseänsä, siihen hänellä on varoja," sanoi
Kaarle.
"Minä taas olen vakuutettu, että hän on oleva hyvä meidän pikku
Marianneamme kohtaan," sanoi isä.
"Ja ajatelkaamme kuinka sinun luonasi saamme syödä maamansikoita
sokurikerman kanssa!" sanoi Hakvin ja nyhkäisi Mariannea kylkeen.
4.
Oli seuraavana päivänä. Aamulehdessä oli ilmoitus; niin pian kuin
Börje tuli, vaihdettiin sormuksia, ja aamiaisen jälestä juotiin lasit.
Sitten meni kukin suunnalleen, ja kihlatut jäivät yksikseen. Ja
puolipäivä-junassa piti Börjen lähtemän. Hän ei voinut olla kauvemmin
poissa kotoansa.
Marianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje
ratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja
voimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia.
Toisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli
samalla turpeavartaloinen ja voimaton.
Mariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut
vaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan
pirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla.
Hänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa
oli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.
Hän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen
mielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää
rakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän
tiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi
voivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli
siinä, että hän "piti hänestä," "piti arvossa" häntä. Sillä jos
Marianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi
siihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei
saanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi
mieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä
ollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta.
Silloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja
jokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen
tunteen.
Sentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan
paksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä,
luotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka
ystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas,
taajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä
itse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja,
muutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo
käsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne
ojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli
niin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.
"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea," sanoi hän, ikäänkuin
tyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, "vaan sisäpuolelta se on kova."
Börje käänsi kätensä.
Marianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän
olisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita
ihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! -- -- -- Hänen
silmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.
"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa
ja vastasi siis:
"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä."
"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä
tarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta
pitäisin, kuten välistä tapahtuu."
"Onko sulla ollut sellainen ystävä?"
"On."
Börjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät
katselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja
päiväpaistetta.
"Kerro minulle hänestä," sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla
jotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden
määrätöntä halua saada, -- kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.
Börje veti savupilven sikaaristaan.
"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys," sanoi hän, "se oli
luullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on
toisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös,
olen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta
tunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me
olimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin
vierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli
minua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että
hän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha."
"Mikä poika hän oli?"
"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin
herraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona,
joka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme.
Hyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori
ylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana."
Marianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä
oli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.
Börje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan
nähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut
katsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman
ruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän
huomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.
Olihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla
hänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut
mitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.
Kiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä
kertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä
oli tullut sanotuksi.
"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö
pojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä
kysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan
välissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli
suuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa
melkein, että tämä juuri veti minua häneen."
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja
melusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli
viluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja
sitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän
leikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista,
hän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt
pienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se
vallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.
"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan
hänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun
mielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja
Pauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä
hän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä
näin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka
kouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun
eväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä
hänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa
kuin minä. -- Sillä tavalla se kävi.
"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni,
näen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka
hän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina
pikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun
mielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina
mielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen
komeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa! Se oli viimein
kulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan
pumpulikudoksen päällä -- ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja
kyynäspäistä. -- Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias,
panivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten
pantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin!
Minä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt,
vaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua
selkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää
hiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut,
kuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän
oleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen
olennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli
niin omituista puhua hänen kanssansa. Sieluineen ja ruumiineen oli hän
antautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli
selväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran
tuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas
ja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein
tervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena. Minä taisin
maata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen
ylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä
mielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä
kaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!"
Börje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.
"No, kuinka kävi?" sanoi Marianne.
"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan
aikaa -- useita vuosia."
"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?"
"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla."
"Etkö tiedä sitä?"
"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin
tämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen
mummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka
siivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti
oli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta
kuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä
ikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin
silloin kansanopistossa. Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli
murheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin
hänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän
rahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta
hän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan
muutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli
ylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli
hän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon. Silloin
keikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille."
"Vai meni hän naimisiin!"
"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian,
joka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta."
"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?"
"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana
lähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä
ole ketään, kelle kirjoittaisi."
"Missä luulet hänen oleskelevan?" kysyi Marianne, joka alkoi tulla
uteliaaksi.
"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti."
"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?"
Heidät keskeytti rouva Björk, joka astui sisään salaisesti
kurkistettuaan, ettei tullut häiritsemään mitään arkatunteista
kohtausta kahden kesken.
"Börje, onko se sinun täyttä tottasi, että matkustat
puolipäivä-junalla?" sanoi hän.
"On, äiti hyvä, se on aivan välttämätöntä. Minä en voi viipyä. Ja minä
toivon, ettei viivy kauvan, ennenkuin minun ei enää tarvitse lähteä
pois Mariannen luota, minä tarkoitan ennenkuin hän on kotonani
Tomtössä. Vai kuinka?" Hän kumartui alas ja katseli Mariannea, joka ei
vastannut. Tästä ei ollut niin suloista puhua häistä kuin kihlauksesta.
"Niin, minun pienet kyyhkyläiseni," sanoi rouva Björk iloisena kuten
aina, "minun on todellakin mieleni paha, että täytyy häiritä teitä,
vaan minä teen sen vallan käytännöllisistä syistä, joiden johdosta
minun anoppimuorina täytyy tiedustella Börjen mieltä. Niin esim.,
milloin olette ajatellut häät pidettäviksi?"
"Minä soisin mielelläni pidettävän ne Marraskuussa," vastasi Börje,
"vaan en ole kysynyt Mariannelta."
"No, mitä sanot?" Äiti kääntyi tyttäreensä.
"Siitä saavat äiti ja Börje keskustella," vastasi tytär hieman
väsyneenä ja alakuloisena, vaan hän pienessä alakuloisuudessaan halusi
ainoastaan muiskua, ulospäin pistettyihin huuliinsa ja otsalleen, jossa
näkyi semmoisia, jotka olivat ryppyjä olevinaan.
"Ei, lapsikulta; se ei ollenkaan sovi," sanoi äiti päättävästi, "kyllä
sinunkin täytyy sanoa tahtosi, senhän voit ymmärtää."
"No siis, Marraskuun lopussa."
"Minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa käytettävänä," sanoi rouva,
"ja sentähden täytyy minun tiedustella sinulta, Börje, mitä sinulla on
talouden alalla ja mitä ei."
"Ah, äiti hyvä, minulla on luullakseni kaikki, mitä tarvitaan, ja mitä
puuttuu, voin hankkia; älkää niiden tähden ruvetko aivojanne
vaivaamaan. Äitini on hankkinut minulle sänky- ja liinavaatteita niin
runsaasti, että tuskin tiedän mihin enemmän sovittaisin, jos niitä
vielä tulisi lisää."
Rouva Björk siunasi sydämmessään tuota talonpoikaisvaimoa, sillä hän
tunsi liian hyvästi miehensä raha-asiat, että olisi voinut
pöyristyksettä ajatella näitä kaikkia menoja ja kuinka olisi
mahdollista lainata rahoja niihin kaikkiin.
"Kaksi huonetta ovat ilman kaluja," lisäsi Börje, "vaan ne panen minä
kuntoon heti, kun Marianne on käynyt siellä ja lausunut ajatuksensa
asiasta ja esineistä. Milloin saan teitä odottaa sinne?" Hän kääntyi
puoleksi Marianneen ja puoleksi anoppiinsa.
"Ah, se oli totta!" huudahti Marianne, "neljäntoista päivän perästä
olen minä nuodetyttönä erään serkkuni häissä. Silloinhan on selvää,
että sinut kutsutaan minun parikseni. Muista se."
Börjen kasvot näyttivät hullunkurisesti närkästyneiltä.
"Mitä hittoa se noita ihmisiä koskee, jos minä olen kihloissa sun
kanssasi!"
"Kyllä, se koskee koko sivistynyttä maailmaa, ethän sinä olisi muutoin
ilmoittanut sanomalehdessä. Ja se merkitsee niin paljo, että sinä olet
nyt hyvä ja esiinnyt loistavasti, kuuletkos!"
Leikkipuheessa oli enemmän totta, kuin äänestä olisi luullut. Marianne
oli salaa peloissaan, kuinka vapaasti hän voisi käyttäytyä tällaisessa
juhlatilaisuudessa. Jonkinlaisella tuskalla laski hän lukua mielessään,
oliko Börje nuorin morsiuspojista, jolloin hänen olisi täytynyt pitää
puhe nuodetytöille, vaan kaikeksi onneksi oli morsiamen veli nuorempi.
"Sinun täytyy varmaankin olla valkoisissa," sanoi Börje, "minä olen
varma, että semmoinen puku sopii sinulle tavattoman hyvin. Sinun
muotosi tuntuu, kuin sopisi sille ainoastaan harso ja pitsit."
"Oh, sinä vekkuli! Sinulla on tapana tarkastella naisten pukuja!"
huudahti Marianne iloisesti hämmästyen, ja hänen silmissään leimahti
niin, ettei Börje ollut semmoista ennen nähnyt.
"Niin," sanoi hän, "se on totta. Minä katselen mielelläni hienosti
vaatetettuja naisia, minä en koskaan voi päättää, mitä heillä on yllä,
mutta minä tiedän aina, onko se kaunista vai ei. Ja häissä ovat valkeat
länningit minun mielestäni kauniita, se on niin puhdasta ja juhlallista
mielestäni ja sopii oikein hyvin semmoiseen tilaisuuteen. Aivan valkea
puku ja nuoret viattomat kasvot -- ne ovat jotain nuorta, jotain
hurskasta, eikä kuitenkaan tarvitse turmella iloaan sillä, että näin
vaatetettu menisi luostariin."
Hän nauroi vähäsen, ikäänkuin ujostellen omia sanojansa.
Rouva Björk katsahti häneen vähän kummastuneena. Ehkei hän sentään
ollut niin sivistymätön, kuin luultiin.
"He aikovat menetellä meidän aikaisella tavalla, että kaikki
juhlallisuudet tapahtuvat ennen häitä, sillä nuori pari lähtee matkalle
kohta vihinnän jälkeen," sanoi Marianne. "Minun valkeata hamettani sinä
et siis saa nähdä, ennenkuin vasta lopussa. Ensimmäinen ja komein
pääjuhlallisuus on tanssijaiset majuri Follmerin luona. Ne ovat, kuten
olen kuullut, ensi keskiviikosta kahdeksan päivän kuluttua. Siihen saa
oikein ponnistaa neroansa ... sehän onkin jokaisen rouvaksi aikovan
velvollisuus! Niin, niin, minä luulen kyllä saavani kokoon jotakin,
jota voi näyttää. Huomenna valitsen kankaan. Sinistä, kuules! Eikö
niin?"
"Kyllä, sininen on kaunista tuon vaalean tukan rinnalla," ja Börje
katseillaan silitteli hänen hiuksiansa.
"Ja sinä et saa vilaustakaan nähdä minusta, ennenkuin perillä. Et --
kuuletkos sinä!"
"Vai niin, sinä tahdot huikaista silmäni!... Vai sinistä? ja sitten
pitäisi sulla oleman hopeata. Oletkos nähnyt eräänlaisia rannerenkaita
muinaispohjolaiseen tapaan, hopeaisia kullattuine korkoteoksineen ...
tiedäthän? -- ja niihin on sovitettu tahkotuita teräsnauloja."
Äiti ja tytär olivat ihastuksissaan. Tiesipähän jotakin! Voi toki,
kuinka helpottavan huokauksen keralla heidän kaikki ennakkoluulonsa
pakenivat! Hän ei ollut, kun kaikki pääsi ympäri, läheskään semmoinen
moukka, kuin he olivat pelänneet.
"Ah, ne ovat kauniita!" huudahti Marianne mielissään.
Börje ei puhunut mitään, hän vaan nauroi.