IX.

"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja

sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt,

sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata

hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta

muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä

olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille

uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan

liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan

valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka

oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut

tulisivat olemaan.

Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan

tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita,

niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan

lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti

häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat

eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan

joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle.

Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli

tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla

jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.

Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon

tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset,

käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä

tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin

semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte

tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki

hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi

hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada

pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli,

kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne,

että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi

sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla

saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä

aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä

ankarinta taistelua.

Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä

astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä

kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa

huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka

ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä

kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa

varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia

hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen

parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin

pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli

myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä,

vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan

oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli,

mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo

oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan,

olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään

hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi

liian kauan.

Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin

hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta

eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista,

joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei

koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita

hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä,

innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä

enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.

Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan

ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä

päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.

Ja se "ensi-ilta" tuli.

* * * * *

Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti

ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän

sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi

hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen

vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan

johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin,

niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin

ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa

kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon

enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".

Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen

jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat

vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle,

jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta

tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja

muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri

viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä

läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa

seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä

esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.

Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei

täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön

torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella

huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat

rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi

hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen

esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.

Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut

aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki

nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi

siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka

pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille

vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut?

Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi

saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua,

oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti

paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.

Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet

laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle

Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä

läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä

ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa

autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti

hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille

viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti

paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa

toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa

rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi

paremmin kuin ensimäinen.

Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli

voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet

kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet

vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja

hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi

mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski,

putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni

toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli

jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin

oman kappaleensa onnistumisesta.

Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle

täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan

Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja

Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska

sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola

oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen

vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille,

puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan,

ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea

voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti

pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen

ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin.

Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä

itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman

itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti

voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin.

Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset

Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja

joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön

mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin

esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa

läsnä.

Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä

näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein

syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti

samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli

siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan

Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä

menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi

kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan

silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan

ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko

vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti

Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin,

joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä

omaan asuntoonsa.

Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää

vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu

keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja

tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät

olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin

selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti

perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset

liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).

Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä

kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta,

joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista

esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän.

Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja

kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti

kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin

vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään",

mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän

jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä

laakereillaan.

Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo

tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se

tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden

oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi,

kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että

teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen

unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista!

Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti,

niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi

vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen

maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä

kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat

arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta

nämäkin kysymykset ratkaisevat.