Tampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä
rouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria
toiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto,
joka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi
oli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen
ääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka
ainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa
henkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli
saavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.
Itseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen
saavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä
aina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen
kanssaan.
He olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja
asettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton,
mutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.
Siellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä
oli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen
ja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta
hänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat
luonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli,
sanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli
vievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle
itselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota
vaille hän siihen saakka oli jäänyt.
* * * * *
— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään,
palattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä
askartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen
kirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.
— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, —
vastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen
Leeniin.
Tämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse,
heitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa
hänen päätään vastaan.
Arola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja
kiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.
— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin
sanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan
syvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä
suudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen
suloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi,
mielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella
povella.