VII.

Se omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen

odottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä

jälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt

tuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan

oli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa

käydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut

hälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin

tuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli,

antaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen

elämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa

lankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa

vilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko

oli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta

kuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt

oli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan

mieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä

kunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet

vaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli

lukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin.

Siinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja

hänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti

Leenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada

Leeni ainakin "toistaiseksi" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa

täyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään

voi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli

tehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä

siitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla

siihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: "ei"

ja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut

Helsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen

johdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta,

mitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset

tapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.

Leeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten

tunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan

sysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi

vaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä

suhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut

tavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli

rikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän

käydä häntä muka onnittelemassa ja siten "sopia" hänen kanssaan.

Jälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa

tapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka

olivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.

Tämä puoli — hänen "sisunsa" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä

ja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää

ajattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos

tapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa

hän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän

aikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa

otaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä

lykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin

naisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut

olla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona

niiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta

juuri silloin voi saada.

Puolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension

central’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa,

missä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.

Martan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän

näki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä

hyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta

veti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia

makeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden

jälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että

he näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki

entiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin

onnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin

kunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä

Martan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista,

joka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä

istui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina,

pitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka

oikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät

ruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo

eräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei

tuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt

ja voimistunut.

Kaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän

ja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän

tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan

täytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä

olisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä

varten oikeastaan oli tullut.

Leenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli

puhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.

— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En

minä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään

Anttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.

— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan

asian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia

sinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi...

— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — "Sukulaisista suurin vastus",

sanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin

maksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä

se Antin rakkauskin on.

— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?...

— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on

niin kiltti, niin kiltti!

— Sehän on... hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja

omituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.

— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein

iskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean

antamaan laulutunteja.

— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni

— No, en tiedä... vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni

sitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein

hyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.

— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.

— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.

Leenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli

pilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta

tämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo

horjuva?

Leeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui

näin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen

itseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein

mahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.

Ensiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin

laihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin

ennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin

korostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.

— Mitä se merkitsi?

— Äitihän kuoli viime kesänä.

— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.

— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.

— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.

— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?

— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.

Leenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli

alunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja

nyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta

toisekseen juuri suuresti ihmetteli.

— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.

Leeni hymähti.

— Eihän sitä aina voi olla samallainen.

— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!

Leeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.

— Ei minua mikään vaivaa... Ei minulla ole mitään kerrottavaa, —

vastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein

vihaisesti.

— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin

vilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen

hyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.

— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään

pyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.

Tämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä,

yllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi

puhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla

Martta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama

Martta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja

onnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen,

niinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja

onnettomuudessaan.

— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä

suinkaan mitään pahaa tarkoittanut.

— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin

suusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui

hänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.

Samassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: "Anteeksiantaminen on

rakkauden suurin merkki" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli

kuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja

samassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.

Keskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja

päivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi

sekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan,

oli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut

taaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään

puhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona

käymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut

häntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.

Yksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen

piti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut

nähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.

Leeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin

sormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut

sanaakaan.

— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä

naivisti.

— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista

äänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi

sanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja

selitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan

iloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.

Kun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä

näki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa

kohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi

tukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.

Leeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä

junassa matkusti hän Kiloon.

* * * * *

Aavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi

soittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä

olikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen

pois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin

puristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti

päätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.

Ja meni sisään.