— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun
hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.
— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.
— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta
samaan sävyyn.
Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja
kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen
hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän
asioistaan, ellei... ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut
mahdollista.
— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.
— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.
— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se
oli vahinko.
— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli
Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.
— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni
parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän
niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.
— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.
— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa,
mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä
jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui
niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti
kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.
— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen
elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja,
— toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä,
kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut
uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu
siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä
kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla
yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta
huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään,
jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla
vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin,
että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan
häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa
ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän
ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista
syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan
sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin
vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen
avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin
puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi
puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli
millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen
kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana
päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.
Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle
pitkäksi aikaa.
Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja
rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää
Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei
mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita
olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.
Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen
onnettomuus?!