VI.

Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä

seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.

Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon

kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että

hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua

hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti

palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin

nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin

asumaan.

Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää

ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa.

Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin

aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri

ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti

häntä aika ajoin kovin.

Käydäkö Martta Hinnermon luona?

Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan

tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista

tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen

kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen

luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys

saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi.

Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä

ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko

sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta

Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta?

Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla

sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän

olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta

siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt

Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä

toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa

ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.

Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja

puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä

kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun

hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin

olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan

ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.

Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon

välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan

pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin

häneltä.

Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen

sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi

palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti

monta päivää peräkkäin.

Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä

ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei

suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui

Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon

kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö

mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi

Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä

risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi

Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin

katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua,

pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka

tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin-

ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon

portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.

— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä

katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?

— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai,

niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, —

vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —

— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. —

Mennään tännepäin!

Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin

Vanhan kirkon puistoa kohti.

— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla

seisoit?

— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. —

Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.

— Missä sinä nyt sitte asut?

— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin

vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä,

ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni

astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin

kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä

aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa,

että olen sairas.

— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä

sitte?

— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, —

jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan

he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat

astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin

voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin

heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon

vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä

menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana

heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti

ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että

he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen

saakka olleet.

— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. —

Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.

— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni

edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään

aikaan.

— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.

— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä

etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle

virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän

ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin

häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti.

Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.

— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki?

— kysyi Arola.

— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. —

Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin

sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja

lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka

tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin

minuun teki sen vaikutuksen.

— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.

— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä

hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto

on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki

anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.

— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.

— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida

olla.

— Mutta voi tulla.

— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.

— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit

tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.

— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, —

sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani

sen näköhäiriön minussa synnyttivät.

He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston

laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä

masentavasta aiheesta toisaanne.

— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin,

Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään

kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää

maasta pois, niinkuin uhkasit.

— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.

— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.

— Se saadaan nähdä huomenna.

— Kuinka niin?

— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen

Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista

pienten lasten vatsatautia.

— Niinkö?!

Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan

ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he

miettivät itsekseen.

— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta

huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. —

Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?

— Tietysti.

— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.

Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:

— Etkö tarvitse mitään?

— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.

Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle

sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.

— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi

Leenin kädessä.

— Olen.

— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, —

penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.

— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.

— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa

hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän

on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy

voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää

huolta, — puhui Arola innostuneesti.

300

— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!

— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!

Sen jälkeen he jälleen erosivat.