Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli
matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että
hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut
nähnyt.
Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä
kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua.
Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois
suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään
pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä
iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan
hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.
Arola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja
pitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin
tavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui
näin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran
vielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan,
oliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan
vastauksen.
Mutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista
miellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin
suurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot
siihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa
hytkähteli.
— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on?
Miksi sinä itket?
Mutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain,
kiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.
Arola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä
puhuttelemaan.
— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?
— En... en... ole... sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen
tukehdutettu vastaus.
— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?
— Se on... kuollut... lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.
Ja taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.
— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta
sanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja
alkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän
aikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että
siitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata
Leenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä
aikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja
tylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt
Arolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi
tilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun
pikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki
lastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta
vihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja
tuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen
vihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota
samaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan
käsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei
hän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että
oli paras jättää hänet ja lähteä pois.
Kotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi
Leenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.
− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu
mitään?
Arola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan.
Ja tarttuen hänen käteensä sanoi hän:
— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin
toiste.
Silloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.
— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken,
vaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.
— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi
Arola nyt mielipiteensä.
— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta,
— puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä
ja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka
se oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen
näköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.
— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?
— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on
niin viheliäistä.
— Viheliäinen on oikeastaan ihminen...
— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin
viheliäisemmäksi, kuin se on.
— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada
elämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.
— Niin täytyy, jos vain voi.
— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla
ei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on
siihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus.
Velttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä
ennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.
— Ja millä lailla voisin minä päästä?
— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen.
Ihminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää,
vaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia
näyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin
jotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä
voit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.
Siihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet
unhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja
rohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän
huomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja
tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti
puhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko
tunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta
ja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle
olleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia,
välttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa
kaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen
oli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää
ollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle
ehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta
seuraavasta syksystä...
Näihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli
nyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti
tasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle
kuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää
kalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin
maaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä
he voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.
Leeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja,
missä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas
lupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta
puolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon
hankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan:
tyytyväisyyden, ilon ja onnen.
Ja näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken
ystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen
ajatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus
entisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin
Arola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai
häneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.
— Muistatkos, Leeni, sen kerran?
— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin
katunut!
— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?
— Tämmöisellekö kuin minä?
— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä:
sinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.
Ja ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä
Arolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään,
hänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan
valuivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan
ei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He
ymmärsivät toinen toisensa sanoittakin...
Rauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni
kajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja
uusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle
sydämelle.
Heidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.